11. JAAKKO KEITH.
Kenraali Keith ja venäläisten sotajoukko marssivat Turkuun. Se oli tavaton näky siellä: kokonaiset rykmentit kulkivat järjestyksessä aivan ääneti tuhansiin nousevan ihmisjoukon uteliaisuudesta mykkänä katsoessa sitä. Ei mitään voitonriemua toisella, eikä mitään epätoivoa toisella puolen. Kuitenkin näkyi venäläisten tyytyväisistä kasvoista, että he täällä toivoivat saavansa levätä tukalan sotaretken vaivoista. Astrakanin rykmentin krenatöörit ratsastivat kaksittain, ja heillä oli voitonmerkkinä lakeissaan havun oksa. Päästyään suurelle torille joukot pysähtyivät, ja siinä kenraali vielä kerran katsasteli niitä. Keith piti joukoille lyhyen puheen: he olivat ansainneet päästä lepäämään, ja se suotaisiinkin heille; heiltä ei olisi mitään puuttuva. Mutta yhtä hän teroitti heidän mieleensä: heidän tuli unohtaa, että he ovat valloitetussa maassa; taistelun urhoollisuuteen oli erottamattomasti liittyvä voitettujen inhimillinen kohtelu. He kyllä tiesivät hänen tahtonsa siinä suhteessa; hän toivoi heidän sitä kaikessa noudattavan, niin että heidän keisarinnansa nimi oli tuleva yhtä rakastetuksi kuin pelätyksi.
Sotajoukot vastasivat puheeseen hurraahuudoilla. On epätietoista, kaikuiko se vilpittömänä kaikkien huulilta. Munnich, jonka johdolla moni heistä oli taistellut Turkin sodassa, ei ollut vihollisten maassa niin tarkkatuntoinen kuin Keith. Sotamiehet valittelivat sittemmin usein, että heitä täällä pidettiin ankarammassa kurissa kuin kotona omassa maassa; heistä näytti kohtuuttomalta, että voittaja asetettiin voitetun tasalle. Asukkaat sitä vastoin oppivat kohta rakastamaan Keithiä suojelijanaan ja toimittivat kilvan hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi — todellakin harvinainen ilmiö Suomen sotien historiassa.
Se ei kuitenkaan estänyt Keithiä leikillisen luonteensa mukaisesti ilvehtimästä kunnon turkulaisten ensimmäisestä hämmästyksestä. Kun hän sai katsastaneeksi väkensä, saapui hänen luokseen porvarien edustajia pyytämään häntä ottamaan asunnokseen Grubbin talon.
— No niin, hyvät herrat — sanoi hän lähetystölle — millä nyt aiotte kestitä vieraitanne, jotka olette kutsuneet?
Krenatöörien jälkeen tulivat Turkuun kasakat ja kasakkain jälkeen kalmukit. Näiden kalmukkien ympärille kokoontui ihmisiä joukoittain aran uteliaasti heitä tarkastelemaan, sillä Isonvihan ajoista asti kulki heistä kaikenlaisia hirveitä huhuja, muun muassa, että he paistavat ja syövät lapsia. Kaikki äidit lähettivät sentähden pienokaisensa ajoissa turvaan; mutta kalmukeissa ei huomattu mitään ihmissyöjän aikeita. He vain kuljettaa laahustivat mukanaan kuolemaan tuomittua hevoskonia, ja saavuttuaan pienelle Aningaisten kadulle Sierckenin portin eteen he pistivät pitkän veitsen elukan rintaan, niin että se heti kaatui. Silloin nauroivat nuo villit miehet, niin että valkoiset hampaat loistivat heidän mustasta parrastaan, hypähtivät alas hevostensa selästä ja imivät kukin omalla pillillään lämmintä, juoksevaa verta. Sitten elukka paloiteltiin, kukin otti parhaan palan, minkä saattoi käsiinsä saada, eikä jako suinkaan tapahtunut ilman riitaa; loppu jätettiin koirien saaliiksi.
Tässä Ruotsia vastaan käydyssä sodassa oli tähän asti marsalkka De Lacy ollut päänä ja hänen maanmiehensä Keith kätenä. Lacy palasi Pietariin, Keith sai haltuunsa maan siviilihallituksen sekä venäläisen sotaväen ylipäällikkyyden, kunnes Balthasar von Campenhausen tuli maan kenraalikuvernööriksi.
