6. TANSSIAISET JA TAPPIO.
Turku oli muinoin erittäin ahtaasti ja huonosti rakennettu, tontit pieniä ja kadut vääriä, kunnes kenraalikuvernööri Pietari Brahe vuonna 1640 vaihtoi Boijeilta kaupungille Mättälän ja Huhkalan talojen tilukset ja sen jälkeenkin yhä vielä kaupungin alaa laajenteli, varsinkin linnaan päin, samalla tehden mitä suinkin voi sen järjestelyn parantamiseksi. 1700-luvun alulla oli kaupunki silloisekseen sangen hyvin rakennettu, sillä olihan siinä noin 150 kivitaloa ja muita muhkeita rakennuksia, mutta Isoviha teki niin hirveätä hävitystä, että, kuten senaikuiset kirjailijat sanovat, tuskin oli ainoatakaan ikkunaa tai ovea koko kaupungissa ehjänä. Moni kauneimmista taloista paloi tai joutui muun tuhon omaksi, muutamia käytettiin talleina, toisia revittiin polttotarpeiksi. Vielä vuonna 1741 eivät tämän hävityksen jäljet olleet kaikki poistetut, rauniot eivät vielä olleet kaikki tasoitetut tai uusien rakennusten alle peittyneet; kivitalojen luku oli vähentynyt puoleksi. Enimmin silmäänpistäviä raunioita, joista ei kuitenkaan sotaa käynyt syyttäminen, oli vuonna 1685 rakennettu korkea tuomiokirkon torni. Se oli vuonna 1738 palanut salaman sytyttämänä, eikä sitä vielä oltu entiselleen korjattu. Tuomiokirkon vieressä oli vielä vanha yliopistorakennus kirjastoineen ja kouluineen, ja sen lähellä maaherran asunto. Suuren torin laidassa oli hovioikeus ja sen itäpuolella äsken rakennettu raatihuone torneineen ja kellotauluineen, päävahti, tullihuone ja kehruuhuone. Joen pohjoispuolella oli presidentin talo, edempänä uudessa kaupunginosassa köyhäinkoti ja sairashuoneen kirkko. Väkiluku oli noin neljäsosa nykyisestä eli jonkun verran seitsemättä tuhatta henkeä.
Elokuun 25 päivänä 1741 oli Turun vanha maaherra Yxkull mainittuun asuntoonsa kutsunut lukuisan joukon kaupungin arvokkaimpia asukkaita viettämään sodan syttymisen juhlaa ja kestitäkseen monia armeijan ylimmistä upseereista, jotka Ruotsista tullen viipyivät matkallaan vähän aikaa Turussa. Todellakaan ei pidetty kiirettä, miten lähellä vaara lieneekin ollut; kaupungissa nähtiin monta sotilasta ja siviilimiestä, joiden jo aikoja sitten olisi pitänyt olla rajalla määrätyllä paikallaan. Useat heistä lepäilivät siellä viikkokausia vaivalloisen meri- ja maamatkan vaivoista mässäten ja politikoiden, mikä mitäkin syyksi sanoen. Muutamat odottelivat sotamiehiä, toiset päälliköitä, muutamat laivoja, toiset hevosia; monet olivat saaneet määräyksiä sellaisia, että niitä saattoi kukin selittää omaksi mukavuudekseen. Ja Turussa oltiin jokseenkin levollisia; vihollisethan olivat niin kovin kaukana, ja kaikki suuret valtiomiehet yksimielisesti vakuuttivat, etteivät he muka uskalla mihinkään ryhtyä, vaan päinvastoin pelokkaina odottelevat ruotsalaisten tuloa Pietariin. Hattupuolue oli nyt valtansa ja itseluottamuksensa kukkuloilla, sen varmuus oli saattanut toisiin ajatuksiin monenkin, joka vähää ennen oli kironnut sodan syttymistä. Turussa oli elämä vilkasta ja iloista, sodan tuottamien tarpeitten tähden oli kaupankäynti eloisaa, monelle hyötyä tuottavaa. Satamassa vilisi tavara-aluksia ja pakettilaivoja matkustajineen ja uutisineen; kaupungin kautta marssivat sotajoukot pitivät kauniita paraateja ja kylvivät kourantäydeltä rahaa, ja sotamusiikki antoi vilkkautta ja loistoa tanssiaisille. Eipä ihme, että maaherran tanssiaisista odotettiin paljon iloa ja paljon huvia sekä silmille että korville.
