33. SIELUNPAIMENEN TAPPIOT JA VOITOT.
— Onneton! huudahti Stjernkors, minä alan aavistaa että teidät on kiedottu suureen rikossarjaan.
— Ajatelkaa minusta mitä tahdotte — jatkoi neiti Durin, jonka kasvoissa uhka ja epätoivo näyttivät vaihtelevan etelämaisen luonteen tulisuudella — ajatelkaa mitä tahansa, mutta minä olen viaton! Minä olin köyhä tyttö, eikä ketään kosijaa kuulunut, kun Idegran tuli muutamana päivänä luokseni Tukholmaan ja sanoi: nyt minä olen hankkinut Ödmarkille rikkaan vaimon; siitä voi tulla hyvä saalis, jos rupeatte hänen emännöitsijäkseen. Minä mietin hetkisen ja kieltäydyin jyrkästi. Niin kului vuosi tai parikin, ja minun toimeentuloni kävi yhä niukemmaksi. Silloin tuli Idegran uudelleen. Kolmas rouva on kuollut, sanoi hän, tahdotteko tulla hänelle neljänneksi? Minä en miettinyt kauan, me matkustimme Suomeen, mutta silloin oli Ödmark jo rakastunut tuiki köyhään raukkaan, josta tulikin hänen neljäs vaimonsa… Meidän täytyy odottaa, sanoi Idegran; arvattavasti tulee kohta viidennen vuoro. Niin kului taas muutamia vuosia; silloin tuli kiusaaja ja sanoi: neljäs on kuollut, nyt on sinun vuorosi. Hän toimitti minut sukulaisena Ödmarkin taloon, mutta rovastilla ei enää ollut mitään halua mennä uusiin naimisiin. Eräänä kesänä, kun Idegran ja minä olimme käymässä Tukholmassa, vihittiin meidät salaisesti, mutta minä puolestani asetin ehdon, että hänen pitäisi tunnustaa minut lailliseksi vaimokseen, kun Ödmarkin asia olisi selvä.
— Tarkoituksena oli siis riistää Ödmark puti puhtaaksi teidän, hänen emännöitsijänsä avulla, samalla kuin Idegran itse ajoi hänen kaikkia asioitaan.
— Ödmark oli tuhlari, hän olisi kuitenkin antanut kaiken mennä menojaan, ja jokainen on tietysti itseään lähinnä, vastasi neiti Durin olkapäitään kohauttaen. — Minä estin hänen rahansa tarpeetonta kuluttamista ja säästin omiksi tarpeikseni sen, mikä muuten olisi hävinnyt kuin tina tuhkaan. Mutta Ödmarkilla oli kuusi lasta, jotka olisivat saaneet periä hänet, ja heidän holhoojansa olisi ehkä kerran vaatinut tarkan tilin kaikesta. Mitä oli tekeminen?… Olihan meillä oikeus ansaita jotakin lasten kustannuksella, mutta ei tappaa heitä. Olimmehan kristityitä ja meillä oli omatunto.
— Ja sitä te sanotte omaksitunnoksi ja kristillisyydeksi!
— Siitä minä en huoli, mitä teidän katkismuksessanne sanotaan, jatkoi neiti Durin halveksivasti. — Minun katkismuksessani sanotaan, että hullut tuhlaavat omaisuutensa ja viisaat saavat periä sen. Sitä paitsi olivat lapset heikkoja raukkoja eivätkä olisi kuitenkaan pysyneet hengissä. He saivat asunnon, lämmintä, vaatteet ja ravinnon; oliko kohtuullista vaatia muuta?
