13. LANKEEMUS.
Hän oli muuttanut Keithin luo. Viisitoistavuotias Kaarin oli hänen suojelijanaan. Näennäisesti oli kunnia säilytettävä. Turhaan. Jonkin ajan kuluttua oli Kaarin taas muiden sisaruksiensa luona. Ja ihmiset tuomitsivat, eikä nyt enää syyttä, tuota loistavaa tähteä, joka oli pudonnut niin syvälle sumuiselta taivaalta myrskyisenä aikana, jolloin joka päivä se, mitä vähimmin odotettiin, muuttui todellisuudeksi ja uskomattominkin asia varmuudeksi.
Sinä, joka ihailet kauneuden voimaa ja polvistut sulon edessä, älä puolusta häntä! Sinä, joka asetat sydämen tunteet kaikkia velvollisuuksia korkeammalle ja koroitat sielujen valintataipumuksen luonnonlaiksi, älä sano häntä syyttömäksi! Ei mikään kauneus, ei mikään tunne, ei mikään luonnonlaki ole oikeutettu asettumaan siveellistä oikeutta korkeammalle. Ilman siveellisesti oikeaa vaipuu jokaisen ihmisen olemus, vaikka se näyttäisi miten kauniilta, miten lahjakkaalta, miten ylevältä hyvänsä, korkeasta asemastaan hurjiksi luonnonvieteiksi, Jumalan kuva tulee saastutetuksi ja kaikki ne siteet katkeavat, jotka pitävät koossa tätä ajattelevien, tuntevien ja toimivien olentojen maailmaa.
Mutta jos henki nousee kapinaan?
Jos henki kapinoi, irtautuu se voimansa lähteestä ja jää oman itsensä varaan. Äärellisyys kiinnittää sen maahan, sitoo sen siivet ja muuttaa sen voimattomuudeksi. Äärettömyys, jota se uhmailee, mutta jota se ei voi välttää, seisoo sen edessä, ahmaisee ja tuomitsee sen. Sen suuruus on vain siinä, että se voi kaiken kieltää; sen nöyryytys, että sen lopulta kuitenkin täytyy tunnustaa. Jospa se edes voisi kuolla! Mutta se ei voi olemattomiin hävitä, se on kuolematon.
Me emme puolusta, emme puhdista syystä emmekä tuomitse nuorta tyttöä, jota hänen aikalaisensa sanoivat Suomen herttuattareksi. Me kerromme vain, mitä hänen lankeemisensa vaikutti ihmisten mieliin ja osoitamme hänen nousemisensa mahdollisuuden.
Kun diakoni Elg palasi Merthenin talosta, kulki hän kuin unissaan. Yhä uudelleen ja uudelleen toisteli hän noita selittämättömiä sanoja: "Hän on muuttanut kenraali Keithin luo!" Mitä nuo sanat merkitsivät? Hän ei saattanut niitä käsittää. Niissä täytyi olla jokin kummallinen erehdys. Kukaan ei sitä voisi paremmin selittää kuin Eeva itse. Diakoni päätti käydä hänen uudessa asunnossaan. Siis oli mentävä Grubbin taloon.
Tie ei ollut pitkä: yli kadun vain. Mutta noita muutamia askelia astuessaan diakoni ehti muistaa Vapun salaperäiset sanat siitä mustasta, joka oli joka päivä käynyt Merthenin talossa kuin kotonaan. Mitä hän sillä tarkoitti? Murjaani oli tosin Turussa hyvin harvinainen otus, mutta Vapulla oli ollut jonkin viettelevän pahan aavistus.
Diakoni katseli kenraalin päämajan edessä kävelevää vartijaa, muutti aikeensa ja lähti tapaamaan Vappua Merthenin lasten luota. Hän tapasi sisarukset täydessä puuhassa panemassa kuntoon uutta kotia. Se oli pieni, ahdas ja kehnonlainen talo Aningaisten tullin luona, köyhän miehen koti entiseen isänkotiin verraten, joka oli ollut tilavampi ja paremmin varustettu kuin moni muu talo Turussa. Mutta uutuuden viehätys oli vallannut pienoisten mielet; he olivat löytäneet keinulaudan ja oivallisen ullakon piilosillaolemista varten. Vain Annan punaisissa silmissä näkyi merkkejä muuton huolista.
Diakoni siunasi tuota köyhää asuntoa, tiedusteli, mitenkä he nyt voivat, ja kysyi vihdoin Vappua. Hän ei uskaltanut keltään kysyä Eevan häviämisestä.
Vappu oli sairaana ja makasi väentuvassa pihan toisella puolella.
