32. TAPAUKSIA, JUONIA JA TUNNUSTUKSIA.
Onnettomuuden jälkeisenä aamuna toimittivat tuomari, kruununvouti ja nimismies kirkossa tarkastuksen. Kuorin alta huomattiin erään ihan mädänneen lattiavasan murtuneen ihmisjoukon painosta, joten lattia oli vajonnut kuorin pohjoiselta puolen. Vahinko oli itsessään vähäinen, mutta ennusti paljon pahempien vaarojen tuloa, koska sade ja lumi olivat niin kauan saaneet aivan estämättä tulvia ränsistyneestä katosta ja halkeilleista seinistä, joten melkein kaikki kirkon puuaine, varsinkin vuoliaiset ja parvet olivat peräti lahonneet. Kruununvouti oli ollut sangen toimelias ja kekseliäs onnettomuuden kohdatessa, eikä hän myöskään voinut olla pontevin sanoin moittimatta seurakuntalaisia siitä, että nämä olivat niin välinpitämättömästi antaneet kirkon joutua rappiolle eivätkä edes ajatelleet uuden rakentamista. Siinäkin saatiin kuulla saarna päivän tekstistä. Kohta toimitettiin pitäjänkokous, päätettiin kutsua arkkitehti ja valittiin kirkonrakennustoimikunta.
Neljältä hengeltä oli katkennut käsi tai jalka lattian pudotessa, ja muutamat olivat saaneet kaikenlaisia pienempiä vammoja. Paljoa suurempia tuhoja oli tehnyt säikähdys. Suuren oven ääreen tungetusta, tallatusta joukosta vedettiin esiin kahdeksan kuollutta; kolme kuoli seuraavana päivänä ja vielä kolme joitakuita päiviä myöhemmin, siis yhteensä neljätoista. Puolittain ruhjoutuneita, raajarikkoisia ja muuten vahingoittuneita oli lähes kuusikymmentä. Haavoittuneiden joukossa oli jahtimestari von Holbach vanhus, jolta oli kylkiluu taittunut, ja käräjäkirjuri Krankenhaus, joka oli katkaissut oikean käsivartensa.
Sydäntävihlova oli näky, kun kaikki kuolleet kätkettiin toisena sunnuntaina loppiaisesta lumenpeittämän maan poveen. Silloin oli leuto sää ja päivänpaiste, joten ilmassa oli kuin jotakin keväistä. Kaksituhatta kaikenikäistä ihmistä seisoi paljain päin hautojen ympärillä eivätkä lujan maan lattiavasat murtuneet heidän aitansa eikä korkean taivaan laki suistunut heidän päällensä. Stjernkors puhui. Hänellä oli hyvä aihe, eikä hän suinkaan jättänyt sitä käyttämättä. Hänen mestarinsa oli ojentanut hänelle käteen paljastetun, terävän miekan, ja hän tarttui tarmokkaasti siihen.
Hänen edessään oli mieleltään hyvin murtuneita ihmisiä; mutta hän, leppymätön tuomari, ei kuitenkaan heti ojentanut heille lohdutuksen maljaa, vaan näytti tahtovan syöstä heidät yhä syvemmälle tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Hän tunsi heidät ja tunsi yleensä ihmissydämen; hän tiesi, miten päivän hetkellinen liikutus taas pian haihtuisi, ellei hän saisi sitä ainaiseksi tulikirjaimin piirretyksi kuulijainsa sieluihin. Hän esitti voimakkaasti ja selvästi, miten koko seurakunnan ja jokaisen yksityisen on vastattava niiden neljäntoista uhrin kuolemasta — ulkonaisesti siitä syystä, että he olivat olleet välinpitämättömiä kirkkonsa hoidosta, sisällisesti paljon enemmän sentähden, että he olivat olleet välinpitämättömiä Jumalastaan. Ei kukaan saanut katsoa itseään syyttömäksi; kaikki seisoivat he siinä murhamiehinä maailman silmissä ja veren tahraamina, syntisinä pakanoina Jumalan edessä, jonka tuomio kerran oli kohtaava kaikkia heitä.
Kuulijain joukossa oli toisia, joiden mielestä, kuten laamanninrouva Åkerströmistäkin, se oli "hävyttömin puhe, minkä he milloinkaan olivat kuulleet". Toiset pyörtyivät pelästyksestä; moni tunsi "pistoksen sydämessään". Puheen vaikutus oli voimakas, mutta Stjernkors tahtoi saada sen pysyväiseksikin. Hän kutsui kaikkia, jotka vain tahtoivat, tulemaan haudalta ripille ja saamaan synninpäästön. Noin kuusisataa henkeä noudatti kehoitusta. Oli melkein mahdotonta antaa ehtoollista niin monelle yht'aikaa. Stjernkors tarjoutui sentähden heti synninpäästön jälkeen jakamaan sakramenttia osalle ja muille seuraavana päivänä. Niin tapahtui — ja siitä seurasi lohdutus.
