30. VAALI.
Tuomiosunnuntai koitti; kirkkaana ja kylmänä kaartui taivas yli talvisen seudun. Maa oli keveän lumiverhon peitossa; järvet ja virrat olivat jo kaksi viikkoa olleet talven kahleissa, ja lehdettömistä metsistä etsivät pyyt ja metsot turhaan piilopaikkaa ja suojaa metsästäjän luodilta.
Lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar oli aikaisin liikkeessä; hän mietti tuomiosunnuntain tekstiä, sillä hänen oli saarnattava. Vähäinen asia olisi hänestä tosin ollut astua saarnastuoliin aivan valmistamatta, mutta hänen huolellisia tapojaan oli aina ensin panna pääkohdat muistiin kahdeksasosa-arkille, joka hänellä oli virsikirjansa välissä ja sitten saarnastuolin reunustalla edessänsä saarnatessa. Sitä paitsi hän oli kuullut huhun, että kirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors saarnaili jotenkin vapaasti eikä pitänyt lukua säännöllisestä johdatuksesta, aineen käsittelemisen ja elämään sovittamisen jaosta tai edes muutenkaan kahteen, kolmeen tai neljään osaan jakamisesta, kuten oli tavallista; se kaikki oli rovastin mielestä muodoista poikkeavaa eikä varsin soveliasta. Sentähden hän tahtoi sitäkin mieluummin näyttää hyvän esimerkin järjestelmällisestä ja huolellisesta esitystavasta.
Yhtä aikaisin olivat Sammen Simo ja Kiven Matti kutsumatta tulleet valittamaan hankkeista, joihin vastapuolue oli ryhtynyt Idegranin hyväksi. Stjernkors oli, paitsi neuvoa, jonka hän hartaista pyynnöistä antoi Lysanderin eduksi, tarkoin pysynyt erillään tuosta arkaluontoisesta asiasta. Hän ei nytkään tahtonut huolia ystävien valituksista, mutta lääninrovasti kuuli heidän äänensä viereisestä huoneesta ja tahtoi saada tietää, mitä heillä oli sanomista.
Sampi tiesi kertoa, että lukkari Talvinen oli monta päivää ennen kierrellyt ympäri pitäjää, käynyt kaikkien niiden luona, joita ei pidetty aivan luotettavina, ja kuvaillut heille, miten Idegran, jos hän pääsisi kirkkoherraksi, ei hätyyttäisi velkamiehiänsä, joita hänellä oli paljon pitäjässä, vaan ehkä jättäisi osan saatavistaan perimättäkin taikka myöntäisi hyvin pitkän maksuajan; mutta jos hänen täytyisi hakea toiseen pitäjään, vaatisi hän heti kaikki saatavansa viimeiseen kopeekkaan saakka, mistä moni joutuisi varmaan häviöön. Sitä paitsi olisi siinä tapauksessa rakennettava uusi ja kallis kirkko, jota toinen pastori epäilemättä vaatisi; Idegran sitävastoin jättäisi sen kysymyksen toistaiseksi ja sillä välin kartuttaisi erinomaisella taidollaan kirkon rakennuskassaa, johon hän jo oli seurakunnan suureksi eduksi saanut hyvän alun säästetyksi. Tuon kaiken johdosta oli Idegranin vaali jo edeltäkäsin melkein kuin päätetty.
Kiven Matti puolestaan valitti, että koko yö oli ollut juopottelua ja kokouksia kaikissa Aulangon kapakoissa ja viinaa oli jaeltu ihan ilmaiseksi, ei tiedetty, kenen kustannuksella. Mutta sitä oli yleiseen huudettu, että se, joka uskaltaisi äänestää ketään muuta kuin Idegrania, saisi varoa päätään ja henkeään, kotiaan ja kartanoaan, sillä kyllä tehtäisiin selvä kaikista maankavaltajista, jotka tahtovat hävittää viinapannut ja loukata aulankolaisten vanhoja oikeuksia. Ja senkin puolestaan arveltiin yhtä varmasti kuin lukkarin innon vaikuttavan, että kappalainen oli pääsevä Aulangon kirkkoherraksi.