Kuinka hänellä oli nyt aikaa olla sairaana, hänellä, uskollisella
palvelijalla, joka muuten oli mukana kaikessa ja piti huolta kaikesta?
Diakoni haki hänet käsiinsä.
Vappu makasi kurjalla olkivuoteella, seinään päin kääntyneenä, ja vastasi hänen kysymyksiinsä ainoastaan:
— Antakaa minun kuolla!
— Jos on Jumalan tahto, että teidän on kuoltava, Vappu, sanoi sielunpaimen, niin ajatelkaamme teidän sielu raukkaanne. Minä tulin kysymään teiltä semmoista, joka koskee läheisesti meitä molempia, mutta jättäkäämme se nyt sikseen, puhukaamme vain teistä itsestänne.
Vappu kohottautui istumaan olkivuoteelle ja katseli häntä hurjin, tuijottavin silmin. Hän oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi niinä muutamina tunteina, jotka olivat kuluneet siitä, kun diakoni oli hänet viimeksi nähnyt. Hänen äskettäin vielä melkein mustat hiuksensa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi, hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut muumioksi, iho oli kellastunut, kädet vapisivat. Hän oli pikemmin äitinsä, Loitsumäen noidan, näköinen kuin sen Vapun, joka saman päivän aamuna oli uhkaavasti sanonut: nyt taikka ei koskaan!
— Oletteko te nyt täällä? sanoi hän katkonaisesti, sillä raivo esti tuontuostakin ääntä kuulumasta. Oletteko nyt täällä? Miksi ette tullut aamulla, kun minä kutsuin teitä? Muistatteko, kun Herra lähetti Joonaan saarnaamaan Ninivelle, eikä hän tahtonut? Hän pakeni, ja hänet heitettiin mereen. Mihinkä pitää minun heittää teidät, kun pakenitte Jumalan kutsua? Jospa jo makaisitte syvimmän meren pohjassa!
— Tyyntykää, Vappu! vastasi diakoni, itsekin kalpeana ja vavisten. Uskokaa minulle, mikä rasittaa sydäntänne. Jos tarkoitatte Eevaa, niin rukoilkaamme hänen puolestaan.
— Rukoilkaa! Aina te tahdotte rukoilla! jatkoi vanhus yhtä kiivaasti. Miksette mieluummin nouse ja ryhdy toimimaan, milloin Herra antaa ajan käsiimme? Voi, kun ajattelen, että te vielä tänä päivänä … mutta niinhän se aina on. Rukoilkaa, rukoilkaa … ja kun kaikki olisi saatu pelastetuksi, mutta kaikki onkin menetetty, silloin te sanotte taas: rukoillaan! rukoillaan! Oletteko te pappi, mitä? Oletteko te Jumalan välikappale, jolla hän sieluja pelastaa! Kun Herra antaa sielun teidän käsiinne, ette te ota sitä vastaan, teillä ei ole aikaa … kuulkaahan, hänellä ei ole aikaa! … ja silloin tulee kiusaaja ja ottaa kadotetun sielun, mutta te, jolla ei ole ollut aikaa, jolla ei ole ollut silmiä, korvia eikä sydäntä havaita Jumalan kutsua, te tulette sitten niin hiljaisesti kuin ei olisi mitään tapahtunut, ja sanotte minulle: rukoilkaa, rukoilkaa! Minä sanon teille jotakin, vaikka te olettekin oppinut ja luulette olevanne Jumalan mies: te tulette liian myöhään! Liian myöhään! Liian myöhään!
Ja raivoava vaimo vaipui uupuneena olkisijalleen. Mahdotonta oli saada enää sanaakaan hänen suustaan.
Diakoni Elg päätti palata seuraavana päivänä, toivoen silloin tapaavansa sairaan levollisempana. Mutta hänen oma sydämensä oli kauhusta lamaantunut. Hän meni Annan luo ja kysyi häneltä kahden kesken:
— Missä on Eeva?
Anna saattoi vastata ainoastaan kyynelin.
Nyt vihdoinkin ymmärsi diakoni Elg arvoituksen, jota hän turhaan oli koettanut selittää. Yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli sielunpaimenena ollessaan oppinut tutkimaan sydämiä ja ihmissielujen salaisia kuiluja. Hänenhän olisi pitänyt olla ihmistuntija voidakseen menestyksellä hoitaa virkaansa, eikä hän kuitenkaan ollut tunkeutunut kyllin syvälle noihin salaperäisiin onkaloihin. Hän itse oli synnin alalla lapsi, oli säilyttänyt niin suuressa määrin viattomuutensa, että oli helppo pettää häntä, joten hän saattoi toivoa ja uskoa vielä silloinkin, kun maallisinkin hänen kuulijoistaan heti olisi huomannut kaiken toivon menneen.