Vaali oli kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi; ja kolmannen kerran määrättiin se pidettäväksi kynttilänpäivänä. Mutta sitä ennen sattuikin, että suuri Tuomari kutsui vanhimman ja ensimmäisenä vaalissa olleen Aulankoon pyrkijän pois elämästä ja maailmasta, kaikista pikku keinotteluistaan niin ja niin monta tynnyriä suurempien tulojen saamiseksi. Hänen sijaansa muutettiin ensimmäiselle vaalisijalle Lysander ja toiselle Idegran; kolmannelle määrättiin eräs vanha kappalainen nimeltä Röding, ja hän kävi saarnaamassa vaalisaarnansa.
Röding oli hiljainen ja sävyisä mies ja tahtoi nostaa mahdollisimman vähän melua itsestään. Hän oli ollut jo kolmattakymmentä vuotta Ahvenanmaalla pienoisessa kappelissa, josta hän sai vuodessa satakunta tynnyriä viljaa ynnä muutamia nelikollisia silakoita ja kapakaloja, ja olisi kai ollut siellä vieläkin, jollei joku hänen vanhoista, turkulaisista ystävistään olisi kiusannut häneltä valtakirjaa ja papereja, paremman paikan hakua varten. Röding oli vähällä saada halvauksen saadessaan muutamana päivänä kuulla ystävänsä hakeneen hänen puolestaan suureen, pahamaineiseen Aulankoon. Sitä tyytyväisempi oli tuo hyvä kappalainen, kun häntä ei ensi kerralla pantu vaaliin, ja hän toivoi jo saavansa oleskella rauhassa koko ikänsä rakkaalla saarellansa silakkoineen ja kapakaloineen vanhojen, kunnon kappelilaistensa parissa. Mutta kuka saattaa kuvata hänen hämmästystänsä, kun kohtalo siitä huolimatta pani hänet uudessa vaalissa kolmannelle sijalle. Asia ei ollut enää autettavissa, Röding matkusti Aulankoon, saarnasi vaalisaarnansa, koska kerran niin täytyi käydä, mutta salaa hän toivoi, että seurakunta huomaisi hänet niin sopimattomaksi kuin suinkin mahdollista. Sen ilmaisikin hän saarnassaan selvin sanoin. Mutta ihminen on oikullinen olento, ja juuri se seikka, ettei Röding näyttänyt suuresti pitävän lukua kirkkoherraksi pääsemisestä, ynnä hänen vakava ja rehellinen saarnansa vaikuttivat, että seurakunta, joka vielä oli kuohuksissa edellisestä Lysanderin ja Idegranin välillä olleesta vaalikiistasta, jo heti alusta näytti suosivan uutta vaalisaarnaajaa.
Vaali määrättiin neljännen kerran pidettäväksi laskiaissunnuntaina, ja entiset kilpailijat, joilla oli kummallakin syytä pelätä kolmatta, olivat mielellään taipuvaisia yhdessä ryhtymään vähäiseen hyvin mietittyyn salahankkeeseen. Muuan Rödingin kappelista kotoisin oleva ahvenanmaalainen tarjoutui ensin Idegranin, sitten myös Lysanderin käytettäväksi lupautuen rahapalkinnosta kuvailemaan kappalaistansa sopivalla tavalla Aulangossa. Ennen pitkää saatiin siis kuulla, että rehellinen Röding vanhus oli — uudestikastaja. Ja kun useimpien mielestä uudestikastaja oli melkein sama kuin velho, juutalainen, muhamettilainen tahi jumalankieltäjä, näytti todellakin siltä kuin Röding saisi tahtonsa toteutetuksi eikä tulisi valituksi Aulankoon.
Stjernkors sai kuulla huhut ja selitteli lähinnä seuraavassa pitäjänkokouksessa, jossa talollisia oli paljon koolla, ensiksi, mitä miehiä uudestikastajat oikeastaan ovat, ja sitten, ettei Röding ollenkaan ollut uudestikastaja. Juoninuotta hajosi kuin hämähäkin verkko, ja ahvenanmaalainen hiipi häpeissään pitäjästä; mutta kappalainen Idegran kirjoitti yhden huomautuksen monien entisten lisäksi Stjernkorsin syntiluetteloon.
