31. UUSI VAALI.
Tuomiosunnuntain vaali päättyi siten, että kappalainen, pastori Idegran sai 27 680363/820005, kirkkoherra Lysander 27 119/583 ja rovasti Orre 2 9330/9779 manttaalin huudot. Idegran olisi siis paljolla puuhalla päässyt kirkkoherraksi, Lysander vähemmällä vaivalla saanut kunnian jäädä tappiolle ja Orre melkoisella vaivannäöllä "saanut matkarahansa".[24] — jollei tuomiokapituli hyvällä syyllä olisi katsonut olevan aihetta koko vaalin kumoamiseen.
Lääninrovasti, tohtori Ekhammar oli, eikä suinkaan syyttä suutuksissaan vallattomuudesta, juonista ja melusta, jotka olivat vaalissa saaneet yleistä pahennusta aikaan. Lukkari pantiin heti väliaikaisesti viralta; kirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors sai — muistutuksen. Kaikki ymmärtäväiset aulankolaiset olivat rouva Åkerströmin kanssa yksimieliset siitä, että pappi, joka rupeaa veisaamaan virttä kirkon ulkopuolella, on pahasti rikkonut kaikkea uskonnollista säädyllisyyttä vastaan ja ansaitsee ankarat nuhteet. Huhu tiesi kertoa, että Stjernkors, jolla muka muutenkin oli koko joukko asioita ansioluettelon nurjalla puolen, kohta määrättäisiin johonkin toiseen seurakuntaan, jossa hänellä olisi vähemmän tilaisuutta eksyttää herkkäuskoista kansaa.
Kruununvouti Rågbergin avulla kutsutti Ekhammar joukon Idegranin puoluelaisia kuulusteltavaksi. Mutta viekas kappalainen oli osannut niin tarkoin peittää kaikki myyränjälkensä, ettei päästy minkään perille ja että kaikesta syytettiin vain lukkari Talvista ja hänen hätiköimistään. Koko juttu päättyi pian siten, että tuomiokapituli määräsi uuden vaalin pidettäväksi ensimmäisenä sunnuntaina loppiaisen jälkeen.
Puolueet valmistautuivat taas mitä suurimmalla innolla ratkaisevaan taisteluun. Stjernkors pysyi aivan erillään niistä puuhista.
Joulupäivänä hämmästytti häntä aivan odottamaton näky. Ensimmäisessä penkissä lähinnä kuoria — Aulangon ylhäisten naisten pyhitetyssä kunniapaikassa, johon ei miesmuistiin ollut päässyt kukaan aateliton, jolla ei ainakin ollut luottamusmiehen arvoa — sanalla sanoen, siinä muilta suljetulla ylhäisten kunniasijalla istui rouva Åkerströmin vieressä keski-ikäinen nainen, jonka Stjernkors muisteli nähneensä jossakin ennenkin. Hän katsoi tarkemmin ja tunsi hänet Apollonia Duriniksi.
Rohkea oli tuo mamseli Apollonian ottama askel matkalaukussa olleiden esineiden löytämisen jälkeen. Mutta hän olikin tullut suoraan tuomarin luo: hän oli siis korkean suojeluksen turvissa.
Kruununvouti Rågberg, Allfridan holhooja, ei siitä kuitenkaan hämmästynyt. Muutamana päivänä neiti Durin sai asianmukaisen haasteen kohta alkaviin talvikäräjiin, missä hänen tuli tehdä selkoa, miten hän oli saanut kaikenkaltaisia rovasti Ödmark vainajan perillisten kalleuksia, jotka oli samalla kertaa kuin hänen omatkin tavaransa otettu talteen epäluulonalaiselta henkilöltä ja joissa sitä paitsi oli selviä merkkejä nimien raaputtamisesta ja jotka vielä lisäksi olivat olleet käärittyinä usein mainitulle neiti Apollonia Durinille osoitettuihin kirjeisiin.
Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin kruununvouti Rågberg sai käräjäkirjuri Krankenhausilta, Apollonia Durinin asianajajalta, samoihin käräjiin vastahaasteen, jossa hänet velvoitettiin selittämään, mitenkä hän oli saanut puheena olevan neidin tavarat, jotka hän sanoi ottaneensa epäiltävältä henkilöltä. Sen haasteen saattoi helposti arvata tuomarin omasta kädestä lähteneeksi. Sekava lainopillinen riita uhkasi nousta paikkakunnan vallassaolevien mahtajien välillä ja vielä yhä pahentaa pastorin vaalista johtunutta suurta erimielisyyttä kuohuvaa puoluevihaa. Kaikkialla oli katkeruutta, rauhattomuutta, eripuraisuutta. Ikuisen rauhan sanat, joita Stjernkors sirotteli tuohon ihmisten intohimojen pauhaavaan mereen, näyttivät katoavan kuin voimattomat sadepisarat aavikon polttavaan hiekkaan.
