9. SYYSMARKKINAT TURUSSA.
Yhdeksän päivää oli kulunut venäläisten tulosta. Vähitellen oli päästy varmuuteen siitä, että nuo viholliset olivatkin inhimillismielisiä. Heillä oli hyvä sotakuri, ja lukuunottamatta majoitusta ja ravintoa, jota oli hankittava odottamattomille vieraille, ei Turun tarvinnut missään suhteessa valittaa heidän kaupungissaoleskelemistaan. Päinvastoin tunsi monikin mielensä keveämmäksi, kun epävarmuuden kiduttavat hetket olivat ohitse ja oli todellisuus silmäin edessä, todellisuus, mikä tosin oli kova isänmaanystävälle, mutta yksityiselle paljoa lievempi kuin oli kuviteltukaan.
Syyskuun 7 päivänä 1742 oli Turussa taas tavatonta liikettä kahdestakin syystä. Syysmarkkinat olivat seuraavana päivänä, ja maalaisia, luottaen huhuun, että venäläiset käyttäytyvät inhimillisesti, alkoi jo tulvia kaupunkiin sekä uteliaisuuden houkuttelemina että toivoen saavansa tuotteensa myydyksi hyvästä hinnasta sotaväelle. Se oli toinen syy; toinen oli paljoa tärkeämpi, nimittäin se, että kenraali Keith sekä kenraalit Stoffeln ja Bruce sekä venäläisten pääjoukko lähestyivät Turkua marssiakseen kaupunkiin. Aikaisin seuraavana aamuna kokoontuivat jäljelle jääneet papit, maistraatin jäsenet ja etevimmät porvarit ja lähtivät ottamaan lähestyvää vihollista vastaan Paimion Vistalle. Suomalaisen seurakunnan silloinen kirkkoherra, jumaluusopin professori, tohtori Johan Wallenius oli puheenjohtajana ja pyysi ylipäällikköä lempeästi ja säästäen kohtelemaan Suomen pääkaupunkia. Keith oli jalo vihollinen; Turku oppi kohta tuntemaan miehen, joka nyt oli sitä hallitseva. Hän rauhoitti lähetystöä vakuuttaen, ettei mitään pahaa ole tapahtuva kaupungille eikä sen asukkaille, jos he vain rauhallisesti ja auliisti auttavat häntä mikäli heidän vallassaan on. Lähettiläät palasivat kevein mielin ja suuresti kunnioittaen vihollisten päällikön inhimillistä kohtelua.
Mutta — jo on aika palata seuraamaan nuorta pakolaista, joka jäi melkein uppoamaisillaan olevaan veneeseen Aurajoelle, hänet kun oli tahtomattaan temmattu pakenevien mukaan, jota vastoin ne, jotka olisivat tahtoneet paeta, vastoin toivoaan ja aikomustaan pakosta jäivät.
Virta ja airot veivät nopeasti venettä alas jokea. Alus oli niin täynnä väkeä, että laita oli tuskin tuumaakaan vedenpintaa korkeammalla ja veneeseen tuli vettä vähimmästäkin kallistumisesta. Hukkumisen vaara oli niin ilmeinen, että nuo hämmentyneet pakolaisetkin neuvottelivat, eikö vankeus kuitenkin olisi parempi kuin avutonna hukkuminen. Mutta vielä kuului huutoja, vielä näkyi ihmisjoukko. Pakolaiset kuvittelivat mielessään, että vihollisten ratsumiehet ajaa karauttelivat pitkin rantoja pakenevia kiinni ottamassa. Ei mihinkään voitu nousta maalle; sentähden soudettiin yhä ja ajettiin hatuilla vettä veneestä.
Viisikymmentä venettä kulki samaa tietä. Vihdoin katosi kaupunki ja sen ihmisliike pakenevien näkyvistä, rannat kävivät rauhallisiksi, lähestyttiin Ruissaloa, muutamat uskalsivat jäädä sinne, ja Eeva Merthenkin oli vähällä seurata heidän esimerkkiään, mutta näki rannalla Loitsumäen pikku noidan huitovan tapansa mukaan ilmaa käsillään. Se näky oli niin vastenmielinen, että Eeva päätti jatkaa matkaansa Laimiin asti, toivoen sieltä pääsevänsä palaamaan kaupunkiin.
