8. VENÄLÄISET TULEVAT!
Vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi jätimme kelpo Turun, sen viettäessä maaherran tanssiaisia, kun Lappeenrannan taistelun sanoma levitti hämmästystä ja levottomuutta. Minkälainen vuosi tuo vuosi olikaan! Varmuus ja pelko, uusi turvallisuus ja hätä olivat vuorotellen vaihdelleet. Taistelujen, voittojen ja tappioiden huhut lentelivät kuin tuulispäät yli pelästyneen maan ristiin rastiin, lakkaamatta osoittaen toinen toisensa valheeksi. Milloin olivat ruotsalaiset muka valloittaneet Viipurin ja marssivat parhaillaan Pietariin; milloin olivat venäläiset valloittaneet Helsingin ja marssivat Turkuun. Pikalähetti toisensa perästä kulki Turun kautta noutamaan Tukholmasta uusia käskyjä arkamaiselle päällikölle. Jokaisen idästäpäin tulleen sanansaattajan ympärille kokoontui joukoittain uteliaita, jotka koettivat jo heidän katseestaankin lukea, toivatko he onnea tai onnettomuutta. Useimmiten ei nähty kumpaakaan; näännyksissä ja kiireesti nousi pikalähetti ensimmäiseen laivaan, jonka tapasi, ja torjui kaikki kysymykset lyhyesti: "Mitä minä tiedän? Kysykää kenraaleilta!"
Sodan alussa vartioi päällystö tarkasti armeijan lännenpuolista kirjeenvaihtoa, joten mitkään muut kuin ylipäällikön raportit eivät ilmoittaneet sodan menosta. Mutta kohta kävi tuo silmälläpito mahdottomaksi, ainakin Suomessa. Kirjeitä ja matkustajia tuli joukoittain sotanäyttämöltä päin, ja kaikkien kertomusten pääsisällys voitiin sovittaa melkein näiksi sanoiksi: "Vielä ei ole taisteltu, mutta kohta pamahtaa. Valtakunnan säädyt korjatkoot hiiteen Lewenhauptin ja Buddenbrockin!"
Vuoden 1742:n alussa oltiin jo niin varmoja loistavasta rauhasta, että piirusteltiin kuultokuvia rauhanjuhlaa varten. Porvaristo neuvotteli yksityisissä keskusteluissaan komeista juhlista, ja siitä vain ei vielä oltu selvillä, pitikö juhlasta tehtämän päivälliset vaiko tanssiaiset. Ei koskaan, niin pääteltiin, olisi Turku ennen niin komeaa juhlallisuutta nähnyt, ja siihenhän olikin mitä suurin syy, sillä tähän asti oli kaupungin liike vain vilkastunut sodasta, ja nythän tahdottiin vielä lisäksi iloita Viipurin, Käkisalmen ja — Pietarin takaisin valloittamisesta. Sanalla sanoen, ihmiset tuudittivat itsensä suloisempaan uneen kuin koskaan ennen Lappeenrannan tappiota.
Tuli sitten maaliskuu ja silmitön säikähdys venäläisten odotellusta hyökkäyksestä Haminaan sekä hirveät huhut sotaväen kuolevaisuudesta. Kuultokuvat kätkettiin kaappiin; säpsähdettiin, tuskastuttiin, alettiin puhua kavalluksesta. Ne, jotka luulivat tietävänsä enemmän kuin muut, kävivät salaperäisen näköisiksi, iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!
Huhti- ja toukokuussa elpyi rohkeus jälleen. Nyt tulee kevät, sanottiin, ja kevättähän vain onkin odoteltu. Nyt saamme nähdä armeijamme marssivan Pietariin! Vanhat rouvat olivat nähneet Kaarle XII:n unissaan; hän oli sanonut, ettei Narva ollut mitään sen rinnalla, mitä nyt oli tuleva. Mutta se mitä tuli, oli Haminan hävitys. Silloin kauhistus levisi taaskin maahan; entistä äänekkäämpänä virisi puhe kavalluksesta. Mutta viisaat politikoitsijat iskivät taaskin silmää salaperäisen näköisinä ja sanoivat: saammepahan nähdä!
Alkoi sitten suuri peräytyminen. Suomi ei ole koskaan historiallisena aikanaan, ei edes nuijasodankaan päivinä, joka oli talonpoikain sota herroja vastaan, ollut sisällisesti eripuraisena keskenään, niin että maakunta olisi toista vastaan noussut. Turkulaisten kunniaksi on tunnustettava, etteivät he koskaan ajatelleet: Itä-Suomi menköön, kunhan me vain itse olemme turvassa! Jokainen jalanala maata, joka luovutettiin, oli heistä ja kaikista kuin yhteisestä ruumiista irtireväisty jäsen. Jo tuli itäiseltä Uudeltamaalta ja Savosta pakenevia perheitä, jotka hädässä ja kiireessä olivat haalineet kokoon sen vähän, minkä he saattoivat mukanaan kuljettaa, eivätkä saaneet rauhaa, ennenkuin pääsivät meren yli Tukholmaan. Nyt yltyi levottomuus Turussakin hyvin suureksi, ja varovaisimmat valmistautuivat mikä mistäkin syystä muuttamaan Ruotsiin. Mutta viisaat ja paljon tietävät yhä vain iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!