Niin kuluivat joulupyhät, ja uusi vaalipäivä oli jo käsissä. Taaskin saarnasi lääninrovasti, tohtori Ekhammar, ankarammin vain kuin edellisellä kerralla, ja taaskin hän istuutui jumalanpalveluksen päätyttyä alttarin eteen toimittamaan vaalia. Mutta puolueet tunsivat jo paremmin toisensa ja olivat sentähden myös paljon paremmin valmistautuneet. Viesti oli viety pitäjän kaukaisimpiinkin kyliin niille, jotka muuten kävivät tuskin kertaakaan vuodessa kirkossa, ja siten oli kumpikin puolue ainakin kolmatta osaa lukuisampi kuin edellisellä kerralla. Järjestyksen puolesta ei tosin ollut mitään pelkäämistä, sillä kruununvoudin toimesta oli komppania läänin ruotuväkeä koottu kirkonkylään. Mutta ahdinko oli sitä suurempi kirkossa ja kirkon ovissa. Ei koskaan oltu vielä nähty niin suurta ihmisjoukkoa Aulangossa yht'aikaa koolla.
Jumalanpalvelus päättyi puoli kahdeltatoista ja vaali alkoi kello kaksitoista. Äänet jakaantuivat alussa melkein tasan kaikille kolmelle. Vieläpä näytti monen suureksi kummastukseksi voitto kallistuvan sille puolelle, joka edellisellä kerralla oli saanut vain nimeksi ääniä, nimittäin rovasti Orren hyväksi.
Syy siihen oli hyvin yksinkertainen. Idegranin kannattajat olivat levitelleet niin kamalia huhuja kirkkoherra Lysanderista ja hänen ahneesta rouvastaan, että moni luopui hänestä, mutta ei kiusoillaankaan mennyt Idegranin puolelle, vaan äänesti Orrea. Samoin eivät lysanderilaisetkaan olleet säälineet kappalaista, pastori Idegrania; ja niin oli moni taas luopunut hänestäkin ja mennyt myöskin kiukuissaan Orren eikä Lysanderin puolelle. Kun siis hämärän aikoihin, kello neljään mennessä, noin kaksi kolmatta osaa seurakuntaa oli äänestänyt, oli Orrella noin kahdeksantoista-, mutta Lysanderilla ja Idegranilla kummallakin ainoastaan noin viiden-kuudentoista manttaalin huudot.
Silloin oli kummankin puolueen pantava viimeisetkin voimansa liikkeelle. Pienoinen joukko ruotuväkeä oli, ikäänkuin sattumalta, kokoontunut kellotapulin luo; se näky teki tehtävänsä, sillä ei mikään häly eikä ilmeinen väkivalta ollut vaalin säännöllistä menoa häiritsemässä; mutta sitä kiivaammin viekoiteltiin, uhkailtiin, houkuteltiin ja kiroiltiin salaa miesten kesken. Pakkanen oli ulkona jotenkin pureva; tiivistyneistä vesihöyryistä syntyi kirkossa kylmä sumu käytävistä tulevan ilmanvedon vuoksi, ovet kun väen tungoksen tähden olivat auki. Lääninrovasti Ekhammar tunsi kylmän kangistuttavan jäseniään.
Hän käski sentähden sulkea pienen oven, joka oli lähinnä sitä paikkaa, missä hän istui. Mutta juuri siinä oli tungos pahin. Kun sitä ovea ei saatu kiinni, lukittiin molemmat sivuovet ja alttaria vastapäätä oleva suuri ovi, mutta kylmää virtaili siitä huolimatta pienestä ovesta kuoriin, minkä vuoksi rovasti avautti itselleen tien sakastiin jatkaakseen siellä paremmin suojassa ollen vaalia.
