7. SOTA.
Kun Ruotsi, voitettuna ja verissään, jäi Kaarle XII:n kuoltua yksikseen, ja sitten oli näytettävä, oliko onnettomuus suurempi kuin voimat, joilla se piti kantaa, oli sille paremmista ajoista myöskin jäänyt melkoinen joukko miehiä, jotka olivat kokeneita valtiotaidoltaan ja luotettavia isänmaanrakkaudeltaan. Nuo miehet luulivat ymmärtävänsä sallimuksen viittauksen ja päättivät valtakunnan onnettomuudesta etsiä sen onnea. He laskivat kansan harvenneet rivit ja sanoivat: meitä on liian vähän, jotta voisimme hallita pohjolaa. Sota on meille onnettomuus, sota Venäjää vastaan perikatomme; hankkikaamme rauha mistä hinnasta hyvänsä, tehkäämme turvaksemme liitto itäisen naapurimme kanssa, kääntäkäämme huolenpitomme valtakunnan sisälliseen vaurastuttamiseen ja etsikäämme Ruotsin rajojen sisältä korvausta siitä, mitä Ruotsi on menettänyt!
Nämä miehet, jotka erään kuningas Fredrikin pilapuheen johdosta saivat nimekseen Myssyt, pysyivät vallassa vuodesta 1720 1738:aan. He pitivät, mitä lupasivat, tekivät niin suuren ja siunauksesta rikkaan työn, että harva aika voi osoittaa mitään sen vertaista — erämaat muuttuivat kukoistaviksi vainioiksi, rauniot toimeliaiksi tehtaiksi, köyhyys varallisuudeksi, voimattomuus voimaksi, epätoivo elämisen ja toivon rohkeudeksi. He olivat tehneet niin paljon, että luulivat perustuksekseen laskeneensa lujan kallion, kun äkkiä huomasivatkin maan horjuvan jalkainsa alla ja kukistuivat yhdessä sen valtiotaidon mukana, joka heidät oli koroittanut valtaan.
Ruotsin kansa ei ollut koskaan ymmärtänyt Myssyjä, vaan kannattanut heitä ainoastaan niin kauan kuin väsymys siihen pakotti. Kun vanha sankari kylliksi levättyään heräsi, tuntui hänestä tupa liian ahtaalta; oli kevät ja hän tahtoi päästä taisteluun. Myssyjä vastaan nousi menneen suuruuden muisto; tappiot olivat kostamatta ja voitot houkuttelevina esikuvina. Ruotsi ei ollut vielä turvassa, sen täytyi paljastetuin miekoin seisoa valmiina kohden kolmea suuntaa, Norjaa, Tanskaa ja Venäjää vastaan. Sen kaiken otti lukuun puolue, jota omituisten tunnusmerkkeinään käyttämiensä kokardien johdosta nimitettiin Hatuiksi, ja hattua pidettiin vapauden vertauskuvana. Heidän mielestään ei Ruotsi saanut toimia vastoin menneisyyttään; sen osana oli joko hallita Itämerta tai vaipua pelkäksi varjoksi. He käänsivät toiveensa siihen valtaan, joka oli kolmikymmenvuotisessa sodassa auttanut Ruotsia nousemaan pohjolan valtiaaksi, Ranskaan. Sitä vastoin oli heistä Venäjän kasvaminen Ruotsin häviö; pohjolassa ei voinut olla kahta herraa.
Tuo politiikka oli Ruotsissa perinnöllinen: kaikki Vaasasuvun kuninkaat, paitsi kantaisä, ja kaikki pfaltzilaiset kuninkaat olivat olleet Hattuja. Mutta olipa se politiikka vielä lisäksi myös kansallinen: ruotsalaisen luonne käsitti vallan hyvin, miten nähdään nälkää ja taistellaan, mutta ei käsittänyt lainkaan, miten saatettaisiin tyytyä jokapäiväiseen leipään ilman kunniaa ja seikkailuja. Niinkuin se oli ymmärtänyt kaikki Kaarlensa, niin se ymmärsi myöskin myöhemmin hattukuninkaan Kustaa III:n, mutta ei koskaan voinut olla myötätuntoinen suurimmalle ja johdonmukaisimmalle Myssylleen Kaarle XIV:lle.