— He saivat pimeän vankihuoneen, myrkyllistä ilmaa, epäterveellistä ravintoa, kuolettavaa yksitoikkoisuutta, saivat elää hirveässä tietämättömyydessä, eivät saaneet rakkautta, eivät vapautta, eivät valoa! Te ette tahtoneet tappaa heitä, tahdoitte vain antaa heidän kuolla. Ja sillä tavoin olette te, inhottava olento, kiduttanut kuoliaaksi ruumiin ja sielun puolesta kuusi niistä pienistä, joista raamatussa sanotaan, että ken yhden heistä pahentaa, parempi olisi hänelle, että ripustettaisiin myllynkivi hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
— Minä en ole hoitanut Ödmarkin lapsia huonommin kuin moni muu omiaan. Entäs sitten! Mutta siitä minä en aikonut puhua, Ödmark kuoli, lapset olisivat pian seuranneet isäänsä — olivathan he spitaalitautisia! Idegran olisi päässyt kirkkoherraksi, me kahden olisimme selvittäneet talon asiat, ja kaikki olisi joutunut vasarakaupalla myytäväksi. Kaikki kävi kuin pitikin. Mutta silloin tulitte te… Allfrida oli nähnyt unta teidän tulostanne. Minä vihasin, minä pelkäsin teitä ensi hetkestä asti, ja siinä olin ihan oikeassa, sillä kohta te aloitte huomata enemmän kuin teidän olisi pitänyt nähdä. Äh — jatkoi hän hampaitaan kiristäen — kaikki oli niin hyvin valmistettu, me olimme niin taitavasti miettineet kaiken… Niin, näettehän, että nyt puhun suoraan ja jos voisin muurata teidät elävänä kaivoon … mutta samantekevää… Minä päätin lähettää pois lapset…
— Oliko silloin aikomuksenne tappaa heidät?
— Minä vannon…
— Älkää vannoko väärin!
— Itsehän sanoitte: miksi olisin ruvennut heitä tappamaan, kun ei minun tarvinnut muuta kuin antaa heidän kuolla? Miksi olisin ruvennut saastuttamaan käsiäni verellä, kun saatoin rauhallisin mielin odottaa, kunnes Herramme korjaisi heidät? Te huomasitte lapset, minulla oli syytä pelätä, että te huomaisitte enemmänkin, ja vetäydyin pois. Minut ryöväsi ja petti viekas varas; hän riisti omaisuuteni, jonka olin rehellisesti säästämällä koonnut varoista, mitkä Ödmark kuitenkin olisi tuhlannut. Minulle kerrottiin, että Idegran pääsisi kirkkoherraksi; hän on mahtava mies, minä luulin olevani turvassa, mutta tuo kelvoton Rågberg haastoi minut käräjiin. Silloin loppui kärsivällisyyteni: minä vaadin Idegrania tunnustamaan minut vaimoksensa. Ja mitä luulette hänen vastanneen minulle?
Niin sanoen neiti Durin heittäytyi itkeä nyyhkyttäen uudelleen sohvan nurkkaan, ja kotvanen kului, ennenkuin hän jälleen rauhoittui. Sitten hän jatkoi vihasta ja suuttumuksesta vapisevalla äänellä:
— Hän vastasi, ettei hän saattanut muistaa minkäänlaista yhteyttä olevan meidän välillämme … että minä olin uneksinut … että minä saisin vastata puolestani … että hän epäilee, olenko oikealla tavalla saanut Ödmarkin tavarat … että hän hyvyydestä minua kohtaan ei ole lausunut julki epäilyksiään, mutta että hänen nyt ehkä täytyisi todistaa minua vastaan, jollen heti lähtisi pakoon Ruotsiin… Sillä tavoin kohdellaan kunniallisia ihmisiä, herra maisteri! Mutta hän saa katua sitä; minulla on kyllä keinot käsissäni, enkä minä sääli sitä pääpetturia! Kas tässä oikeaksi todistettu jäljennös vihkimätodistuksesta; hän on hävittänyt alkuperäisen… Tässä hänen kirjeensä, missä hän puoliksi peitetyin sanoin ilmaisee tuumansa… Tässä hänen omakätinen luettelonsa Ödmarkin pesän omaisuudesta, jonka me toistaiseksi jakaisimme keskenämme… Tässä ne lehdet, jotka Idegran repi irti Ödmarkin raamatusta samoin kuin hän leikkasi lehden kirkonkirjastakin, niihin kun oli kirjoitettu määräyksiä lasten hyväksi… Tässä sitten testamentti, johon minun piti koettaa saada vahvistukseksi Ödmarkin nimi, mutta josta ei tullut mitään hänen äkillisen kuolemansa tähden.