Kello yhdeltä olivat ylhäisimmät matkustajat ja muut arvohenkilöt olleet kutsutut päivällisille; siellä oli ollut viljalti viiniä ja puheita, mutta varsinkin politiikkaa ja rohkeutta. Ne, jotka katsoivat tuntevansa asiat syvimpiä juuria myöten, arvelivat, että kenraaliluutnantti Buddenbrock, joka komensi Haminan toimivaa osastoa, oli kyllä osaava käyttää aikaansa odotellessaan kenraali Lewenhauptin saapumista ja pelkästä kateudesta häntä kohtaan rientävä valloittamaan ainakin Viipurin. Mutta siitä kaikki olivat samaa mieltä, että nyt tuli joka päivä, jopa joka hetkikin olla valmis ottamaan vastaan sotanäyttämöltä jonkin suuren ja loistavan urotyön sanomaa.
Kun päivälliset olivat kestäneet kokonaista kolme tuntia, saapuivat illalla viiden ja kuuden välillä tanssiaisvieraat. Niiden joukossa oli aatelisherrasväkeäkin, mikä oli tottunut tavallista vapaampaan seuraelämään, upseereja, jotka katsoivat olevansa matkalla sotaan eivätkä pitäneet suurta lukua siitä, mikä vanhain, kunnon ihmisten mielestä oli sopiva seurustelutapa. Ja kumminkin pysyi muuri miesten ja naisten välillä korkeana. Naiset istuivat mitä tarkimmassa arvonmukaisessa järjestyksessä, armollisista rouvista, joiden paikka oli korkeaselkäisissä nojatuoleissa, aina keltaisiksi maalatuilla penkeillä istuviin porvarisrouviin asti, kaikki itsekseen kunniallisen jurouden ja säädyllisen äänettömyyden vallassa. Herrat tunkeilivat sivuhuoneissa taikka muodostivat tiheän ryhmän salin toiseen päähän. Toisinaan sattui, että tuosta valkoisiksi puuteroitujen tekotukkain, helakanpunaisten liivien ja mustien silkkisukkain pataljoonasta syöksähti lentotähti esiin ja kulki halki salin. Silloin olisi voinut panna vetoon vaikka kaksikymmentä yhtä vastaan, että se oli jokin nuori aatelisherra, joka viime laivalla oli palannut Ranskasta, tai jokin ylhäissukuinen vänrikki, joka nuorten viiksiensä antamassa ylpeässä itsetunnossa uskalsi astua tuon pienen aukkopaikan yli. Yhtään moista tienraivaajaa ei ollut niiden harvain ylioppilasten joukossa, jotka oli sinne kutsuttu joko ylhäisten sukulaistensa tähden tai sen perusteella, että olivat kotiopettajina jossakin vapaasukuisessa perheessä. Useimmat kiipeilivät kuin sukkasillaan ylös ja alas arvojärjestyksen portaita, varoen osoittamasta mitään tuttavallisuutta, mikä olisi voinut näyttää sovinnaisuuden tai siveysopin loukkaukselta. Ja tämä kaikki tapahtui vapaudenajalla; mutta vapaudesta oli vielä pitkälti, hyvin pitkälti tasa-arvoisuuteen.
Maaherran tanssiaiset olisivat ehkä senaikuisten pukujen tarkastelemiseen sopiva paikka. Pahaksi onneksi oli tuo tärkeä kronikan osa juuri vaihekaudessa, siirtymässä la régencesta Pompadourin aikakauteen. Kaikki uudenaikuinen purjehteli vain hiljalleen meren yli Tukholmasta Turkuun ja jatkoi sieltä matkaansa kyytirattailla muuhun maahan. Eihän silloin ollut höyrylaivoja eikä muotilehtiä, kului koko miespolven aika, ennenkuin mikään muoti ehti muuttua. Niinpä nähtiinkin nyt vanhentunut, iso _allonge-_tekotukka päänmukaisen, taaksekammatun rinnalla, joka sitten pääsi yksinvaltiaaksi seitsenvuotisen sodan aikana — lyhyt, ruumiinmukainen, kaulaan asti napitettu takki tuon silloin vielä itsetiedottoman, muodostumassa olevan, suhteettoman pukineen rinnalla, josta sitten oli kehittyvä nykyinen hännystakki — pitkähkö- tai lyhyehköliepeisiä nyöri- ja hihaliivejä, Ulrika Eleonoran kummallisia pönkkähameita pussikkeineen ja muine koruineen toisten rinnalla, jotka muodostivat vielä kehittymättömänä olevan aineksen myöhemmin ilmestyviin Lovisa Ulrikan ajan kapeampiin hameihin ja vähemmän muodottoman pitkiin liiveihin. Yksin pappien kauluksetkin osoittivat tuota vaihekautta. Kirkon isät yhä vielä itsepäisesti pitivät Gezeliuksen leveitä ja leveäpalteisia leukatilkkuja, jota vastoin jo moni sen kunnianarvoisen säädyn nuoremmista jäsenistä oli melkoisesti pienentänyt sitä arvonsa symboolia.