Lääninrovastin ankara otsa synkistyi.
— Minä huomaan, että maisterin pelossa on perää, virkkoi hän, mutta kun ei ole mitään varsinaisia todistuksia, ei vaalia voida lykätä. Minä pidän huolen siitä, että asia myöhemmin tutkitaan, ennenkuin tuomiokapituli vaalin nojalla nimittää uuden kirkkoherran, ja että erittäinkin lukkari saa vastata tarpeettomasta asiaan sekaantumisesta.
— Minä jätän teidän päätettäväksenne, herra tohtori — huomautti Stjernkors — eikö olisi hyvä jollakin tavoin estää liian suurta tungosta kirkossa, koska sekä katto, lattia että seinät ovat sangen rappeutuneet.
Lääninrovasti hymyili.
— En usko — vastasi hän — että kirkko, joka on palvellut neljäsataa vuotta ja nähnyt kaksi- tai kolmekinkymmentä kirkkoherran vaalia, on nytkään hautaava seurakuntaa raunioihinsa. Mutta olkaa hyvä, käskekää kuitenkin pitää kaikki ovet auki.
Määrähetki saapui, ja jumalanpalvelus alkoi. Kirkko oli, kuten saattoi edeltäkäsin jo arvatakin, aivan tungokseen asti täynnä väkeä, mutta mitään vaaran merkkiä ei näkynyt.
Stjernkors messusi ja lääninrovasti Ekhammar saarnasi päivän valtavasta tekstistä, jonka olisi luullut vaskivasaroilla moukaroivan kaikkia nukkuneita omiatuntoja. Saarna oli arvokas ja kaunis, sanoiltaan kohtuullinen, sisällykseltään vakava. Elävä elämä oli siinä sangen puristettuna järjestelmällisiin muotoihin. Taivaan leimahtava valkeus, joka pelättää katumattomia ja loistaa katuvaisille iankaikkisina auringonsäteinä, piilottautui kehoituksiin, jotka olivat paremmin isällisiä neuvoja kuin elämän ja kuoleman kysymyksiä horjuvalle ihmissydämelle. Kuitenkin oli vaikutus melko hyvä, ja rauhattomimmatkin suuren sekalaisen seurakunnan kristityistä, puolikristityistä ja hurjista pakanoista pysyivät kunnioittavasti hiljaa koko jumalanpalveluksen ajan.
— Minulla ei ole mitään syytä moittia seurakunnan hartautta, virkkoi lääninrovasti pyyhkiessään sakastiin tultuaan hikeä otsaltaan.
Vaalin toimittaminen alkoi aikaisemmin asianmukaisesti tarkastetun vaaliluettelon mukaan. Enemmistö näytti jo alusta alkaen selvältä. Kolmekymmentä äänesti ihan peräkkäin Idegrania, kun Sammen Simo, ollen yhdesneljättä, uskalsi kovalla äänellä sanoa nimen Lysander.
Mutinaa, puoleksi uhkaavaa, puoleksi ivallista, kuului kappalaisen lukuisain puoltajien joukosta, jotka olivat tunkeutuneet tiheäksi muuriksi alttarin ympärille.
Mutta siitä alkaen huomattiin mielipiteiden eroavan enemmän kuin moni oli luullutkaan. Jos Idegranilla oli monta ystävää, niin olipa hänellä monta vihamiestäkin, ja vaikka Aulangon seurakunta silloin oli pakanallisempi kuin moni muu maamme pitäjä, ei se elävän elämän sana, jota Stjernkors oli vuosikauden voimakkaasti ja siunausta tuottavasti saarnannut, ollut kuitenkaan kaikkialla joutunut kalliolle tai maanteille tai elämän ohdakkeiden tukahduttamaksi. Tarvittiin vain rohkea esimerkki, ja kun se oli saatu, alkoi ääni toisensa jälkeen tulla Lysanderin, joitakuita myöskin Orren hyväksi. Kun noin kolmeneljättä osaa seurakuntalaisia oli äänestänyt, näytti kummallakin puolella olevan melkein yhtä paljon ääniä, eikä kukaan saattanut arvata vaalin tulosta.
