21. KIRJE JA VAKOOJA.
Huhtikuun ensi päivänä tuli seuraava komeasti kirjoitettu kirje Turusta
Aulankoon:
Parahin Veli!
Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseesi, joka on päivätty t.k. 24:ntenä, saan toivottaa sinulle onnea virkaan, joka sinusta on, ellei juuri hupaisa, niin kuitenkin toimekkuutta vaativa ja tyydytystä antava. Mitä tulee kysymyksiisi rovasti Ödmark-vainajan varallisuudesta, ei mitään muita tietoja ole voitu saada kuin että se on ollut melkoisen suuri, mutta vähentynyt viimeisinä vuosina velottujen takaussitoumusten tähden; siten on maksettu Svedenbergin puolesta 10.500 riksiä, Robertsonin puolesta 8.400 riksiä, "Vildön" tehtaan puolesta 10.000 riksiä, ja Hirvilän sahan puolesta 7.300 hopearuplaa, lukuunottamatta korkoja. Rovasti Ödmarkin asiamiehenä on kaikissa näissä velkomisjutuissa ollut pastori Idegran, joka näyttää kaikin tavoin koettaneen pelastaa suojattiaan, mutta hänellä on joka kerta ollut laki vastassaan. Siitä huomaat, hyvä veli, ettei rovasti Ödmark ole ainoastaan saattanut hävittää suurenlaista omaisuuttaan kahdeksassa vuodessa, vaan että hän, kuten yllä olevat numerot osoittavat, todellakin on sen hävittänyt. Neiti Ödmark on nähnyt unta, ja paperit lienevät arvottomia, etenkin kun jalokivilipas, jos mitään semmoista on ollutkaan, on epäilemättä viimeisten rahapulien aikana myyty Pietariin tai Tukholmaan. Onneksi en ole niin läheistä sukua vainajalle, että minun tarvitsisi luopua perinnöstä hänen lapsiensa sijaisena, jos ne sattuisivat kuolemaan.
Sattuneista syistä pantaneen piispantarkastus tänä vuonna toimeen pohjoisimmissa seurakunnissa. Aulangon viran hakuaika loppui toissapäivänä. Seurakunnan huonon maineen tähden ja koska arvellaan, että on vaikeata periä kaikkia saatavia, on tullut vain kuusitoista hakijaa, joiden nimet ovat kirjoitettuina mukaan liitetylle irtonaiselle lehdelle. Ja heistä päässee Orre ensimmäiselle, Herrelin toiselle ja Lysander kolmannelle sijalle, ellei, kuten arvellaan, joku heistä ole hakenut vain pitääkseen paikkaa avoinna Idegranille. Nyt on kuitenkin Hannuksen kappeli pyrkinyt erilleen Aulangosta muodostaakseen oman seurakunnan, joten saattaa sattua, että vaaliasiat jäävät siitä kysymyksestä riippuviksi.
Pahoitellen sitä, ettei hyvää tarkoittava arvonimiehdotukseni ollut mielesi mukaan, olen suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä edelleen
nöyrä palvelijasi
K. Nordstrand.
Turussa 30:ntenä p:nä maalisk. 185—.
Erland Stjernkors hymyili pannessaan kirjettä kädestänsä.
— Kas, onpa Kustaa tullut vähän hienommaksi, kun pääsi amanuenssiksi tuomiokapituliin. Hänen kirjeensä on kieltämättä puhdasoppinen, kirjoitustapa on siinä yhtä siloiteltua kuin notariuksen yönuttu. Vai niin! Ainoastaan kuusitoista hakijaa Aulankoon, ja niistä — katsotaanpas! — seitsemän siirtoa hakevaa kirkkoherraa. Ainakin viisi on varakasta, nykyjään rauhallisissa seurakunnissa olevaa miestä. Mutta Aulangossa on viisikymmentä tai sata tynnyriä enemmän tuloja, ja sentähden eivät he epäile siirtyä perheinensä tuttujen ystävien ja ristiveljien luota ryövärien pesään, jossa kaikki on epävarmaa ja eniten kaikista paimenvirka. Kuitenkin saattanee Idegran virkavuosiensa nojalla päästä kolmannelle sijalle. Herra armahda tätä eksynyttä laumaa!