Vihollinen marssi Helsinkiä kohden, ja nyt odotettiin yleisesti taistelua. Joka päivä saapui huhuja mitä kummallisimmista tapahtumista. Venäläisten leirin sanottiin olevan maanalaisia miinoja täynnä, ja se räjähytettäisiin koko joukkoineen ilmaan. Silloin tuli kauhunsanoma, että Ruotsin armeija oli saarrettu ja että kaikki, jotka suinkin kykenivät, pakenivat Helsingistä. Kuvailematon oli hämmennys Turussa ja koko maassa. Sadat perheet kokosivat kaiken tavaransa veneisiin ja kaljaaseihin ja lähtivät Tukholmaan tai ainakin Ahvenanmaalle. Virastot menettivät kaiken malttinsa. Arkistot ja kalleudet vietiin pois, Turun yliopiston opettajat ja oppilaat hajaantuivat, tärkeät asiapaperit lähetettiin turvallisiin paikkoihin; virkamiehet pakenivat; "pelastakoon itsensä, ken taitaa" oli yleinen tunnussana. Olipa kuitenkin miehiä semmoisiakin, jotka pitivät häpeällisenä lähteä vaaran hetkenä toimestaan, ja heihin yhtyi joukko porvareita rohkeasti suojelemaan kiinteätä omaisuuttaan tai joutumaan perikatoon yhdessä maansa kanssa.
Käsittääksemme, miten säikähdys saattoi olla niin suunnaton, tulee meidän muistaa, mitä kaikkea Turku oli kärsinyt Isonvihan aikana. Sen loppuessa oli tuskin ainoatakaan taloa, jossa olisi saattanut asua, tuskinpa ainoatakaan perheenisää, joka ei olisi joutunut kerjäläiseksi. Venäläiset tunnettiin vain huhuista ja muistoista; ei tiedetty, että tsaari Pietarin toimet ja Keithin sotataito olivat saaneet heidän riveissään aikaan sivistymisen alun.
Vielä viime hetkenäkin luulivat paljon tietävät koko tuota toivotonta asemaa ainoastaan taitavasti peitetyksi tempuksi, millä ruotsalaisten päällystö aikoi perinpohjin tuhota vihollisen. He iskivät iskemistään silmää ja yhä salaperäisemmin toistelivat: saammepahan nähdä!
Sunnuntaiaamuna kello seitsemän ja kahdeksan välillä elokuun 29:ntenä 1742 vanhaa lukua — mikä oli sama kuin 8 päivä syyskuuta uuden, vuonna 1752 Ruotsissa ja Suomessa käytäntöön otetun luvun mukaan — nähtiin nuori tyttö astumassa pitkää katua, joka vei matalain töllien välitse linnalle päin. Aamu oli ihana ja kirkas; ilmassa oli vienoa syksyn aavistusta, ja kasvitarhojen arimmista kasveista saatettiin huomata, ettei yö ollut kulunut hallatta. Mutta eipä kellään tuona aamuna näyttänyt olevan aikaa eikä halua katsella luontoa; harvinaista liikettä, tavatonta kiirettä oli kaduilla. Ihmiset silmäilivät joka toisella askelella taakseen, ikäänkuin peläten jonkin vaaran sieltä uhkaavan, ja tuskanhuutoihin sekoittui riidan ja haukkumisen rähinä, kun joku kiireessä sulki tien toiselta.
Päästyään aukealle paikalle lähelle linnaa tyttö pysähtyi ja katseli surumielin joen suulle päin ja linnan luona olevan pienen ulapan loistavaa kuvastinta. Vaikka oli pyhäaamu, näkyi rannoilla ja merellä tavatonta liikettä. Veneitä kulki edestakaisin, arkkuja ja talouskaluja ahdettiin laitureilta aluksiin, lapset itkivät, äidit kuljettivat suuria myttyjä rantaan, miehet kehoittivat heitä rientämään ja näyttivät kärsimättömänä haluavan päästä vesille. Kokonaisia perheitä sullottiin pieniin kalastajavenheisiin; kaikesta näkyi, ettei matkaa valmisteltu huvin vuoksi. Moni kääntyi vielä sillalta takaisin, ja vain puoliväkisin saatiin heidät vihdoinkin veneisiin. Heidän oli lähteminen rakkaasta kaupungistaan, kodistaan ja synnyinseuduiltaan; oli hyvin epävarmaa, saisivatko he enää milloinkaan niitä nähdä. Kun veneet vihdoin lähtivät rannasta, näytti moni ahavoitunut, karaistunut mieskin erohetken vaikutelman valtaamana tarttuvan kouristuksentapaisella liikkeellä airoihin, ikäänkuin tahtoen antaa kovan airon kokea, mitä kapinallisia tunteita hänen sydämessään liikkui. Se oli mykkää surua, mistä ei murheen eleitä näkynyt, ei valituksia kuulunut, mistä tuskin mitään ulkonaista merkkiä oli huomattavissa; mutta siten suomalainen sureekin isänmaataan.
Nuori tyttö katseli surumielin tuota paon ja kyynelten kuvaa.
— Ah — sanoi hän itsekseen hellällä äänellä — enpä olisi koskaan luullut tätä maata niin kauniiksi, niin rakkaaksi enkä niin raskaaksi eroamista siitä! Muutaman tunnin kuluttua olen minäkin paennut Suomen rannoilta. Voi, jospa voisin paeta myöskin olemukseni perustuksesta, itsestäni, kaikesta!