Mutta vaikka hän viattomuutensa puolesta olikin lapsi, oli hän rohkeudeltaan mies — ei tosin kylliksi toiminnan mies poistamaan esteet ja sysäämään syrjään kaikki epäröimiset, senhän parhaiten todisti hänen pitkä arvelemisensa, ennenkuin hän päätti totella sydämensä taipumusta — mutta kuitenkin mies, joka tarvittaessa oli valmis uskaltamaan mitä hyvänsä.
Nyt hän ei enää epäröinyt. Vappu oli nuhdellut häntä siitä, että hän oli jättänyt alttiiksi sielun, jonka hän olisi voinut pelastaa; nyt hän tahtoi mistä hinnasta hyvänsä temmata nuoruutensa rakastetun syvyydestä, johon tämä oli syöksynyt.
Hän meni päämajaan, kenraalin asuntoon. Hänen ylhäisyytensä ei ollut kotona; oli mahdotonta päästä sisään. Hän meni kenraalikuvernööri kreivi Campenhausenin luo. Tämä maan hyvää tarkoittava ja suopeamielinen hallintomies oli kotona ja lausui olevansa iloissaan siitä, että sai nähdä niin arvokkaan paimenen, joka ei hädän hetkenä ollut hylännyt laumaansa. Mutta heti kun tuli puheeksi kenraali Keithille tehtävä valitus, selitti kreivi, ettei hänellä ollut vähintäkään sanomista kenraalin asioissa.
— Korvausvaatimusko se on?
— Niin, eräs vaatimus se on, vastasi diakoni, punastuen omaa puolinaista hätävalhettaan. Hänellä oli tullessaan ollut aikomuksena mullistaa maat ja taivaat; mutta liikaa oli hänestä kuitenkin paljastaa tuolle hymyilevälle hovimiehelle rakkaan henkilön maine, kun ei voinut toivoa sillä edes mitään voittavan. Hän kumarsi ja lähti, mutta ei kotiin asuntoonsa, vaan uudestaan päämajaan, eikä häntä nytkään otettu vastaan. Siellä nähtiin hänen myöhään yöhön kuljeskelevan rauhattoman varjon lailla tuntemattoman muurin edustalla, joka kätki huomaansa rakastetun vangin. Hän luuli, tuo mies, jo kestäneensä kaikki koetukset, eikä aavistanut, että tuona hirmuisena yönä hänen oli vielä kestettävä katkerimmat taistelut, mitkä ihmissydäntä raatelevat: mustasukkaisuuden tuskat.
Seuraavana aamuna meni diakoni Elg neljännen kerran päämajaan. Nyt hänet otettiin vastaan.
Keith istui kylmänä, ylpeänä ja ylhäisenä suuren kirjoituspöydän ääressä, jolle oli levitetty Ruotsin kartta. Siinä oli Keith sotapäällikkö, ylimys, maailmanmies. Hän tuli häirityksi kesken suunnitelmiaan, joiden tarkoituksena oli valloittaa Ruotsi niinkuin Suomikin oli valloitettu.
Hänen edessään keskellä huonetta seisoi loukatun perheen puolustaja vähemmän kylmänä, vähemmän käskevänä, mutta jalosukuisen tavoin pää pystyssä hänelläkin, vaikka hän olikin saanut valtansa toiselta herralta. Kaksi voimakasta miestä siinä taisteli heikosta naisesta — kaksi vastakkaista elämänkatsomusta taisteli kumpikin omien oikeuksiensa puolesta.
Heidän keskustelunsa saattaa helpommin arvata kuin kertoa. Elg ei rukoillut, hän vaati. Hän puhui holhoojana perheen ja pappina siveellisen oikeuden puolesta. Merthenin paenneet, eksyneet tyttäret oli annettava takaisin heidän sukulaisilleen. Rauhallisten kansalaisten kotirauhan rikkominen ja lasten ryöstäminen perheiltä soveltui sivistyneiden kansakuntien sodankäyntitapaan yhtä vähän kuin Venäjän hallituksen julistuksiin. Hän vetosi ylistellyn päällikön tunnettuun jaloon ajatustapaan ja turvautui hänen oikeudentuntoonsa; mutta jos hän oli siinä pettynyt, sanoi hän olevansa valmis viemään valituksensa vaikka keisarinna Elisabetin valtaistuimen eteen.
Keith antoi hänen puhua loppuun asti ja pyysi saada nähdä hänen holhoojan valtakirjansa. Sitä ei ollut.
