5. DIAKONI ELG.
Äsken julistetun sodan sanoma levisi kuin kulovalkea ympäri Turkua synnyttäen hämmästystä ja levottomuutta kaikkialle; ei missään näkynyt iloista rohkeutta, joka on voiton enne. Katujen kulmissa, silloilla ja laivarannoissa oli ihmisjoukkoja, jotka kertoilivat toisilleen kaikkia, mitä tiesivät ja mitä eivät tienneet suuresta uutisesta. Kalastajat veneissään eivät muistaneet tarjota tavaraansa, maalaiset lopettivat torilla kiireesti markkinansa palatakseen kyliin korjaamaan talteen omaisuuttaan. Ei ollut mitään ruotsalaista armeijaa, joka olisi voitokkaasti marssinut vihollisen maahan; sentähden odotettiin vihollisen hyökkäystä, joka oli uudistava entiset Isonvihan hirmukuvat. Pelokkaimmat alkoivat jo panna kokoon tavaroitaan; toinen pelästytti toista, eikä muuta tarvittu kuin jonkin hevosen hurjistuminen tai pojan huuto, kun ihmisjoukot heti kääntyivät kyselemään, mitä se merkitsee ja onko mahdollista, että venäläiset jo ovat Turun portilla.
Mutta vaikka kaikki, joilla oli jotakin menetettävää pelkäsivät sotaa, niin olipa myöskin vähäinen joukko hattupuolueen miehiä, jotka koettivat osoittaa melkein uhkarohkeuden tapaista uljuutta. Heillä ei ollut mitään menetettävää, vaan paljonkin toivomista yleisestä mullistuksesta — he olivat vararikkoon joutuneita kauppiaita, syrjäytettyjä virkamiehiä, suutareita, satulaseppiä ja räätäleitä, jotka toivoivat saavansa hankkia tarpeita armeijalle, kisällejä, jotka olivat tyytymättömiä mestareihinsa, oppipoikia ja nuoria merimiehiä, jotka olivat iloissaan toivoessaan taas saavansa nähdä mellastusta maailmassa. Tuo pieni sotapuolue kuljeksi pitkin katuja ja koetti näyttää alamaista mieltään niin meluisasti kuin mahdollista. Majuri Sinclairin laulua, joka oli syntynyt sen johdosta, että majuri paluumatkallaan Konstantinopolista oli murhattu Schlesiassa, mistä kuolemasta syytettiin Venäjän hallitusta, laulettiin jo Turunkin kaduilla, ja siitä tuli sotapuolueelle jonkinlainen hyvinkin isänmaallinen tunnussana.
Uutisen tiedettiin saapuneen Tukholmasta kirjeessä valtiopäivämies Mertheniltä, ja luultavasti sentähden seisoi joutilas ja utelias ihmisjoukko tuomiokirkon torilla Merthenin talon edustalla, kun hattupuolue tuli marssien ja laulaen sillan yli. Oli iltapuoli lauantaina 1 päivänä elokuuta. Kaksi ajan mielipiteitten hyökylainetta sattui vastakkain torilla; ei tarvittu muuta kuin jokin haukkumasana toiselta puolelta, niin kohta syntyi torilla meteli, joka oli vähällä muuttua yleiseksi käsikähmäksi…
Silloin alkoi toinen tuomiokirkon kello soida, iltakirkkoon kutsuen. Ennen tämä meluava kansanjoukko oli kuunnellut samaa kaikua välinpitämättömin korvin tai hajanaisin ajatuksin. Mutta tänä iltana yhdistyi kellon rauhanrukous koko luontoon. Korkea taivas kohosi kirkkaana, säteilevä rauha levisi edellisen yön myrskyn jälkeen harmaille vuorille, viheriöiville rannoille, hiljaiselle joelle ja kirkon kaariakkunoille, jotka alkoivat välkkyä illan auringossa. Hälinä taukosi, intohimot häpesivät … korkeampi voima puhui tässä metallin kielellä; kellon tuli saada sanoa sanottavansa loppuun asti.