— Sen luonnoksen minä löysin ryöstettyjen tavaroiden joukosta. Siinä on ainakin puoli todistusta Idegrania vastaan.
— Oh, te ette tunne häntä vielä likimainkaan! Te ette tiedä, miten hän on viekkaasti anastanut sekä kiinteätä että irtainta tavaraa. Te ette tiedä, miten hän on pettänyt ja kavaltanut kaikki ystävänsä. Te ette tiedä, miten hänen kirkkokassansa, josta hän kerskailee herkkäuskoisten talonpoikien kesken, on varastamalla koottu puoleksi vaivais-, puoleksi haavirahoista. Te ette ehkä myöskään tiedä, että hän on kaiken kykynsä mukaan koettanut teitä itseänne panetella tuomiokapitulissa…
— Olkaa hyvä, puhukaa ainoastaan omista asioistanne. Mitä te tahdotte minulta?
— Oikeutta! Oikeutta! Minä olen viaton, minut on petetty! Idegran on kaikkeen syypää! Hänen tulee vastata kaikesta. Ja kun ajattelen, että sellainen roisto tahdotaan tehdä Aulangon kirkkoherraksi… Mutta niin ei käy niin kauan kuin minun kieleni liikkuu sen verran, että voin todistaa häntä vastaan.
— Oletteko valmis uudistamaan tunnustuksenne kruununvouti Rågbergille, joka syyttää teitä?
— Niin hullu minä en ole, vastasi mamseli Durin pilkallisesti ja katsahti ympärilleen nähdäkseen, onko mahdollisesti huoneessa salaisia todistajia hänen sanojaan kuulemassa.
— Kadutteko sitten monia pahoja tekojanne? Tahdotteko Kaikkivaltiaan Jumalan edessä tunnustaa olevanne kurja, kadotettu syntinen, joka ei muuta ansaitse kuin lain tuomion sekä tässä että tulevassa elämässä?
— Se ei ole totta. Minä olen viaton. Minä en ole tehnyt mitään pahaa. Jokaisenhan tulee pitää huolta vanhuudestaan… No, kyllähän minulla saattaa olla pienet vikani, minulla niinkuin kaikilla muillakin. Ödmark tahtoi, että päivällisen piti aina olla valmiina, kun hän tuli kirkosta, ja sentähden oli minulla harvoin aikaa käydä Jumalan huoneessa. Mutta minä olen noudattanut raamatun käskyjä, herra maisteri: minä olen ravinnut monta nälkäistä ja vaatettanut monta alastonta. Mitä olen saanut kiitokseksi siitä? Tyhmä roistojoukko osoittelee nyt minua sormellaan. Semmoisia ovat ihmiset!
— No niin — sanoi Stjernkors koetettuaan turhaan herättää hänen paatunutta omaatuntoaan — sen minä vain voin luvata teille, ettei Idegranista tule Aulangon kirkkoherraa.
— Siinä saattaa aluksi olla kylliksi, vastasi mamseli Durin. Mutta sitten, herra maisteri, sitten täytyy teidän auttaa minua pääsemään hänen lailliseksi vaimokseen.
— Sitä minä en voi. Kääntykää maamme lain puoleen, jollette tahdo turvautua Jumalan armoon.