— Oletteko läheistä sukua Mertheneille?
— En. Kaukaista vain.
— Mitä koskevat sitten teihin heidän yksityisasiansa?
— Ne koskevat minuun saman oikeuden nojalla kuin jokaiseen kansalaiseen. Loukkaus yhtä vastaan on samalla loukkaus kaikkia vastaan.
— Tyhjiä lauseparsia!
Ellei diakoni Elg olisi ollut se mies, joka hän oli, olisi hän lyönyt vastustajaansa vasten kasvoja. Jos kenraali Keith olisi ollut toinen mies, olisi hän panettanut rohkean puhujan Turun linnan torniin. Molemmat hillitsivät itsensä.
He olivat kuitenkin kumpikin jalomielisiä miehiä. Keith oli liian ritarillinen käyttääkseen väärin voimakkaamman oikeutta, ja ehkäpä sisällinen ääni pakotti hänet kunnioittamaan vastustajaansa.
— Arvoisa herra, sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan, minä suostun täyttämään toiveenne, mutta vain yhdellä ehdolla. Mademoiselle Eeva saakoon itse päättää omasta ja sisarensa vapaudesta. Jos hän sanoo, että hänet on tuotu tänne vastoin hänen tahtoaan, saavat molemmat sisaret heti palata kotiinsa. Mutta jos hän sanoo tulleensa vapaasta tahdosta tähän taloon, niin sitoudutte te olemaan vaatimatta sisaruksia pois vastoin heidän tahtoaan. Suostutteko siihen?
Diakoni mietti. Hänen ymmärryksensä vastasi: suostu; mitäpä hyötyisit oikeudenkäynnistä? Hänen omatuntonsa vastasi: älä suostu; oikeutta ei tingitä! Ja Elg oli aina huomannut omantuntonsa parhaaksi neuvojaksi. Hän vastasi kieltävästi.
— Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään lisättävää, sanoi kenraali kylmästi.
Puhelu päättyi. Matias Elg palasi keventämään huoliaan uskollisen sisaren helmaan. Jaakko Keith palasi karttojensa luo jatkamaan Ruotsin valloituksen suunnittelemista.
Tähän aikaan ei tosiaankaan ollut vähempi kyseissä kuin Venäjän armeijan maihinnousu Ruotsiin. Rauhanhieronta oli aloitettu Turussa jo helmikuussa tuona vuonna 1743. Ne sujuivat hitaasti ja sotkeutuivat riitoihin, joita Ruotsin valtiopäivillä oli perintöruhtinaan vaalista. Keisarinna Elisabetin toivomuksen jälkeen tehdystä vaalista oli palkkiona oleva menetetty Suomi. Oli valittu hänen sisarensa poika, Holsteinin herttua, josta sittemmin tuli Pietari III. Kun tämä onneton prinssi tuli Venäjän perintöruhtinaaksi, jakaantuivat Ruotsin säädyt kahteen puolueeseen: toiset kannattivat Lybeckin ruhtinaspiispaa, toiset Ruotsin talonpoikaissäädyn valitsemaa Tanskan perintöruhtinasta. Aina sen mukaan, kumpi näistä vallantavoittelijoista näytti pääsevän voitonpuolelle, hieroivat rauhantekijät Turussa kauppiaitten tavoin kauppojaan. Suomesta lohkaistut suupalat olivat pohdinnan alaisina. Ruotsin lähettiläät Cedercreutz ja von Nolcken eivät enää vaatineet Pietaria; he tyytyivät Uudenkaupungin rauhassa sovittuun rajaan. Venäjän lähettiläät Rumanzoff ja Luberas vaativat koko Suomea, taipuivat sitten lupaamaan takaisin Pohjanmaan, sitten vielä lisäksi Porin läänin, vihdoin oli raja vedettävä Hankoniemestä pohjoiseen päin ja lopulta he lupasivat antaa Hämeenkin. Ja tämän viimeisen hinnan jälkeen oli vielä varalla kaikkein viimeisin. Sellainen on kaiken rauhanhieronnan tinkimisen vara. Mutta valtiotaidon kunniaksi myönnettäköön, että harvoin on hävyttömämmin kaupiteltu maita ja kansoja.
Peloituksia käytettiin molemmin puolin rauhanteon jouduttamiseksi.
Ruotsalaiset valloittivat Ahvenanmaan, heidän saaristolaivansa saapui
Turun saaristoon ja linjalaivasto asettui Hankoniemen kohdalle
sulkeakseen Venäjän laivaston Suomenlahteen.