Se soi yhä vielä, kun pormestarin talosta astui ulos mies ja halkaisi väkijoukon niinkuin laiva halkoo aaltoja. Kookas oli mies, hänen päänsä oli vähän kumarassa, leveäreunainen hattu oli hänellä päässä, yllä papin puku, kädessä tammisauva. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan ei ollut mitään, joka olisi suureen ihmislaumaan näyttänyt voivan vaikuttaa, ja kuitenkin aukeni joukkoon tulijalle vapaaehtoisesti leveä tie. Kaikki antoivat tilaa, useimmat tervehtivät kunnioittavasti; ainoastaan hurjimmat veitikat hiipivät salaa syrjemmä, aivan kuin olisivat pelänneet katsoa miestä silmiin. Ja miehen katse, joka näytti vallitsevan ihmisjoukkoja, olikin ihmeellisen vaikuttava … kirkas, syvä, tyyni … se oli noita harvinaisia katseita, jotka näkevät suoraan ihmisten sydämiin. Kulkijan ympärille syntyi syvä hiljaisuus. Hän ei pysähtynyt, ei sanonut sanaakaan, vaikka kaikki näyttivät hänet hyvin tuntevan; hän vastasi tervehdyksiin vähäisellä päänkumarruksella ja jatkoi kulkuaan tuomiokirkolle, missä hän astuen kuorinovesta sisään hävisi näkyvistä.
— Oliko se piispa? kysyi eräs roslagenilainen laivuri, jonka vene oli laivarannassa.
— Ei, se oli diakoni, vastasi hänen naapurinsa rajasuutari, jolle
Sinclairin laulu oli takertunut kurkkuun.
— Minä luulin häntä ainakin tuomiorovastiksi. Miksi kaikki tervehtivät häntä?
— Huonommat ihmiset sanovat häntä köyhäin Eliaaksi, vastasi rajasuutari ylhäisen halveksivasti.
Laivurin uteliaisuus kääntyi nyt toiselle taholle. Hän huomasi pormestarinrouva Merthenin kahden vanhimman tyttärensä kera seuraavan diakonia iltakirkkoon ja vannoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt kauniimpaa kuunaria vesillä kuin toinen neitosista oli.
— Mitä hän on Beckströmin Liisun rinnalla! väitti rajasuutari vastaan. Myssyjä, pelkkiä yömyssyjä koko pormestarin väki. Merthen varokoon vain itseään valtiopäivillä. Kunhan kerran kunnolla olemme Pietarissa, saavat moiset herrat olla iloisia, jos pääsevät ryömimään takaisin tiskin taa myymään ryssänprenikoita äyristä kappaleen.
Kellonsoitto vaikeni; osa väkijoukosta meni kirkkoon. Pahimmat huutajat huomasivat, ettei tuomiokirkon tori ollut varsin sopiva paikka heidän isänmaalliselle meluamiselleen, ja peräytyivät sillan yli pistäytyäkseen Aningaisten tullin kapakkoihin.
Kirkko oli tungokseen asti täynnä väkeä. Uteliaina odoteltiin, että diakoni puhuisi iltarukouksessa jotain sodasta.
Eivätkä kuulijat siinä toivossaan pettyneetkään. Diakoni Elg esiintyi useammin sairasvuoteitten ääressä, taloissa, missä oli surua, köyhien majoissa ja kaikkialla, missä vain oli hengellistä tai ruumiillista hätää huojennettavana kuin tuomiokirkon saarnastuolissa. Oli muita mahtavampia saarnamiehiä, oli puhujia, jotka häntä paremmin saattoivat saada kuulijat nyyhkimään penkeissään. Hän oli evankeliumin saarnaaja, rauhan sanansaattaja, siis poliittisesti puhuen myssy; hän ei kiljunut, ei ulvonut saarnastuolissa, puhui mieluummin taivaasta kuin helvetistä, mutta puhui rakkauden voimalla ja saattoi myöskin puhua karitsan vihalla. Tänä iltana huomattiin hänen ihmeellisten, syväin ja kaunisten sinisilmiensä loistosta, että jokin suuri ajatus liikutti häntä. Mitä hän sanoisi kansalle, joka oli tänä aamuna herännyt rauhan maassa vallitessa, mutta joka tänä iltana oli vastoin tahtoaan temmattu keskelle sodan kauhuja? Pitikö hänen ylistää sotaa, jota hän syvimmästä sydämestään inhosi? Pitikö hänen tuomita taistelua, jonka hänen kuninkaansa oli määrännyt? Kumpaakaan hän ei voinut tehdä, hän valitsi toisen tekstin, ja tuo tavallisesti lyhyt, tuollaisina rukoushetkinä usein välinpitämättömästi lausuttu ja välinpitämättömästi kuultu teksti muuttui nyt, saarnaajan oman sydämen ristiriidasta kuohuessa, hehkuvaksi ennustukseksi.