Keith asui Grubbin talossa vastapäätä Mertheniä. Sodassa hän eli yksinkertaisesti kuin sotamies, mutta nyt, ollen aatelinen ja valloitetun maan vallitsija, hän esiintyi niin loisteliaasti ja komeasti, ettei sen vertaista oltu nähty Juhana herttuan aikojen jälkeen. Upseerit ja siviilivirkamiehet jotka lakkaamatta tunkeilivat hänen asunnossaan käskyjä odottamassa, saatettiin preobrazenskin kaartista valittujen kaksinkertaisten vartijarivien välitse sisään, ja heidät kävi kunkin vuoronsa jälkeen ilmoittamassa kenraalille neekeri Daydie, jonka Keithin vanhempi veli, Skotlannin lordimarsalkka oli lahjoittanut hänelle muistoksi. Kun veljekset jotka rakastivat toisiaan harvinaisen hellästi koko ikänsä erosivat Lontoossa 1740, antoi lordimarsalkka Daydien veljelleen, kun taas tämä vastalahjaksi lahjoitti hänelle nuoren tatarilaisen kalmukin ja kauniin turkkilaisen lapsen Emetullan, jonka Keith oli pelastanut Otshakovin raunioista.
Kuka sitten oli tuo Jaakko Keith, jonka sallimus oli heittänyt meidän kaukaisille rannoillemme samalla ruoskaksi ja huolenpitäjäksi — tuo mies, joka ensin antoi meille verisen iskun vasten silmiä Lappeenrannassa, sitten otti maamme odottamattomana lahjana sotajoukolta, jonka olisi tullut sitä puolustaa, ja vihdoin hallitsi maata niin, että jälkeentulevat suvut hänen muistoaan kunnioittivat ja hänen nimeään siunasivat?
Hän oli noita ritarillisia skotlantilaisia seikkailijoita, joiden nimi on tunnettu Suomessa ja koko pohjolassa aina Eerik XIV:n, Kaarle IX:n ja Kustaa II:n Aadolfin ajoista — mies, josta sotainen kunnia oli kaikki kaikessa ja joka näytti saaneen isänmaan vain vaihtaakseen sen mihin muuhun maailmanrantaan hyvänsä, kun vain urotyöt ja kunnia häntä sinne kutsuvat. Ei se ammatti ollut yksistään skotlantilaisille ominainen; Eurooppa oli nähnyt monen muunkin vaeltavan ritarin palvelevan palkasta vieraita ruhtinaita. Mutta kun espanjalaiset palkkasoturit himoitsivat kultaa, italialaiset vaihtoivat lippua niinkuin hevosia vaihdetaan, ranskalaiset pitivät sotaa leikkinä ja saksalaiset vain asioimisena, eivät skotlantilaiset olleet merkittäviä kaikkina aikoina ainoastaan urhoollisuutensa vuoksi, missä suhteessa vain harvat olivat heidän vertaisiaan, vaan myöskin uskollisuutensa tähden, missä he voittivat kaikki. Skotlantilaisen isänmaana oli hänen sotalippunsa; hän saattoi vaihtaa sen toiseen, milloin tehty välipuhe loppui, mutta niin kauan kuin hän oli sen sitoma, pysyi hän sille uskollisena kuolemankin uhatessa. Lähinnä urhoollisuutta — ja ehkäpä vielä enemmänkin — oli juuri tuo usein koeteltu uskollisuus skotlantilaisten kunnianimenä Euroopan armeijoissa, se tuotti heille ruhtinaitten suosion, suojeli heitä maan omien asukkaiden kateudelta ja vielä nykyjäänkin hankki kunnioitusta heidän tänne jääneille jälkeläisilleen. Heihin saattoi luottaa. Heidän nähtiin voittavan, eivätkä he kuitenkaan ylvästelleet, kärsivän tappioita, eivätkä he kuitenkaan joutuneet epätoivoon, kohoavan ylhäisiin virkoihin, eivätkä he kuitenkaan käyneet kopeiksi. Aivan toisin kuin kaikki muut, jotka tavoittelevat onnea, olivat nuo skotlantilaiset niin vähän sen orjina, että he päinvastoin näyttivät sitä hyljeksivän. Isänmaansa tavoista oli heillä perintönä ylpeys samoin kuin rohkeuskin, mutta muuten, kun lukee Skotlannin historiaa, joka on niin täynnä petosta ja lupaustenrikkomista, tekee melkein mieli pitää noita ulkomailla taistelevia skotlantilaisia parempina ja luotettavampina kuin heidän kotonaolevia maanmiehiään.