Suomessa oli mieliala aivan toinen. Ei ollut mikään sattuma, että Suomen suurin valtiomies Arvid Horn järjesteli myssypuolueen ja pani toimeen kärsivällisyyteen, uutteruuteen, rauhalliseen viljelykseen perustuvan, siunausrikkaan hallituksen. Hän kuvasti persoonassaan kansaansa, jonka sen oma luonne ja onnettomuudet olivat opettaneet kannattamaan Myssyjen periaatteita. Ja vaikka ei olisikaan ollut muita syitä, olisi siihen ollut riittävänä vaikuttimena yksin jo sekin, että Suomi oli "verisenä kilpenä" itää vastaan. Mutta Myssyjen politiikka oli yhtä kansallinen, vaikkei yhtä perinnöllinen Suomessa kuin hattupuolueen politiikka Ruotsissa. Suomen kansa oli omaksi kummastuksekseen joutunut suurvalta-ajatusten pyörteeseen ja seurasi kunnialla sysäystä, joka oli sen pannut liikkeelle; mutta Kaarle XII:n viime vuosina se oli saanut aikaa herätä ja tunsi sitten itsensä Arvid Hornissa. Tällä puolen Pohjanlahtea olivat nyt Myssyjä kaikki, paitsi yksityiset aatelistalot ja virastot.
Hatut pääsivät, saman tekevää miten, valtaan vuonna 1738. Heillä on edessään Myssyjen työ: vapaus, lait, varallisuus, voimia, rahat, sotajoukot; heistä näytti jo olevan aika palata Ruotsin perinnöllisen ja kansallisen politiikan uralle ja uudistaa mahtavuus niinkuin oli uudistettu elinvoima. "Valtakunnan säädyt", sanoi Tessin, "ovat aina valmiit pitämään vilkasta sotaa parempana kuin häpeällistä kotona istumista". Tämän tunnussanan omisti uusi miespolvi, joka entisistä ajoista muisti ainoastaan voitot; viikinkiluonne kuohahti, ja sota oli valmis.
Se rakennettiin ilmaan, vaihtelevien tuulenpuuskien varaan, joita sanotaan edullisiksi olosuhteiksi: Ranskan avustukseen, sotaan, jota Venäjä kävi Turkkia vastaan, keisarinna Annan kuolemaan, kehtolapsen koroittamiseen tsaariksi, suuriruhtinatar Elisabetin vaatimuksiin ja siihen lukuisaan tyytymättömien puolueeseen, joka halusi, että Elisabet nousisi isänsä Pietari I:n valtaistuimelle. Mitä kaikkia saatettaisiinkaan toivoa, jos Ruotsin armeija koroittaisi paineteillään tuon ruhtinattaren tsaarien istuimelle!
Valtiopäivät kutsuttiin kokoon joulukuussa 1740. Miten Hatut siellä käyttivät kaikenlaisia syöttejä — edullisia olosuhteita, raha-apuja, Sinclairin murhaa, Gyllenstjernan kavallusta — vetosivat jaloihin ja halpoihin intohimoihin; muun muassa kuninkaan rakasteluihinkin — uskoivat itse ja uskottelivat muille mitä loistavimpia toiveita — se kaikki kuuluu nykyjään historiaan. Tuon kevytmielisen ruudilla ja sattumilla leikkimisen aikaansaama vaikutelma ei suinkaan vähene siitä kertomuksesta, jonka salaisin valmistelukunta antoi salaiselle valiokunnalle 15 päivänä heinäkuuta 1741 ja jossa sanotaan: "Ainoa todenteon (sodan) tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen."
Poikamaisuuksia ei kannata kuvata monisanaisesti. Siis muutama sana.
Tiistaina 22 päivänä heinäkuuta 1741[8] hämmästytti Tukholmaa ja valtakuntaa sodanjulistus, jota kuulemasta suuri osa Hattujakin lähti pois, päästäkseen kirjoittamasta säätyjen päätöksen alle. Suuriin korulauseihin naamioitiin pienet syyt ja salaiset tarkoitukset niinkuin useinkin semmoisissa julistuksissa. Sotapuolue luotti Venäjällä tapahtuvaan vallankumoukseen ja piti koko sotaretkeä vain juhlaparaatina, jossa heidän muka vain tarvitsi näyttäytyä saadakseen takaisin kaiken, minkä Ruotsi oli menettänyt aina 1700:sta asti, ehkäpä enemmänkin. "Jos vain Herra Jumala pysyy puolueettomana, niin ajamme venäläiset merestä mereen."
Ruotsalaisia joukkoja oli jo edellisenä vuonna lähetetty Suomeen. Mutta kun kaikki kokonaista seitsemän kuukautta riippui säätyjen suostumuksesta, ei oltu uskallettu ryhtyä tehokkaisiin valmistuksiin, joita hyökkäyssodan menestyminen vaatii. Sodan syttyessä oli osa Suomen joukoista vaillinaisesti varustettuna ja vara-aitoitta, vasta marssimassa ruoduiltaan kokoon. Myllykylässä lähellä Haminaa oli Buddenbrockilla 5.000 ja Marttilassa lähellä Lappeenrantaa Wrangelilla 3.000 miestä.