Hän alkoi Jesaian toisesta luvusta, liittäen joukkoon kohtia yhdeksännestä ja yhdennestätoista luvusta: "Viimeisenä aikana on Herran huoneen vuori seisova vahvana vuorten kukkuloilla muita korkeampana, ja kaikkien pakanain pitää sinne juokseman. Silloin heidän pitää miekkansa vannaiksi takoman ja keihäänsä viikatteiksi; silloin ei nosta kansa kansaa vastaan miekkaa, eivätkä he enää opettele sotimaan. Sillä kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella kulutettaman. Sudet asuvat lammasten seassa ja pardi makaa vohlain kanssa. Imevä lapsi ihastuu kyykäärmeen lokerosta ja vieroitettu lapsi pistää kätensä basiliskin luolaan. Eikä kellekään vahinkoa tehdä eikä ketään turmella koko minun pyhällä vuorellani; sillä maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin vedet peittävät meren…"
Esitettyään tämän suurenmoisen tulevaisuudenkuvan, jonka profeetta 23 vuosisataa siitä ajasta takaperin asetti ajan täyttymisen merkiksi, laski saarnaaja kansan sydämelle sen synnit, kukisti jokaisen sielun tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen, kehoitti parannukseen lujassa uskossa ja lopetti — mainitsematta sanaakaan sodanjulistuksesta — tavallisella rukouksella kuninkaan ja isänmaan puolesta.
Ajan tapaukset, hetken mahtavat vaikutelmat panivat näihin sanoihin valtavan voiman. Penkeissä ei itketty, mutta jokainen tunsi vavistusta ja kummallista liikutusta. Moni niistä, jotka olivat uteliaina ja eripuraisuus mielessä tulleet kirkkoon torin mellakasta, palasi sieltä katuvaisena ja nöyränä. Tuo sanomattoman onnellinen rauhan ajatus, rauhan, joka nyt näytti olevan niin äärettömän kaukana ja kuitenkin oli kaikissa ajan kurjuuksissa ollut runoilijain unelma ja ihmiskunnan suloisin lapsentarina — tuo yleinen rauha, joka näytti vain liian kauniilta, liian taivaiselta tälle intohimojen tahraamalle maalle, mutta joka kuitenkin kerran oli koittava niin varmaan kuin miekka ruostuu ja vihan kuluttaa sen oma tuli — se ajatus ihastutti ja valtasi nekin, jotka olivat vähimmin valmiit sitä ottamaan vastaan. Ajan rauhattomuus, jopa heidän koko oman olemassaolonsa häipyvä hetkikin näyttivät heistä äärettömän vähäisiltä ja merkityksettömiltä sen iankaikkisen tarkoitusperän rinnalla, jota kohti ihmiskunta ohjaa kulkunsa halki aikojen. Jokapäiväisistä huolista haihtui karvaus, ja pikku murheet menettivät tärkeytensä; tuon sanomattoman suuren, tulevan rauhan aavistus tuntui kohottavan kuulijat ajan vaivoja korkeammalle ja täyttävän heidän mielensä uudella rohkeudella, uudella kunnioituksella.
Iltarukouksen jälkeen nähtiin diakoni Elgin lähtevän kirkosta rantaan, jossa vene häntä laiturissa odotteli viedäkseen hänet maatilalleen Paraisiin lähes penikulman päähän kaupungista. Vähän jäljempänä pyrki toinen vene samanne päin, ja sitä soutivat poika ja vanha vaimo — Vappu ja hänen tyttärensä poika Sammu.