Veneestä oli nyt vähentynyt osa liikapainosta, se jatkoi vaaratta matkaansa Paraisten saaristoon päin. Iltahämärissä saavuttiin Laimiin, Eeva nousi maihin ja kannatti veneestä myöskin kaikki Merthenin tavarat, mitä siinä oli.
Laiturilla seisoi Paulina — Paulina sisar — joka oli aina valmis auttamaan onnettomia pakolaisia. Hän oli jo ottanut vastaan heitä neljä veneentäyttä ja otti nyt yhtä mielellään ja ystävällisesti vielä osan viidennestäkin. Ehkä tuo hyväsydäminen nainen kiitti salaa onneaan, kun tunsi Eeva Merthenin, siitä ettei hänen veljensä nyt ollut kotona; mutta eipä hän antanut kenenkään sitä huomata. Tupa oli täynnä kodittomia, diakonin rauhoitetussa kamarissa tunkeili vaimoja ja lapsia, mutta sisar Paulinan omassa pikku suojassa, hänen pöytänsä ääressä ja hänen vuoteessaan oli kasvatuslasten ohella kyllä vielä tilaa ainakin sille nuorelle tytölle, jota Paulinan kenties oli syytä pelätä enemmän kuin ketään muuta kuolevaista — hänelle, joka oli lumonnut hänen jumaloidun veljensä, hänelle, joka ehkä vielä kerran oli riistävä sisarelta veljen sydämen. Mitä olisi Paulinalle jäänyt, jos hänen paikkansa ottaisi toinen, jos sen riistäisi häneltä voimakkaampi, kaikkivaltias, itsekäs kilpailija? Ah, jos hän kadottaisi tuon veljensä, joka oli hänelle kaikki kaikessa, ja jolle hän tähän asti oli ollut enemmän kuin äitinä, silloin hänelle jäisi vain yksinäisyys, kyynelet, muisto ja hyljätty rakkaus!
Sisar Paulina oli jo kuullut monta kertomusta vihollisten tulosta — ensi kauhistuksen synnyttämiä hirveitä huhuja miekoin palasiksi hakatuista naisista ja keihästetyistä lapsista. Hän kuuli hyvillään, ettei Eeva Merthenin kertomuksessa ollut mitään, mikä olisi osoittanut hänen tavanneen diakonia — ei mitään muuta kuin juhlallisen jumalanpalveluksen kiitollinen muisto. Kun Eeva kuvaili päivän valtavaa saarnaa ja syvää liikutusta, jonka se seurakunnassa oli synnyttänyt, unohti Paulina kokonaan pelkonsa, kaiken vaarattoman, salaisen vihankaunan, mitä hänellä oli peloittavaa kilpailijaansa vastaan, suuteli viehättäviä huulia, jotka osasivat puhua niin kauniisti hänen rakkaasta veljestään, ja huudahti sydämensä ihastuksessa:
— Niin, sano, eikö hän ole oikea Jumalan mies? Oikea Herran sanansaattaja, mistäpä löytyisikään maan päältä hänen vertaistaan tänä turmeluksen aikana?
Eeva punastui hieman, sillä hurskas sisar oli lausunut ajatuksen, joka jo kauan oli ollut kätkeytyneenä kertojan omaan kahdeksantoistavuotiseen sydämeen — ajatuksen, jota hän aina oli koettanut karkoittaa, aina koettanut tukahduttaa, mutta joka aina oli palannut.
— Niin, sanoi hän hiljaa, hän on vain liian hyvä meille.
Nuo sanat, joiden koko sisällystä Paulina ei ymmärtänyt, riittivät täydellisesti lepyttämään ja valloittamaan hänen rakastavan sydämensä. Jos veli olisi tällä hetkellä ollut ja sanonut hänelle: "Paulina, syleile tätä tyttöä kuin rakasta sisarta, sillä hänestä on tuleva minun vaimoni!" ei Paulinalla olisi ollut rohkeutta vähääkään vastustella, hän olisi syleillyt kilpailijaansa vilpittömän hellästi ja sitten onnellisena lähtenyt pois kieltäytymään ja unohtumaan.