Keithin täytyi jouduttaa rauhaa Tukholmassa. Hänellä oli muita huolia ajateltavana kuin sydämen asioita, varsinkin kun kapinanaikeita huomattiin Turun seutuvilla.
Hän oli lähettänyt partiokunnan tarkastamaan Perniön seutua, ja se toi mukanaan vankina nuoren miehen, joka itsepintaisesti kieltäytyi vastaamasta kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin. Raportti kuului, että nuorukainen oli vangittu hänen eräänä sunnuntaina koettaessaan kirkonmäellä yllyttää maalaisia kapinaan venäläistä hallitusta vastaan; hänen mukanaan oli ollut muutamia Helsingistä ruoduilleen päästettyjä suomalaisia rakuunoita; hän oli puolustautunut hurjan lailla, mutta talonpojat olivat jättäneet hänet pulaan; häneltä oli riistetty aseet ja hänet oli tuotu Turkuun sotaoikeuteen saatettavaksi.
Kenraali Keith oli tottunut näkemään sellaisia vankeja, mutta tämä oli nyt ensimmäinen hänen valtaansa vastaan tehty kapina, joka oli hänen rangaistavanaan Suomessa Helsingissä tapahtuneen antautumisen jälkeen. Hän käski tuoda vangin luokseen.
— Mikä nimesi? kysyi hän saksaksi.
Vanki ei vastannut. Ryysyisenä, verisenä, hurjistuneen näköisenä, kädet selän taa sidottuna ja vaatteet maantien loassa, hän katsoi uhmaten tuomariaan silmiin, mutta oli vaiti.
Keithillä oli tarkka silmä ja Julius Caesarin kuuluisa taito tuntea jokaiset kasvot niistä sadoista tuhansista, jotka hän vain kerrankin oli nähnyt. Hän katsoi vankia tarkkaavasti ja sanoi taas hänelle:
— Sinä et ole talonpoika. Etkä sinä myöskään ole sotamies. Missä olen sinut ennen nähnyt?
Ei vastausta.
— Kutsukaa tänne tulkki!
Tulkki, eräs viipurilainen, joka osasi melskata puolet Euroopan kielistä, oli edellisenä päivänä taittanut jalkansa eikä siis voinut totella herransa käskyä.
— Daydie! sanoi kenraali; pyydä mademoisellea olemaan hyvä ja tulemaan tulkiksi.
Daydie meni ja palasi heti Eeva Merthen seurassaan. Ensi kertaa Eeva nyt näyttäytyi kenraalin asunnossa. Hän oli muuttanut vaatetusta, käytti mustaa atlaspukua, ja häntä seurasi vieras, ranskalainen kamarineiti. Hiukset oli pantu huolellisemmin sykeröön, silmät alas luotuina, kasvot kalpeat, ryhti oli ehkä enemmän prinsessan ryhti kuin ennen, mutta arvokas ja levollinen.
— Olkaa hyvä, mademoiselle, ja tulkitkaa kysymykseni suomeksi tai ruotsiksi. Vanki ei näy ymmärtävän puhettani. Minä tahtoisin tietää hänen nimensä ja ammattinsa.
Uuden tulkin pitkät, mustat silmäripset kohosivat kuin pilvet ja paljastivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa, jotka olivat hurmanneet ja lumonneet monen monta sydäntä. Mutta hän oli tuskin katsahtanut vankiin, ennenkuin hänen täytyi tarttua lähellä seisovan kamarineidin käsivarteen pysyäkseen pystyssä, ja hänen huuliltaan kuului ainoastaan heikko huudahdus:
— Iisakki!
Vanki ei ollut vielä katsonut ympärilleen, mutta hän kuuli tuon hiljaa lausutun sanan ja tahtoi juosta ääntä kohden, mutta vartijat estivät häntä. Hän koetti turhaan riuhtoa irti sidottuja käsiään, hänen kasvonsa hehkuivat, huulensa puristuivat yhteen, eikä hänkään voinut lausua muuta kuin yhden sanan:
— Eeva!
— Lacy — sanoi kenraali adjutantilleen — jättäkää minut yksin vankeineni. Ei tarvita vartijoita. Daydie jää tänne.
Lacy ja vartijat poistuivat.
— Mademoiselle — jatkoi kenraali ranskaksi — olkaa huoleti nuorukaisen suhteen. Minä tunnen hänet Paimion ajoilta. Hänenhän seurassaan minä teidät ensi kerran näin… Puhukaa hänelle!
— Iisakki — sanoi Eeva Merthen, joka oli jo saanut takaisin malttinsa, mutta ei rohkeuttaan — kuinka on mahdollista, että näen sinut nyt tuollaisena? Mitä on tapahtunut?