Kello oli yhdeksän paikkeilla illalla, kun molemmat veneet purjeiden avulla miltei samalla hetkellä saapuivat vihreälle, myrskyiltä suojassa olevalle Laimin (tyynen) niemelle, missä punaiseksi maalattu tupa kaksine kamareineen oli diakoni Elgin maalaisasuntona. Aurinko oli aivan äsken kirkkaana laskenut, ja alkavassa hämärässä loisti täysikuu keltaisena ja pyöreänä "Paraisten portin" kohdalla. Laiturilla istui vanhanpuoleinen vaimo sukkaa kutoen. Se oli naimaton "sisar" Paulina Elg — sillä kunnianimellä tunnettu, ja harvapa laupeudensisar sen lienee paremmin ansainnut. Hänen veljensä diakoni oli häntä kymmentä vuotta nuorempi. He olivat köyhiä papinlapsia, olivat aikaisin jääneet orvoiksi; sisar oli ottanut veljensä hoitoonsa niin aikaisin kuin veli suinkin saattoi muistaa; hän oli tehnyt työtä, valvonut ja säästänyt, jottei veljellä olisi puutetta, oli pannut hänet kouluun, nähnyt hänen tulevan ylioppilaaksi, maisteriksi, oppineeksi mieheksi ja Jumalan sanan saarnaajaksi, oli lohduttanut häntä kaikissa hänen vastuksissaan ja itkenyt ilosta, milloin hänelle hyvin kävi — sisar oli ollut hänen äitinään, ja hän sisarensa poikana. Miksei Paulina ollut niin kuin muut nuoruutensa kukoistuksessa solminut hellempää liittoa ja tullut maalaispapin rouvaksi? Sitä hän ei ollut koskaan ajatellut; hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleen luopua tästä rakastetusta ainokaisesta veljestään. Ja veli taas, jos hän olikin ainoa pappi Turun hiippakunnassa, joka vielä kuudenneljättä vuoden iässä eli naimattomana, kenenkä syy tai ansio se oli muuta kuin Paulinan? Eipä sentähden, että Paulina ei olisi suonut hänelle toista armasta ystävää, mutta totta puhuen hän ei koskaan löytänyt ketään kyllin hyvää veljelleen, eikä veli puolestaan tuntenut mitään puolison etsimisen tarvetta. Miksi hän olisi ryhtynyt niin tarpeettomiin puuhiin? Olihan hänellä jo rauhallisin, ystävällisin ja huolellisimmin hoidettu koti, mitä hän koskaan saattoi toivoa. Saihan hän siellä jakamattomana omistautua palvelemaan tuota korkeata rakkautta, rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, jossa hän löysi sielunsa levon ja elämänsä onnen.
Kerran oli Matias Elg ollut vähällä horjua tuosta täydellisestä innostuksestaan. Kerran oli hänkin rakastunut lapseen, viehättävään seitsenvuotiseen tyttöön; itse hän oli silloin ollut viidenkolmatta. Mutta ennenkuin lapsi ehti kasvaa neidoksi, olivat hänen tunteensa saaneet aikaa tyyntyä ja hänen järkensä miettimisaikaa. Tyttö oli yhä kauneudessa varttunut, mutta yhtä paljon oli Elgissä varttunut rakkaus omaan kutsumukseensa, johon hän ei tahtonut sekoittaa mitään maallista intohimoa… Hänessä oli säilynyt lämmin hellyys tuota lasta kohtaan, joka ei enää ollutkaan lapsi, mutta hän rakasti — tai ainakin luuli rakastavansa häntä nyt kuin tytärtä.
Paulina ojensi hänelle kätensä, kun hän nousi veneestä laiturille. Yksin siinä vähäpätöisessä kädenannossakin oli samalla kunnioitusta ja äidillistä huolenpitoa… Matias oli hänestä paras, puhtain ja korkein olento, minkä hän tunsi tämän maan päällä, mutta samalla hän kuitenkin yhä vielä oli se pikku veli, jonka ensi askeleita maailmassa hän oli tukenut.
— Kauanpa sinä viivyit tänä iltana, Matias, sanoi hän, ja ilma on viileä. Mikset ottanut kaapua iltakylmän varalle. Sinä pidät niin paljon huolta muista, että unohdat kokonaan itsesi.
— Avellanuksen olisi ollut vuoro pitää iltarukous, mutta hänet kutsuttiin piispan luo ja minut lähetettiin hänen sijaansa kirkkoon, vastasi veli niinkuin ei olisi kuullutkaan terveyttä koskevaa muistutusta.
— Aina lähetetään sinut virkatoimiin muiden puolesta, etkä sinä voi kieltäytyä. Olisit sanonut, että sinulla oli vielä pitkä venematka.
— Kaikilla oli nyt niin paljon ajattelemista, kun äkkiä on syttynyt sota.
— Sotako! huudahti sisar kauhistuen. Onko syttynyt sota? Niitä jumalattomia ihmisiä! Tuskin on kahtakymmentä vuotta ollut rauhaa, ja jo taas alkaa verenvuodatus.
— Herra johtaa ihmisten hulluudet omien tarkoitustensa mukaan, vastasi diakoni, seuraten sisartaan tupaan. — Kuinka lapset voivat?
