29. VAALIN EDELLINEN ILTA.
Vaali oli Aulangossa määrätty pidettäväksi tuomiosunnuntaina; vaalilistat oli tehty ja huolellisesti tarkastettu edellisenä pyhänä. Pienimmätkin viat koetettiin saada poistetuksi, jottei jäisi mitään aihetta valituksiin.
Lauantaina iltapäivällä kiiti äsken sataneella lumella kuomureki pappilan pihaan ja reestä nousi vanhanpuoleinen mies, iso turkki yllään. Hän oli lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar, jonka tuomiokapituli oli määrännyt vaalin toimittajaksi. Kirkkoherransijainen maisteri Stjernkors otti hänet hyvin kohteliaasti vastaan ja saattoi sisään.
Kun päällysvaatteet oli riisuttu, tuli sudenpukimista näkyviin kunnioitusta herättävä, noin kuudenkymmenen ikäinen, harmaapäinen, jalon ja viisaan, mutta ankaran näköinen ukko. Hänen katseessaan oli jotakin kirkasta ja terävää, hänen ryhtinsä oli vakava, etevämmyyttä ilmaiseva, mutta kuitenkin miellyttävä; hänessä oli jonkinlainen luonnollisen ylevyyden piirre. Häntä olisi voinut sanoa kirkon ruhtinaaksi, jos luterilainen kirkko olisi tunnustanut sellaisen ruhtinaanarvon, — jos se todellakin olisi antautunut semmoisten "kirkon herroiksi" muuttuneiden paimenten alamaiseksi.
— No niin — sanoi hän Stjernkorsille myöhemmin illalla, kun vaaliluettelo jo oli tarkastettu ja kaikki varustettu seuraavaksi päiväksi — mitä pidätte seurakunnasta?
Stjernkors kertoi, mitä hän vuoden kestäneenä virantoimitusaikanaan oli kokenut Aulangossa. Hän kuvaili seurakuntaa isänmaansa syvimmälle vaipuneeksi seurakunnaksi eikä ollenkaan salannut vakaumustaan, että syynä rappiotilaan oli hirveä hengellinen pimeys, joka oli saanut alkunsa siitä, että paikkakunnan papisto oli kokonaisen miespolven ajan ollut hyvin huolimaton sielujen hoidossa.
— Saatatte olla oikeassa, sanoi lääninrovasti. Minä tunsin Ödmarkin. Sävyisämpää, iloisempaa ja rakastettavampaa miestä saattoi tuskin tavata toista. Hän olisi voinut lahjoittaa takin yltään. Luonto ja onni olivat runsain määrin tuhlanneet hänelle parhaimpia antimiansa, ja kuitenkin tuli hänestä seurakuntansa ja perheensä onnettomuus ja turmio omalle itselleen. Selittäkää minulle se arvoitus!
— Jumalan Hengen valotta muuttuu valkeus meissä pimeydeksi.
— Niin juuri, Ödmark oli hyväpäinen ja hyväsydäminen mies, mutta luonteenlujuutta häneltä puuttui. Hänen tahtonsa oli heikompi kuin lapsen tahto; joka tuulenpuuska ajeli häntä kuin pilven hattaraa. Hänen tänne tullessaan hänen mielensä oli täynnä kevytmielisen nuoruuden, kevytmielisen hovin ja kevytmielisen ajan jättämiä vaikutelmia ja täällä hän tapasi samanlaisia ystäviä, jotka aina estivät häntä heräämästä sokeudestaan. Hän eli kotonaan humussa ja hälinässä, mutta varoi tarkoin loukkaamasta muodollisuuksia ja ulkoista säädyllisyyttä. Mitä pitäisi teidän mielestänne kirkon tehdä semmoiselle palvelijalle?
— Varoittaa ja varoittamistaan varoittaa, sitten erottaa väliaikaisesti virasta ja vihdoin kokonaan, kuten kirkkolaissamme määrätään.