Sotilassoittokunta oli sijoitettu salin toiseen päähän, jossa se parhaillaan soitteli pitkää tanssia, t.s. poloneesia. Tuo vierasten näytemarssi oli likipitäen ihan sama kuin vielä nykyjäänkin: kenties käännökset olivat vähän mutkikkaammat ja tapa, jolla naista vietiin, vähän jäykän juhlallisempi kuin nykyjään. Osa vanhahkoista herroista astui arvonmukaisessa järjestyksessä esiin, ja he taluttivat armollisia rouvia ympäri salia enimmäkseen ääneti, sillä vaikka jo olikin opittu kohteliaisuutta ranskalaisilta, ei oltu silti opittu keskustelutaitoa. Sitten astui esiin neljä tai kuusi paria, jotka olivat Tukholmassa omaksuneet silloisen ajan hienon sivistyksen kaunistuksen, ja esittivät kaikkien muiden vaiti ollessa ja suuresti ihaillessa menuetin, joka oli aivan uusi Suomessa ja jota vain harvat olivat nähneet ja vielä harvemmat tanssineet. Tuo tanssi, varsin hyvin soveltuva siihen ilmeiseen taipumukseen, joka silloisella ajalla oli jäykkään juhlallisuuteen ja turhantäsmällisyyteen, sai myrskyistä suosiota osakseen, ja todella onkin tunnustettava, että se hyvin tanssittuna on viehättävä ja taidokas kaikessa yksitoikkoisuudessaan. Seuralla oli siis siinä paljon silmänviihdykettä, ja kohtapa sitten menuetti levittikin valtansa Turkuun ja sieltä vähitellen edelleen yli koko maan, pysyen arvossa enemmän kuin puoli vuosisataa, mutta vihdoin vanhentuen, unohtuen ja joutuen muinaismuistoksi, mistä vielä joskus näkee irvikuvan talonpoikaishäissä nuorison naurunaiheena, jolla ei ole aavistustakaan sen alkuperäisestä suloudesta.
Tanssien välillä tarjoiltiin viiniä, konvehteja ja kermakkeita verrattoman viljalti sekä paljouteen että suuruuteen nähden. Konvehdeissa oli hupaisia ajatelmasäkeitä ja arvoituksia enimmäkseen saksaksi tai ranskaksi; pahaksi onneksi ei historia ole vielä ehtinyt saada selville sitä tärkeää seikkaa, oliko Ruotsin kaunokirjallisuus jo vuonna 1741 päässyt niin pitkälle kuin painettuihin karamellisäkeistöihin. Moni syy puolustaa otaksumista, että se oli jo silloin astunut semmoisen jättiläisaskelen kehityksensä tiellä. Eikö aika, jolloin ansaittiin virkoja sukkeluuksilla ja jolloin suurimmat neroniekat saavuttivat maineensa kirjoittamalla kirppujen ja kuudenäyrin rahojen elämäkertoja, eikö semmoinen aika ollut aivan omiaan luomaan korusäkeitä karamelleihin?
Toinen menuetti oli nyt menossa ja onnistui erinomaisen hyvin. Sitä tanssi viisi seudun ylhäisintä neitoa herrojensa, enimmäkseen upseerien kanssa; kuudes pari, joka kauneudessa, suloudessa ja liikkeitten sulavuudessa voitti kaikki muut, oli kuitenkin arvoltaan paljoa alempi heitä. Eipä saattanut nähdä mitään samalla kertaa luontevampaa, keveämpää ja miellyttävämpää kuin tuo pari oli; jokainen liike oli suloa, jokainen ele kunnioituksenosoitus. Kun kaunis tyttö tarttui nuoren, solakan sotilaan ojennettuun käteen, oli hän kuin kuningatar, joka ojentaa kätensä ensimmäiselle ritareistaan, ja kun he jälleen erosivat tasamittaisin askelin, olisi luullut näkevänsä prinsessan arvokkaana ainaiseksi eroavan hänestä, jota hän ikuisesti rakastaa.
Tuo nuori, viehättävä pari oli kreivi de Regnier, meriväenluutnantti, jonka rekatti taas oli muutamia päiviä sitten ankkuroinut Turun sataman edustalle, ja Eeva Merthen, joka oli oppinut menuetin yliopiston miekkailun- ja samalla tanssinopettajan Pierre de Maret'n johdolla.
