10. RUUSUSEN SYNTYMÄPÄIVÄ.
Lähellä venäläisten leiriä näkyi seuraavana päivänä kaksi upseeria ratsain eräältä kunnaalta tarkastelevan seutua kaukoputkella. Vanhempi heistä saattoi olla vähän yli neljänkymmenen; hän oli vartaloltaan voimakas, tummaverinen eikä suinkaan auringonpaahteelta liioin säilynyt. Kasvojen piirteet, jotka kaukaa katsoen näyttivät tuimilta ja synkiltä, muuttuivat likempää nähtyinä valoisiksi, avomielisiksi, jaloiksi ja ritarillisiksi. Tuon sotilaan ryhdissä oli jotakin samalla ylhäistä ja vaatimatonta, käskevää ja miellyttävää, niin että katsoja joutui ymmälleen siitä, oliko hänen edessään olevaa henkilöä rakastaminen vaiko pelkääminen. Kohtapa huomattiin, että asianhaarojen mukaan oli syytä kumpaankin tunteeseen. Sillä tuo mies, kopean ruoska ja kauhu, urhoollisen palkitsija, rehellisen ystävä, haavoitetun lohduttaja, kärsivän turva, loukatun kostaja, jota sotamies suuresti rakasti hänen oikeudentuntonsa, huolellisuutensa ja omanvoitonpyytämättömyytensä tähden, mutta vielä enemmän rauhallinen maan asukas, kun näki hänen suojelevan kätensä aina olevan valmiina torjumaan onnettoman sodan kauhuja, tuo mies oli skotlantilainen Jaakko Keith.
Syyskuun aurinko paistoi melkein surumielisen kauniisti yli syksyisen seudun. Ajatuksissaan antoi Keith katseensa liidellä maiden ja järvien yli.
— Tämä on kaunis maa, tämä Suomi! sanoi hän enemmän itsekseen kuin nuorelle adjutantilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan. — En tiedä, mistä johtuu, mutta kahteenkymmeneen vuoteen ei ole Skotlanti niin elävästi ollut mielessäni kuin nyt tänä hetkenä. Minusta tuntuu kuin minulla olisi jotakin rakastettavaa tässä maassa. Toden totta, nuo ruotsalaiset eivät ymmärrä pitää sitä oikeassa arvossa; he eivät muuten olisi niin helposti ja häpeällisesti jättäneet sitä meidän käsiimme.
Samana hetkenä karautti pienoinen ratsujoukko tietä myöten, lähestyen kukkulaa, jolla kenraali adjutantteineen oli.
— Lacy! — sanoi kenraali, sillä adjutantti oli marsalkan poika — minusta näyttää kuin noilla kasakoilla olisi vankeja mukanaan. Ratsastakaa alas ja vaatikaa heiltä raporttia. Minä tahdon ennen kaikkea, että vankeja kohdellaan inhimillisesti.
Käsky täytettiin, ratsastajat pysähtyivät.
—Teidän ylhäisyytenne — sanoi Lacy palattuaan — heillä on mukanaan kolme rannikolta Turun luota otettua vankia.
Keith ratsasti alas maantielle. Hän tapasi siellä neljä kasakkaa ja meriväen aliupseerin, jotka vartijoina saattoivat kahta rattailla olevaa miesvankia ja ratsastavaa naista.
— Mistä on kysymys? sanoi kenraali vastattuaan tavalliseen tervehdykseen.
Aliupseeri ratsasti esiin, teki kunniaa ja antoi kenraalille raportin hänen majesteettinsa keisarinnan Izhora laivan kapteenilta.
— Vakoojia ovat, virkkoi Keith välinpitämättömästi adjutantille. Van der Brooken raportteeraa käskyn mukaan ottaneensa kiinni epäillyn veneen, jonka luullaan olevan lähetetyn Ahvenanmaalta tiedustelemaan meidän Turussa olevaa voimaamme. Viekää vangit kylään, kuulustelkaa heitä ja ilmoittakaa, miten asia on. Van der Brookenista ei ole poliisimieheksi. Haminassa oli hän vaanimassa karkulaisia ja lähetti minulle akan, joka myyskenteli sukkia.