Venäläiset tiesivät kaikki ja olivat hyvin varustautuneet. 17 päivänä elokuuta olivat skotlantilaiset De Lacy ja Keith Suomen rajalla ja 22 päivänä Lappeenrannassa.
Wrangel oli osastoineen rientänyt Marttilasta auttamaan huonosti linnoitettua kaupunkia. 23 päivänä elokuuta oli taistelu. 9.900 miehellä hajoitti ja hävitti Keith verisessä kahakassa ruotsalaisten sotavoiman, jossa oli noin 3.200 taisteluun kykenevää miestä, niistä 2.000 suomalaista. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin, molemmilta puolin kuolleet ja haavoittuneet, yhteensä 2.000, kostuttivat verellään Saimaan kaunista rantaa, Wrangel ja 1.300 miestä joutuivat vangiksi. Se oli "todenteon" alku, mutta ei tuulentupien loppu.
Buddenbrockin oli marssittava neljä penikulmaa päästäkseen apuun, ja hän saapui liian myöhään. Yhdenkolmatta kuukauden kuluttua tästä tappiosta hänen täytyi laskea päänsä mestauspölkylle sentähden, ettei hänellä ollut siipiä.
Samana 23 päivänä elokuuta, lähes kuukauden kuluttua sodanjulistuksesta, ylipäällikkö, kenraali Kaarle Eemil Lewenhaupt purjehti Tukholmasta ja saapui sotanäyttämölle. Uusia ruotsalaisia joukkoja seurasi mukana, ja lokakuussa oli 15.000 sotilasta, valittua väkeä, Haminassa tai sen likitienoilla. Syksyllä ei toimitettu mitään muuta kuin hyödytön partioretki. Yhä vain odoteltiin vallankumouksen paistettua varpusta.
Ja varpunen tulikin. 24 päivänä marraskuuta 1741 laskeutui kuningatar Ulrika Eleonora Tukholmassa isiensä hautaan, ja seuraavana yönä nousi keisarinna Elisabet Pietarissa isiensä valtaistuimelle. Sanansaattaja, joka toi tämä uutisen Tukholmaan, sai sata dukaattia niinkuin olisi hän tuonut voiton viestin; Lewenhauptia, joka vaati Viipuria ja Käkisalmea uuden keisarikunnan ystävyyden pantiksi, lohdutettiin keisarinnan synnynnäisen oikeamielisyyden vakuutuksella.
Toimettomuus, tyytymättömyys, alakuloisuus, puolueviha, talvi, kosteus ja kulkutaudit saivat aikaan hirveän hävityksen Ruotsin armeijassa, niinkuin syksy jo oli hävittänyt Ruotsin laivastoa. Kevään tullessa oli sotajoukko jo sulanut vähemmäksi kuin puoleksi. Politiikka ei tunne mitään kiitollisuutta omanvoitonpyyntöisiä, vielä vähemmän pöyhkeileviä liittolaisia kohtaan. Venäjän uusi hallitsijatar huomasi Ruotsin ystävyyden epämukavaksi ja lähetti sotajoukkonsa hyökkäykseen. Vaaran odotteleminen, tappion aavistaminen, molempien vältteleminen ja kuitenkin kummankin uhriksi joutuminen, sellainen oli Lewenhauptin onneton taktiikka. Jälkimaailma lieventää tuomionsa tietäessään, että hänellä, aivan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli ympärillään masentunut sotajoukko ja välinpitämätön, nuriseva, salaa niskoitteleva päällikkökunta. Enin osa armeijan upseereja oli Myssyjä tai kummankin puolueen välisiä matelijoita. Kun viikingit eivät saa taistella, kukistavat he pakinoillaan toinen toisensa ja päällikkönsä. Muutamat näistä sankareista lähtivät valtiopäiville luvatta sodan parhaillaan riehuessa.
Kun niin moni puhui, tahtoi keisarinna Elisabetkin puhua puolestaan sanasen, ja sen hän lausui julistuksessaan 18 päivältä maaliskuuta 1742 saksansekaiseksi viipurilaisruotsiksi Suomen kansalle. Sota, sanoi hän, on väärä, hän haluaa vain rauhaa eikä mitään valloituksia. Jos Suomi tahtoisi irroittautua Ruotsin vallasta vapaaksi maaksi oman hallitusmuodon turviin, tahtoisi keisarinna auttaa ja suojella suomalaisia, mutta jos he julkean itsepäisinä ryhtyisivät vihollisuuksiin hänen majesteettinsa joukkoja vastaan, täytyisi hänen vastoin tahtoaankin tuhota maa tulella ja miekalla.