— Märät jalat, vähän nuhaa, muuten hyvin. Joosu toi kotiin kuolleen variksen, Maiju on poiminut mustikoita; nyt he nukkuvat molemmat makeasti.
— Tuolla tulee vene rantaan niemen toisella puolella. Voitko nähdä, kuka siinä on?
— Ruissalon Vappu ja hänen kuuromykkä poikansa, vastasi sisar. Mitähän hän tahtonee näin myöhään illalla?
— Pyydä häntä meille illalliselle!
Vappu ja Sammu kutsuttiin tupaan. Se oli yksinkertainen, mutta huolellisesti siistitty isännän kamari, toinen huone oli hänen sisartaan ja kasvatuslapsiaan varten; kamarien edessä oleva tupa oli samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja kahden palvelijan asuntona.
Kun illallinen oli syöty yhdessä palvelijain kanssa takkavalkean valossa, kutsui diakoni Vapun kamariin, jota valaisi työpöydällä palava öljylamppu. Kaksi sytyttämätöntä talikynttilää oli varattu ylhäisempiä vieraita varten, jotka toisinaan kunnioittivat majaa käynnillään.
— No Vappu vanhus, mitä teillä nyt on mielessä, kun olette soutaneet niin pitkän matkan tavataksenne minua? kysyi diakoni. Onko äiti raukkanne sielunhädässä? Vai onko teidät tuonut tänne se seikka, että poikanne on niin tietämätön Jumalasta ja Kristuksesta? Vai rasittaako jokin teidän omaa omaatuntoanne? Puhukaa suoraan, minä olen valmis kuulemaan.
— Tietysti jokin mieltäni painaa silloin, kun häiritsen kristillisen talon yörauhaa, vastasi Vappu nähtävästi hämillään, mikä harvoin tapahtui tuolle puheliaalle, miesmäiselle naiselle.
— Ettekö muista, mitä Mestari on meille opettanut: "minun ruokani ja juomani on isäni tahdon tekeminen". Samoin on yölepomme laita. Sanokaa vain sanottavanne; ei minua nukuta.
— Ei se äitiä koske, jatkoi Vappu, pyrkien kierrellen perille. Äiti nyt on semmoinen kuin on; Jumala häntä auttakoon, minä en voi muuta kuin rukoilla hänen armoaan. Eikä asia koske Sammu parkaakaan, vaikka hänenkin suhteensa olisi paljon tehtävää. Pojalla on kaikessa kurjuudessaan hyvä ymmärrys, minä olen merkkipuheella opettanut hänelle ensimäisen pääkappaleen ja aloitan kohta toista. Enkä tahdo puhua yksinomaan itsestänikään, minusta vaivaisesta syntisestä, vaikka olenkin joka päivä sisällisessä taistelussa perkelettä ja hänen kiusauksiaan vastaan ja kyllä tarvitsisin jonkun hyvän Jumalan sanan lohdutuksekseni ja kehoituksekseni…
— Siinä lienette ihan oikeassa. Enkö ole jo satoja kertoja sanonut teille, että ennustustaito on vastoin Jumalan sanaa, ja kuitenkin sanotaan teidän vielä katsovan kättä? Varokaa, Vappu! Ette te voi palvella kahta herraa. Antakaa vain pikku sormennekin perkeleelle, niin hän kohta ottaa koko käden…
— Voi arvoisa maisteri — antakaa anteeksi, että sanon maisteriksi, niinkuin ennen olen tottunut! — niinhän minun laitani on kuin te sanotte. Jumala minua lohduttakoon, minä taistelen veriin asti, mutta ei se sittenkään tahdo lähteä minusta. Painaapa omaatuntoani eräs asia, joka estää minua luopumasta perkeleestä ja tulemasta Jumalan valtakuntaan; se on tuo yksi pikku sormi, ja sitä en minä saa irti, jollette te, kunnianarvoisa maisteri, minua siinä auta. Nähkääs, asia on sillä tavoin, että minuun kerran yksitoista vuotta takaperin tuli paha ennustushenki niinkuin siihen aikaan useinkin tapahtui … mutta nyt se tapahtuu vain harvoin, ja sen sattuessa minä joka kerta seitsemästi vitson itseäni paljaalle selälle ja istun lukemaan profeettoja, jotka tuomitsevat kaikki merkkienselittäjät…
— Ruoskikaa omaatuntoanne, älkääkä selkäänne, vanha syntinen! keskeytti diakoni ankarasti. — Semmoiset parannusharjoitukset on perkele juuri keksinyt antaakseen meille tekopyhyyden Kristuksen ansion sijaan, jotta uskoisimme olevamme omat vapahtajamme.