— Tällä kertaa — sanoi adjutantti hymyillen — lähettää hän myöskin oivan saaliin, mutta epäilen, ettei nyt ole kysymys sukkien kaupitsemisesta.
Kenraali Keith nosti katseensa ja huomasi ratsastavan naisen. Hän istui somasti ratsunsa selässä; nopea ajo oli kohottanut hänen poskilleen veren; pitkät, tummanruskeat suortuvat olivat vapautuneet päähineen kahleista ja salaa pujottautuneet olkapäille ja kaulalle.
Keith oli liian vanha ja kokenut varsin vähällä ihastuakseen ihaniin kasvoihin. Hän oli kuudenviidettä ikäinen, hänellä oli ollut vapaa valta valita itselleen puoliso kaiken sen keskuudesta, mitä Euroopan aatelistossa oli kaunista, jaloa ja loistavaa, eikä kukaan olisi hylännyt niin urhoollisen soturin tarjousta. Mutta hän oli pysynyt välinpitämättömänä tai rakkauden tenhovoima oli vain lyhytaikaisesti häneen koskettanut; hänen panssaroitua sydäntään ei vielä ollut mikään kaunis vihollinen valloittanut — ei ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen; valkyyria oli hänen morsiamensa, kunnia hänen lemmittynsä, sota hänen elinkeinonsa. Hän ratsasti lähemmäksi vankeja, tervehti keveästi kädellään ja ratsasti ohitse.
Nuori, ritarillinen Lacy ei pysynyt yhtä kylmänä.
— Kaunis neiti — sanoi hän — te olette väsyksissä rasituksesta; suvaitsetteko seurata minua kylään ja selittää väärinkäsityksen, jota meidän otaksuttavasti on kiittäminen onnesta, että niin harvinainen vieras tulee leiriimme?
— Oliko tuo kenraali Keith? kysyi Eeva Merthen.
— Oli, hän se on se teidän maanne valloittaja. Onko hän teistä hyvinkin pelkoa herättävä?
— Minulla ei ole mitään pelättävää, vastasi Eeva ylpeästi.
Vangit vietiin kylään. Lyhyt kuulustelu riitti todistamaan heidän syyttömyytensä ja hollantilaisvanhuksen arveluttavan tarkkanäköisyyden ruotsalaisten vakoojain keksimisessä. Kylän asukkaistakin moni tunsi vangit. "Pormestarin tytärhän se on!"
Kenraali Keith oli suutuksissaan kapteeni Van der Brookenin liiallisesta palvelusinnosta. Kuten hän jo Helsingissä ja marssien aikana oli huomannut parhaaksi valtiotaidoksi rauhoittaa pelästynyttä kansaa ja herättää siinä luottamusta, niin oli hänellä nytkin erikoisesti mielessään tyynnyttää ja voittaa puolelleen maan pääkaupunki. Ei mikään tuona hetkenä saattanut olla tyhmempää ja sopimattomampaa kuin peloittaa Turkua väkivaltaisesti kohtelemalla itse päämiehen perheen jäseniä. Hän päätti sovittaa sen valtiollisen erehdyksen mitä suurimmalla kohteliaisuudella.
Jo muutaman hetken kuluttua Lacyn raportin jälkeen kenraali oli itse saapunut siihen talonpoikaistupaan, jossa nyt jo vapaaksi päästetyt vangit odottelivat hänen uusia käskyjään.
— Mademoiselle — sanoi hän Eeva Merthenille — eräs sodan onnettomuuksiahan on, että viaton usein saa kärsiä vääryyttä, jota ei aina ole helppo sovittaa. Kaikesta ikävästä ja pelosta, mitä Izhoran kapteeni on tuottanut teille anteeksiantamattomalla erehdyksellään, vaaditaan hänet edesvastuuseen. Jos vilpitön mielipahani siitä voi kelvata anteeksipyynnöksi, saanen ehkä tilaisuuden tehdä teille ja omaisillenne jonkin palveluksen, ja joka tapauksessa vakuuttaa teille, että jokainen Turun rauhallinen asukas on saava olla yhtä turvallisena kuin varman rauhan aikana niin kauan kuin minulla on kunnia hallita kaupunkia.