Eeva Merthen joudutti askeleitaan. Tuomiokirkon tornikello löi kahdeksan, ja kohta sen jälkeen alkoivat kellot kutsua puolipäiväsaarnaan.
Hän lähestyi vähäistä lähellä linnan muuria olevaa rappeutunutta hökkeliä ja näki samalla pienen, kutistuneen olennon seisovan puoleksi sortuneella vallilla, vanhan ulkovarustuksen jäännöksellä, joka muinoin oli suojellut linnaa maan puolelta. Eeva tunsi olennon: Loitsumäen yhdeksänkymmenvuotisen mielipuolen noidan.
Vanhus huitoi käsiään kuin myllynsiipiä, kääntyi toisinaan merelle, toisinaan maalle päin ja näytti tajuavan ilman värähtelyt hajuaistimillaan, kun ei voinut niitä havaita kuuroilla korvillaan.
— Ettekö tule? kiljui hän samanlaisin käskevin liikkein joillekin odottamilleen tuntemattomille ja näkymättömille olennoille kuin hän kerran ennen oli huutanut myrskylle, ukonilmalle ja rankkasateelle. — Enkö ole käskenyt teitä tulemaan hevosinenne ja matkustajinenne, vaunuinenne ja rautaputkinenne, peitsinenne ja nuolinenne? Enkö ole antanut teille tämän maan ja tämän kaupungin hävitettäviksi? Katsokaa, ovathan ne edessänne kuin niitty viikatemiehen edessä; miksette tule? Eikö ole kylliksi kaupunkeja ja kyliä polttaaksenne, rikkautta hävittääksenne, saalista raastaaksenne? Jos tahdotte ihmishenkiä, niin ottakaa ne! Jos tahdotte lapsia ja vaimoja laahattaviksi aroillenne, niin ottakaa niitä! Eikö siinä ole kylliksi? Jos lisäksi vielä tahdotte vihittyjä kelloja, messupukuja ja pyhäinkuvia, niin viekää ne!… Mitä? Eikö vieläkään ole kylliksi? Jos tahdotte kunniaa ja mainetta, uskoa ja omiatuntoja … ottakaa ne, ottakaa ne, kaikki, kaikki, niin että kivet kirkuvat ja tuhka itkee kavioittenne alla, te maannielijät! Ettekö vieläkään saa kylliksenne! Tahdotteko vieläkin enemmän?
Raivostaan uupuneena onnettomuudenennustaja vaipui hetkeksi soraläjälle, mutta nousi kohta jälleen ja näytti henkeään pidättäen kuuntelevan tai pikemmin vainuavan melkein huomaamatonta idästäpäin puhaltamaan alkavaa tuulenhenkeä.
— Vihdoinkin! kirkui hän käheällä, voitonriemuisella äänellä. Vihdoinkin he tulevat, vihdoinkin! Jo kuulen heidän kavioittensa kopinan, kuulen vuorten vapisevan heidän vaunujensa jyrinästä. Niin, jopa he tulevat … tervetuloa pitoihin! Turku on loistava yhtä kirkkaasti kuin äitimuorini rovio…
Ja hän tanssi hurjan riemun vallassa soraläjällä, milloin paukuttaen käsiään, milloin levittäen ne itään päin, josta luuli kuulevansa muille käsittämättömiä ääniä. Nuori tyttö, joka oli hetkisen kammoen katsellut häntä, kiiruhti vanhaan, linnan muurin vieressä olevaan hökkeliin.
Rummuttaja Mikael Kallio, Mikuksi nimitetty, luki virsikirjaansa kuin varmimman rauhan aikana. Hänen vanha vaimonsa, joka ennen oli ollut palvelijana Merthenin talossa, makasi liikkumattomana ruohonnukkaisella päänaluisella kurjassa vuoteessaan.
— Kuinka Reetta voi? kysyi Eeva myötätuntoisesti.
— Kiitoksia kysymästä, vastasi ukko nostamatta silmiään kirjasta. —
Kyllä hän niin hyvin voi kuin voida saattaa.
— Ottiko hän lääkkeen, jonka minä toin eilen?
— Jumala siunatkoon teitä, Eeva neiti, kyllä hän otti lääkkeen. Sitten hän nukahti ja kuoli tänään kello viisi.
— Mitä? Onko Reetta kuollut?
— Sitähän tietä meidän on kaikkien kulkeminen, vastasi ukko levollisesti. Jumala otti hänet luokseen kaikesta tästä rauhattomuudesta, mikä nyt vallitsee maailmassa. Kyllä hän hyvin voi.
— Vanha, kunnon Reetta raukka! puhkesi Eeva murheissaan puhumaan. Ja nyt te olette yksinänne, vanha Mikku!
— Kylläpähän menee, miten menee, niin kauan kuin jaksan liikutella palikkaa rummunnahalla. Poika meiltä lähti sotaan Kaarlen kanssa Norjaan — jatkoi vanha kaarlelainen samalla päätään kumartaen kuin pyhimykselle — ja sille tielleen hän jäi. Tytär meiltä lähti muiden kanssa pakoon Ruotsiin ja sille tielleen hän jäi. Eukko nyt viimeksi lähti tilaamaan huonetta minulle, ja sille tielleen hänkin jäi. Minäkin kai saan hölkytellä jäljessä niin hyvin kuin kykenen. Käykää istumaan, Eeva neiti.
— Ettekö te sitten tiedä, että venäläiset ovat valloittaneet Helsingin ja nyt ovat matkalla Turkuun?