— Ja kuinka on mahdollista, että minä näen sinut tuollaisena? Mitä on tapahtunut? toisti puolestaan nuorukainen koneentapaisesti ja hämmentyneellä äänellä.
— Sinulla on kyllä syytä kysyä, ja minä kerron sinulle kaikki, vastasi
Eeva. Mutta ei nyt, Iisakki. Minä pyydän, puhukaamme nyt ainoastaan
sinusta. Mitä olet tehnyt, kun sinut on tuotu tänne hirveissä köysissä?
Ja sinustahan vuotaa verta! Mitä olet tehnyt?
— Ei nyt, toisti taaskin Iisakki Alanus, ja hänen harhaileva katseensa kiintyi epäilevästi milloin kenraaliin, milloin kasvatussisareen. — Ei nyt; puhukaamme sinusta.
— Huomauttakaa vangille, että nyt on kysymys hänen hengestään, huomautti Keith, tällä kertaa saksaksi. — Hänet on vangittu ase kädessä ja juuri kapinaan yllyttämässä. Jos hänet vedetään sotaoikeuteen, niin hän tuskin voi välttää ammuttavaksi joutumista. Hänen ainoa pelastuksensa on suora tunnustus.
Eeva aikoi puhua, ylioppilas esti sen. — Minä ymmärrän saksaa, sanoi hän. En minä tarvitse tulkkia, en ainakaan sinua maamme vihollisten tulkiksi. Ellei mikään muu ole vaarassa kuin minun henkeni, ottakoot sen! Minä pelkäsin, että enempikin oli kyseissä. Mitä hän minusta tahtoo tietää, tuo mahtava herra? Minä aioin olla vaiti, aioin puoli tuntia takaperin. Nyt saakoon hän tietää kaiken. Hän tietäköön, että minä inhoan hänen keisarinnaansa, etten koskaan ole ollut enkä vastakaan ole oleva semmoinen raukka, että vannoisin hänelle väärää uskollisuutta. Ja koska inhoan sitä korkeaa rouvaa, niin tietäköön tuo herra, että minä vihaan hänen palkattua palvelijaansa. Hän on sitonut minut kerran ennenkin…
— Päästihän hän sinut vapaaksi! keskeytti Eeva.
— Yhdentekevää, he sitoivat minut kerran ennen, ja hän tarjosi minulle hyvitystä. Minä olin jo silloin aikeissa sanoa hänelle: mereen sinut heittää pitäisi, skotlantilainen koira, joka myyt itsesi enimmän tarjoavalle.
— Iisakki, taivaan tähden, ole varovainen!
— Minä aioin jo silloin sanoa hänelle: luuletko sentähden saattavasi ostaa muita, että myyt itsesi? Meidän välillämme on sota ja on oleva sota. Sentähden minä olen jättänyt kirjat ja tarttunut miekkaan. Vaviskoot ne, jotka nyt sortavat meitä; minä en ole yksinäni.
— Mitä hän sanoo? kysyi Keith ranskaksi.
— Hän sanoo — vastasi uusi tulkki kekseliäästi, kenties ensi kerran elämässään välttäen totuuden velvollisuuksien täyttämistä — hän sanoo olevansa raivoissaan teitä kohtaan siitä, että minä olen täällä. Hän sanoo, että väärät tiedot ruotsalaisten maallenoususta olivat johtaneet hänet harhaan, että hän ajattelemattomuudessaan oli lähtenyt seuraamaan muutamia levottomia tovereita ja että hän nyt katuu sitä malttamattomuuttaan.
— Sano hänelle — jatkoi Alanus, ymmärtämättä ranskaa — että hän tekee viisaasti, jos heti ammuttaa minut; muuten ei hän ole hetkeäkään turvassa minun luodiltani. Sano hänelle, että nyt, kun olen nähnyt sinut täällä, täytyy toisen meistä kuolla.
— Hän sanoo toistamiseen, tulkitsi Eeva, että hän on teidän mieskohtainen vihollisenne eikä keisarinnan. Jos te jalomielisesti annatte anteeksi hänen erehdyksensä ja sallitte hänen paeta Ruotsiin heti, kun hänen haavansa paranee, niin hän sitoutuu pysymään siellä niin kauan kuin Venäjän hallitusta kestää Turussa. Ja minä lisään: täyttäkää hänen pyyntönsä! Jättäkää hänet minun haltuuni, minä kyllä vastaan hänestä.
— Se on vaikea pyyntö, mademoiselle. Hänethän otettiin ase kädessä kiinni.
— Kenraali, olenko minä ennen mitään pyytänyt teiltä?