Kreivi tunsi ranskalaiset tavat paremmin kuin suomalaiset. Kun tanssi loppui, vei hän naisensa takaisin tämän paikalle ja kävi istumaan tuolille hänen viereensä. Minkä muun tytön hyvänsä olisi moinen tuttavallisuus saattanut hirveään tuskaan. Eeva Merthen pysyi näissä ensimmäisissä tanssiaisissaan yhtä tietämättömänä lähellä istuvien kummastuneista katseista kuin äitinsä varoittavista silmäyksistäkin. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja pakottomaksi, häntä huvitti kuin juoksuleikissä; kehenpä tyttöön ei ihailu tehoisi? Hän uskalsi todellakin puhua nuorelle miehelle ja sallia hänenkin puhutella häntä. Hän olisi neljäkymmentä vuotta myöhemmin ollut esiintymisen esikuvana tuossa samassa salissa, joka nyt uteliaasti häntä katseli ja moitti.
Kreivi puhui tietysti Pariisista; kukapa ranskalainen ei mieluimmin valitse sitä puheenaihetta, varsinkin kun on pikkukaupungin kaunotar hurmattavana? Hänen kuulijansa tarkkasi hetkisen noita häikäiseviä kuvailuja ja kysyi sitten teeskentelemättömästi:
— Miksi sitten ollenkaan lähditte Ranskasta?
— Ranska on puoli maailmaa ja hieman enemmänkin, mutta ei aivan koko maailma, vastasi kreivi de Regnier olkapäitään kohauttaen. — Johonkin on perheen nuorimman pojan ryhdyttävä. Minusta olisi voinut tulla abotti, mutta pidin parempana ruveta amiraaliksi. Miksikö lähdin Ranskasta? Lähdin etsimään onneani.
— Mitä sitten onnestanne puuttuu, kun olette ranskalainen?
— Ei muuta … kuin teidän läheisyytenne!
Eeva hymyili halveksivasti. — Myöntäkää kuitenkin, että ranskalaiselta voi puuttua jotakin muutakin. Esimerkiksi sankarin maine.
— Minä olen voittava sen miellyttääkseni teitä.
— Ei, kreivi, ellette sitä voita paremmasta syystä, niin ette sitä voita koskaan. Jos minä olisin mies, niin en tyytyisi ennen kuin olisin valloittanut maailman, toisin sanoen Ranskan ja vähän sen lisäksi. Onko se mielestänne liian paljon? No niin, te palvelette nyt Ruotsin laivastossa: valloittakaa Kronstadt! Vähempää ei toki voida pyytääkään ranskalaiselta.
Kreivi de Regnier katseli tanssitoveriaan. Hän oli kaunis nainen, hänen silmistään loisti neroa ja tulta.
— Mademoiselle — sanoi hän äskeistä kunnioittavammalla äänellä — vaikken voisikaan voittaa sitä suurta palkintoa, minkä määräsitte, niin en ole ainakaan osoittautuva arvottomaksi ansaitsemaan hyväksymistänne. Soturi ei aina voi voittaa, mutta hän voi aina kuolla.
— Kuollako? Ja minkä tähden?
— Kunnian ja muiston tähden?
— Kreivi — jatkoi Eeva, ehkäpä lämpimämmin kuin itse aavistikaan — en minä pyydä teitä kuolemaan; se on liian helppoa, senhän voi tehdä pelkurikin. Eläkää ennemmin; tarvitaan enemmän rohkeutta elämiseen kuin kuolemiseen.
— Niin, tarvitaan rohkeutta elää päämäärättä, ilman kunniaa ja niiden kunnioitusta, joita rakastaa ja ihailee. Minulla ei ole tarpeeksi rohkeutta sellaisen elämän valitsemiseen, mademoiselle.
— Ei, ei sillä tavoin; vaan elää toimiakseen joka hetki jalosti ja ylevästi … elää osoittaakseen koko elämällään olevansa mies ja sankari. Se on ritarikoetus, kreivi. Monta tuhatta urhoollista on kaatunut taistelussa, eikä heidän muistonsa ole elänyt sitä hetkeä kauemmin, jona luoti heidät kaatoi. Moni muu on jonkin silmänräpäyksen toiminut sankarillisesti ja sitten pysynyt pelkurina koko lopun elämänsä. Sanat eivät riitä, aikomuksetkin ovat vain mielijohteita, yksinäinen teko voi olla sattumaa; maineensa arvo on ihmisen todistettava koko olemassaolollaan.
Taaskin katseli ranskalainen kummastellen tanssitoveriaan. Mistä tuo lapsi oli saanut ajatuksia, joiden tähden harmaantunut maailmanviisaus olisi häntä kadehtinut? Oliko tuo sittenkään vain pikkukaupunkilaishempukka, jonka kanssa mies leikkii kuluttaakseen joutilaan hetken?
— Mutta jollen saakaan aikaan tuota mahdotonta, jollen voi valloittaa Kronstadtia, sanoi hän, vallattomasti lyöden kädestä vedettyä oikeaa hansikastaan vasempaan käteensä — mitä vaaditte minulta?