Oli siis luonnollista, että Jaakko Keith oli yhtä ylpeä kuin urhoollinen ja uskollinenkin. Ajan ja maan tapojen mukaan hänellä olikin siihen syytä, sillä hän polveutui maansa korkeasukuisimmasta aatelista; Skotlannin marsalkan arvo oli perinnöllinen hänen suvussaan. Mutta hän oli nuorempi poika, syntynyt Inverugien linnassa 11. päivänä kesäkuuta 1696; siis hän oli jo ensi hetkestään asti määrätty tutkimaan lakitiedettä. Niistä opinnoista tempasivat hänet yhdeksäntoista vuoden iässä sotilaan uralle valtaistuinriidat, joita syntyi kuningatar Annan kuoltua. Keithit olivat maasta karkoitettujen Stuartien puoltajia ja pysyivät kaikissa onnettomuuksissa ja tappioissa heille uskollisina, vielä sittenkin, kun ei enää ollut mitään toivoa heidän voitolle pääsemisestään. Keithin veljekset tarttuivat aseisiin Stuartien hyväksi 1715, joutuivat saman kohtalon omiksi kuin silloinen vallantavoittelijakin, lähtivät maanpakoon ja kadottivat tiluksensa. Jaakko Keith etsi sotataidon koulua: oli vuosi 1717, Kaarle XII, joka ajatteli kaikkea muuta paitsi omaa valtakuntaansa, aikoi silloin purjehtia Skotlantiin koroittamaan Stuarteja valtaistuimelle. Keithistä tuli eversti Ruotsin ratsuväkeen, mutta sankarikuninkaan kuolema teki tyhjäksi koko suunnitelman. Sitten Keith tutki vuoden sotatieteitä Pariisissa, meni sen jälkeen Espanjan ja vihdoin 1728 Venäjän palvelukseen, ja siinä toimessaan hän pahasti haavoittui Otshakovin luona 1737.
Sotaretkillä turkkilaisia ja puolalaisia vastaan Jaakko Keith saavutti suuren sotilasmaineensa ja kauneimman kunniaseppeleensä onnettomien hävitettyjen maiden suojelijana. Vihollisen maan tuhoaminen "mustalle mullalle" oli siihen asti ollut venäläisten ja monien muidenkin tapana; Ludvig XIV:n sotajoukot olivat koettaneet sitä taitoa Saksassa, Kaarle X Kustaa ja Kaarle XII olivat menetelleet samoin Puolassa, Pietari I Virossa ja Suomessa. Keith opetti venäläisille uusia tapoja, toimi vastoin jyrkkiä käskyjä, joiden mukaan kaikki oli hävitettävä tai surmattava, joutui sentähden vihatuksi ja vedettiin edesvastuuseen, mutta ei peräytynyt, vaan loi vähitellen inhimillisen sodankäyntitavan. Paitsi sotaa annettiin hänen toimekseen järjestyksen ja oikeuden toimeenpano kaukaisissa, laiminlyödyissä maakunnissa Aasian rajalla; hän oppi hallitsemisen vaikean taidon; hänestä tuli yhtä kuuluisa järjestelijä kuin sotapäällikkö ja ihmisystävä.
Tuo kokemus, tuo maine ja nuo periaatteet oli Keithillä hänen tullessaan Suomeen. Mitä hän täällä näki, ei suinkaan herättänyt miehessä ja sankarissa yleviä ajatuksia Suomen kansakunnasta. Entinen aika oli mennyt, uusi oli vasta koittamassa. Niin kauas kuin historian katse taaksepäin saattaa tunkeutua, tunnetaan tuskin mitään aikaa, jolloin Suomi olisi ollut niin köyhä kuin nyt, eikä ainoastaan etevistä sotilaista, valtio- ja tiedemiehistä, vaan, mikä oli vielä pahempi, myöskin rohkeudesta, itsetunnosta, tahdonvoimasta, yksimielisyydestä ja isänmaanrakkaudesta. Se oli kuin kukkulaton ja vuorenhuippuja vailla oleva maa, hedelmällinen, mutta alava. Se oli vuodattanut liiaksi vertaan ja tarvitsi nyt pitkän ajan, ennenkuin lihakset voimistuivat entiselleen ja tahto lujeni. Se tunsi olevansa kuin juuriltaan temmattu ja tulevaisuutta vailla. Venäläinen se ei tahtonut olla, ruotsalainen se ei voinut enää olla, kun Ruotsi sen jo kahdesti oli hyljännyt. Mitä oli jäljellä? Olla suomalainen maa… Mutta tuo ajatus, joka oli sukeltautunut esiin keisarinna Elisabetin julistuksen johdosta, oli vielä niin uusi, niin toivoton ja suuren enemmistön mielestä niin epäoikeutettu, että se ikäänkuin omasta räiskeestään sammui muutamain yksityisten huimapäiden valtiollisena päähänpistona.