— Kiitän teitä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Eeva teeskentelemättömästi. Jos saan pyytää jotakin suosiota, niin älköön laivan kapteenia saatettako mihinkään edesvastuuseen. Hän luuli tottelevansa käskyä, ja minulle hän lainasi pistoolinsa.
— Pistoolinsako?
— Niin, hän salli minun olla yötä vanhempieni kesätuvassa. Vartijoita oli akkunain edustalla; sitä suurempi syy oli minun olla aseilla varustettuna.
— Eihän teidän tarvinnut käyttää Van der Brookenin pistooleja?
— Ei, teidän ylhäisyytenne. Sain nukkua rauhassa.
Kenraali hymyili.
— Mademoiselle — jatkoi hän — jos kaikki teidän maanmiehenne Turussa olisivat olleet yhtä rauhallisia kuin te, niin olisi monikin säästynyt tarpeettoman paon puuhista ja vaivoista. Sallikaa minun nyt pitää huolta siitä, että paluumatkanne on mukavampi kuin tulonne tänne, ja te, nuori mies — sanoi hän samalla kääntyen Iisakki Alanuksen puoleen — ottakaa äsken lausumani anteeksipyyntö vastaan niinkuin se olisi ollut suorastaan teillekin lausuttu. Haluatteko te mitään erityistä hyvitystä?
— En, vastasi ylioppilas suutuksissaan. Hän ei saanut mielestään haihtumaan laivassa viettämäänsä unetonta yötä, jolloin ajatukset pyörivät vain siinä, että Eeva oli vihollisten vallassa. Hyvitystä! Niin, olisipa ollut eräs hyvitys moisesta vääryydestä — ajaa koko venäläinen armeija päällikköineen Faraon tietä Ahvenanmereen — mutta siitä hyvityksestä ei Iisakki Alanus uskaltanut hiiskua mitään.
Merthenin renki oli tyytyväisempi. Häntä oli sotalaivassa runsaasti ruokittu ryssänlimpulla ja rokalla, nyt hän lisäksi vielä sai kolme hopearuplaa päivärahana lyhyestä matkastaan Paimioon. Sen matkan hän olisi vaikka uudelleen tehnyt.
Kenraali lähti. Hetken kuluttua saapui hänen adjutanttinsa Lacy ilmoittaen, että armeija oli marssissa ja että oli pidetty huolta neidin paluumatkasta kaupunkiin.
Kuka saattaa kuvata nuoren tytön hämmästyksen, kun hän talon veräjällä huomasi kenraalin komeat vaunut — nuo vaunut, joita Keith aina kuljetti mukanaan sodassa, mutta käytti vain silloin, kun haava, minkä hän Otshakovin luona oli polveensa saanut, häntä vielä joskus vaivasi.
Eeva kieltäytyi nousemasta vaunuihin. Hän pyysi ratsuhevosta … kurjimmat kärryrämätkin olisivat hänestä olleet mieluisemmat kuin nuo uhkeat ajoneuvot. Mutta turhia olivat hänen rukouksensa.
— Mademoiselle — sanoi Lacy vakavasti — hänen ylhäisyytensä kenraali loukkaantuisi, jos kieltäytyisitte ottamasta vastaan hänen kohteliaisuuttaan, ja teidän perheellenne on parempi, että kenraali on ystävänne kuin että hän olisi vihamiehenne.
Vavisten ja itkien nousi muuten niin rohkea tyttö vaunuihin. Hänellä oli jokin aavistus siitä, mitä tämä askel oli hänelle maksava; jos hän olisi tiennyt kaikki, olisi hän ennemmin viskautunut vaunun pyörien alle.