— Idegranko? jatkoi Stjernkors silmäillen uudestaan kirjettä. — Idegranilla on ollut osa Vildön tehtaasta ja Hirvilän sahasta. Ödmark on maksanut tehtaan ja sahan velat. Idegran on ollut Ödmarkin asiamiehenä, Ödmark kuolee häviöön joutuneena, Idegran elää varakkaana, onpa hänellä vielä melkoisesti saatavaakin Ödmarkin kuolinpesästä… Ei, tämä ei ole niinkuin olla pitää, sanoi mylläri, kun pisti kätensä nuohoojan nutun hihaan. Minä lähden Idegranin luo…
Oli iltapäivä. Loa Åkerström oli äsken tullut pienessä pulkkareessä ajaen pappilaan lukemaan ja puhelemaan pari tuntia sairasten lasten kanssa. Tuo työ oli tullut hänen suurimmaksi huvikseen, ja äiti oli suostunut siihen sen tähden, kuten hänen sanansa tuttujen kesken sattuivat, että "lapsihylyille saattaa olla tarpeen nähdä ihmisiä luonansa, sillä muuten he voivat helposti tulla uudestaan hulluiksi, ja saapihan Loa lapsiparkain kanssa kertailla saksaansa, jota hän oppi Turussa rouva Schwindlerin koulussa, ja se maksoi sievät summat, mutta kaikkiahan sitä saa tässä maailmassa tehdä kurjuuden tähden, vaikka siitä saadaankin kiitokseksi kuulla saarnastuolista, että ollaan rikottu kaikkia kymmeniä käskyjä vastaan, ja sitä juletaan sanoa naisille, eikä niin hävytöntä liene milloinkaan kuultu, mutta kas nykyään ei enää kelpaa Jumalan sana eikä Hagbergin saarnat, vaan paremmat ja huonommat ihmiset sotketaan sekaisin ja omat piikamme tulevat kohta ja sanovat olevansa meidän vertaisiamme Herramme edessä, mutta Loa ja Liina eivät saa yksin mennä kirkkoon, juuri sieltä nykyään opitaan pahat tavat, ja sentähden tapahtuu nyt joka päivä niin hirveätä kuin tapahtui Lukku-Liisan ja hänen Kallensa välillä" … ja niin edespäin, ja niin edespäin!
Hupaisinta oli, että laamanninrouva, saatuaan sillä tavoin purkaa sydäntään, ei huomannut mitään pahaa siinä, että Loa, joka yksin ei saanut mennä kirkkoon, sai sen sijaan yksin ajaa pappilaan "kertailemaan saksaansa lapsihylkyjen kanssa". Saksa ei tosin tullut kysymykseen, mutta Loa otti opettaakseen raamatunhistoriaa, maantiedettä ja käsitöitä. Lapset olivat ensi hetkestä asti turvautuneet häneen kuin sisareen, ja täti Milenian ystävällinen otsa loisti kuin luminen, päivän valaisema turvekatto joka kerta, kun lempeä, vakava tyttö astui lastenkamariin. Stjernkors oli silloin mielellään jonkin aikaa kuulemassa opetusta, se oli hänen mieluisimpana virkistyksenään; mutta sitten hän jätti suojattinsa luottavaisena heidän uuden opettajansa huostaan ja lähti käyttämään täpärää aikaansa toisella haaralla, missä häntä välttämättä tarvittiin.
Hän oli matkalla pastori Idegranin luo, kun maantiellä häntä vastaan tuli kerjäläinen, säkki selässään. Kerjäläinen pysähtyi, otti repaleisen lakin päästään, kumarsi syvään ja pyysi vinkuvalla äänellä yömajaa pappilasta. Stjernkors lupasi ja kysyi, mistä hän on kotoisin.
— En auringosta enkä kuusta, jalo herra — vastasi kerjäläinen muuttaen äkkiä ääntään ja pyörähtäen kantapäällään — vaan ihan yksinkertaisesti äitini hameentaskusta. Jos tahdotte tietää, miksi minua nimitetään, herra maisteri, niin on nimeni Velikulta, milloin on rahaa taskussa, ja Vietävä, milloin se on mennyt kaiken maailman tietä. Muutamat sanovat minua Purutupakaksi, kun luulevat, että olen hiukan pehmeä päästäni, tai Rummunnahaksi, kun olen saanut selkääni, ja viimeksi on minulla ollut nimenä välistä Petterson ja välistä Petroleumi — sitä pitävät ihmiset hyvin sukkelana! — mutta teidän edessänne, herra maisteri, olen sama kuin aina olen ollut, ja sentähden sanon: kiitoksia viimeisestä, minä toimitin asian niin hyvin kuin taisin.