Muutamia päiviä kului ennenkuin Eeva päätti palata kaupunkiin vieraanvaraisesta Laimista. Hän oli saanut kotoaan tiedon, että siellä oli kaikki hyvin eikä ollut mitään pelättävänä. Hän oli myöskin omaisilleen ilmoittanut olevansa hyvässä turvassa, mutta ei missä. Hän pelkäsi salaisesti, että Vappu etsi häntä, että tämä oli vartioiva häntä taikauskon koko itsepintaisuudella, kunnes sallimuksen merkkipäivä, tuo turmiollinen yhdeksästoista syntymäpäivä, olisi ohi, ja Eeva oli liian ylpeä, liian itsenäinen antautuakseen vartioitavaksi kuin pieni lapsi. Hän päätti viipyä vielä sen päivän rauhallisessa turvapaikassaan Laimissa voidakseen sitten voitonriemuisena sanoa vanhalle taikauskoiselle ystävälleen: näetkös, eihän prinsessa Ruusunen haavoittanutkaan sormeaan vaarallisella värttinällä!
Aika, kuolema ja kohtalo kulkevat nopeasti. Päivä lähestyi, se oli koittava yhden yön jälkeen.
Eevasta oli tullut kasvatuslasten hyvä ystävä ja sisar Paulinan uskottu, sellainen uskottu kuin ylpeä sielu voi olla hurskaalle ja nöyrälle, kun molemmat kulkevat jaloa päämäärää kohti. Noiden kahden niin erilaisen naisen välillä oli hengenheimolaisuutta, joka liitti heidät toisiinsa. He olivat molemmat teeskentelemättömiä ja totuutta rakastavia: Paulina näki Eevan olemuksen kaikkine vikoineen niin selvänä kuin päivän valon, eikä Paulinalla kohta enää ollut mitään, mitä hän olisi salannut uudelta ystävältään. Poissaoleva veli oli vielä enemmän lujittanut heidän liittoaan. Eeva oli oppinut pitämään arvossa diakonin uhrautuvaisuutta, Paulina ymmärtämään hänen profeetallista neroaan. Tuo mies, jonka molemmat puolet, niin sanoaksemme, kasvoivat kokonaisuudeksi näiltä eri näkökannoilta katsottuina, kävi uusista ystävyksistä yhä suuremmaksi ja yhä rakastettavammaksi. Vihdoin olivat aina avomielisen, aina itsensäkieltävän sisaren viimeiset estelyt poistuneet, ja hän oli uudelle uskotulleen ilmaissut, että ainoastaan se, joka ymmärtää pitää miestä niin suuressa arvossa kuin Eeva osaa, on ansainnut tuon miehen omakseen.
Mitä Eeva oli vastannut tuohon hellän sydämen luottamukseen? Eeva ei ollut salannut mitään, hän avasi kokonaan levottoman, janoavan, etsivän sielunsa; hän tunnusti, että hän hapuili tuntematonta päämäärää kohti, ettei hän ymmärtänyt itseään, ei uskaltanut sitoa kohtaloaan kehenkään, peläten tekevänsä jaloimmankin miehen onnettomaksi, ja siihen oli Paulina luottavaisena vastannut, että kaikki on kyllä muuttuva hyväksi. Hänen veljeään odotettiin joka päivä kotiin; Eeva ei saisi lähteä Laimista olematta hänen kihlattu morsiamensa.
Kun Eeva heräsi tämän keskustelun jälkeisenä aamuna, tunsi hän nukkuessaan itkeneensä. Päivän auringonvalossa hallitsevat nuorta, vilkasta sielua tuhannet kysymykset ja tuhannet toiveet, ylpeys uhmailee, epäilys väittää vastaan. Yön hiljaisuudessa saavat salaiset äänet sielun syvimmässä kätkössä puhua, ja kun ne puhuvat, silloin sattuu, että uinuvan ummistuneet silmät ovat itkeneet.
Hän istui vuorella meren rannalla ja katseli ajatuksissaan ulapalle.
Vene lähestyi Laimia ja laski sen laituriin. Eeva tunsi Iisakki
Alanuksen.
Hän tuli tuoden terveiset kotoa Turusta. Tyttären oleskelupaikka ei ollut voinut kauan pysyä tuntemattomana, ja Iisakki toi nyt isältä ankaran käskyn, että Eevan piti heti palata. Eikä mikään ollut luonnollisempaa. Kukapa isä olisikaan saattanut sellaisena aikana sallia tyttärensä oleskella poissa kotoa.
Eeva totteli. Kuuliaisuus oli siihen aikaan ensimmäinen velvollisuus.
Nuoren tytön kapinoiva sydänkin taipui nyt isän tahtoon.