Sillä välin olivat talvikäräjät alkaneet ja juttu neiti Durinia vastaan. Hän oli saanut uuden edustajan Krankenhausin sijaan; hän oli mitä rohkeimmalla tuulella ja vaati uskaliaasti hyvitystä hyvän nimensä solvaamisesta, vahingonkorvausta siitä, mitä oli menettänyt, ja laillista rangaistusta ryöstäjälle ja hänen rikostovereilleen. Kruununvouti Rågberg ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka niin vähällä hellittävät otteensa. Hänellä oli sellaisia todistuksia, että oikeus joutui niistä neuvottomaksi, syytetty kalpeni ja alettiin puhua hänen vangitsemisestaan.
Juuri niinä päivinä, jolloin oli kysymys neiti Durinin vapaudesta tai vankeudesta, omaisuudesta ja kunniasta tai köyhyydestä ja varkaan palkasta, nähtiin hänen eräänä iltapäivänä tulevan, kasvot hehkuvan punaisina, kappalaisen talosta ja suuntaavan kulkunsa pappilaan, jossa hän tapasi kirkkoherransijaisen Stjernkorsin kotoa työhuoneesta. Hän valmisteli parhaillaan uutta köyhäinhoidon ohjesääntöä koettaen kaikin tavoin saada muutetuksi tämän toimen vapaaehtoiseksi.
— Teitä kummastuttanee, herra maisteri, että uskalsin tulla tähän taloon, alkoi neiti Apollonia kooten hetkisen kestävän neuvottomuuden jälkeen kaiken rohkeutensa.
— Se on totta, vastasi Stjernkors, myönnän sen. Miten saatan auttaa teitä?
— Minä kyllä arvaan, mitä te, herra maisteri, ajattelette minusta, jatkoi neiti Apollonia — mutta yhdentekevää. Me kaksi olemme vihollisia, miksi tarvitsisi meidän teeskennellä toistemme edessä? Mutta onpa eräs, joka on kummankin meidän vihollisemme, ja hänet me kukistamme. Vihatkaa minua, polkekaa minut maahan, kun vain autatte minua syöksemään hänet turmioon. Minut on häpeällisesti petetty. Minä vaadin kostoa ja hyvitystä.
— Hyvitystäkö? Kernaasti, jos se on mahdollista, mutta ei kostoa, vastasi Stjernkors.
Mamseli Apollonia heittäytyi sohvalle ja alkoi ääneen nyyhkyttää.
— Minua on häpeällisesti syytetty, huudahti hän. Minut on koko maailma hylännyt; sekin, joka viekoitteli minut kaikkeen, petti sitten uskottomasti hädän hetkellä. Mutta minä en kukistu kostamatta; hän ei saa rankaisematta tallata minua jalkoihinsa, hänen täytyy seurata minua kadotukseen, ja se on minulla lohdutuksena, että se katala konna joutuu yhtä kunniattomaksi kuin minäkin. Voi minua mieletöntä, kun milloinkaan uskoin hänen petollisia lupauksiaan.
— Kootkaa ajatuksenne, neiti, ja uskokaa minulle, mikä rasittaa omaatuntoanne. Jos olette enemmän onneton kuin rikoksellinen, niin olkaa varma, että minä teen voitavani pelastaakseni teidät — mutta en kostaakseni puolestanne.
— Oh, se on pitkä juttu, se ulottuu lähes kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin ensi nuoruuteeni asti, — jolloin Ödmark nai sisareni Tukholmassa. Hän oli silloin muhkea mies, rikas ja kunnioitettu kaikkialla; minä olisin mielelläni ollut sisareni sijassa. Ödmark piti häntä parempana, enkä minä saattanut unohtaa sitä. Vähän ajan perästä sisareni kuoli ja Ödmark nai vielä kahdesti. Mutta sillä välin minä kerran käydessäni sisareni luona tutustuin … Idegraniin: Kun Ödmark otti neljännen rouvan, kävi Idegran minun luonani Tukholmassa ja esitti minulle suunnitelman niin viisaasti, mutta myöskin niin kavalasti harkitun, ettei pimeyden ruhtinaskaan olisi voinut keksiä parempaa. Minusta onnettomasta tuli hänen aseensa, ja nyt hän hylkää minut, kun minä tarvitsen apua ja vaadin, että hän tunnustaisi minut lailliseksi vaimoksensa!
— Mitä? Vaimoksensako?
— Niin, hänen vaimonsa olen ollut monta vuotta!