— Niinhän sanotaan. Kaarle on poissa (uusi kumarrus); mitäpä tänne sitten muuta tulisikaan kuin ryssä.
— Moni pakenee nyt Ruotsiin niinkuin ennen Isonvihan aikana. Kuka huolehtii teistä vanhoilla päivillänne?
— Luuletteko, rakas neiti, että minulla nyt on kovempi sija maatakseni kuin nuorena, kun nukuin Viipurin muurien sorassa? Vielä minä jaksan liikutella rumpupalikoita, jos ryssät tulevat Turkuun.
— He tulevat ennemmin kuin luulemmekaan, Mikku!
— Tulevatko? Sittenpä otamme heidät vastaan vanhalla kunnon tavalla. Maaherra tietää sen tavan. Linnan kersantti Dahl tietää sen myöskin. Me maksamme ryssille vanhoista juustoista. Eläköön Kaarle! — Ja ukko teki kunniaa.
— Voinko minä millään auttaa teitä? kysyi Eeva, huoahtaen ajatellessaan noita vanhoja luuvaloisia kaarlelaisia, jotka vielä astua laahustivat maailmassa kuin muinaisten loistavampien päivien haamut, unohtaen ikänsä, vaivansa ja kurjuutensa saadessaan vain vähänkin toivoa pääsevänsä koettelemaan voimiaan vanhan vastustajansa kanssa. — Tarvitsetteko käärinliinoja tai hevosta hautajaisiin?
— Kiitoksia tarjouksesta. Ei tässä paljon tarvita. Kyllähän Reetta maahan saadaan, kun vain ryssät saadaan pois maasta.
— Jääkää hyvästi, Mikku! Jumala teitä auttakoon, vanha ystävä! Me lähdemme Tukholmaan iltapäivällä.
— Lähteekö pormestarikin?
— Ei, isä aikoo jäädä tänne.
— Jumala häntä siunatkoon! Lähtekää te, neiti; eihän naisväestä sotaan ole. Onnea matkalle! Kyllä me ryssistä huolen pidämme.
Eeva lähti. Vähän matkaa kuljettuaan hän tapasi Vapun, joka vei veneeseen hurjasti vastaan rimpuilevaa noitaa.
— Paetkaa, paetkaa! huusi Vappu. Ryssät ovat täällä jo ennen auringonlaskua.
— Niin, me lähdemme iltapäivällä. Enkö saa sanoa sinulle jäähyväisiä?
— Ehkäpä, ehkäpä et. Nyt täytyy minun saattaa talteen äiti. Hän karkasi veneellä Loitsumäestä ja on hullumpi kuin milloinkaan ennen. Lähdettekö todellakin?
— Kyllä, kyllä. Sisaret ja minä. Me lähdemme Heldtin kummin kanssa.
— Jumalan olkoon kiitos. Mutta toimikaa nopeasti, jättäkää kaikki muu oman onnensa nojaan! Muistatko, mikä viikko ensi viikko on?
— Kyllä muistan.
— Jumala auttakoon sinua ohi sen viikon, kaikkein rakkahin lapseni! Se on sallimuksen aika, onnettomuuden aika tai onnen aika, kumpiko, sitä ei kenkään tiedä. Ja muista lukea seitsemän isämeitää, kun heräät sinä päivänä. Mutta lähde nyt, Herran tähden, lähde pian! Ei aamu tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.
Lähestyessään tuomiokirkkoa Eeva kuuli virrenveisuun kaikuvan sen mahtavissa holveissa. Aika oli kallista, Vapun kiihkeä kehoitus: lähde! lähde! kaikui hänen korvissaan, mutta vastustamaton halu ajoi hänet kirkkoon. Vielä kerran hän tahtoi kuulla ihanien virsien säveliä, jotka liittyivät hänen kauneimpiin lapsuusmuistoihinsa; vielä hän tahtoi lyhyen hetken rukoilla noiden kunnioitusta herättävien muurien sisällä, missä miespolvi toisensa jälkeen oli valitellut hätäänsä tai laulanut ylistysvirsiään puolen vuosituhannen ajan.