Ja vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, edellä ja jäljessä venäläinen armeija. Niitä veti neljä puhdasrotuista englantilaista hevosta; ajajana istui venäläinen kuski pitkässä viitassaan ja päässä korkea lakki; takana seisoi kaksi kullalla kirjailtua lakeijaa. Vieressä ratsasti Lacyn johdolla kunniavartijoina kaksitoista henkivartiaston husaaria, yllä kauniit, punaiset univormut hopearipsuisine nuttuineen, ja päässä pienet, keimailevan näköiset hopeapunoksiset tschakoot. He olivat kaikki valittua väkeä, muhkeita nuoria miehiä, jotka ohjasivat ratsujaan niin viehättävästi kuin kaunoratsastajat. Missä tämä melkeinpä tanssien liikkuva joukkue kulki, väistyivät kaikki tieltä, vartijat tekivät kivääreillään kunniaa, ihmiset tunkeutuivat veräjille ja aitojen vieriin ihmetellen katselemaan pelätyn sotaherran komeaa puolisoa, sillä kukapa muu olisi saattanut sellaisella loistolla ja sellaisien kunnianosoituksien ylenpalttisuudessa ajaa vihollisen armeijan etunenässä Turkuun?
Lähellä Paimiota tuli jo vaunuja vastaan edellä mainittu lähetystö pyytämään kenraali Keithiä säästämään Turkua. Arvokkaat ja viisaat papit, maistraatin herrat ja porvarit pysäyttivät vaatimattomat kaksipyöräiset ajoneuvonsa, kun näkivät runsaasti kullatut vaunut husaarijoukkueineen; he luulivat tapaavansa itse kenraalin. Mutta avovaunuissa istui vain nainen, joka kätki kasvonsa päähineen taa, vaikkei auringonpaiste ollut niin lämmin eikä niin kirkas, että se olisi voinut vahingoittaa hienoimpaakaan ihoa. Turun herrojen kiesit väistyivät kunnioituksesta melkein ojaan asti, kun vaunut vitkaan vierivät ohi. Välimatkaa oli tuskin kolmeakaan askelta: mihinkä olisivat lähettiläitten uteliaat katseet kääntyneet, ellei vaunuissa istujaan? Hän ei voinut jäädä heiltä huomaamatta; hänen pukunsa oli Turun porvarisnaisten heille varsin tuttu puku, valkoinen päähine, musta kamlottiröijy olkapäille heitettyine huiveineen ja yksinkertainen sininen villahame. Koska herrat ajoivat kaksittain, saattoi kukin puhella ainoastaan naapurinsa kanssa. Eeva kuuli nuo puoliääneen lausutut mietteet.
— Ei tuo ole venakko!… Hän on samannäköinen kuin meidän… Hän on samannäköinen… Mutta sehän ei ole mahdollista…
Eeva olisi tahtonut painua maahan, kun hän vihdoin kuuli tutun äänen —
Heldtin äänen — kuiskaavan vieressäistujalle:
— Veli Merthen … Eevahan se on! Sinun oma tyttäresihän se on!
Vaunut olivat jo sivuuttaneet vastaantulijat; isän vastausta ei kuulunut. Lähestyttiin kaupunkia. Riemusaatto — mikä riemusaatto! — kulki yhä lisääntyvien ihmisjoukkojen halki. Samana päivänä sattui, niinkuin jo mainittiin, olemaan syysmarkkinat Turussa, ja venäläiset päälliköt, haluten kaikin tavoin rauhoittaa asukkaita, olivat ryhtyneet kaikkiin toimenpiteihin, jotta markkinat voitaisiin pitää häiriöittä. Ylipäällikön julistukset, sanomat venäläisten hyvästä sotakurista, ehkäpä myöskin toivo, että edes vähän hyödyttäisiin sodasta, olivat ympäristöstä koonneet markkinoille enemmän väkeä kuin oli odotettukaan. Vaikka varsin moni oli paennut, oli vielä useampia tullut sijaan lähitienoilta. Aurajoki oli täynnä veneitä, torit täynnä kauppakojuja ja maalaisten tavararattaita. Paitsi tavallisia pellon- ja karjantuotteita oli siellä Laitilan ja Uudenkirkon puuastioita, Pöytyän tynnyreitä, Liedon tuohta, Ahvenanmaan ja saariston kaikenlaista kalaa, Someron tervaa, Naantalin palttinaa, Rauman pitsejä ja tuhansia muita haluttuja tavaroita, ja maalaiset vuorostaan ostivat saksalaista rihkamaa, Wechterin karkeampaa verkaa, Lütken hienoja nuttuja, Heldtin tupakkaa ja paljon muuta. Kaikki olisi näyttänyt pelkältä rauhalta, ellei sota olisi marssinut kaupunkiin Uudenmaan tullista — ellei vähän väliä ihmisjoukoista kuuluva hälinä olisi ilmaissut, että vihollisten sotajoukkoa odotettiin tulevaksi.