— Te olette nuori, maisteri, ja nuoresta, kiivaasta innosta näyttää se aivan luonnolliselta. Mutta koettakaahan hallita meidän kirkkomme kaltaista kirkkoa. Käykäähän tuomitsemaan pappien omaatuntoa, kun ei ole ulkonaisia, selviä, laillisia todistuksia, ja ajatelkaa tarkoin, ennenkuin kaikkien pilkkaajain iloksi koskette kaapuun, lipereihin ja säätymme arvoon. Ödmarkia varoitettiin kerta toisensa jälkeen; määräys väliaikaisesta virastaerottamisesta oli jo valmiiksi kirjoitettuna, kun kuolema hänet tapasi. Pastori Idegran oli muutamia viikkoja sitä ennen Turussa ja selitti sub secreto, salaa, että vaikka hänestä olikin tuskallista tunnustaa totuus, ei hän kuitenkaan voinut enää kauemmin olla vaiti ja katsella, miten tuiki huolimattomasti seurakuntaa hoidetaan ja miten sopimatonta elämää pappilassa pidetään.
— Pastori Idegranko?
— Kummastuttaako se teitä? Kuka olisi ollut lähempi mies kuin hän puhumaan seurakunnan hyväksi?
— Se on totta, vastasi Stjernkors huultaan purren.
— Sanalla sanoen, huomaatte, että tuomiokapituli teki kaiken, mitä siltä kohtuullisesti voidaan vaatia. Tuomiokapituli ei voinut kokonaan estää edellisen vapaamielisemmän aikakauden vaikutusta nykyiseen kirkkoomme eikä vastoin muodollista laillisuutta tuomita kirkkoherraa viralta.
— Eiköhän yhdentoista tuhannen sielun ajallisen ja iäisen onnen olisi pitänyt painaa enemmän vaa'assa?
— Miljoonan ja kahdeksansadan tuhannen sielun onni riippuu nykyään siitä, että Suomen kirkkolakia tunnollisesti noudatetaan, vastasi rovasti olkapäitään kohauttaen. — Mutta älkäämme enää puhuko siitä. Kenenkä kolmesta ehdotetusta te, maisteri, luulette seurakunnalle soveliaimmaksi ja parhaiten ansaitsevan tulla valituksi.
— Asemani on arkaluontoinen. Mieluummin tahtoisin olla vastaamatta kysymykseen.
— Ei, ei suinkaan. Minä tiedän, ettette ole suostunut pitäjäläisten ajattelemattomaan ehdotukseen. Minä hyväksyn hienotunteisuutenne, jota siinä osoititte vanhoja, ansiokkaita hakijoita kohtaan; siinä käyttäydyitte oikein kiitettävästi. Mutta sentähden saattekin vapaasti ja suorasti lausua mielipiteenne. Olemmehan me, te ja minä, tässä puolueettomina todistajina. Me hoidamme vain koneistoa emmekä vaikuta mitään vaalin päätökseen. Kuitenkin luulisin, ettette te, maisteri, voi olla aivan välinpitämätön. Vastatkaa siis: kenenkä katsotte parhaiten ansaitsevan päästä tänne kirkkoherraksi?
— Jos minua vaaditaan sanomaan ajatukseni — vastasi Stjernkors hiukan kumartaen — niin täytyy minun surkutella, ettei niin monesta arvokkaasta vanhasta miehestä, jotka olisivat voineet päästä ehdolle vaaliin, kellään ole ollut rohkeutta hakea niin pahamaineiseen seurakuntaan, missä kuitenkin suuri ja siunauksellinen Herran työ odottaa oikeata tekijäänsä. Minun mielestäni on kolmesta ehdolla olevasta kirkkoherra Lysander vähimmin sopimaton.
— Kuinka? Vähimmin sopimatonko? toisti lääninrovasti ja hänen kunnianarvoinen otsansa synkkeni.
— Sitä mieltä minä olen, vastasi Stjernkors tyynesti. Minusta ovat suuret pitäjät onnettomuutena Suomen kirkolle, koska usein aivan toiset vaikuttimet kuin kirkon ja seurakunnan paras ovat syynä siihen, että niihin pyritään. Lysander pyrkii Aulankoon kerjäämällä; se on kyllä surkuteltavaa, mutta kuitenkin paremmin anteeksi annettavaa kuin syrjäteitä hiipiminen tai äänien hankkiminen salaa uhkauksilla ja viekoituksilla.
Lääninrovasti asteli miettiväisenä lattiata edestakaisin.