Seurakunta oli tänään tavallista harvalukuisempi, monen ajatukset olivat hajallaan muualla, monet huolet uhkasivat porttien takaa, mutta sama kaipuu, sama tarve oli kuitenkin koonnut sinne useampia kuin saattoi odottaakaan. Sodan hätä ja lähimmän tulevaisuuden epävarmuus oli painanut nuo tuskaiset, puoleksi toivottomat ihmiset polvilleen Kaikkivaltiaan istuimen eteen; he tunsivat tarvetta jättää kohtalonsa Hänen käteensä, joka yksin nyt saattoi auttaa heitä. Vihollinen oli tulossa: kenenkä puoleen heidän olisi semmoisena hetkenä ollut kääntyminen, ellei sotajoukkojen Jumalan puoleen, jonka edessä taistelun jouset murtuvat ja väkevänkin aseet hajoavat tomuksi? Veisattiin 305:s virsi: "Kun hätä kova käsiss' on" — ja tällä kertaa eivät ainoankaan huulet teeskennellen sanoja laulaneet, eivät ainoankaan silmät ulkokullaisuuden kyyneliä vuodattaneet. Oli kuudestoista sunnuntai kolminaisuudenpäivästä, ja evankeliumi puhui Nainin lesken pojasta. Piispa oli paennut hiippakunnastaan ja paimenet laumojensa luota, mutta kaksi miestä viipyi viimeiseen asti; he eivät vaaroja muistaneet, vaan halveksivat pakoa: suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Wallenius ja diakoni Elg. Elg oli taaskin saarnastuolissa. Aluksi hän luki erään Davidin ankarimmista katumuspsalmeista; kukaan ei ollut syytön, kaikilla oli osansa maata kohtaavassa rangaistuksessa. Sitten antoi päivän evankeliumi aihetta puhua Jumalan voimasta, jota hän osoittaa aroille ja pelokkaille sydämille. Saarnaaja esitti kappaleita Davidin 50:nnestä, 77:nnestä ja 44:nnestä psalmista. "Herra, väkevä Jumala, puhuu ja kutsuu maailmaa hamasta auringonkoitosta sen laskuun saakka. Vedet näkivät Hänet ja vapisivat ja syvyydet pauhasivat ja taivaassa jylisi. Herran nuolet lensivät ja Hänen leimauksensa valaisivat maan piirin, maa liikkui ja järisi siitä… Jumala, me olemme korvillamme kuulleet, isämme ovat meille luetelleet, mitä heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet… Vihollisemme eivät ole miekallaan maata valloittaneet, eikä heidän käsivartensa auttanut heitä, vaan sinun oikea kätes ja sinun käsivartes ja sinun kasvojes valkeus, sillä sinä mielistyit heihin… En minä jouseeni luota, eikä miekkani minua auta. Sinusta me kerskaamme joka päivä ja kiitämme sinun nimeäsi iankaikkisesti. Miksi sinä nyt sysäät meidät pois ja annat meidän häpeään tulla etkä lähde sotajoukkomme kanssa. Sinä annat meidän paeta vihollistemme edestä; sinä myyt kansas ilman hintaa, sinä panet meidät pilkaksi läsnäasuvaisillemme. Joka päivä on häväistyksemme edessämme ja kasvojemme häpeä peittää meidät… Herää Herra, miksis nukut? Sielumme on painettu alas maahan asti; auta meitä ja lunasta meidät laupeutes tähden!"
Sitten seurasi evankeliumin selittäminen, tuo väkevä apu kaikessa hengellisessä ja ruumiillisessa hädässä. Nuo sanat sattuivat kuin virkistävä kaste moneen ahdistettuun sydämeen, ja kun koko seurakunta sitten yhtyi rukoukseen, joka luettiin kuninkaan ja isänmaan puolesta, ja lopuksi 311:nteen virteen: "Suo meille rauha, Herra, nyt ja elinaikanamme" — silloin lähtivät nuo huokaukset sydämen pohjasta; eivät koskaan onnen päivinä virret olleet niin yhteen ääneen sointuneet, eivät koskaan olleet rukoukset niin hartaina ylenneet kuin nyt noiden ihmisten huulilta, jotka joka hetki odottivat sodan onnettomuutta, ja joista monet menivät suoraan kirkosta laivaan lähteäkseen köyhinä, kodittomina pakolaisina harhailemaan avaraan maailmaan, tuntemattomiin kohtaloihin.
Puolipäiväsaarna oli päättynyt, ja väki alkoi virrata ulos tuomiokirkosta. Suurilla portailla seisoi Iisakki Alanus maltittomana odotellen ja huomasi Eevan.
— Missä olet viipynyt niin kauan? huudahti hän. Huhu kertoo kasakkain olleen yötä Halikossa. Teidän täytyy lähteä heti. Kaikki on valmiina; isäsi ja sisaresi odottavat vain sinua.
— Pelkäätkö sinä? kysyi Eeva astellen hänen rinnallaan.
— Pelkäänkö? toisti nuorukainen. Pelkään kyllä sinun tähtesi, vaikka en itseni tähden. Minut ottakoot, jos haluavat, minun elämäni ei ole suuren arvoinen, mutta sinä … sinä! Tule; ei ole enää minuuttiakaan aikaa!
— Iisakki — sanoi kasvatussisar katsoen hänen rehellisiin, sinisiin silmiinsä — meidän täytyy nyt erota, eikä kumpikaan meistä tiedä, miten tai milloin taas kerran näemme toisemme. Sinä olet paras, uskollisin poika, minkä tunnen koko maan päällä. Kun olin lapsi, vedit sinä minua kelkalla kouluun etkä koskaan muistanut omaa väsymystäsi. Kun tulin suureksi tytöksi, löit nuorta paroni Faltzburgia minun tähteni, ja siitä syystä sinut erotettiin kokonaiseksi vuodeksi yliopistosta… Niin, minä tiedän, että sinä pidät minusta. Ei, älä sano mitään; minä tiedän, että antaisit henkesi minun takiani. Mikset ole koskaan kysynyt, pidänkö minä sinusta?
Nuorukaisen kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, ja hän vastasi hiljaa:
— Mitäpä minä muuta pyytäisin sinulta kuin että joskus ajattelet minua, milloin ei ole ketään parempaa ajateltavana?