— Joosua! Oletko sinä todellakin siinä, hirtehinen? Ja missä olet vetelehtinyt lähes kolme kuukautta siitä asti, kun karkasit palveluksesta?
— Kelpaahan ravata, sanoi orava, kun juoksi seitsemän penikulmaa rullassa, pääsemättä paikaltaan. Muistelen, että maisteri lähetti minut kuulustamaan, mihin eräs tuttu mamseli joutui erään laukkuryssän kanssa.
— Se on totta. Kun Loviisa karkasi pappilasta, lähetin sinut hankkimaan tietoa hänestä ja mamseli Durinista. Minä tarvitsin muutamia tietoja, ja odotin sinua seuraavana päivänä takaisin. Mutta juoksuhalu pääsi sinussa valtaan, ja sille tielle jäit. Häpeä, Joosua! Sinun pitäisi hävetä kuljeksiessasi valepuvussa ympäri maailmaa.
— Niin, juoksijarakkihan minä olen, se on aivan totta. Mutta mitäs sanoisitte, maisteri, jos olisinkin ollut palveluksessa koko ajan … jos olisinkin toimittanut juuri mitä minun piti toimittaa, vieläpä oikein reimasti? Minäpä tiedän jotakin, minä. On eräs iloinen laulu, jota te ette varmaankaan ole koskaan kuullut:
Harakka nauravi, tempun mä tein,
Kuat, kuat, hililuu!
Hopeisen lusikan varkahin vein,
Kuat, kuat, holohoi, hoi, hoi!
Orava laativi silmukan,
Kuat, kuat, hililuu!
Ja nopsasti linnulta vie lusikan,
Kuat, kuat, holohoi, oi, oi!
Harakka, tuo varas, hirtettihin,
Kuat, kuat, hililuu!
Ja varkaalta-viejä palkittihin,
Kuat, kuat holohoi, oi, oi!
— Mene matkaasi ja palaa takaisin oikeissa vaatteissasi ja selvänä! keskeytti isäntä, syystä kyllä epäillen, että mustalaisen iloinen mieli oli hänen Aulangon läpi kuljeksiessaan saanut hiukan ylimääräistä riemunantajaa.
— Jumala varjelkoon herra kapteenia! vastasi valekerjäläinen asettuen sotilaan asentoon ja tehden kunniaa. — Minulla on tässä säkissäni vähän semmoista tavaraa, mikä ei ole makkaraa eikä kääresylttyä, mutta joka houkuttelisi vaikka juutalaisen syömään sianlihaa. Samapa se; kyllä tunnen silppukoneen, sanoi härkä pianosta. Saanko tulla illalla kello yhdeksän?
— Saat sillä ehdolla kuin sanoin. Minun palveluksessani ei ole viinaa. Jos vielä kerrankaan maistat sitä tavaraa, saat eron. Ja elä nyt sen mukaan, mene!
Niin sanoen Stjernkors lähti kävelemään edelleen. Mustalainen katsoi häpeissään hänen jälkeensä eikä hiiskunut enää sanaakaan, vaan poikkesi kulkemaan metsätietä johonkin latoon, siellä pukeutuakseen toisiin vaatteisiin.
Mutta kun nuori pappi oli saapunut sillalle, josta olisi ollut erottava kappalaisen taloon, hän pysähtyi ja näytti muuttavan mielensä.
— Ei — sanoi hän itsekseen — minä en saa hätäillä, minulla ei ole vielä mitään todistuksia. On parasta kuulla ensin, mitä Joosua tietää.