Eikö siis ollut ainoatakaan miestä tai naista tässä maassa, joka olisi uskaltanut ajatella ylevästi synnyinseudustaan — uskaltanut asettaa kunniakkaan päämäärän sen tulevaisuudelle ja todella toimia sen hyväksi? Ah, ne jotka oli, olivat nyt paenneet, he riitelivät, raastelivat ja kuluttivat voimiaan Tukholman valtiopäivillä, missä he niin vähän saivat aikaan, ja kyselivät toisiltaan, Hattujenko vai Myssyjenkö oli hallittava valtakuntaa. Myssyjen politiikka, jota, joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta, koko Suomi kannatti, oli perusajatukseltaan suurta ja viisasta valtiotaitoa: sisältäpäin kasvava voima. Mutta semmoiseen politiikkaan tarvittiin suuri valtiomies, semmoinen kuin Arvid Horn, joka saattoi katsoa kauas tulevaisuuteen. Kaikkiin muihin nähden tuli Myssyjen tunnussanaksi: rauha mistä hinnasta tahansa, lepo mistä hinnasta tahansa, vaurastus mistä hinnasta tahansa, runsasta satoa, nopeaa väenlisäystä, ruumiillista hyvinvointia, kaikkea hyvää vatsalle, jotain vähäistä päänkin varalle, mutta ei mitään sydämelle. Horn oli nyt poissa, hyödyn äänen voitti kunnian ääni, mutta tuo korkeahattuinen kunniakin tahtoi tehdä itsensä hyödylliseksi maita voittamalla ja joutui epämieluisan hämmästyksen valtaan huomatessaan venäläisten ottavan maan.
Nyt kuviteltakoon, että Jaakko Keith — todella myös käytännöllinen mies, sillä kukapa voisi olla käytännöllisempi kuin kenraali voittoisan armeijan johtajana? — mutta samalla ihanteen palvelija, haaveksija, seikkailija, joka saattoi hylätä kaikki ajalliset edut, kaikki elämän mukavuudet, jopa itse elämänkin houreen tähden, jota sanotaan kunniaksi ja sankarimaineeksi — kuviteltakoon, että tuo mies oli keskellä hyödyn aikakauden muurahaiskekoa, johon hän oli lentänyt kuin kaukaa ammuttu pommi, eikä nähnyt mitään muuta ympärillään kuin pelästyneitä, joka taholle pakenevia muurahaisia. Mitä oli hänen ajateltava tästä kansasta?
Sotapäällikkö arvostelee kansaa sen taistelussa osoittaman rohkeuden mukaan, ja täällä oli juostu nopeammin pakoon kuin Venäjän armeija ehti tulla perässä. Luultavasti ei Keith ajatellut ylevämmin Suomen kansasta kuin kreivi Buxhövden ajatteli 1808 kehoittaessaan suomalaisia sotamiehiä myymään aseensa. Mutta Keith oli ollut inhimillinen raakoja turkkilais- ja puolalaislaumojakin kohtaan; miksei hän olisi kohdellut suomalaisiakin lempeän voittajan tavoin? Hän piti mitä ankarinta kuria, koetti kaikin tavoin lieventää sodan rasitusta, jakeli apua, edisti rauhallisia töitä, järjesti maan hallituksen ja julistutti ottavansa kahtena päivänä viikossa asunnossaan vastaan anomuskirjoja. Niin hartaasti hän koetti suostuttaa kansaa uuteen hallitukseen, että kun moni oli tyytymätön apostolienpäiväin poistamiseen, joita ennen oli vietetty pyhinä, hän käski, että niitä jälleen oli juhlallisesti vietettävä.