— Niin, Jumala armahtakoon, semmoinen minä olen. Jätän sitten ruoskimiset vastedes, koska te, arvoisa maisteri, sanotte sen olevan pahasta. Mutta palatakseni nyt siihen, mikä sitoo sieluani rautakahlein, niin on siitä nyt lähes yksitoista vuotta. Eeva oli silloin tuskin seitsemänkään iässä…
Ankara saarnamies tunsi punan nousevan poskilleen, mutta se puna oli kevyt kuin autere ja haihtui seuraavana silmänräpäyksenä, ja sen sijaan tuli kasvoille huomattava kalpeus.
— Hän tuli minun luokseni — jatkoi Vappu huomaten punastumisen — hän tuli näyttämään oikeaan etusormeen tullutta kynnensälöä ja pyysi minua leikkaamaan pois sen. Ja kun silloin tartuin hänen käteensä täyttääkseni hänen pyyntönsä, satuinkin samalla katsahtamaan kämmenen puolelle vähän tarkemmin kuin ennen, ja silloin näin ensi kerran kummallisen juovan…
— Joko taas latelette ennustuksianne?
— Herran tähden, arvoisa maisteri, antakaa minun puhua loppuun asti, sillä muuten en koskaan saa tässä elämässä lepoa enkä omantunnonrauhaa! Lyhyesti puhuen, olenhan minä katsonut satojen ihmisten kättä ja nyt tiedän, että se kaikki on hulluutta ja syntiä, mutta minä tunsin juovat, ja varmaa on, etten vielä koskaan tässä elämässäni ole nähnyt enkä koskaan saa nähdä kättä, jossa on semmoiset merkit. Mitä enemmän tarkastelin juovien haaroja ja selittelin merkkejä, sitä selvemmin ymmärsin, että lapsen käsi salasi mitä ihmeellisimpiä lahjoja ja kohtaloita. Minä selittelin niitä, en yhtä kertaa, vaan monesti, eikä minulla mielettömällä ollut ymmärrystä eikä voimaa pitää niitä enteitä omassa tiedossani. Minä kerroin ne äidille ja äiti kertoi ne muille. Niin järjetön minä olin, että lapsi itsekin sai tietää onnenlahjoista…
— No mihin sitten pyritte kaikella tuolla? Eikö teillä nytkään ole parempaa tietoa Jumalan maailmanhallituksesta? Ettekö nytkään tiedä, että Jumala on meille antanut kaksi pettämätöntä ennettä tulevasta kohtalostamme, toinen on omassatunnossamme ja toinen hänen ilmoitetussa sanassaan? Miksi annatte sitten noiden ihmiskäden petollisten merkkien eksyttää teidät lohdullisesta uskosta Jumalan sallimukseen ja iäiseen oikeudenmukaisuuteen?
— Antakaa anteeksi! Eikö kuningas Daavid sano, että Jumala on lukenut kaikki meidän päivämme, ennenkuin yksikään niistä on alkanut? Ja eikö Herra sano Jeremiaalle: minä valitsin sinut, ennenkuin syntynytkään olit? Sinun pitää menemän sinne, mihin minä sinut lähetän, sanoo Herra.
— Niin. Niin sanoo Jumalan pyhä henki hänen profeetoilleen. Mutta varokaa tarkasti ottamasta tukea omille hullutuksillenne heidän viisaudestaan! Ei Jumala niitä sanoja lausunut tietäjäakoille.
