28. VAALISAARNAAJAT.
Onnelliset, jotka oli pantu ehdolle vaaliin, saapuivat määräaikoinaan Aulankoon. Ensimmäinen oli rovasti Orre, pieni, vilkas, harmaapäinen ukko, seitsemänkymmenen ikäisenäkin vielä niin reipas, että hänen kyllä luuli ehtivän haudata vielä puolen seurakuntaa. Hän oli vanha ja tottunut: vaalin saarnaaminen oli niin sanoaksemme ollut hänen jokapäiväistä leipäänsä. Hän tiesi, miltä kaikilta puolin hänen tuli hyvitellä aulankolaisia. Heidän joukossaan oli heränneitä: siispä hän saarnasi huoaten jokapäiväisestä parannuksesta. Heidän keskuudessaan oli hedbergiläisiä: heitä varten hän puhui hurskaan ja Herraan luottavaisen näköisenä ainoasta autuuttavasta uskosta. Heissä oli hyveen esikuvia, omaan vanhurskauteensa sangen tyytyväisiä: ei sopinut siis mitenkään unohtaa Syrakin ja Viisauden kirjan kauniita sanoja vanhurskaudesta. Heissä oli myöskin juomareita, salapolttajia ja kaikenlaisia himojen palvelijoita joukoittain: niinpä hän saarnasi viinitarhojen runsaasta mehusta ja maan lihavuudesta siten, että kukin saattoi tulkita sanat mielensä mukaan. Mutta koska saapuvilla oli myöskin lain kurittajia, kuten laamanni, kruununvouti ja nimismies, huomautti hän asianmukaisen painokkaasti, miten välttämätöntä on olla kuuliainen maalliselle järjestysvallalle, ja kaikkien noiden muiden asiain välillä hän kosketteli kuivasti ja lyhyesti Jumalan ihanan ilmoitetun sanan miltei kauneinta tekstiä — kahdeksaa autuutta — sillä silloin oli pyhäinmiestenpäivä.
Aulankolaiset pitivät yleensä hyvin paljon rovasti Orresta. Tosin oltiin kyllä eri mieltä hänestä, ja paljon häntä moitittiinkin; pilkkakirveet käyttivät tietysti tarjona olevaa sukkeluutta ja sanoivat koko saarnaa vain teerin[23] kuherrukseksi. Mutta moni piti sitä sangen viisaana, ja rouva Åkerström puolestaan oli oikein toden perään liikutettu. Näytti siltä kuin olisi Idegran saanut kilpailijan.
Arvelin, ollen aina vieraanvarainen, kutsui jumalanpalveluksen päätyttyä rovasti Orren päivällisille Kallisten kartanoon. Siellä oli Idegran, Åkerström ja muutamia muita tuttuja. Puheltiin enimmäkseen vain vuodentulosta, ja kilpailijat osasivat oivallisesti olla toisilleen kohteliaita. Mutta Arvelinilla oli aina jokin viekkaus mielessä. Esittäessään vieraansa maljaa kiitti hän setää "viimeisestä".
— Ei siinä mitään kiittämistä, ei mitään kiittämistä, vastasi Orre ja alkoi puhella Napoleon III:sta.
— Mistä kiitit Orrea? kysyi Idegran vieraan lähdettyä.
— Ei mitään kiittämistä, kuului vastaus. Minä vain muistutin häntä hänen Turussa osoittamastaan valppaudesta, kun minä ennen muinoin otin sieltä päästötodistukseni. Hän panetti minut silloin velkavankeuteen kolmenkymmenen riksin tähden.
— Niin, se oli silloin! sanoi Idegran iskien silmää.
— "Se oli silloin, niin!" hyräili Arvelin kaunista duettia "Ylemmä santaan".
Rovasti Orre lähti kuin lähtikin iltapäivällä matkoihinsa. Mutta kova onni oli toimittanut niin, että julma, saaliinhimoinen susi oli syksyllä repinyt häneltä koko joukon lampaita, ainakin viisi kuusi, ja kun Aulanko, mikäli Orre tiesi, oli kuulu hyvistä lampaistaan, niin luonnollistahan oli, että rovasti poikkesi ohi mennessään vauraimpiin taloihin, mitä oli tien varrella, kuulustelemaan hintoja ja ehkä tilaamaankin joitakuita rotulampaita kevääksi. Yhtä luonnollista oli sekin, että puhe noilla vierailuilla kääntyi kaikenlaisiin muihin asioihin, kuten esimerkiksi siihen, miten ajat olivat huonot, kirkko vanha, pappilan ylläpito kallis, pappien saatavat rasittavat, miten vaivaishoito maksoi paljon, ynnä muuhun sellaiseen, ja kaikki ne luuli Orre voitavan järjestää niin hyvin, että kustannukset vähenisivät ainakin puoleen. Sitten pastori otti ystävällisillä kädenpuristuksilla jäähyväiset isänniltä ja emänniltä, jatkoi matkaansa pitäjän toiseen kestikievariin, joka oli noin penikulman päässä kirkolta, ja huomautti siellä, miten hän hankkisi kruunulta rahoja kuuden myllyn ja uuden vaivaistalon rakentamista varten, ja vaivaistalo järjestettäisiin niin viisaasti, ettei pitäjälle tulisi siitä mitään kulunkeja, vaan päinvastoin tulojakin.