— Lain puoleen, joka syyttää minua! Ei, kiitoksia vain. Mutta te olette pappi, te. Teidän velvollisuutenne on puolustaa papin vihkimää vaimoa. Tehän yhdistätte morsiuspareja, te; mitä hyötyä siitä on, jos joka konna voi sitten olla tunnustamatta vihkimistä? Minä pyydän, minä rukoilemalla rukoilen teitä, antakaa minulle takaisin laillinen mieheni, vaikka vain sen tähden, että saisin sylkeä häntä silmille ja pitää hänen nimensä! Oh, herra maisteri, minä olen vihannut teitä kuin syntiä; ettekö tiedä, että teidän juuri sen tähden täytyy auttaa minua? Muistaakseni sanotaan niin katkismuksessa. Jos te autatte minua, rupean minä niin jumaliseksi kuin te suinkin saatatte toivoa; minä käyn joka pyhä kirkossa, minä teen hyvää köyhille. Mutta miten voin minä olla jumalinen, jos te ette auta minua?
— Neiti Durin, Herran ja Jumalan kanssa ei käy tinkiminen. Vain tien Hänen luoksensa minä voin osoittaa. Tulkaa uudelleen, kun tulette katuvaisin, murtunein sydämin.
— Vai niin. Oletteko te pappi, mitä? Mutta olisihan minun pitänyt jo tietää se: semmoisia te olette kaikki … ulkokultaisia kerskailijoita, viheliäisiä koronkiskureita! Missä hinnassa on syntien anteeksianto nykyjään? Saako sen kolmella ruplalla vai maksaako se ehkä koko pitäjän? Hahhahhaa, sellaisia te olette kaikki!
Ja hän lähti ivallisesti niiaten ja pilkkahymy huulillaan.
Stjernkors ei tuuminut kauan, vaan otti kävelykeppinsä ja lähti kappalaisen taloon. Siellä hän istui kolme tuntia kahden kesken kappalaisen, pastori Idegranin kanssa. Heidän keskustelustaan ei jälkimaailma tiedä. Ainoastaan nuoren papin murheellisesta muodosta hänen palatessaan kappalaisen luota saattoi päättää, että kaikki suorat sanat, kaikki liikuttavat kehoitukset olivat olleet turhaa vaivaa. Maailman viisauden palveluksessa harmaantunut mestari ei ota ojentuakseen totuutta ja oikeutta haaveksivan, Jumalan ja omantunnon käskyjä noudattavan nuorukaisen sanoista.
Kun Stjernkors palasi pappilaan, oli siellä sanantuoja kutsumassa häntä jahtimestari von Holbachin luo, joka oli viimeisillään. Ukon omatunto oli samalla kertaa saanut kolahduksen kuin hänen kylkiluunsakin. Toisena hetkenä hän vannoi perhanainsa ja saamariensa nimessä, että hän ajaisi joka ainoan papin h——ttiin, ja kohta sen jälkeen pyysi saada puhella Stjernkorsin kanssa, vain "saadakseen nauraa sille p—ulle vasten naamaa" ja todistaa, että kaikki jutut toisesta tämän jälkeisestä elämästä ovat vain paljasta ämmäin lorua. Sen kummallisen kutsun saatuaan Stjernkors lähti hänen luokseen, sillä olihan Herra monesti ennenkin siunannut hänen pakanainkäännytystyönsä juuri pahimmissa ja ilmeisimmissä, mutta useimmiten sentähden myöskin rehellisimmissä syntisissä.
Eikä hän pettynyt toiveissaan mitä von Holbach vanhuksenkaan tulee. Rakuuna oli ukossa syvälle juurtuneena ja teki alussa lujan tenän. Ensi vierailulla hän joutui raivoihinsa ja ajoi papin pois. Toisella kertaa hän nauroi, kiroili ja itki vuorotellen. Kolmannella kerralla ei kirous enää lähtenyt niin raikkaasti eikä ivanaurua enää kuulunut. Seuraavalla kerralla ukko tuumi, että kaikki ihmiset ovat roistoja Herramme edessä. Viidennellä käynnillä hän tunnusti itse olevansa pahin lurjus, ja kuudennella kerralla hän kuoli katuvaisena syntisenä, lujasti ja rehellisesti luottaen Kaikkivaltiaan armoon, jota hän oli niin monesti eläissään pilkannut ja herjannut.