— Koska te niin sanotte, niin täytyyhän sen niin olla. Voi tuota kapinoitsevaa sydäntä, se ei tahdo nöyrtyä. Mutta kuulkaahan nyt loppuun asti. Eräs niistä lapsen käden juovista päättyy tai ennemmin alkaa keskellä merkkiä, joka tarkoittaa yhdeksättätoista … niin, yhdeksättätoista vuotta sen täytyy merkitä. Minä en pääse siitä ajatuksesta, että jotain hirmuista on tapahtuva tuohon aikaan. Minä luulin ensin, että Jumala kutsuisi lapsen pois hänen nuoruutensa kauneimmasta kukoistuksesta, ja Jumala suokoon, että niin tapahtuisi, se minua vähimmin surettaisi. Mutta niin ei käy, ei, niin ei käy, sillä tuon kummallisen ja peloittavan merkin jälkeen ulottuu elämänjuova vielä hyvin pitkälle, niin, pitemmälle kuin monen monilla muilla ihmisparoilla. Ymmärrättekö nyt, maisteri, että tuo tuntematon, salattu jokin, mikä silloin on tapahtuva, se, se juuri peloittaa minua eikä suo minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Minähän rakastan tuota lasta niin suuresti… Minä rakastan häntä enemmän kuin omaa tytärtäni, jonka Jumala otti minulta… Kyllähän minä surin Vappua, mutta mitäpä merkitsi se sen rinnalla, että menettäisin sydänkäpyseni … kaikkein rakkaimman ja soreimman jalon ruususeni! Nähkääs, niin kauan kuin se paino rasittaa sydäntäni, en minä voi tulla Jumalan valtakuntaan. Siinä se on se rautakahle, siinä koko käsi, joka menee sormen mukana. Mutta meidän täytyy pelastaa hänet … rakas, hyvä maisteri, lyökää minua, pankaa minut kirkonkiroukseen, pankaa minut jalkapuuhun tai kaakkiin, saman tekevää, mitä minä siitä huolin? Mutta meidän täytyy pelastaa pikku lapsi, kuten pelastamme siipirikoksi ammutun lintu raukan aavasta merestä!
— Vappu — sanoi diakoni vähän aikaa mietittyään — uskotteko minun tarkoittavan rehellisesti teidän parastanne?
— Kuinka minä sitä epäilisin? Tehän juuri olette johtanut minut kurjasta taikauskosta takaisin Jumalan luo. Tehän juuri minulle osoititte, että velvollisuuteni on hoitaa hylättyä äitiäni ja onnetonta tyttäreni poikaa. Tehän olitte ainoa, joka uskalsitte tulla Loitsumäkeen ja koetitte pelastaa äitini sielua sekä opettaa pojalle kristillisyyttä. Kuinka minä teitä epäilisin? Mutta enhän minä nyt tullut itseni enkä äitini enkä pojankaan tähden tänne häiritsemään teidän rauhaanne. Pelastakaa tyttö! Pelastakaa tuo rakas lapsi!
— Koska uskotte, että minä tarkoitan teidän parastanne, niin uskokaa myöskin, mitä minä nyt sanon. Se, joka ensin on pelastettava, olette te itse. Vappu, Herra on teidät temmannut kuin kekäleen tulesta, ja nyt te heittäydytte takaisin palavaan uuniin, joka on kuluttava teidän sielunne. Sen sijaan, että uskoisitte Jumalan Kaikkivaltaan ja Jumalan sallimukseen ja jättäisitte hänen huomaansa rakkaan lapsen, riiputte te kiinni vanhassa taikuudessanne ja annatte sen hillittömästi päästä teissä valtaan, niin että pysytte sen kadotettuna orjana. Kaikessa, mitä sanoitte, on vain yksi totuus, ja se on kyllin hirveä — totuus, että te tuossa orjuudessa joudutte iankaikkiseen kadotukseen.
— No mitäpä siitä sitten! huudahti Vappu hurjassa innossaan. Mitäpä siitä, vaikka minä joudunkin iankaikkiseen kadotukseen, kun hän vain pelastuu, joka on minun silmäini valo ja paljoa parempi minua? Kun minä vanha rähjä vaellan pimeätä tietäni pois elämästä, niin ehkä joku enkeli pidättää minut syvyyden partaalla ja huutaa Herralle: tuonne mihin hän menee, menee hän vain pelastaakseen rakkaimman aarteensa. Mutta hän … hän, nuori, sorea, jolla on Jumalan kuva kirkkaissa silmissään … hän, jolla on edessään pitkä, pitkä elämän tie … hänet täytyy teidän pelastaa, maisteri … te, joka olette pelastanut niin monta sekä ruumiin että sielun puolesta, pelastakaa nyt hänet, hänet!
— Mitä minun sitten pitäisi tehdä? kysyi diakoni hieman kärsimättömästi.
Vappu malttoi mielensä. Hänessä oli kylliksi naista lähestyäkseen ratkaisevaa kohtaa taitavasti kuin sotapäällikkö.
— Ettekö vieläkään ymmärrä, maisteri? kysyi hän kummastusta teeskennellen.
— En, oli lyhyt vastaus.