On myönnettävä, että siinä oli kova kiusaus usein hävitetylle maalle. Kukaan ei kuunnellut sitä, Suomen uskollisuus oli luja kuin kallio, niinkuin se ennenkin oli vuosisatoja ollut, ja vain siellä täällä sattui taulaan se kipinä, joka kuudenviidettä vuoden kuluttua leimahti ilmi tuleen ja palaa sähähti Anjalan liitossa jäljettömiin.
Kunniattoman ja hyödyttömän talviretken lopuksi tuli sotaneuvottelu, ja sotaneuvottelua seurasi häpeällisen kurja peräytyminen palavasta Haminasta 28 päivänä heinäkuuta 1742, sodanjulistuksen vuosipäivänä.
Senjälkeen alkoi suuri peräytyminen Kymijoen suuhaaroille ja edelleen toisesta lujasta ja helposti puolustettavana olevasta asemasta toiseen pitkin rantatietä länteen päin aina Helsinkiin asti — peräytyminen miesluvultaan tuskin voimakkaamman vihollisen tieltä, joka iloisena ja kummastuneena näki, kuinka monesta edullisesta ja lujasti varustetusta paikasta luovuttiin ilman pakkoa ja puolustusta. Venäläisten päällystöllä oli käsky pysähtyä Kymijoelle. Mutta Ruotsin sotaneuvoston enemmistö yhtyi ollessaan koolla Kymenkartanossa eversti Pahlenin kaunistelemattomaan selitykseen: "Jos antautuisimme taisteluun vihollisen kanssa, niin emmehän voisi olla varmoja voitosta, ja me olisimme kaikin tavoin alttiina vaaralle. Minusta näin ollen on ehdottomasti parasta ja valtakunnalle hyödyllisintä armeijan ja sotalaivojen säilyttäminen Ruotsin turvallisuuden tähden."
Suomalaiset sotamiehet eivät oikein pitäneet tästä neuvosta, joka jätti heidän kotiseutunsa alttiiksi, ja he alkoivat luopua lipuistaan. Eikä Ruotsin hallituskaan pitänyt armeijan suurimpana tehtävänä "säilyttäytymistä". Olihan se antanut käskyn, että maata on miehuullisesti puolustettava.
Elokuun 11 päivänä saapui peräytyvä joukko Helsinkiin. 14 päivänä saarsi venäläisten joukko kaupungin sulkien Turkuun vievän tien. Elokuun 17:ntenä Lacy teki "kunniakkaan antautumistarjouksen". 19:ntenä erotettiin Lewenhaupt päällikkyydestä ja hänet sekä Buddenbrock kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan teoistaan. Elokuun 24 päivänä 1742 täytyi hänen urhoollisen seuraajansa kenraali Bousquet'in surukseen antautua yksinetoista tuhansine hyvin varustettuine sotilaineen 16.000:lle kummastuneelle viholliselle. Ruotsin armeija oli vietävä laivastolla Ruotsiin, mutta suomalaiset rykmentit päästettäisiin kotiin ruoduilleen, jos ne haluaisivat, mutta aseet, kenttätykistö ja ampumavarat oli jätettävä voittajalle.
Suomen vastaista pääkaupunkia ei seurannut menestys sen ensi sodankäynnissä 24 päivänä elokuuta 1742 eikä myöskään 3 päivänä toukokuuta 1808.
Antautumisehdot täytti voittoisa päällikkö erikoisen mielellään. Mutta kotimaahansa purjehtiva Ruotsin armeija, joka oli "säilytettävä", sai kestää kovia myrskyjä paluumatkalla ja täytti saariston yksinäisten luotojen rannat sotamiesten haudoilla. Ratsuväki, joka palasi Tornion kautta, toi 1.200 hevosesta kotiin tuskin 300.
Suomella ei tähän aikaan ollut mitään tukea, ei mitään linnaa, joka linnan nimen olisi ansainnut. Lappeenranta ja Hamina olivat raunioina, keskiaikaiset linnat, Savonlinna ja Hämeenlinna, eivät olleet rakennetut kestämään tykkitulta; ne antautuivat ensimmäiselle lähestyvälle partiojoukolle. Pääjoukon antautuminen Helsingissä jätti koko maan alttiiksi vihollisille. Salaisin valmistelukunta oli tähän asti oikein punninnut. "Ainoa todenteon tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen."