19. SISARUKSET.
Erland Stjernkors vietti joka päivä tuntikauden aamulla ja iltaisin kasvatuslastensa luona. Heillä oli asuttavana kaksi korkeata, valoisaa huonetta, jotka olivat varta vasten heille huolellisesti sisustetut. Ilma oli niissä puhdasta ja miellyttävää, huonekalut olivat vaaleat, keveät ja kauniit, aurinko paistoi samalla lempeästi ja iloisesti korkeista ikkunoista, joita vaaleansiniset verhot puoleksi peittivät. Muutamat parhaillaan kukkivat punervat aurikkelit ja verenpisarat lievensivät vielä valoa; semmoisia kasveja oli vältetty, jotka tuoksuvat voimakkaasti tai tarvitsevat runsaasti kosteutta. Seinillä oli tauluja, pöydällä kuvakirjoja, palloja ja pieniä rakennuksia, jotka saattoi hajoittaa ja taas panna kokoon. Kuvakiikaria näkyivät lapset hyvin uutterasti käyttävän. Merkillisin leikkikalu oli kuitenkin lattiasta kattoon ulottuvalla verkolla erotettu paikka ulkoisen huoneen ikkunan luona. Keskellä sitä pientä erotettua tilaa kukoisti astiassa pieni kuusi ja sen oksilla hyppeli iloisesti pieni kanarialintuperhe, joka oli sisaruksille lakkaamatta rakkaana seurana ja vaihtelevana huvina.
Oli päivänpaisteinen aamuhetki noin kello seitsemän aikaan. Lapset olivat äsken rukoilleet aamurukouksensa, kylpeneet ja pukeutuneet. Rampa Isidor oli pyörätuolissa työnnetty ulkoiseen huoneeseen katsomaan lintuja. Mielipuoli Beata istui hiljaa ja haaveksien kuvakirjan ääressä. Allfrida oli antanut linnuille ruokaa ja istui täti Milenian vieressä opetellen uutta ja tärkeätä taitoa, sukankutomista. Hänen ja hänen siskojensa oli vielä elettävä pitkä aika ennenkuin terveyden ja nuoruuden raikkaat ruusut ehtivät palata poskille; mutta heidän entinen keltainen ihonsa oli ainakin jo vaalennut, heidän puoleksi sammuneihin silmiinsä oli kuitenkin jo jonkun verran palannut loistoa, he osasivat hymyillä, leikkiä, he ymmärsivät olla kiitollisia. Vaikeinta oli heistä ollut oppia luottamaan ihmisiin; mutta sekin alkoi jo vähin onnistua. He eivät enää menneet piiloon hoitajiensa tullessa; he uskalsivat katsella heitä, puhua heidän kanssaan, ja mykkä Isidor oli oppinut puhumaan merkkikieltä.
Allfrida oli kohta kuusitoistavuotias, mutta sielunsa puolesta tuskin puoltakaan siitä iästä. Hänen tietonsa ja taitonsa eivät vähän aikaa takaperin vielä olleet ulottuneet pitemmälle kuin kahdeksanvuotisen lapsen. Hän ei ollut osannut laskea kymmeneen asti, ei tuntenut kirjaimia, ei tiennyt tavallisimpien esineiden nimiä. Hän oli värisokea; ei osannut erottaa punaista vihreästä; hän erehtyi välimatkojen pituudesta ja tavoitti kädellään kukkaa, joka oli kaukana hänestä toisella puolen huonetta. Ja kuitenkin hän teki mitä sievimpiä pikku esineitä tuohesta — vain sitä tarveainesta hänellä oli ollut saatavilla vankeudessaan —, kuitenkin hän ymmärsi hoitaa sairaita siskojaan paremmin kuin kukaan muu, ja kun hän puheli unissaan kulkiessaan, näytti hänen sielunsa päässeen vapaaksi ruumiin puutteellisuuksista ja olevan niin vilkas ja kehittynyt kuin hänen ikäisellään ainakin.
Sellainen oli Allfrida vielä kaksi tai kolme kuukautta aikaisemmin. Siitä asti hän oli ihmeteltävästi edistynyt. Hänen unissakävelynsä ja kovat kouristuksensa olivat vähitellen lakanneet, ja silmän katse oli selvinnyt samassa määrin kuin sisäinen oli himmentynyt. Hän osasi jo lukea välttävästi sisältä ja alkoi hiukan kirjoittaa. Mutta lukemista ja kirjoittamista Erland Stjernkors piti vain keinoina, eikä koskaan tarkoituksena. Hän olikin sentähden eniten käyttänyt suullista opetusta. Hän oli kertonut Allfridalle ja hänen siskoilleen kuin pienille lapsille, jotka juuri alkavat opetella ajattelemaan, suuren sadun Jumalasta ja Vapahtajasta (sillä lapsista on totuus ja satu samaa), luomisesta ja luonnosta, hyvästä ja pahasta, kodista ja isänmaasta. Hän oli ennen kaikkea koettanut kehittää lasten omaa ajattelua, ja menestys melkein hämmästytti häntä. Nuo kauan kehittymättöminä olleet sielut, etenkin Isidorin, kasvoivat yhtä nopeasti kuin pohjolan vainiot kasvavat keskikesän lakkaamattomassa valossa. Kahden kuukauden kuluttua siitä, kun nelitoistavuotias poika oli oppinut merkkikielen avulla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, hän osasi oppikirjojensa sisällön perinpohjin ja kirjoitteli taulunsa täyteen laskuesimerkkejä, joita hän itse valitsi laskettavikseen. Melkein yhtä nopeasti oli Allfrida suullisesta esityksestä oppinut raamatunhistorian ja luonnonhistorian ensimmäiset alkeet. Yksin onneton Beatakin näytti toisinaan, selvempinä hetkinään, imevän opettajan sanoja kuin kauan kastetta kaivannut nurmi imee virkistävää aamusadetta. Mutta lukea hän ei saanut vielä; hänen sairasta sieluaan ei saanut rasittaa millään liian aikaisilla ponnistuksilla.