22. MITÄ JOOSUA TARKOITTI HARAKAN LAULULLA.
Määrättynä aikana tuli Joosua. Hän oli pessyt kasvonsa ja sukinut tukkansa; hänen siivo pukunsa teki hänet neuvottoman ja naurettavan tottumattoman näköiseksi. Koeteltuaan ensin jonkin aikaa turhaan koukutella ja kierrellä hän alkoi selontekonsa seuraavaan tapaan:
— Minä luulin, että mamseli oli ensiksi suunnannut matkansa Martoisiin, ja siinä olinkin oikeassa, mutta koska hän oli kahden päivän matkan edellä minusta, ei ollut niinkään helppoa löytää jälkiä. Sentähden kuljin puoli päivää harhateillä ajaen takaa erästä Säkylän kylän miestä, joka veti myllynkiviä, mutta illan suussa käännyin etelään päin ja tunsin Martoisten torpparin laahustavan jalan jäljet. Silloin lainasin hevosen ja reen lukottomasta tallista Repolan kylästä ja aloin ajaa kiidättää heidän jälkeensä…
— Lainasitko?
— Minä en jaksanut astua. Kolmantena päivänä olin vähällä saada heidät kiinni Turun puolella, kun kaksi Repolan miestä tuli täyttä laukkaa jäljessäni, mutisten jotakin, että olin varastanut heidän hevosensa.
— Senkö, jonka lainasit?
— Sen. Kun he eivät ottaneet siivolla ollakseen, aioin juosta metsään, mutta satuin nyrjäyttämään jalkani, ja niin minut vietiin nimismiehen luo, joka lähetti minut vanginkyydillä Turun linnaan. Siellä istuin kolmatta viikkoa, kunnes eräs toinen lurjus tuotiin samaan paikkaan hevosen varkaudesta. Hän veti jalkani paikoilleen; seuraavana yönä karkasimme ja menimme jään yli Paraisiin. Siellä elättelimme itseämme niin hyvin kuin taisimme neljän viikon ajan, sillä välin kun meitä ajettiin takaa Turun seuduilla kuin susia. Minut tunnetaan niillä paikoin.
— Kyllä tiedän. Oletpa sinä aika velikulta asioille lähetettäväksi.
Jatka!
— Sitten kuljeksin milloin ryssäläisenä veitsienteroittajana, milloin Hyrynsalmesta Pohjanmaalta kotoisin olevana kerjäläisenä, ja sain tietää mamseli Apollonian aikoneen postiveneen matkassa Ruotsiin, mutta pelästyneen jäätä ja jääneen Ahvenanmaalle. Minä oitis Ahvenanmaalle ja viikkokauden kuluttua löysin hänet lukkarin talosta Finströmistä. Samasta talosta hankin itselleni asunnon, kun siihen aikaan olin olevinani saksalainen kirjansitojasälli ja minäkin muka matkalla Tukholmaan. Kaksi viikkoa söin samassa pöydässä mulkosilmäisimmän marakatin kanssa, mikä milloinkaan on töllistellyt päivän valoa, eikä hän tuntenut minua. Muutamana päivänä en saattanut pysyä aloillani; ikäänkuin vahingossa pistin jalkani hänen eteensä hänen ovesta mennessään, ja kun hän siitä nousi ylös, katsahti hän minuun tuimasti kuin tarhapöllö. Illalla sain kuulla hänen tilanneen hevosen kello kahdeksitoista sinä yönä. Minä hankin minäkin hevosen vähää ennen, ja kun kaikki ahvenanmaalaiset reet ovat pimeässä niin yhtäläiset kuin puola on sianmarjan näköinen, niin minä ajoin rekeni esiin kymmenen minuuttia ennen kahtatoista. Aivan oikein, hän oli jo portailla; eihän pahalla omallatunnolla ole mitään rauhaa. — Sinäkö siinä olet, Pekka? kysyi hän, ja yö oli pilkkoisen pimeä. — Niin oon, vastasin minä ja vingutin puhettani kuin lukkarin renki. — Autapa sitten tämä matkalaukku rekeen, sanoi hän. — Niin, mitäs muuta, me kantaa rahjustimme sen raskaan pahuksen alas ja sitten lähdettiin ajamaan. — Eckeröhönhän mennään? kysyi hän, kun pääsimme metsään. — Ei, sanoin minä, vaan Helsinglantiin, ja samalla kaadoin hänet hyvässä vierupaikassa, niin että hän teki kolmekin kuperkeikkaa. — Pekka, huusi hän, minä putosin, Pekka, pysäytä, Pekka! Mutta minä en ollut kuulevinanikaan, ajoin vain edelleen, tehden kierroksia, niin ettei se riiviö saanut selvää reen jäljistä. Värdön saaressa muutin vaatteita, Kumlingissa vaihdoin hevosen ja reen. Keskellä Kihtiä oli repeämä jäässä; siinä lepuutin hevosta, avasin matkalaukun ja otin siitä, mitä kannatti ottaa, mutta muun annoin meren turskille, paitsi yhtä liinapaitaa ja villahametta, joita arvelin itse tarvitsevani. Sitten tulin jään yli Velkuaan ja sieltä Naantaliin. Naantalissa myin hevosen neljästä ruplasta, jotka panin vaivaislaatikkoon, ja reestä sain kuusi leipäkyrsää. Mutta kun Maskun nimismiehellä oli jo vanhastaan minua kohtaan vihankaunaa, en tiedä mistä syystä, pukeuduin taaskin hyrynsalmelaiseksi, ja nyt olen tässä.