Juuri silloin oli puolueiden into ja malttamattomuus ylimmillään. Alettiin nurista, väittäen vaalin toimittajan vetäytyvän syrjään, jottei muka seurakunta saattaisi tarkastaa huutoja, ja koko joukko syöksyi hänen jäljessään sakastiin päin. Räiskis … romahdus kuului ja sen jälkeen hätähuutoja. Aikoja sitten lahonneet lattiahirret murtuivat kuorin vasemmalta puolen tiheään puristuneen ihmisjoukon painosta, ja viisi- tai kuusikymmentä henkeä syöksyi lattian mukana alla oleviin vanhoihin hautoihin.
Pimeä, joka jo alkoi käydä hyvin tuntuvaksi, enensi tapahtuman kauhua. Kirkosta kuului vain hätähuutoja ja hämminkiä. Kaikki kiiruhtivat pakoon luullen, että temppelivanhus sortuisi raunioiksi. Mutta ovet olivat lukossa. Käytävät täyttyivät ihmisistä, jotka sokeasti syöksyivät toistensa päälle ja tallasivat toisiaan. Alttaria vastapäätä olevan suuren oven luona oli sillä tavoin kolme tai neljä ihmiskerrosta päälletysten, ja yhäti tuli toisia eikä kukaan mielettömässä kauhussaan kuullut varoituksia eikä ajatellut mitään muuta ulospääsyä.
Juuri ennen onnettomuuden tapahtumista oli Erland Stjernkors lähtenyt kuorista, seuratakseen vaalin toimittajaa. Nopeasti käsittävänä käytännön miehenä hän tajusi heti, mitä sellainen pakokauhu saisi aikaan, lähetti suntion avaamaan suurta ovea ja kiiruhti itse eteläiselle sivuovelle. Sen hän sai auki, ja kaikki, jotka olivat kyllin järjissään lähteäkseen sitä tietä, pääsivätkin helposti ulos. Suntion oli sitä vastoin aivan mahdotonta tunkeutua suurelle ovelle. Nimismies, toimitusvouti Mangel, oli ennen kaikkea luullut velvollisuudekseen suojella tohtori Ekhammaria ja oli ihan auttamattomasti suljettuna sakastiin.
Heti huomattuaan ihmisten hirvittävän tilan suurella ovella Stjernkors kiiruhti sinne hyppien yli penkkien. Mutta ovelle oli tuiki mahdotonta päästä, eikä siis ollut muuta keinoa kuin rikkoa lähimmät ikkunat.
Pyhyyden kunnioituksestako vaiko ehkä neuvottomuudesta ei kukaan ollut älynnyt sitä yksinkertaista keinoa. Hän, pappi, löi ensimmäisenä rikki kirkon ikkunan. Ruutujen kilinä ja kehysten katkeaminen ilmoittivat pakotien. Kaikki, jotka vielä olivat vähänkään tajuissaan, seurasivat viittausta ja hyppäsivät ulos ikkunasta.
Ei siinä kyllin. Oli syytä pelätä, että moni noista päälletysten ahtautuneista ihmisistä tukehtuisi tai tallaantuisi kuoliaaksi, ennenkuin ovi ehdittäisiin avata sisästä päin. Erland Stjernkors, pappi, tarttui siis taaskin kaikista ensimmäisenä kirveeseen ja alkoi sillä iskeä kirkon ovea, ia kohta tulivat lähellä olevat sotamiehet hänelle avuksi. Vihdoin saatiin yksin voimin suuret, raskaat ja paksut ovipuolikkaat irti, ja juuri silloin, kun ilta oli aivan pimeäksi pimennyt, oli tiekin auki.
Mikä näky! Häthätää hankittujen lyhtyjen ja päresoihtujen valossa nähtiin siinä kuolleita ja kuolevia sekaisin pyörtyneiden ja hiukan loukkaantuneiden kanssa. Joka haaralta tulvi ihmisiä, jotka olivat pelastuneet toista tietä. Kaikki huusivat kilpaa, moni oli käskijänä, ei kukaan totellut. Tohtori Ekhammarkin, joka silloin vasta sai raivanneeksi itselleen tien onnettomuuspaikalle, huomasi valtansa voimattomuuden mitä kuohuksissa olevaan kansanjoukkoon tulee. Mitä suurimmalla vaivalla onnistui Stjernkorsin hankkia kantajia, jotka vähitellen veivät kuolleet ja haavoittuneet lähimpiin taloihin, ja ennen yön tuloa voitiin vihdoinkin sulkea onneton temppeli onnettoman vaalin jälkeen.