— Ette, mademoiselle. Minä lahjoitan hänet teille, koska hän on minun mieskohtainen viholliseni.
— Mitä hän sanoo? kysyi Iisakki.
— Hän sanoo jättävänsä tämän asian sikseen, jottei hän saattaisi kaikkia kumppaneitasi onnettomiksi sinun kanssasi. Hän sanoo, että hän antaa sinulle anteeksi uskollisuutesi tähden ja sentähden, että sinä olet kunnon poika, kun olet tahtonut palvella sitä hallitusta, jota pidät laillisena esivaltanasi.
— Sanooko hän todellakin niin? huudahti Iisakki kummastuen. Onpa siinä koirassa kuitenkin jotakin hyvää.
— Daydie, sanoi kenraali, kutsu vartijat.
Vartijat tulivat.
— Päästäkää irti vanki!… Hän on nyt teidän, mademoiselle.
— Kiitän teitä; en minä vähempää odottanutkaan teidän jalomielisyydeltänne. Mutta vanki on haavoittunut. Sallitteko minun toimittaa hänelle hoitoa, ennenkuin hän lähtee? Ja tahdotteko myöskin hyväntahtoisesti lähettää hänelle passin?
— Te saatte käskeä. Toivonne täytetään.
Kun vanki päästettiin irti, pyörtyi hän uupumuksesta, ja hänet kannettiin tajuttomana pois. Muutamien tuntien kuluttua Iisakki Alanus oli sidotuin haavoin, pestynä, puhtaisiin vaatteisiin puettuna ja virkistävästä unesta vahvistuneena päämajan eli usein mainitun Grubbin talon eräässä syrjähuoneessa. Hänen vammansa eivät olleet vaaralliset: kevyt sapelinisku oli sattunut päähän, ja keihäs oli viiltänyt naarmun oikeaan käsivarteen. Hän oli nukkunut ja katseli nyt kummastellen ympärilleen. Eeva istui hänen vuoteensa ääressä.
— Missä minä olen?
— Minun luonani niinkuin näet.
— Mutta minusta on kuin olisin ollut vankina … kuin olisin nähnyt sinut sen skotlantilaisen palkkarengin päämajassa…
— Sinä olit vankina, mutta olet nyt vapaa. Kuinka saatoitkaan toimia niin varomattomasti? Kuinka sinulla oli sydäntä saattaa minut, sisaresi, ystäväsi, näkemään sinut sellaisessa tilassa.
— Niin, minä muistan, vastasi ylioppilas, ajatuksiaan kooten. Se tapahtui Perniössä. Minä olin tehnyt sopimuksen Iisakki Rossin ja kruununvouti Nikoletiuksen kanssa, ettemme enää kärsisi venäläisten iestä. Meidän piti koota suomalaiset rakuunamme ja sotamiehemme, jotka olivat lähetetyt kotiin ruoduilleen. Avuksemme aioimme ottaa muutamia tuhansia talonpoikia, marssia Turkuun, ajaa venäläiset Ahvenanmereen ja puhdistaa koko maan odottaessamme Ruotsin laivastoa. Se olisi ollut iloista polskaa, se olisi käynyt pikamarssissa, jolleivät kelvottomat talonpojat olisi meitä pettäneet. Kukapa voisi luulla heitä samoiksi, joista ennen tehtiin kaarlelaisia! Nyt on kaikki pelkkää kurjuutta… Ei maksa vaivaa taistella moisten vadinnuolijain puolesta.
— Iisakki, sinua ei tunne entiseksi … sinä, kainoin, hiljaisin kirjatoukka, mikä on koskaan takonut päähänsä latinan kielioppia! Ole ymmärtäväinen, älä syöksy varmaan turmioosi!
— Ja sinäkö minulle niin puhut? huudahti ylioppilas hyvin kummastuneena. Kuka minua aina halveksi ujouteni tähden? Kuka kysyi minulta, pelkäänkö minä, kun venäläiset marssivat Turkuun? Kuka minulle sanoi kerran kulkiessamme kotiin kirkosta: mitä korkeammalla omena, sitä pitemmät portaat? Sinä se olit, sinä sen sanoit. Ja luuletko, että minä olisin voinut elää sinun halveksimanasi! Ja luuletko minun unohtaneen, mitä sinä samana päivänä sanoit, kun lähestyimme porttia emmekä enää saaneet ystävinä toisiamme puhutella. Tule suureksi mieheksi, sinä sanoit. Raivaa uusi ura ja sitten … sitten voit tehdä kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt! Niin, niin sinä sanoit. Etkö vieläkään ymmärrä, että nuo sanat ne ajoivat minut metsiin ja erämaihin … elämästä ja kuolemasta taistelemaan kunnian ja isänmaan puolesta? Etkö vieläkään ymmärrä, että minä tahdoin laskea vapautetun maamme sinun jalkaisi juureen, sinun, joka halveksit minua, ja sanoa: oletko nyt tyytyväinen? Saanko nyt kysyä?