Vähitellen palasi rauha mieliin, moni pakolaisista palasi jo syksyllä. Osa venäläisten sotajoukosta oli lähetetty takaisin Pietariin; jäljellejääneiden joukossa oli monta nuorta upseeria, jotka tarvitsivat jotakin vaihtelua pikkukaupungin yksitoikkoisuudessa. Turku ei voinut tarjota heille nähtäväksi edes oppinutta yliopistoaan, se kun oli enimmäkseen hajalla, ei mitään teattereja, konsertteja, taideratsastajia eikä yleisiä tanssiaisia. Mitä oli tehtävä ajankuluksi? Kenraali Keith oli sotataitonsa ohessa saavuttanut kokemuksen, ettei armeija, jolla on ikävä, ainoastaan arvostele moittien päälliköltään, tule tyytymättömäksi ja epäluotettavaksi, vaan myöskin helpommin täyttää sairashuoneet kuin armeija, jolla on kylliksi huvia. Siispä hän talven tullessa antoi sotamiesten rakennella kelkkamäkiä, "venäläisten vuoria", ja toimitti monenlaisia kansanhuveja, mutta upseerit hän kutsui asuntoonsa tanssiaisiin eikä suinkaan ollut pahoillaan, että he vuorostaan kutsuivat hänet samanmoisiin huveihin raatihuoneelle.
Soittoa oli yltäkyllin, kavaljeereja samoin; mistä saada naisia tanssiaisiin? Niin, mistä? Sitä ei ollut helppo keksiä, kun varsin moni kaupungin arvokkaimmista perheistä vielä oli pakosalla ja toisia hallitsivat ankarat äidit, jotka eivät sallineet tyttärilleen niin sopimatonta tuttavallisuutta. Merthenin perhe oli ensimmäinen, jonka täytyi noudattaa kutsua, ja ensimmäinen, joka sai kokea kenraalin mieskohtaista suosiota. Kunnallispormestari on hallitsevan henkilön oikea käsi ja tottelemaan velvollinen käskyläinen. Ei päivääkään kulunut, jona ei pormestari Merthenin olisi täytynyt käydä ylhäisen esimiehensä puheilla kuulemassa hänen käskyjään.
Yhtä vähän hän saattoi olla omassa talossaan ottamatta vastaan kenraalia, milloin Keith osoitti hänelle niin suurta kunniaa, että tuli viettämään sinne joutilaan hetken unohtaakseen sotaelämän vaivat ja vallan huolet.
Merthenin perheen jälkeen taipuivat ensin muutamien virkamiesten perheet, sitten muutamat lähiseuduilla olevien herraskartanoiden aatelisneitosista tulemaan kenraali Keithin ja hänen upseeriensa tanssiaisiin. Vähitellen suli jää muualtakin, ja uudenvuoden aikana oli jo nuorison halu päässyt voitolle useimmissa Turun perheissä, jotka tahtoivat lukeutua sivistyneihin yhteiskuntaluokkiin. Se oli suuri ja nopea, mutta ei odottamaton muutos voitetun paikkakunnan tavoissa. Mitä korkeammat muurit, sitä äkkijyrkemmin alas.
Talvi 1742-1743 tuli loistoisimmaksi mitä Turussa oli nähty aina herttuan ajoista asti. Mutta nythän kaupungissa olikin herttuan vertainen — ei pelkkä valloittaja, sotapäällikkö, sankari — vaan jalosukuinen ylimys, ruhtinas joka suhteessa, maailmanmies joka sanaltaan ja liikkeeltään. Tuo loistava henkilö näytti hallitsevan kaikkea ja kaikkia. Silloisen Turun veltto, väsynyt, hajalleen joutunut sukupolvi katseli häneen puoleksi peläten, puoleksi rukoillen, kuin synnynnäiseen hallitsijaan, joka olisi voinut musertaa kaikki, mutta tahtoi mieluummin pysyttää pystyssä ja suojella sortuvaa yhteiskuntaa. Kun yhä vielä pitää mielessään tuon ajan voimattomuuden, rikkinäisyyden ja toivottomuuden, niin on helppo ymmärtää, miten Jaakko Keith saattoi hetkisen hallita Suomea, joka oli kadottanut uskonsa tulevaisuuteen — Turkua, joka oli menettänyt häväistyksensä tietoisuuden.
Sellaista aikaa ei ollut koskaan ennen ollut eikä ole — toivokaamme niin — koskaan vastedes oleva Suomessa. Vuodet 1714 ja 1809 tuottivat tappion ja maan valloituksen samoin kuin vuosi 1742, mutta niiden pohjana oli kunnia. Sen muiston turvissa voi kärsiä paljon. Mutta sellaista aikaa, jolloin täytyy kestää samalla turmio ja häpeä — täytyy olla toivottomana kaikesta ja tanssia maansa voittajain kanssa … ei, aikaa semmoista ei ole koskaan enää tuleva!