Ei siitä mikään Rooman-matka ollutkaan Turkuun: kahden tunnin ajan se vain vei. Veneessä oli purjeet, Iisakki Alanus piti perää, voimakas soutaja piteli airoja; kohtapa siis ehdittäisiin kotiin. Mutta Vappu oli sanonut: aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.
Kello oli lähes kuusi illalla, kun vene navakassa lounaistuulessa kulki Ruissalon ohitse aivan kesätupien kohdalta. Siinä oli venäläinen sotalaiva ankkurissa keskellä väylää. Pursi lähti laivan luota, sulki tien, ja sieltä huudettiin Merthenin veneelle:
— Viereen ja seis! kuului käsky vieraalla kielellä.
— Millä oikeudella suljetaan tie? kysyi Iisakki Alanus suuttuen.
— Vangitut! kuului jyrkkä ja lyhyt vastaus.
Nuorukainen oli aseeton, mutta hän ei kuitenkaan aikonut hyvällä antautua. Hän käänsi vinhassa tuulessa paremmin vastaiseen ja ohjasi oikealle aivan poikki sen suunnan, johon he äsken olivat kulkeneet. Laivavene ajoi jäljestä kahdeksan miehen soutamana, mutta vähän sillä oli toivoa saada purjehtija kiinni, kun samassa pakeneva vene äkkiä törmäsi vedenalaiselle kivelle, tullen täyteen vettä, ja laivavene saapui oikeaan aikaan pelastamaan haaksirikkoisia hukkumasta.
Heidät pelastettiin vankeina, vietiin sotalaivaan ja saatettiin päällikön eteen. Hän, vanha, ahavoitunut hollantilainen, puhui välttävästi saksaa. Vangit tutkittiin. Rehellinen merimies joutui neuvottomaksi eikä oikein näyttänyt tietävän, mitä hänen oli tehtävä vangeillaan. Hänellä oli käsky pidättää ja lähettää ylipäällikölle sen ja sen näköinen vene, missä piti olla kolme henkeä, joiden tunnusmerkit olivat … niin, sopivatko tunnusmerkit näihin vankeihin, sitä ei Van der Brooken vanhus tahtonut ratkaista. Kuitenkin oli käskyä toteltava, siispä täytyi lähettää vangit Paimion Vistalle, missä ylipäällikön päämaja parhaillaan oli.
Sodalla oli lakinsa; mitkään vastaväitteet eivät voineet muuttaa kirjaintakaan Van der Brookenin saamasta selvästä tai epäselvästä käskystä. Tiedettiin Ruotsin peräytyvän laivaston nykyjään olevan Ahvenanmaan seuduilla. Oli ilmeistä, että venäläiset päälliköt pelkäsivät Turkuun hyökättävän, odottelivat vakoojia ja olivat omilta salaisilta tiedustajiltaan saaneet aihetta epäillä sen näköistä alusta, joksi nyt luultiin Merthenin viatonta purjevenettä.
Vankien täytyi tyytyä kohtaloonsa. Mutta pimeänä syysyönä, vihollisvartijaston seuraamana vihollisten leiriin lähettäminen — miltä se ajatus tuntuikaan nuoresta tytöstä, joka oli usein kuullut kerrottavan, mitä väkivaltaisuuksia venäläiset olivat edellisessä sodassa harjoittaneet!
Ei, se on mahdotonta. Eeva kieltäytyi lähtemästä; ennen hän oli valmis kuolemaan.
— Liebes Kind, rakas lapsi! — sanoi hyvänluontoinen hollantilainen olkapäitään kohauttaen — tahdotteko mieluummin viettää yön minun laivallani?
— Tuossa on tupa rannalla. Antakaa minun olla yötä siinä; asettakaa vartijat tuvan ympäri, ja päivän koittaessa olen minä valmis lähtemään Paimioon.
Van der Brooken mietti silmänräpäyksen ja hyväksyi ehdotuksen. Naisvanki oli vietävä maihin vartioituna ja saatettava asumattomaan tupaan — hänen vanhempiensa kesätupaan — mutta Iisakki Alanuksen soutumiehineen täytyi epätoivoissaan jäädä sotalaivaan.
— Kapteeni — sanoi Eeva päällikölle, kun hän näki, miten asiat järjestettiin — lainatkaa minulle pari pistooleistanne!
— Was der Henker, mitä lempoa! virkkoi hollantilainen varsin kummastuneena. Pistoolejako?
— Niin, ja ladattuina! Te pidätätte suojelijani ja lähetätte minut maihin matruusienne seurassa. Jos olette kunnian mies, täytyy teidän antaa minulle aseet, joilla voin puolustautua.
— Taikka paeta.
— Jäähän teille pantti. Tuo nuori mies on minun kasvatusveljeni.
Moinen urheus miellytti harmaapäistä merimiestä. Eeva sai pistoolit ja isällisen varoituksen, ettei suotta aikojaan leikittelisi ruudilla.
Ennenkuin puoli tuntia ehti kulua, oli Eeva yksinään kesätuvassa, jonka aukimurretun oven hän jälleen huolellisesti salpasi; kaksi miestä asetettiin vahdeiksi sen eteen, ja muut vartijat siirtyivät ranta-aittaan.
Tupa oli pimeä ja kylmä, mutta puita oli suuren takan vieressä, taulaa, tulukset ja rikkitikkuja uunin korvalla. Kohta leimusi iloinen valkea autiossa asunnossa, johon liittyi paljon muistoja iloisista kesäpäivistä. Eeva katsoi tuleen niinkuin Vappu eräänä iltana Loitsumäessä oli katsonut lukeakseen häilyvistä liekeistä häilyvän tulevaisuuden salaisuuksia. Hän ei pelännyt, ei ollut surullinen, vaan epävarma ja epäröivä. Hän tuskin muistikaan sotaista seikkailuaan, joka tietysti oli päättyvä pikaiseen vapauttamiseen; sitä enemmän hän ajatteli salaperäistä huomispäivää, joka täällä oli koittava niin omituisissa oloissa. Yhdeksästoista syntymäpäivä! Miten se päivä olikaan aina hänen lapsuudestaan asti ollut uhkaavana hänen tiellään kaukaisena, hämäränä päämääränä, jonka seurauksia ja merkitystä ei vielä kukaan tiedä. Jotakin oli muuttuva, mutta mitä? Jos Eeva Merthen olisi toisena aikana ja toisten vaikutelmien alaisena viisikymmentä vuotta myöhemmin nähnyt päivän valon, olisi hänestä kirkkaan, itsenäisen, uhmaavan ja kapinallisen henkensä tähden tullut vapaa-ajattelija, eikä hän silloin olisi pitänyt missään arvossa vanhan naisen naurettavia ennustuksia, taikka jos hän niihin olisikin huomiotaan kiinnittänyt, — sillä juuri vapaa-ajattelijat saattavat toisinaan olla eniten taikauskoisia — niin olisi hän niitä vastustanut ja etsinyt turvaansa siitä, mistä muutkin vapaa-ajattelijat: omasta voimastaan ja taistelusta sen puolesta, mikä on oikeaa. Mutta hän oli syntynyt aikana, jolloin kaikenlaista taikauskoa riippui kuin kuonaa parhaimmissa, hurskaimmissa ja nöyrimmissäkin ihmisissä; kuinka olisi sitten niin etsivä, niin odottava sielu voinut vapautua siitä? Hän ei uskonut uskovansa ennustukseen, jota hän halveksi, mutta se liittyi kuitenkin kaikkiin hänen tulevaisuuden- ja onnenunelmiinsa, se hiveli mieltä, peloitti ja hurmasi häntä hänen tahtomattaan. — Jospa nyt Vappu — ajatteli hän itsekseen — tietäisi, että minä huomisaamuna herään niin lähellä hänen asuntoaan, syöksyisi hän vuoteestaan pimeään yöhön ja rientäisi minua suojelemaan, iskisi maahan kaikki vartijat ja kantaisi minut käsivarsillaan kauas, kauas pois täältä. Onneniko vai onnettomuuteniko on, että hän nyt nukkuu rauhassa. Kukaan ei sitä tiedä. Entä sitten? Ja vaikka hän kantaisikin minut aina maailman ääriin, eikö kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, löytäisi minua sieltäkin?
Puut takassa hiiltyivät, hiilet kiiluivat kuin ilveilevät virvatulet tummenevassa tuhassa. Eeva valmisti vuoteen itselleen, asetti pistoolit eteensä penkille sängyn viereen ja kävi levolle. Illallista hän ei ollut ajatellut, eikä kukaan muukaan ollut sitä hänelle toimittanut. Paastoten, niinkuin ennen muinoin käytiin juhlallista ja ratkaisevaa elämänkäännekohtaa kohden, niin astui hän kahdeksannentoista vuotensa päätyttyä alkamaan yhdeksättätoista.