— Tai toisin sanoen: kun olet varastanut ja pettänyt, paennut hyvin ansaitusta vankeudesta ja elänyt ryövärin tapaan metsissä, ryöstänyt ja jättänyt tielle ihmisen, joka uskoutui sinun suojeltavaksesi, kaiken sen tehtyäsi tulet sinä vielä ja sanot toimittaneesi minun asiani ja tahdot nyt tasata varastamasi saaliin minun kanssani! vastasi Stjernkors ankarasti.
— En tiedä, onko se suuren vai pienen katkismuksen mukaan — väitti mustalainen puolittain surkeasti, puolittain ovelasti — mutta minä en ole loukannut kenenkään ihmisen henkeä enkä ruumista. Minä jätin mamseli Apollonian Finströmin metsään keskelle luminietosta, joka oli niin pehmeä kuin höyhenalus, ja siitä oli tuskin kahta virstaa lukkarin taloon. Paidan ja mamselin hameen maksan mielelläni, muuta en ottanut itseäni varten; kaikki muut oli mamseli varastanut rovastin lapsilta. Varkaalta varastamista ei suinkaan liene kielletty Jumalan kymmenissä käskyissä.
— Kaikki varkaus on kielletty. Sitä paitsi ei voida näyttää toteen, että mamseli Durin on ottanut lasten omaisuutta.
— Eikö voida? nauraa virnisteli mustalainen voitonriemuisesti. —
Kenenkä omaa luulette sitten näiden kaikkien olevan?
Niin sanoen Joosua avasi suusta kiinni solmitun pieluksenpäällisen ja otti siitä suuren joukon setelirahoja, velkakirjoja ja muita papereja, jotka kaikki olivat pahasti rutistettuja.
Stjernkors luki rahat ja tarkasti paperit. Siinä oli ainoastaan 810 riksiä Ruotsin rahaa, mutta noin 15.000 Venäjän hopearuplaa, osittain puhtaana rahana, osittain Saimaanobligatsioneina. Mustalaisen urkkiva silmä huomasi varsin hyvin, että isännän otsa synkkeni.
— Tässäkö on kaikki rahat mitä oli matkalaukussa? kysyi Stjernkors, lukiten huolellisesti sinetillä paperit ja rahat ja pitäen itse vain sinetittömän, kirjoitetun puoliarkkisen, joka ei siis ollut minkään arvoinen.
— Kaikki, vastasi mustalainen ja katsoi häntä rohkeasti silmiin. —
Mutta oli siinä vielä jotain muutakin!