— Näetkö nyt! Enkö ole satoja kertoja sanonut sinulle, että olet kaino kuin tyttö? Hyi, Iisakki! Etkö ole yhtä hyvä mies kuin joku muukin? Eikö sinulla ole parhaat todistukset, vaikka olitkin erotettuna yliopistosta minun tähteni? Ja vaikka oletkin niin ujo, on sinulla kuitenkin rohkeutta mennä kuolemaan sen puolesta, mitä pidät oikeana. Miksi pidät itseäsi niin vähäarvoisena? Miksei sinusta, kun sinulla on sellainen sydän ja sellaiset tiedot, voisi tulla suuri mies, jopa kunniaa koko maallesi ja meille, jotka vähän pidämme sinusta? Huomaa nyt, mitä sanon, sillä Jumala yksin tietää, oletko sitä koskaan enää toiste kuuleva. Aseta kunnianhimollesi korkea päämäärä. Raivaa uusia teitä. Mene pitemmälle kuin kukaan muu, mille alalle hyvänsä käännytkin, tieteissä tai … niin, tieteissä, se on sinun alasi. Tule suureksi mieheksi, tuota kunniaa minulle … Iisakki! Sitten … niin, sitten voit tehdä kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt. Ymmärrätkö minua nyt, sinä arka poika? Täytyykö minun aloittaa alusta aakkoset, joita et vielä ole oppinut?
— Eeva … anna minun kuolla puolestasi!
— Ei, elää, Iisakki, elää ja toivoa. Mutta muista ehtoni. Mitä korkeammalla omena, sitä pitemmät portaat. Nyt olemme portilla. Ei sanaakaan siitä, mitä puhelimme!
Vanha Mikku oli jättänyt vaimovainajansa odottamaan parempia aikoja ja seisoi portilla rumpukapulat valmiina pärryttämään ja kutsumaan joka miehen kaupunkia puolustamaan.
— No, Mikku — huusi hänelle ohi rientävä Eeva — miksi seisot siinä?
Rummuta hereille maaherra suojelemaan meitä!
— Poissa! vastasi rummuttaja.
— No, rummuta sitten hereille kersantti Dahl puolustamaan linnaa!
— Poissa! kuului taaskin äreä, yksitoikkoinen vastaus. Kaarlelaisetkin olivat paenneet. Jäljellä oli vain haurain sirpale Kaarle XII:n ajoista, luuvaloinen mies itku kurkussa.
Pormestarin talossa oli vuoden kuluessa tapahtunut suuria muutoksia. Rehellinen ja käytännöllinen perheen emäntä, pormestarin rouva, oli kohta maaherran tanssiaisten jälkeen vilustunut syysmarkkinoilla ja oli nyt lähes vuoden maannut haudassaan tuomiokirkon lattian alla. Vanhin tytär Anna oli ottanut huolekseen talouden ja jo silloin kivulloisen isänsä sekä kahdeksan sisaruksen hoitelemisen. Pormestari itse oli kärsinyt poliittisen tappion, mitä tuo taitava, mutta kunnianhimoinen mies ei voinut helposti unohtaa ja mikä kalvoi hänen elämänsä lankaa. Turun Myssyjen mahtava puolue ei voinut antaa anteeksi valtiopäivämiehelleen, että hän oli pettänyt heidän toiveensa ja ettei hänellä ollut kylliksi voimaa pysäyttää sodan huimasti kiitävää pyörää. Uusille valtiopäiville, jotka nyt kesällä kokoontuivat sodan odottamattomien vastoinkäymisten tähden, ei sentähden Turun kaupungista valittu Mertheniä, vaan Hattujen vihollinen, neuvosmies Wechter. Sitä ei tarvinnut pitää tappiona, sillä sodan aikana saattoi kaupunki kaikista vähimmin olla ilman kunnallispormestaria. Mutta pormestari Merthen tunsi turkulaisensa. Hän päätti jalosti kostaa tappionsa ja jäädä sen yhteiskunnan vartijaksi, joka ei ollut pitänyt arvossa hänen valtiopäivämiesansioitaan. Vaikka hän aikoikin lähettää pois tyttärensä rouva Heldtin suojissa, päätti hän kuitenkin olla huolimatta mistään omaa henkeään uhkaavista vaaroista ja jäädä kaupunkiin.
Nyt oli talossa aika hyörinä. Matkalaukkuja täytettiin, myttyihin sullottiin niin paljon kuin suinkin mahtui, arkkuihin ahdettiin talon parasta tavaraa, huonekaluja heiteltiin, hevosia valjastettiin rattaitten eteen, palvelijain piti toimittaa senkin seitsemän tehtävää yht'aikaa, tyttäret tarkastelivat viimeisten kaappien sisällystä. Aina muulloin hienosti ja siististi puettu pormestari ei ollut nyt ehtinyt ottaa edes peruukkiaankaan yömyssynsä sijaan; hänenhän tuli yht'aikaa pitää huolta maistraatin arkistosta ja kaupungin menestyksestä sekä perheensä lähdöstä.
Kaikki ovet olivat auki. Kaupunginpalvelijat juoksivat käskyjä vieden; viskaaleja, notariuksia sekä muita alempiarvoisia virkamiehiä, jotka eivät olleet ehtineet tai uskaltaneet noudattaa esimiestensä esimerkkiä ja toimittaa itseään turvaan, juoksenteli edestakaisin.
— Neiti Eeva! virkkoi notarius Skogsman, hänen harras ihailijansa, joka ollen oikea Hattu tahtoi olla mieleltään rohkea viimeiseen asti.
— Mitä nyt?
— Älkää lähtekö, odottakaa vielä vähän! Kerrotaan, että Helsingin antautuminen on vain sotajuoni. On kaivettu miina venäläisten leirin alle, ja koko heidän armeijansa on räjäytetty ilmaan.
— Kyllä tiedän. Se tapahtui puolen kolmattasataa vuotta takaperin
Viipurissa.