— Kysykää kunnianhimoltanne! Pyyhkikää pois mahdoton sana sanakirjastanne; olen kuullut sanottavan, ettei se sana ole ranskalainen.
— Pitääkö minun sitten olla jumala tai kuningas miellyttääkseni teitä?
— Jumalaksi ette ole luotu, ja semmoinen kuningas kuin teidän Ludvig
XV tai meidän Fredrik I on liian pieni minulle. Tulkaa takaisin
Savoijin Eugène prinssinä; enempää en vaadi.
— Eikö enempää! huudahti kreivi hullunkurisen epätoivoisena, mutta silloin heidät keskeytti eräs lähes kuudenkymmenen ikäinen eversti Lagercrantz, joka jo kauan oli tunnettu valtiopäivälavertelijana ja kohta myöskin suurisuisimpana sankarina tässä sodassa, kun oli peräytyminen kyseessä. Hän tuli pyytämään mademoisellea uuteen poloneesiin, oli kuullut viimeisen huudahduksen ja ymmärtänyt sen väärin.
— Eikö enempää? toisti hän. Ei, hyvä kreivi, teillä ei todellakaan ole enää mitään toivomista tähän viehättävään naiseen nähden, te olette voitettu ja kukistettu, minä valloitan hänet voimakkaamman oikeudella. Minulle hän lahjoittaa nauharuusukkeen hiuksistaan tehdäkseen minut sodassa haavoittumattomaksi.
— Ette te, eversti, tarvitse minun nauharuusukkeitani, vastasi Eeva Merthen ylpeästi; tehän ajatte kaunopuheliaisuudellanne ja "vapaaehtoisella joukollanne" [5] helposti koko Venäjän armeijan pakoon.
— Mademoiselle, te olette yhtä paha kuin minä olen rakastunut! Minä ammun kuulan otsaani.
— Ei, älkää ampuko! Saattaisihan tapahtua, niin uskomatonta kuin se onkin, että luotinne osuisi maaliinsa, ja silloin olisi sääli hattua.
Eversti vastasi nauraen, etteivät mitkään orjantappuraokaat voisi estää häntä poimimasta tanssiaisten kauneinta ruusua kilpailijaltaan, ja vei sievästi naisensa tanssiin. Mutta tämä pila oli yhtä vähän jäänyt huomaamatta kuin salaa kadehditun lumottaren äskeinen tuttavallinen keskustelu ranskalaisen kanssa.
— Minun nuorena ollessani — kuiskasi eräs neuvosmiehenrouva, jonka mies ei ollut päässyt pormestariksi — ei kukaan äiti olisi sallinut tyttärensä käyttäytyä niin sopimattoman tuttavallisesti. Vanhan, hyvän ajan tavat ovat olleet ja menneet. Maailma tulee yhä pahemmaksi ja siveettömämmäksi. Lapsi raukkamme, mitähän he saavatkaan kokea?
— Kreivi Regnier'n sanotaan olevan kihloissa Pariisissa ja kihloissa Tukholmassa. Ei kaksi kolmannetta, puuttui puheeseen Miina Wechter, joka itse oli melkoisesti ihastunut kauniiseen ranskalaiseen.
— Tiedänpä erään, joka on yösydännä ollut Loitsumäellä povauttamassa, ja noita on ennustanut, että hänestä tulee kuningatar, lisäsi nuori Saara Humble, joka ei tanssinut menuettia ja jota ei oltu pyydetty poloneesiin.
— Äiti! — kuiskasi Anna Merthen pormestarinrouvalle — Eevasta puhutaan pahaa.
— Voi sitä onnetonta, ajattelematonta lasta, hän joutuu kaikkien kaupunkilaisten puheenaiheeksi! kuiskasi huolestunut äiti vastaukseksi. Mene, varoita sinä häntä! Herättäisi liian suurta huomiota, jos nähtäisiin minun häntä varoittavan.
Anna meni Eevan luo ja sanoi:
— Ole varuillasi! Sinusta supatellaan.
Eeva oli lopettanut neljännen- tai viidennentoista tanssinsa ja oli sinä hetkenä yksin. Hänen rintansa kohoili, hänen poskensa hehkuivat tanssista.
— Antaa heidän huvitella sillä itseään! sanoi hän kevyesti.
— Äiti on huolissaan, jatkoi sisar luottavasti. Hän pelkää, että sinä sallit herrojen käyttäytyä sopimattoman tuttavallisesti itseäsi kohtaan.
— Sano äidille, että minä vastaan heille niinkuin he ansaitsevat.
— Mutta, Eeva, etkö sinä ole liian vapaa?
— Niin, vapaa minä tahdon olla, kun en tee mitään väärää. Anna, minä pidän sinusta, sinä olet parempi kuin minä … mutta anna minun nyt tanssia! Sitten minä kyllä taas olen äidin tottelevainen tytär.