Orren temput olivat tavallista vanhaa taktiikkaa, joka on jo joutumassa pois käytännöstä, mutta on kuitenkin aina pysyvä elossa kaikissa kansanvaltaisissa vaaleissa. Eihän Orre tehnyt sen pahempaa kuin mitä Rooman konsulit ennen vanhaan tekivät ja Amerikan presidentit tekevät vielä tänäkin päivänä.
Harvoin on kuitenkaan edullista olla ensimmäisenä vaalisaarnaajana. Monikin katsoo sen olevan oikeassa, jonka hän kuulee viimeksi puhuvan, ja mikäli ensimmäisen saarnaajan sanojen vaikutus haihtuu, sikäli tullaan yhä uteliaammiksi kuulemaan toista ja kolmatta. Kaikista valtioviisaista tempuistaan huolimatta oli rovasti Orre jo melkein kokonaan unohtunut, kun toinen vaalisaarnaaja, kirkkoherra Lysander, tuli seuraavana sunnuntaina kilpakentälle.
Lysander oli kuusikymmenvuotias, kookas, lihava ja mustapintainen mies; hänen olisi paremmin luullut sopivan raskasaseisen ratsuväenosaston komentajaksi kuin paimensauvan käyttäjäksi, jollei hänen hyväntahtoinen, rauhallinen ulkomuotonsa olisi tehnyt hänen peloittavaa soturiolentoaan lempeämmän näköiseksi. Näkyi kyllä, että hänellä oli ollut sekä hyvä pää että hyvää tahtoa, mutta kaikki oli tukahtunut elämän orjantappuroihin. Hän oli ryhmyisen männyn kaltainen, joka on turhaan hajoitellut monihaaraiset juurensa etsimään ravintoa laihoista vuorenkoloista ja näyttää rukoilevasti ojentavan nälkäisiä oksiaan auringon kultaa kohti. Se taikasana, joka hänestä merkitsi kaikkea: onnea, kunniaa, lepoa, omantunnon rauhaa, jokapäiväistä toimeentuloa ja tulevaisuudentoiveita, oli: hyvä pitäjä. Olihan hänellä tosin jo pieni kirkkokunta, josta hän sai sataviisikymmentä tai parisataa tynnyriä, mutta hänellä oli myöskin kahdeksan kasvavaa lasta, jotka paitsi ruokaa tarvitsivat vaatteita yllensä, kenkiä jalkoihinsa ja jonkinlaista oppia ruskeatukkaisiin päihinsä. Siinäpä olikin Lysanderin saarnan oikea teksti, saarnan, jonka tuli päivän evankeliumin mukaan puhua kuninkaanmiehen pojasta. Kuninkaanmiehellä oli poika sairaana. Mitä kaikkia suruja olikaan lapsista! Ehkäpä oli kuninkaanmiehellä montakin lasta: sanotaanhan siinä "koko hänen huoneensa". Ehkäpä hän oli köyhä eikä tiennyt, miten voisi tulla toimeen lapsinensa. Mutta silloin tuli lohduttaja…
Ja samaan tapaan sujui koko saarna. Orre oli rukoillut Jumalaa valistamaan seurakuntaa tässä tärkeässä tehtävässä "ymmärryksellä ja viisaudella". Lysander turvautui "Jumalaan ja armeliaisiin ihmisiin". Se oli suoraa kerjäämistä, jommoista, paha kyllä, saa useinkin kuulla semmoisissa tilaisuuksissa. Olipa vielä äänikin ruikuttavainen. Stjernkors oli punastunut häpeästä istuessaan kuorissa Orren saarnatessa, mutta kun hän kuunteli Lysanderin saarnaa, kohoilivat hikikarpalot hänen otsalleen. Mitäpä kunnioitusta voi kansassa olla semmoista kirkkoa kohtaan, joka sillä tavoin halventaa itsensä?
Eivätkä aulankolaisetkaan pitäneet Lysanderista. He eivät suinkaan olleet niin tyhmiä, etteivät olisi huomanneet, mitä pauloja ensimmäinen saarnaaja heille viritteli; mutta heidän mieltään hiveli ja huvitti, kun he saivat itse arvata Orren tarkoituksen. Lysander oli heistä liian karkea ja suorapuheinen, heille ei jäänyt mitään mihin käyttää oveluuttaan. Ei mikään seurakunta tahdo mielellään jättäytyä almuksi kerjäläiselle, ja seurauksena olikin, että kirkkoherra Lysanderin toiveet, vaikka naisten penkeistä kuuluikin lukuisasti nyyhkytyksiä, näyttivät saarnan jälkeen olevan tyhjiin menneitä. Hänen ainoa etunsa oli, että hän messusi jyrisevällä äänellä oikein talonpoikien mieltä myöten, jotavastoin ukko Orren käheä ääni oli paloitellut messun kuin silppukone.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli Lysander kutsuttu päivällisille pappilaan. Tuo kelpo mies saapui sinne täysin tietoisena siitä, että oli parhaan taitonsa mukaan saarnannut kahdeksan lapsensa puolesta. Hänen ensimmäinen vilpitön kysymyksensä olikin, mitä Stjernkors piti hänen saarnastansa.
— Minun mielestäni siitä puuttui jotakin, vastasi Stjernkors yhtä suoraan.
— Niin — myönsi Lysander — kyllähän ajattelin jatkaa vielä viidenneksi ja kuudenneksi Lutherin ja Björkqvistin mukaan, mutta en oikein tiennyt, malttaisivatko aulankolaiset kuulla kauemmin kuin viisitoista minuuttia johdantoa, kolme neljännestuntia aineen selitystä ja viisitoista minuuttia aineen sovittamista elämään.
— Ei, sanoi Stjernkors hymyillen, kyllä saarnassa pituutta oli kylliksi, mutta siitä puuttui sanat: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki nämä teille annetaan."
— Hm — virkkoi päätään nyökäyttäen kirkkoherra, jonka ei kannattanut olla kovin turhantarkka — helppoa on niin sanoa sen, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia, mutta tiedättekö, maisteri, minkä verran minun poikieni kouluttaminen maksaa? Ja luuletteko heille kelpaavan yhdenkään minun vanhoista koulukirjoistani? Ei, uudet täytyy hankkia, ja sitten tulee tyttöjen oppia soittamaan pianoa päästäkseen naimisiin ja sitten pitää apulaiselle maksaa kolmesataa ruplaa, vaikka heille ennen riitti sata riksiä. Niihin kaikkiin ei "anneta" varoja, näettekös, jollei näe vähän vaivaa…
Turhaa olisi ollut ruveta huolelliselle perheenisälle selittämään muuta. Sen vain sai Stjernkors vaikuttaneeksi, ettei kirkkoherra Lysander paluumatkallaan kävellyt ostelemassa porsaita, niinkuin rovasti Orre oli kierrellyt lampaita ostelemassa.
Seuraavana sunnuntaina saarnasi Idegran. Kirkkoherransijainen tunsi jo varsin hyvin kappalaisensa ja odotteli sitä uteliaammin saada kuulla, mitä ansoja hän, viekkain ja tunnottomin kaikista kolmesta kilpailijasta, virittelisi seurakunnalleen, kun kummallinen sallimus oli määrännyt hänelle, koronkiskurille, tekstiksi tuon peloittavan evankeliumin kuninkaan tilinteosta. Mutta pastori Idegran kesti hyvin koetuksen. Hänen arvoisat kristittynsä saivat kuulla oikein kauniin saarnan. Hän selitti tekstin aivan säännöllisesti, karttamatta vähääkään miekan kärkiä, jotka joka sanoissa uhkasivat lävistää hänen omantuntonsa. Eikä hän myöskään unohtanut siveellistä elämäänsovittamista — kuinka meidän kaikkien suhteen tarvitaan kärsivällisyyttä meidän pienien heikkouksiemme ja puutteittemme tähden ja kuinka meidän sen vuoksi tulee antaa anteeksi toisten viat ja niin edespäin. Itsestään hän ei puhunut sanaakaan.
Kaikki tuo oli tarkoin edeltäpäin mietittyä. Idegranin vihamiehillä ei ollut mitään moitittavaa ja ystävät olivat ihan ihastuksissaan erinomaiseen, sielunpaimenelle soveliaaseen vaatimattomuuteen, hän kun, aivan päinvastoin kuin edelliset vaalisaarnaajat, näytti vallan kokonaan unohtavan itsensä vain sitä paremmin muistaakseen kalliin kutsumuksensa ja seurakuntansa onnen. Orre, ainoa vaarallinen kilpailija, oli kokonaan työntynyt takalaitaan yksin laamanninrouva Åkerströminkin mielipiteissä. Ei kukaan epäillyt enää, ettei Idegran saisi vaalissa suurta äänten enemmistöä.
Erland Stjernkors vietti unettomia öitä. Jotakin oli hänessä, mikä karkoitti unen hänen silmistänsä ja esti päättäväisyyden hänen lujasta tahdostaan.
— Hyvä Jumala, valaise minua! rukoili hän itsekseen. — Mitä minun on tehtävä? Tuleeko minun puhua vaiko olla vaiti? Eikö Sinulla sitten ole ketään muita paimenia tänne lähetettävänä kuin nuo kolme, jotka kaikki tulevat kurjan voiton tähden eikä yksikään levittämään täällä Sinun valtakuntaasi? Oi, tiedänhän minä, että Sinulla on rehellisiä, nöyriä, itsensäkieltäviä palvelijoita, miksi et lähetä ketään heistä? Ja olisihan tässä kuitenkin suuri lähetystyö tehtävänä keskellä kristillistä kirkkoasi. Sano minulle, Jumalani, mitä minun tulee tehdä pelastaakseni ne monet sielut, jotka täällä hengellisesti kuolevat! Jos tahdot, että minun tulee puhua, niin anna minulle siihen voimaa … muuten en sitä voi, ja sokeat jäävät tänne sokeain taluttajiksi…