Ja sitten hän otti samasta likaisesta kerjäläispussista koko joukon koteloita ja rasioita, jotka oli kääritty liinariepuihin, ja niissä oli kaksi kallisarvoista kultakelloa vitjoineen ja kelluttimineen, lisäksi neljä muuta kultaketjua, kaksi kultaista rannerengasta, suuri kultainen nuuskarasia, jossa oli Kaarle XIII:n muotokuva, vapaamuurarien tähti kultaisine laastilapioineen, kultasankaiset silmälasit ja monta muuta samasta metallista tehtyä koristusta, suuri joukko kultaisia ja hopeaisia muistorahoja, kaksi kääröä alamaalaisia ja kolme kääröä ruotsalaisia tukaatteja, neljä kääröä koko- ja puoli-imperiaaleja, kuusi kankea sulatettua hopeata, painoltaan noin kaksi naulaa, ja kaikenkaltaisia muita esineitä, yksin pieniä, tyhjiä hajuöljypullojakin, jotka kaikki näkyivät olevan häthätää kootut epäilemättä hyvinkin huolellisesti järjestetystä matkalaukusta. Ödmarkin koko nimi, joka oli kaiverrettu nuuskarasiaan, kuninkaalliseen lahjaan, ja hänen muutamissa muissa kalleuksissa oleva nimimerkkinsä saattoivat heti ensi katsauksella epäilemään, oliko mamseli Durin oikealla tavalla päässyt käsiksi noihin perhekalleuksiin.
— Tämä on vain epäluuloa, eikä vielä todistuksia, virkkoi Stjernkors, kirjoittaen huolellisesti muistiin esineiden nimet ja lukiten ne sinetillä. — Onko sinulla vielä lisää varastettua tavaraa?
— Ei muuta kuin pieni ompelurasia, vastasi Joosua silmiään siristäen ja ottaen pussistaan hyvin hienotekoisen, hopealla ja helmiäisellä koristetun mahonkilippaan.
Lukon yläpuolella olevaan hopeakilpeen oli kaiverrettu nimi. Siinä oli selviä raaputtamisen merkkejä, mutta Stjernkors saattoi siitä helposti lukea Allfrida Ödmarkin nimen.
— Missä on avain?
— Se lienee hänellä ollut taskussaan.
— Etkö ole avannut lipasta? Etkö tiedä, mitä siinä on?
— En.
— Hyvä. Minä sinetöin sen, kuten muutkin. Sinulla on ollut raskas taakka selässä kannettavana aina Naantalista asti.
— Ei se ollut niin raskas kuin kolmen lapsen kantaminen haudasta eloon. Mutta kannammehan saman asian hyväksi.
Stjernkors katseli häntä tutkivin katsein. Mustalainen kesti kauan ja kiitettävän rohkeasti peloittavan tutkivaa silmäystä, mutta vihdoin hän näytti muistavan jotain; hän punastui ja lankesi polvilleen.
— Antakaa anteeksi! hän sammalsi.
— Onko siis totta, mitä pelkäsin? kysyi Stjernkors kalveten. Onneton, minä tiedän, että sinä vihasit mamseli Durinia ja sokeassa vihassasi sinä olet haudannut hänet meren jään alle.
— Minäkö? toisti mustalainen hyvin hullunkurisesti hämillään ja ihmeissään. — Ei, niin kiirettä ei minulla ollut ehtiä ennen paholaista. Mutta minä otin … minä otin jotakin…
— Mitä otit? Tunnusta!
— Minä unohdin kertoa, että söin hänen eväänsä niinkuin kissa makkaran. Ja sitten … minä varastin kirjan.
— Jollet koskaan muuta varasta kuin kirjoja, voi maailma olla rauhassa. Mikä oli kirjan nimi?
— Luotettava Unikirja eli taito ennustaa oikein kaikista, etenkin unista.
— Minä ymmärrän; hän uskoi unikirjaa. Ei ole ketään niin suurta pettäjää, ettei hän itse pettyisi. Kuule, Joosua! Siihen asti, kun joku saattaa todistaa, kenen nämä esineet oikeastaan ovat, täytyy niitä katsoa varastetuiksi, ryövätyiksi neiti Durinilta. Minun täytyy huomenna varhain antaa nämä sinetöidyt tavarat toimitusvouti Mangelille ja ilmoittaa hänelle, että minä sait ne epäiltävältä henkilöltä, joka minulle tunnusti tehneensä väkivaltaa neiti Durinille. Sinulla on kaksitoista tuntia aikaa. Muuta en nyt voi tehdä hyväksesi…
Mustalainen alkoi kiihkeästi itkeä.
— Enkö sitten saa enää koskaan tulla luoksenne? nyyhkytti hän.
— Milloin vain tahdot, Joosua. Palaa takaisin, milloin haluat koettaa tulla hyväksi ihmiseksi.