Anna lähti huoaten. Hän tunsi Eevan tulisen sielun, joka tietämättömänä mistään pahasta oli liiankin taipuvainen uhmailemaan kaikkea, mitä hänen aikansa piti hyvänä tapana. Me emme puolusta tuollaista uhottelemista. Nuo useinkin väärät, nurinkuriset ja ennakkoluuloiset seurasäännöt, joita me sanomme sovinnaisuudeksi, olkoonpa niissä kuinka paljon hyvänsä tyhjää ja kuorta, saavat voimassa olevana tapana sellaisen merkityksen, jota nuori tyttö vähimmin kaikista voi rankaisematta halveksia. Mutta miten erilaiseksi muodostuukaan eri aikoina tapojen ja sovinnaisuuden käsitys ja käsitys siitä, mikä on luvallista, mikä sopivaa, mikä säädyllistä seuraelämässä! Joitakuita Stjernhjelmin runoista, joita seitsemännentoista vuosisadan nuoret tytöt lukivat ja kuulivat luettavan punastumatta, koska ne muka olivat vain viatonta leikkiä, ei nyt voitaisi lukea vanhain rouvien vakavassa seurassakaan. Ja päinvastoin, yhdeksännentoista vuosisadan tyttö ei mitenkään olisi tuhatkuusisataa-luvulla uskaltanut esiintyä nykyisessä tanssipuvussaan. Tätä erilaisuutta on pidettävä arvossa. Eeva Merthen sai kärsiä vapautensa tähden, joka vähän ajan kuluttua tuli käytäntöön ei ainoastaan luvallisena, vaan vieläpä hyvänäkin käytöstapana. Hän kärsi saman kohtalon kuin moni loistavampikin historiallinen henkilö, joka on sortunut taistelussa sitä vastaan, mitä heidän aikansa on pitänyt siveellisesti oikeana. Mutta ei valkoisimmankaan liljan sovi ikkunakomerossa särkeä ruukkuaan, vaikka sen mielestä paikka olisikin liian pimeä ja juuret liian ahtaalla. Eikä kauneimmankaan nuoren ihmiskukan sovi ruveta uudistamaan ilmaa, jota hän hengittää, eikä maaperää, jossa hän on kasvanut. Siitä, että Eeva Merthen jätti sen huomioon ottamatta, tuli lopulta hänen lankeemuksensa.
Tarjoiltiin makeisia. Kun palvelija pysähtyi tarjottimineen Turun valtiopäivämiehen ihaillun tyttären eteen, näki tämä, että kaksi ranskalaista bonbonia oli asetettu erilleen hänen puolelleen tarjotinta. Hän otti ne; hän piti hyvin paljon bonboneista.
Niiden ympärille oli kierretty kapea paperiliuska tavallisten painettujen ajatelmasäkeitten asemesta. Eeva kiersi ne auki arvelematta, ja toiseen oli lyijykynällä kirjoitettu ranskalainen säkeistö:
Un coeur blessé d'une légère atteinte
pourroit vous exprimer ses desirs et sa crainte
et peindre à vos beaux yeux ses mouvements divers.
Eve, — je vous aime trop pour vous aimer en vers![6]
Nimeä lukuunottamatta ei noissa riveissä ollut mitään muuta kuin sadoissa muissa ajatelmasäkeissä. Eeva hymyili ja antoi paperin kulkea samanikäisten kumppaniensa kesken kädestä käteen. He huomauttivat heti, että säkeet olivat kirjoitetut eivätkä painetut.
Toiseen liuskaan oli ruotsiksi kirjoitettu:
När rosen, stolt och skön, sin doft i rymden sprider,
Hon ser ej afvunds orm, som tyst i gräset skrider.[7]
Kehnonlainen, mutta hyvää tarkoittava. Tanssiaisten kuningatar ymmärsi, että joku ystävä oli nuo säkeet hänelle lähettänyt. Mutta hän ei luullut mitään varoitusta tarvitsevansa. Huolettomana ja hymyillen hän ojensi tuonkin paperin niille, jotka seisoivat hänen ympärillään. Hän ei nähnyt rehellisiä sinisilmiä, jotka salin toiselta puolelta katselivat häntä ja joissa ilmeni mustasukkaisuuden koko epätoivo. Se oli Iisakki Alanus, joka oli nähnyt ranskalaisen salaa pistävän paperinsa tarjottimelle ja tehnyt itse samoin. Palvelija ei ollut tottumaton sellaisiin pikku kohteliaisuuksiin; ne tuottivat hänelle sivutuloja.
— Hän ei näy kainostelevan billet-doux'ejansa, tuo tyttö! virkkoi ivaten nuori paroni Faltzburg, uplantilaisjoukon luutnantti.