Kun kenraali Keithin vaunut husaareineen ajoivat tulliportista sisään, taajenivat ihmisjoukot katujen molemmilla puolin tiheiksi muureiksi, ja kaikkien katseet suuntautuivat ajoneuvoihin, joissa odotettiin itse kenraalin olevan. Aina siitä asti kun porvaristo vannoi uskollisuudenvalan keisarinna Elisabetille ja moni luuli, että Suomesta oli tuleva se "itsenäinen maa", joksi se jalomielisesti luvattiin tehdä 18. päivänä maaliskuuta annetussa julistuksessa, uskottiin, että vihollisten ylipäällikkö oli Suomen tuleva herttua. Ei tiedetty, että Keith oli naimaton. Kun siis komeissa vaunuissa ei nähty häntä itseään, vaan yksinäinen nainen, levisi kuiske ihmisjoukoissa pitkin katuja: "Herttuatar! Hän se on … Suomen herttuatar!"
Mutta Turussa, jossa silloin oli vain 6.000 asukasta, tunnettiin liiankin hyvin oma väki, joten Eeva Merthenin oli mahdotonta kulkea kaupungin läpi tuntemattomana. Hänet tunnettiinkin kohta — uteliaisuutta seurasi kummastus, kummastusta arvailu, arvailua panettelu ja panettelua häväistys. Julma riemukulku muuttui hirvittäväksi … häväistyshuudot kasvoivat äänekkäiksi, katkeruus yleiseksi. Noilla ihmisillä, joista niin moni ensin oli paennut, sen sijaan että olisi puolustanut isänmaataan, ja sitten palannut hieromaan sovintoa, sen sijaan että olisi luopunut kaikesta yhteydestä vihollisten kanssa, heillä ei nyt ollut rahtuakaan sääliä sitä kohtaan, mitä he pitivät kavalluksena. He olisivat sulkeneet vaunuilta tien, olisivat repineet palasiksi epäilystensä onnettoman uhrin, ellei toinen kaikkea muuta voimakkaampi huuto samana hetkenä olisi saanut heitä syöksähtämään takaisin Uudenmaan tullille — sama huuto, joka oli muutamia päiviä aikaisemmin karkoittanut monen monta pakoon, mutta joka nyt ajoi heidät uteliaina katsojina liikkeelle: — "Venäläiset tulevat!"
Keithin vaunut raivasivat itselleen tien Merthenin portille. Avatessaan vaunujen oven Lacy näki suojattinsa pyörtyneenä. Kohta sen jälkeen Eeva heräsi isänsä ja sisartensa sylissä… He uskoivat häntä. Suuri oli heidän kummastuksensa, mutta vielä suurempi ilonsa, kun he saivat hänet takaisin. Eräs asia heistä vain oli arvoitus: miksei Eeva heti palannut onnettomasta paosta?
Vappu luuli sen ymmärtävänsä.
— Miksette antaneet hänen pysyä Laimissa? Laimi on Jumalan miehen asunto. Siellä hän olisi ollut turvassa…
Eeva makasi ankarassa kuumeessa kaksi viikkoa yhdeksännentoista syntymäpäivänsä jälkeen.
— Lapsi raukka — huokasi Vappu, yöt päivät valvoen hänen vuoteensa vieressä — niin täytyi tapahtua. Ruusunen haavoitti sittenkin itseään värttinään. Mutta, jatkoi hän, se ei toki ole kuolemaksi!