— Oli kuitenkin kerran aika, jolloin sen ehkä paremmin ymmärsitte. Sen jälkeen hän on ollut teidän rippilapsenne. Te näette hänen sielunsa salaisimmat ajatukset. Paremmin kuin isä ja äiti tunnette te kaiken, mitä hänen sisimmässään liikkuu, hyvän ja pahan. Ja te tiedätte, että hän rakastaa teitä…
Diakoni meni öljylampun luo, joka paloi kituen, puhdisti sydämen ja oli vaiti.
— Hänen iässään — jatkoi Vappu, rohkaistuneena toisen vaitiolosta — on ihminen suorapuheinen. Minulta hän ei ole koskaan salannut mitään, ja eilen hän sanoi minulle: hän ei ole minua pyytänyt, enkä minä ansaitse niin suurta onnea, että hän ottaisi minut vaimokseen. Mutta jos minä saisin valita parhaimman ja puhtaimman, minkä maailmassa tunnen, niin sanoisin hänelle: ottakaa minut, opettakaa minua tulemaan nöyräksi ja hyväksi!
Diakoni Elg oli yhä vaiti. Hänen tavallinen lempeä levollisuutensa oli poissa. Hän asteli kiireisin askelin edestakaisin pienessä kamarissa. Hän näytti olevan kahden vastakkaisen tunteen uhri. Toinen sanoi: heitä noita ulos ovesta! toinen sanoi: Jumala on hänet lähettänyt!
Vappu oli nyt päässyt tarkoituksensa perille. Hän niiasi syvään, tarttui ovenripaan ja sanoi päättävästi:
— Niin on asia, arvoisa maisteri! Ottakaa hänet vaimoksenne! Se on ainoa keino pelastaa kaksi sielua … hänen sielunsa ja minun.
Mutta diakoni Elgkin oli nyt ehtinyt hillitä tunteittensa kuohunnan. Hän pysähtyi pienen ikkunan luo, josta täysikuu paistoi sisään ja loi hänen katseeseensa miltei yliluonnollisen ylevyyden ja tyyneyden loisteen.
— Vappu, sanoi hän, jos luulette ihmiskäden juovien voivan vaikuttaa miehen päätökseen tai naisen kohtaloon, niin olette pettynyt. Se on inhimillistä, minä annan sen teille anteeksi. Mutta kun luulette, että nuo epävarmat merkit, joita te selittelette miten parhaaksi näette, voivat ilmaista teille, mitä Jumala on päättänyt, niin suljette samalla silmänne ja sydämenne Jumalan sanalta ja pysytte pakanana niinkuin olitte, ennenkuin tunsitte totuuden. Mitä tahdotte minulta? Te sanotte minulle, voimattomalle syntiselle, samanlaiselle kuin te itsekin olette: Jumala on määrännyt ihmiselle sen tai sen, mutta teidän pitää muuttaa se, teidän pitää tehdä Jumalan tahto tyhjäksi omalla tahdollanne. Ettekö sitten ole koskaan lukenut kolmatta isämeidän rukousta? Ettekö tiedä, sokaistunut vaimovanhus, että kun Jumala on antanut meille vapauden valita hyvästä ja pahasta jommankumman, niin hän on myöskin antanut meille ojennusnuoraksi lakinsa, että hänen tahtonsa eikä meidän tapahtuisi maan päällä? Menkää kotiin ja rukoilkaa omasta puolestanne, sillä totisesti tarvitsette te sitä enemmän kuin hän, jonka puolesta olette tullut minua rukoilemaan. Mutta rukoilkaa myöskin hänen puolestaan, että hän säilyisi kaikesta pahasta, sillä kaikki me tarvitsemme toistemme esirukousta. Rukoilkaa ja rukoilkaa yhä uudelleen palavasti, nöyrästi, alamaisesti, kas siinä on taikakalu, joka selittää kaikki merkit ja ratkaisee kaikki tulevaisuuden arvoitukset. Jääkää hyvästi. Käyn teitä taas kohta katsomassa. Te taistelette ankaraa taistelua, te tarvitsette liittolaista. Turvautukaa Jumalan sanaan!
Vappu lähti … ääneti, kukistettuna, murtuneena, ja kuitenkaan pääsemättä vapaaksi ajatuksesta, joka häntä hallitsi. Päästyään kuun valaisemalle rannalle, missä Sammu nukkui veneessä, hän kääntyi vielä kerran tupaan päin, katsoi ikkunasta loistavaa lampun valoa ja mutisi itsekseen:
— Ei hän kieltäytynytkään!