— Ketä tarkoitatte, luutnantti? kysyi Alanus, jonka lauhkea veri oli jo sitä ennen alkanut arveluttavasti kuohua.
— Tuota … mikä hänen nimensä onkaan, tuo kaunis sinihameinen tyttö?… Perkelin vai Pertta… Hän nauttii rakkaudentunnustuksia niinkuin muut syövät ostereita.
Tuskin luutnantti sai sen sanoneeksi, ennenkuin hänen poskensa jo sävähti punaiseksi kovasta korvapuustista. Hän hypähti takaperin, tempasi miekkansa ja olisi sillä lävistänyt vastustajan, ellei eversti Lagercrantz olisi juuri silloin sattunut kulkemaan sivuhuoneen läpi, missä tuo kohtaus tapahtui.
— Oletteko hullu, Faltzburg? Rauta tuppeen! Jättäkää minun huolekseni tämän kelpo herran kurittaminen.
— Hyvitystä! huudahti luutnantti.
— Sitä kyllä saatte, paroni! Kavaljeeri ei alennu kurittamaan koulupoikaa. Minä lupaan, että hän kyllä tulee löylytetyksi.
Riita päättyi, eikä sitä paljoa huomattukaan. Lagercrantz ilmoitti asian yliopiston rehtorille. Alanus kutsuttiin seuraavana päivänä kurinpitotoimikunnan eteen ja tuomittiin — upseerien mielestä lievästi, ylioppilaitten mielestä varsin ankarasti — erotettavaksi vuoden ajaksi yliopistosta.
Tanssi jatkui. Puoliyö oli tulossa; illallinen katettiin istualta syötäväksi. Ateriasoitto alkoi. Laskettiin leikkiä, naurettiin, oltiin huiman iloisia. Tietysti politikoitiin. Maaherra nousi ja piti puheen, joka oli täynnä kuninkaallista majesteettia ja sotaa. Kaikki oli käyvä oivallisesti. Ruotsin armeija marssii Viipuriin, ennen talven tuloa oltaisiin ehkä jo Pietarissa. Rajajoki on raja vain paremman puutteessa: on syytä toivoa, että se saataisiin siirretyksi kauemmaksi. Kustaa Aadolfin ajat palaisivat, Ruotsin aseet välkkyisivät taas kunnian loisteessa. Joka hetki toivottiin voitonsanomaa. Tulta olisi hankittava juhlavalaistukseksi. Kauniit naiset pääsisivät loistaviin tanssiaisiin…
Silloin juuri ilmoitettiin sanantuojan tulleen Haminasta.
Kaikkien sydämet sykähtivät. Hälinä taukosi oitis. Mutta maaherra
Yxkull vanhus yksin huudahti hilpeästi:
— Antakaa sen kunnon miehen tulla sisään kilistelemään lasia kanssamme palkinnoksi sanomista, joita hän tuo!
Kaikki kääntyivät oveen päin, ja sisään astui nuori sanantuoja, sotamies, tomuisena ja verisenä, revityin vaattein, kasvoiltaan nääntyneen näköisenä, katse synkkänä. Ääneti hän ojensi maaherralle kirjeen. Tämä luki ja kalpeni, luki uudelleen ja kalpeni vielä enemmän. Mikäli väri poistui korkean päällikön kasvoilta, vaalenivat muutkin, jotka tuijottivat häneen tuskaisin ja kauhistunein katsein, odotellen tietoa pikasanoman sisällyksestä.
Vihdoin kuului syvässä haudantapaisessa äänettömyydessä Yxkull vanhuksen ääni yksitoikkoisen käheänä kuin korpin rää'yntä lintujen viserryksen vaiettua metsikössä.
— Ei se ole mitään, sanoi hän teeskennellyn tyynesti, mutta tuo ei mitään sai hänen vapisevasta äänestään epämääräisen, peloittavan merkityksen, mikä sanoi, että se sittenkin oli jotain. — Ei se ole mitään … vähäinen kahakka, joka on päättynyt vastoin odotusta, mutta joka kohta pestään puhtaaksi vihollisen veressä.
Seuran vanhimmat herrat tunkeutuivat maaherran ympärille, joka neuvottomana katsoi tuota levotonta, tiheään sulloutunutta joukkoa. Seurasääntöjen kahleet olivat katkenneet; hintelän hovioikeudenneuvoksen eteen tunkeutui kookas neuvosmies, ja majurin lyhyt vartalo koetti turhaan raivata tietä vänrikkien lomitse, jotka olivat pitkiä kuin aidanseipäät.
— Sanokaa toki Herran tähden — huusivat tämän tungoksen takaa pelokkaimmat rouvat — marssivatko venäläiset jo Turkuun?