Von Holbach vanhuksen loppu oli Erland Stjernkorsille suurin ja puhtain ilo, minkä hän siihen saakka oli saanut osakseen monesti katkerassa ja epäkiitollisessa taistelussaan, jota hän ihmissieluista kävi, ja sitä paitsi valtava herätys koko seurakunnalle. Kaikki olivat tunteneet ukon ilmeiseksi jumalankieltäjäksi ja kaiken uskonnon viholliseksi; hän oli ollut Aulangossa pakanuuden pääpappina ja kaikkien pilkkaajien esikuvana. Huhu hänen kristillisestä kuolemastaan järkytti kaikkia hänen tovereitaan ja matkijoitaan. Ei hyödyttänyt, että monikin sanoi säälivästi sitä vanhuuden heikkoudeksi ja tuskien pimittämän ymmärryksen syyksi. He eivät voineet salata itseltään, että siinä ilmeni korkeampi voima, jonka edessä uhmaileva ylpeys ja ihmisen sokea itsekkyys vaipuvat voimattomina omaan mitättömyyteensä.
Lukkari Talvinen, viinanpolttaja, joka oli väliaikaisesti erotettu virasta, tunsi siitä omassatunnossaan itsensä hyvin liikutetuksi ja selitti Stjernkorsille, että hän aikoi muuttua uudeksi ihmiseksi. Sitä kesti parahiksi seuraavaan viinanpolttoaikaan. Talvinen laski laskemistaan ja huomasi ehkä voivansa tulla toimeen lukkarin virattakin, jos hän ansaitsisi hyvin viinapannullansa, ja siinä sai hänen uusi elämänsä surullisen lopun.
Hänen vaimonsa sitä vastoin, ollen ahkera kirkossakävijä, oli jo kauan ollut valona seurakunnassa, olipa hän myöskin kiivaillut Aulangon pappilan jumalatonta elämää vastaan. Hän tuli Stjernkorsin luo näyttämään jumalisuuttansa, mutta sai hyvin vähän mielenylennystä pappilasta. Stjernkors käski hänen tarkemmin miettiä 2 Tim. 3:5-7, mutta se ei ollenkaan miellyttänyt hurskasta kirkossakävijää.
Lahkolaiset pettyivät yhtä pahasti, kun luulivat saavansa pappilasta kannatusta. He eivät sieltä löytäneet mistään mahtisanaa, ei kerettiläistuomiota; joka asiassa oli vain Jumalan sana elävänä muurina, jonka sisäpuolella mielipiteet vapaasti saattoivat liikkua, mutta jonka yli ne eivät voineet päästä. Kaikki, mitä Stjernkors teki, oli hengen ja voiman tekoa. Aikaisin aamusta aina myöhään iltaan oli pappilassa joukoittain neuvottomia, janoavia sieluja etsimässä vastausta elämän ja iankaikkisuuden kysymyksiin. Nuoren paimenen ei enää tarvinnut käydä etsimässä pakanoita; ne tulivat itse hänen luokseen, ja moni palasi uutena ihmisenä uuteen elämään. Ei koskaan ole kristillisyyden kuihtumaton elinvoima saanut kauniimpia voittoja tässä maassa. Kirkon lukuisien jäsenten keskelle kasvoi pieni, vahva sydän niistä, joilla elävä kristillisyys oli elon- ja sydämenasiana, ja niiden keskuudesta Stjernkors etsi näkymätöntä, pyhää, yhteistä kirkkoa, josta ulkonainen kirkko, tuo puutteellinen ihmistyö, on vain heikko, kaikkien maan vaiheiden mukaan vaihtuva muoto — tuota Jumalan kansaa, josta sanotaan: Katso, Jumalan valtakunta on teidän keskellänne!