— Voihan se vieläkin tapahtua. Isänne ei usko mitään vaaraa olevan.
Hän jää tänne.
— Hän jää, mutta eihän hänellä itsellään mitään vaaraa olekaan pelättävänä?
— Hän on nyt kaupungin ainoa päämies, hänen täytyy vastata kaikesta. Jos vihollinen vastoin kaikkea luuloa uskaltaisi tulla tänne asti, on päämies ennen muita vaarassa, vastasi notarius olkapäitään kohauttaen.
— Sitten minä jään hänen luokseen, sanoi Eeva päättävästi.
Eikä hän siitä päätöksestään luopunut. Pakeneva perhe sai kaikessa tuossa sekasorrossa uuden huolen. Sisaret, Iisakki ja palvelijat rukoilemalla rukoilivat Eevaa lähtemään ja olemaan viivyttämättä viimeisessä silmänräpäyksessä pakoa niin mielettömällä oikulla. Heidän suojelijansa rouva Heldt oli jo soudattanut itsensä laivaan, joka odotti valmiina lähtöön. Kaikki oli isän vallassa, ja hänestä ehkä oli mieluistakin, että hänen lemmikkilapsensa jäisi hänen luokseen. Hän antoi tyttären itsensä valita, tahtooko lähteä vaiko jäädä. Eeva seisoi lähdön hetkellä portailla silmät loistavina ja posket hehkuvina.
— Älkää pyydelkö minua! sanoi hän. Sisarten täytyy lähteä, Iisakki voi seurata heitä minun sijastani, jos tahtoo, mutta minä en voi jättää isää vihollisten valtaan. Katsokaa, miten kurjasti kaikki miehet ovat hänestä luopuneet! Kaikki ovat ajatelleet itseään, hän yksin on muistanut velvollisuuttaan, ja minäkö jättäisin hänet!
— Tuommoinen se on se Eeva! valitti hiljainen Anna. Nyt on vain yksi keino, jolla voimme saada Eevan lähtemään. Isä … lähtekää tekin. Kaikki ovat luopuneet teistä; älkää te nyt luopuko meistä!
— En voi, vastasi pormestari. Täällä on minun paikkani. Lähtekää
Herran nimeen, minä jään tänne, vaikka se maksaisi henkenikin.
— Näettekö! huudahti Eeva. Sellainen isä! Minä jään hänen luokseen, vaikkapa kuolisimmekin yhdessä.
— Mitä hän sanoo? kysyi tuttu ääni, ja Vappu raivasi kyynärpäillään tietä portaille.
— Eeva neiti tahtoo jäädä tänne isänsä kanssa, vastasi muuan palvelija.
— Tahtooko jäädä? mutisi äreästi vanha hoitaja. Ja ennenkuin Eeva aavistikaan, että hänen päätösvaltaansa sekaannuttiin, otti Vappu häntä kiinni vyötäisistä ja nosti hänet voimakkaille käsivarsilleen, kuten hänellä monesti ennen oli ollut tapana tehdä, milloin tuo rakas lapsi uskalsi vastustaa hänen neuvojaan.
— Minä kyllä opetan sinulle, missä tahtosi on, kun sinun parhaasi on kysymyksessä! selitteli amatsooni, joka ei sietänyt mitään vastustelemista. Niin nopeasti ja odottamatta tuo temppu tapahtui, ettei kummastunut tyttö edes ajatellutkaan vastustusta, ennenkuin hänet juoksujalkaa oli kannettu rantalaiturille ja varovasti asetettu veneeseen makuuvaatemytyn päälle.
Isä, sisaret ja palvelijat astuivat jalkaisin jäljestä. Soitettiin juuri iltakirkkoon, mutta ei kukaan aikonut totella kellojen kutsuvaa ääntä. Kaikki rantakadut olivat täynnä pakolaisia, jotka riensivät laitureille päin kuljettaen sen verran omaisuudestaan mukanaan kuin kukin luuli voivansa talteen saada. Turku oli parina viime viikkona menettänyt puolet asukkaistaan, ja kuitenkin olivat kadut täynnä kuin markkinain aikana, sillä toinenkin puoli oli nyt liikkeellä pakenemassa vihollista.
Silloin sekaantui äkkiä kellojen soittoon kauhun huuto, joka vielä monen vuoden kuluttuakin kaikui silloin elävien korvissa. Se alkoi kaukana Uudenmaan tullin luota, se levisi kuin myrskytuuli pitkin katuja, lensi siltojen yli, saapui tuomiokirkon torille ja tuli kohisten vihdoin laivalaitureille joen etelärannalle. "Venäläiset tulevat! Venäläiset tulevat!" kaikui kaikkien huulilta. Joka sydän näytti taukoavan sykkimästä, joka käsi lamaantui; tahdottiin paeta, mutta jalat eivät tehneet tehtäväänsä; tahdottiin kätkeytyä, mutta ei ollut pakopaikkaa. Toinen vuosisata, joka näkee joka päivä samaisten venäläisten rauhallisina kävelevän Suomen entisessä pääkaupungissa, ei enää voi kuvitella mielessään, mitä se huuto silloin merkitsi, tuo epätoivon sydäntäsärkevä huuto Isonvihan ajoilta.