Mainittuna päivänä oli Stjernkors ottanut mukaansa pienen maapallon ja koettanut selittää lapsille sen merkitystä. Isidor ymmärsi heti tarkoituksen ja hänen merkkipuheensa oli lakkaamatta käynnissä. Beata sai sen käsityksen, että maa ja tähdet olivat palloja, joita enkelit leikkien heittelivät toisilleen. Allfrida ei tyytynyt yksistään maahan: hän pyysi taivaan palloa.
— Ja mitä sillä tekisit? kysyi opettaja hymyillen.
— Minä tahtoisin tietää, missä äiti asuu, vastasi tyttö
— Äitisi on henki, Allfrida, eikä henkien asuntoa kukaan voi kuvata.
— Mutta se ei voi olla kaukana täältä, koska äiti on minun luonani joka yö.
— Henkeä eivät mitkään matkat estä; henki on silmänräpäyksessä siellä, missä se ajattelee olevansa. Näetkö äitisi selvästi unissasi?
— En, en enää niin selvästi kuin ennen. Hän ei ole pitkään aikaan sanonut minulle, mitä tulee tapahtumaan, kuten hän ennen aina teki, mutta viime yönä hän sanoi jotakin.
— Mitä hän sanoi?
— Hän sanoi, että tänne tänään tulee joku, jolla on sinijuovainen puku yllä, sinisen ja valkean kirjava huivi kaulassa ja huivissa linnun näköinen neula. Häntä pitää minun uskoa, sillä äiti on lähettänyt hänet.
— Saammepa nähdä. Jos tulee joku sellainen kuin kerroit, saat siitä tiedon. Etkö tahdo kuulla lisää maasta, jolla asumme?
— Tahdon; mutta vielä enemmän taivaasta.
Stjernkorsista ei ollut Allfridalle terveellistä, että hän niin paljon eli unien maailmassa, ja tahtoi sentähden johdattaa hänen huomionsa ympärillä olevaan maailmaan. Hän oli hankkinut sopivia kuvakirjoja ja alkoi niiden avulla kertoa vuorista, järvistä, puista, kukista ja eläimistä.
Hetkisen kuluttua Allfrida sanoi ajatuksiinsa vaipuneena ja kuulematta hänen puhettaan:
— Minä näen vanhan tynnyrin…
— Mitä? sanoi Stjernkors kummastuneena ja hämmästyksissään Allfridan näystä, joka ilmestyi uudelleen juuri silloin, kun hän toivoi saaneensa vieroitetuiksi oppilaansa ajatukset noista vaarallisista haaveiluista.
— Ah, en tiedä, vastasi tyttö hämmennyksissään. Minä näin varmaankin unta. Minä olin näkevinäni vanhan tynnyrin … sen ympärillä oli kaikki hujan hajan … pöytä oli ylösalaisin … siinä oli neliskulmaisia, punaisia kiviä ja paljon tavaroita epäjärjestyksessä … anna anteeksi! Minä koetan kuunnella paremmin.
Opettaja jatkoi selityksiään vastaamatta hänelle. Hänen turhaan kokiessaan saada oppilastaan tarkkaavaiseksi, kuului pulkkareki ajavan pihaan, ja siitä nousi nuori tyttö kylmästä punottavin poskin. Tulija oli Loa Åkerström.
Hänellä oli asiaa täti Milenialle; tarvittiin nimittäin yhdeksäntoistasataista pirtaa, jollainen oli pappilassa ja jonka vertaista ei tavattu monen penikulman alalla. Laamanninrouva ei ollut uskaltanut lähettää niin tärkeälle asialle muita kuin oman tyttärensä, ja hevonen pantiin valjaisiin kello seitsemän aikaan aamulla.
Erland Stjernkors ei ollut juuri mies uskomaan kaikkia lasten loruja, mutta hän hämmästyi kovasti, kun hän saliin astuessaan näki siellä neiti Åkerströmin sinijuovaisessa pumpulipuvussa, kaulassa sinisen ja valkean kirjava pumpulihuivi, joka oli kiinnitetty yksinkertaisella, mustalla, kyyhkysen muotoisella neulalla.
Asia oli jo toimitettu, ja ystävällinen tyttö kysyi, miten lapsiparat voivat.
— Huvittaisiko teitä käydä heitä tervehtimässä? kysyi Stjernkors.
— Minä olen kauan toivonut sitä, mutta olen kuullut sanottavan, ettei kukaan vieras pääse heidän luokseen.
— Se on totta; te olette ensimmäinen, mutta minulla on omat syyni.
Olkaa hyvä, astukaa sisään!
Tuskin oli Loa Åkerström astunut huoneeseen, missä lapset olivat, kun jo mielipuoli Beata juoksi hänen syliinsä huudahtaen:
— Oletko vihdoinkin täällä? Minä olen niin kauan odottanut sinua!