Se saattoi Idegranin kannattajat ja koko mahtavan viinapuolueen vimmaan. Monella heistä oli vielä pää sekavana yöllisestä Molokin palvelemisesta; he korvasivat nyt sen vahinkonsa, että olivat jumalanpalveluksen aikana pysyneet hiljaa. Kirkon ovien ulkopuolelta alkoi kuulua hurjia huutoja, jotka pian vaihtuivat oikeaksi käsikähmäksi, ja syntyi semmoinen melu, että pian oli mahdotonta kuulla lähinnä alttaria olevien äänestämistä. Stjernkors meni ulos koettaakseen saada järjestystä aikaan ja meluavia vaikenemaan. Tuskin hän ehti kirkon korkeille portaille kaikkien nähtäväksi, kun kaikki katkeruus, kaikki viha, jota hän niin kauan oli viinapuolueessa herättänyt, leimahti ilmi yksin häneen kohdistuen. Turhaan hän koetti puhua kiihtyneelle kansanjoukolle. Kiviä ja katkottuja aidanseipäitä alkoi sadella hänen ympärilleen, ja kun hän koki vetäytyä takaisin kirkkoon, jottei olisi suotta kiihoittanut raivoavia, sulki häneltä paluutien viisi kuusi humalaista, jotka tarttuivat häneen takaapäin ja nostivat hänet koholle heittääkseen hänet portailta raivostuneen joukon keskelle.
Erland Stjernkors ei ollut mikään hento mies, mies, jonka käsien voima olisi herpaantunut kirjain ääressä, ja hetkisen aikaa hänen onnistui torjua heitä, mutta kohta olisi hän ollut hukassa, jollei mustatukkainen mies olisi syöksynyt, pää edellä, hänen vastustajiensa keskelle ja pitämättä lukua iskuista ja lyönneistä tavattoman vikkelästi puskenut yhtä vatsaan, lyödä sivaltanut toista vasten kasvoja ja kaatanut hyvin taidokkaalla jalkakammilla kolmatta maahan, saaden aikaan sen ihmeen, että portaat olivat tuota pikaa puhtaina vastustajista ja paluutie selvä.
Mutta Stjernkors ei käyttänyt paon tilaisuutta hyväkseen, vaan sensijaan äänettömyyttä, joka syntyi väkijoukossa, kun se kummastellen jäi katsomaan kahakkaa; hän astui uudelleen portaille, otti taskustaan suomalaisen virsikirjansa ja alkoi kovalla äänellä laulaa 404:ttä virttä viimeisestä tuomiosta: Jo aivan läsnä aika on, johon heti yhtyi useita muitakin ääniä portaitten vieressä ja ulompana. Raivoisat huudot keskeyttivät kyllä laulun alussa, mutta yhä useampia lauluun liittyviä tuli lisäksi ja säikkymättä pysyttiin nuotissa. Kummallinen taistelu alkoi, aivan toisenlainen kuin äskeinen. Milloin kuului vain mitä ruminta rääkymistä, milloin kajahti kuuluville virsi vastustamattomalla voimalla, paisui paisumistaan ja pääsi voitolle. Näin laulettiin säe säkeeltä koko pitkä virsi alusta loppuun, ja vihdoin raukenivat vastustajien käheät viinaäänet … lujana ja täysiäänisenä vyöryi mahtava laulu paljaan taivaan alla kylmässä talvi-ilmassa, ja ikuisen sanan palvelija seisoi siinä kuin rauhan enkeli paljain päin ja kirkkain katsein kirkon portailla, kiittäen Jumalaa voitosta, jonka Hänen henkensä oli saanut kurjista, sokeista, eksyneistä ihmissydämistä.