Venäläiset tulivat todellakin Turkuun ennenkuin tiedettiinkään. Heidän päällystönsä oli Helsingissä kuullut, että puolet maan silloisen pääkaupungin asukkaista jo oli pakosalla, ja he tahtoivat pidättää jäljellä olevat. Sitä varten lähetettiin eversti Kamenko kahden rakuunakomppanian kanssa pikamarssissa Turkuun.
Juuri samana hetkenä, kun rakuunat ratsastivat sisään kaupungin portista, puhkesi rankkasade, joka myöskin osaltaan lisäsi yleistä sekasortoa.
Eeva Merthen istui veneessä; Vappu, joka vartioi häntä, nousi kuultuaan halki katujen kiitävän huudon uudelleen laiturille muita kiirehtimään. Heillä oli raskaat kantamukset selässä, joten he vain hitaasti lähestyivät rantaa, ja samassa syöksyi joukko pakenevia kauhusta mielettöminä heidän eteensä, erotti heidät rannasta ja ryntäsi veneisiin pelastumaan, katsomatta, miten tai millä aluksella, Ennenkuin Merthenin väki ehti rantaan, olivat jo kaikki veneet täpösen täynnä noita hurjassa paossa rientäviä ihmisiä, jotka, huolimatta mistään uhkauksista tai rukouksista, sysäsivät veneet laitureista ja alkoivat soutaa jokea alaspäin. Vappu taisteli kuin naaraskotka poikansa puolesta, heitti jonkun hyökkääjän jokeen, kaatoi toisen maahan, mutta kaikki turhaan; hänet voitettiin, tallattiin maahan ja vihdoin hän näki rakkaan lapsensa katoavan joelle liian täydessä veneessä, joka näytti joka hetki olevan uppoamaisillaan…
Vähän alempana odotteli joen rannalla toinen vene Merthenin tavaroita. Se oli ainoa jäljellä oleva pakokeino. Iisakki Alanuksen onnistui koota perheen hajaantuneet jäsenet ja viedä heidät veneen luo, jolla he olisivat saattaneet päästä linnanulapalla odottavaan kaljaasiin ja siinä mennä rouva Heldtin kanssa Tukholmaan. He toivoivat tapaavansa Eevan Ruissalossa tai etempänä. Mutta ennenkuin päästiin käyttämään tuota viimeistä pelastuskeinoa, olivat pakolaiset rynnäköllä anastaneet veneen ja soutivat jo kaukana joella.
Perheellä ei ollut varaa valita. Sen täytyi jäädä kaupunkiin ja vapisevin sydämin palata asuntoonsa. Tuskin he olivat ehtineet omalle portilleen, kun kaksi venäläistä rakuunaa, tulkki mukanaan, yllätti pormestarin käskien hänen seurata heitä raatihuoneelle.
Sinne koottiin niin paljon kaupungin jäljelle jääneitä asukkaita kuin kiireessä suinkin tavattiin, ja käskettiin heidän kaksi sormea koholla vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille. Sen tärkeyden ja arvon aikaansaamiseksi, mitä tuo toimitus vaati, asetettiin kiireisestä ratsastuksesta uupuneet rakuunat pitkiin riveihin torille.
Silloin kuului pormestarin portilta rummun pärinä. Levottomuutta syntyi riveissä … upseeri ajaa karautti esiin, patrulli lähetettiin asiaa tiedustamaan. Viholliset näkyivät pelkäävän, että jokin kaupungissa kätkössä oleva ruotsalainen tai suomalainen sotaväenosasto äkkiarvaamatta hyökkäisi heidän kimppuunsa.
Kohta patrullit palasivat tuoden muassaan vangin, raihnaisen, ontuvan invalidin, joka ankarasti ponnisteli vastaan eikä tahtonut mitenkään päästää rumpupalikoita. Se oli Mikku. Hän oli kärsivällisesti katsellut kaupungin puolustajain pakoa ja vihollisten tuloa, mutta tuo luopuminen omista lipuista ja raatihuoneessa tapahtuva uskollisuuden valan vannominen keisarinnalle alkoivat tuntua liian hullulta Mikun rehellisestä sydämestä. Mitäpä varten hänellä oli rumpunsa, ellei noin häpeällisen teon tapahtuessa pärryttämään taivasta ja maata apuun? Mikku rummutti niin, että hiki valui hänen ryppyiseltä otsaltaan, ja hän olisi rummuttanut yöhön asti, elleivät rakuunat olisi tarttuneet häntä käsivarteen ja vieneet hänet sidottuna everstin luo.
— Mitä tuo vanha hupakko tahtoo? kysyi eversti Kamenko saksaksi pormestari Mertheniltä.
— Hän on kaupungin rummuttaja, vastasi pormestari, ja hänen velvollisuutensa on pärryttää rumpuansa kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.
— Ach, was, der alte Bummler,[9] nauroi eversti; hänhän on keisarinnan uskollisin alamainen. Päästäkää mies irti ja antakaa hänelle hopearupla hänen alamaisen intonsa palkinnoksi.
Mikku päästettiin vapaaksi, ja hän katseli kummastuneena kiiltävää hopearuplaa. Hänen esimiehensä, pormestari Merthen, ei kuitenkaan katsonut soveliaaksi antaa hänelle aikaa tointua hämmästyksestä, vaan käski kaupunginpalvelijan viedä hänet pois. Jos Mikku olisi ehtinyt asiaa ajatella, olisi hän heittänyt hopearuplan vasten everstin kasvoja.
Entä uskollisuudenvala?… Niin, se vannottiin ensi rauhaan asti.