— Se on kirkkomme heikko puoli ja helppo on sitä moittia, virkkoi hän. Minun mielestäni olisi parempi, jos papit määräisi kirkollishallitus eikä kansa. Mutta mihinkä jäisi sitten, te vapaamieliset herrat, kirkon kansanvaltaisuus? Te pidätte suuria pitäjiä hierarkkisena pahennuksena, kunnes itse pääsette johonkin niistä rauhan päiviä viettämään. Pastoraalitutkinto on samanlainen hullutus, kunnes sen itse saatte suorittaneeksi, ja kuitenkin on teistä vapaa papin vaali vastenmielinen. Se ei ole johdonmukaista. Tulee tietää, mitä tahtoo ja miten tahtoo.
— Minä en ole vapaamielinen, herra tohtori!
— No, se on minun mieleistäni. Monet nuoret papit, joita nykyjään näkee, ovat Kierkegaardin ja Parkerin turmelemia.
— Minä en ole kylliksi vapaamielinen juostakseni noiden nuorten uskonkappaleitamme moittivien profeettojen jälkiä, mutta myönnän kyllä, että samoin kuin Kierkegaard pidän kirkon nykyisiä muotoja liian vanhentuneina. Mihin käännynkin, kaikkialla näen summattomat määrät kuollutta pintapuolisuutta, kuollutta kuorta, jossa ei ole enää vähäistäkään jäljellä Jumalan hengestä. Toisinaan syntyy täällä tuulispäitä, jotka tekevät lopun tyyneydestä ja näyttävät vievän ihmissukua eteenpäin, mutta ne puuskat asettuvat pian eikä niistä enää näe jälkeä ihmisten keskuudessa. Epäilemättä ne ovat herätyksiä ja enteitä, mutta totuuden ja nöyryyden henkeä ei niissä ole; sentähden ne tyyntyvät hiljalleen. Herra on kerran nostava suuren myrskyn, joka puhdistaa nisut akanoista.
— Nuori mies — virkkoi lääninrovasti, ja hänen kirkkaanylevä katseensa pysyi Stjernkorsissa valtavan tyynenä — te olette levottoman, uhmailevan ajan miehiä, joista eivät mitkään olevat olot enää ole kelvollisia. Temmatkaa vain pois valtiokirkon perustus; silloin jäätte liukkaalle, livettävälle laudalle keskelle koskea. Te tiedätte vain, mitä ette tahdo, kaikki muu on teille epäselvänä kuin sumu.
— Ei, herra tohtori, minä tiedän senkin, mitä minä tahdon. Minä tahdon Jumalan valtakuntaa maan päälle. Mutta sen uusia muotoja, jotka uusi Luther on kerran luova, minä tunnen yhtä vähän kuin kukaan muukaan. Sen vain tiedän, että jos valtiokirkko horjuu, on kuitenkin jotain, joka ei häviä, joka on sieluna tämän kirkon jäykässä, puutteellisessa, sairaassa ruumiissa — näkymätön kirkko pysyy ja odottaa mestariaan.
— Ja minä — vastasi lääninrovasti hiukan ivallisesti — minä en tunne mitään oman pääni mukaista kirkkoa enkä tunne muuta Lutheria kuin vanhan, kelpo ystävämme, Jumalan miehen Martin. Hyödyttömien kysymysten sijasta, joihin ryhtymästä Raamattu meitä kieltää, minä ehdotan, että keskustelemme huomisen päivän tärkeistä asioista. Orren tuntee koko maailma; hän hakee kahdeksattakolmatta paikkaa siitä lukien, kun hän pääsi vakinaiseen virkaan. Mutta Idegrania minä olen pitänyt muotomiehenä, joka on vain innokas maanviljelijä eikä sen pahempaa. Jos te, maisteri, olette saanut kuulla jotakin muuta sen lisäksi, on teidän velvollisuutenne ilmaista kaikki.
— Minulla ei ole mitään todistuksia, ainoastaan siveellinen vakaumus.
— Ja kuitenkin lausutte sanoja, jotka — antakaa anteeksi! — hyvinkin näyttävät virkaveljen panettelemiselta, sanoi lääninrovasti ankarasti.
Stjernkors punastui.
— Minä lausuin ajatukseni vastahakoisesti ja ainoastaan esimieheni käskystä, vastasi hän; mutta koska sen kerran olen tehnyt, todistan myöskin sanani.