— Armolliset naiset, teillä on aivan liian huono käsitys meidän urhoollisesta armeijastamme, sanoi maaherra koettaen hymyillä. — Sodanjumalan Marssin suosio on silmänräpäykseksi hylännyt meidät, me olemme menettäneet Lappeenrannan, ja kenraali Wrangel on kärsinyt pienen tappion, mutta viholliset ovat menettäneet paljoa enemmän, ja kenraali Buddenbrock marssii juuri parhaillaan ajamaan heidät takaisin rajan yli. Kas siinä kaikki; tämä uutinen on yhtä hyvä kuin voitto. Toivoakseni se ei ole häiritsevä iloista yhdessäoloamme. Juokaamme uljaan armeijamme malja; käyköön sille hyvin!
Muutamat lähinnä seisovat ottivat lasinsa, mutta eivät muistaneet juoda.
— Hyvää ranskalaista hattuviiniä! toistivat ivallisesti seurassa olevat Myssyt.
— Entä Wrangel itse? kysyi muuan kenraalin mieskohtaisista ystävistä.
Maaherra oli vaiti.
— Hän on kaatunut! huudahti joku.
— Kaatunut koko joukkoineen! kaikui suusta suuhun salissa.
— Ei suinkaan, hyvät ystävät! sanoi Yxkull. Hän on vain vankina.
— Vain vankina! kaikui taaskin.
— Rehellinen, uljas Wrangel!
— Eihän vielä tiedetä, jatkoi maaherra, mutta niin arvellaan. Mahdollisesti on se sotajuoni; ehkäpä hän on kiertoteitse hyökännyt vihollisen selkään.
— Missä on pikaviestin tuoja?
Hänet oli jo lähetetty pois.
— Näyttikö hän voitonsanoman tuojalta?
— Kaikki on hukassa.
— Voi niitä kirottuja Hattuja!
— Hirteen maankavaltajat!
— Hyvät herrat, mitä sanoja te käytättekään!
— Tässä ei ole mitään sanoja, tässä on isänmaa.
— Emmekö me ole vapaita ruotsalaisia?
— Paremmin sopisi teidän, ratsumestari, komentaa eskadroonaanne taistelukentällä kuin täällä pitää suurta suuta neljänkymmenen penikulman päässä sotatantereelta.
— Täällä ei komenna kukaan.
— Ei riitaa, hyvät herrat! Muistakaamme naisia!
— Hatut ovat keittäneet rokan; niinpä polttakoot nyt suunsa siinä!
Maaherran pöydän viimeiset herkkuvadit olivat jääneet koskemattomiksi, ja suurin osa seurasta, varsinkin naiset, olivat hajaantuneet sanomattomasti hämmentyneinä. Kohta seurasivat muutkin heidän esimerkkiään, kiivaasti puheleva joukkue toisensa jälkeen poistui ja hetkisen kuluttua Yxkull vanhus vain yksin rypyssä otsin asteli edestakaisin tyhjäksi jääneessä salissaan.
Mutta uutinen levisi Turussa nopeaan kuin turmion tulo ajaa huolettomina nukkuvat hereille. Erilaiset huhut kiitivät kilpaa ja kasvoivat kulkiessaan yhä suuremmiksi ja hirvittävämmiksi. Jotkut vaillinaiset tiedot, jotka oli saatu siepatuksi sanantuojan suusta, muodostuivat kohta tarkoiksi hirveäin onnettomuuksien kertomuksiksi. Venäläisten sanottiin parhaillaan kiireesti marssivan Haminaan; Buddenbrock oli muka sitoutunut saattamaan ennen talven tuloa koko Suomen heidän käsiinsä. Armeija oli saarrettu, maa oli täpö täynnä kavaltajia, kaikki oli hukassa, kaikki, yksinpä toivokin, että onneton sota vielä saattaisi onnellisesti päättyä!
Suuri alakuloisuus oli luonnollinen seuraus monista mielettömistä toiveista. Mutta kummallisin, merkillisin ilmiö kaiken muun ohessa oli, ettei onnettomuus suinkaan koonnut kaikkia eri tahtoja ja eri mielipiteitä yksimielisesti ponnistamaan voimiaan isänmaan pelastukseksi, vaan päinvastoin yhä enemmän hajoitti kansalaisten jo ennestään eri tahoille pyrkivät mielet. Puolueviha kasvaa rehoitti kuin sienet tappion tantereen verisestä maasta, ja sallimus näytti sokaisseen kaikkien silmät, niin että he uhkaavassa yleisessä haaksirikossa näyttivät mieluummin tahtovan heittää toisensa mereen kuin yhteisin ponnistuksin pelastua rannalle. Siten vallat kukistuvat ja suuret voimat hävittävät itsensä.