— Niin, kyllä ymmärrän. Tarkoituksesi oli jalo; poika parka, sinä olisit ansainnut paremman kohtalon. Mutta soturin kunniaan et sinä ole luotu. Elä tieteen hyväksi, taistele, että saavuttaisit kunnioitetun nimen meidän yliopistossamme ja koko Euroopassa! Se sinun urasi on, Iisakki. Mikset voi tulla suureksi mieheksi, sellaiseksi kuin Ruotsin Linnaeus?
— Ja jos tulen suureksi ja palaan sinun luoksesi tekemään kysymyksen, joka polttaa sydänjuuriani, niin sinä ehkä taas sanot: ole ymmärtäväinen äläkä syöksy varmaan turmioon!
— En, silloin en niin sano.
— Etkö? Etkö todellakaan? No, niinpä sano minulle: kysy nyt heti! Eeva … sinä et vielä tiedä, mitä minä voin tehdä ansaitakseni sinut, mutta nyt ainakin tiedät, mitä minä tahdon tehdä. Anna minun nyt kysyä … nyt, nyt! … ja minä olen kaikki esteet tieltäni raivaten kulkeva eteenpäin sillä uralla, jonka sinä olet osoittanut minulle, minä murran itselleni tien läpi vuorien, minä tulen suureksi mieheksi tai kuolen…
— Ei, ei — sanoi Eeva Merthen, nopea pelon välähdys kauniissa silmissään — ei nyt! ei täällä! Sinun täytyy jo tänä päivänä paeta Ahvenanmaalle tai Ruotsiin. Se on ainoa pelastuksesi … se on vapauttamisesi ehto.
— Ehtoko? toisti ylioppilas. Kuka on pannut minulle semmoisen ehdon?
— Minä. Ei ollut mitään muuta keinoa.
— Ja sinäkö olet tarjonnut ehtoa? Kelle sitten? Keisarinnan palkkasoturilleko?
— Minä pyydän sinua, Iisakki, älä kysele! Lähde, ystäväni, veljeni, sydänsuruni … lähde!
— En, ennenkuin tiedän, millä oikeudella sinä armahdat minua ja määräät minulle ehtoja… Vanhurskas Jumala, missä minä olen? huudahti Alanus äkkiä kauhistuen, ja hypähti ylös vuoteestaan.
— Sanoinhan minä, että olet minun luonani. Rauhoitu! Ei vähääkään melua! Jätä järjettömät kysymykset! Henkesi on vaarassa.
Mutta Alanusta ei käynyt estäminen. Hän juoksi ikkunan luo, tempasi sen auki ja katseli kadulle. Hän tunsi lähimmät talot, näki tuomiokirkon ja torin eteläisen kulmauksen, näki Merthenin talon … mietiskeli muutaman silmänräpäyksen sen talon asemaa, missä hän nyt oli, ja huudahti sitten äänellä, joka melkein tukehtui nyyhkytyksistä:
— Venäläisten päämajassahan minä olen!
Eeva Merthen oli urheampi nainen kuin moni muu, mutta tässä loppui häneltä rohkeus. Hän vaipui nojatuoliin ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Syntyi äänettömyys, jonka aikana Iisakki Alanus antoi kyyneltensä estämättä juosta ja epätoivonsa tulvehtia. Vähitellen hän näytti rauhoittuvan, mutta vain yhteen huokaukseen pusertaakseen koko tuskan, jota kuolettavasti loukattu uskollinen sielu tuntee.
— Minä olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan… Minä olen ihaillut sinua parhaana, korkeimpana, puhtaimpana, mitä maan päällä on… Minä olen tuhannesti tahtonut antaa henkeni sinun tähtesi… Minä olisin surmannut sen, joka olisi uskaltanut sanoa ainoatakaan pahaa sanaa sinusta, ja … nyt täytyy minun halveksia sinua!
Hän ei kyennyt sanomaan enempää. Hän syöksyi ulos.
Ei kukaan estänyt häntä.
Nojatuoliin jäi onneton, joka peitti kasvonsa ja jolta koko kulunut elämä näytti särkyvän pirstaleiksi. Syvempää lankeemusta ei ole kokenut kukaan nainen — kukaan ylevämielinen, jalosti ajatteleva nainen.