14. NOUSEMINEN.
Voimakas saattaa tulla voitetuksi, vakava kompastua, puhdas tahraantua ja luja langeta. Älä tuomitse heitä. Tänään minä, huomenna sinä. Nuo voitetut saattavat kerran voittaa, nuo kompastuneet päästä jaloilleen, nuo tahraantuneet puhdistua ja langenneet jälleen nousta. Voitto tai tappio voivat riippua ulkonaisesta tuesta tai sisällisestä tahdonvoimasta, mutta ensi sijassa siitä, että langennut tuntee lankeemuksensa. Ilman nöyrtymystä ei ole mitään parannusta. Jos lankeemisesi tuntuu pehmoiselta, niin jäätkin siihen nousematta.
Mikä oli vienyt tuon tähän asti niin ihaillun ja puhtaan nuoren tytön, joka nyt tuli oikeutetun moitteen alaiseksi, vihollisen sotapäällikön asuntoon? Historia, jonka henkilöitä Eeva Merthen on, ei ole sitä muistiin kirjoittanut; hänen oma aikansa, joka häntä soimasi, ei viitsinyt etsiä hänen vaikuttimiaan. Hän on ollut aina meidän päiviimme asti ratkaisemattomana arvoituksena jälkimaailmalle, ja jos se tuomitsee häntä lempeästi, niin tapahtuu se vain sentähden, että lankeemus oli hetken hairahdus, mutta nouseminen ulottui yli pitkän elämän.
Säännöttömällä, sotkuisella ja vaikeasti ratkaistavalla probleemillakin, jota sanotaan ihmissydämeksi, on matemaattinen kaavansa. Senkin arvoituksia saattaa, jos vain jotakuinkin tuntee luonteita, mielialoja ja ajan oloja, ellei juuri pitää numeroina, niin kuitenkin selvitellä hyvin varmaksi todennäköisyydeksi.
Ajatelkaamme, että on muutosten aika, melkein sellainen kuin kevät huhtikuun alussa: vielä haihtumattoman entisyyden lumikinoksia jäljellä, vielä syntymättömän kesän nurmea jo näkyvissä. Ajatelkaamme kotia, jossa on paljon rakkautta ja sen ohella vähän heikkoutta, vanhanaikaista yksinkertaisuutta ja samalla myöhemmän ajan kunnianhimoa. Ajatelkaamme nuorta henkilöä, yhtaikaa hellää ja rakastettavaa, uhmamielistä ja haaveksivaa. Ajatelkaamme lapsuuden imarteluja, nuoruuden ihailuja, harvinaista kauneutta, tavattomia hengenlahjoja, vilkasta mieltä ja vapautta janoavaa, itsenäistä luonnetta — että kaikki se on suljettu pienten ja ahdasten porvarisolojen piiriin. Ajatelkaamme sellaisen kotkanpojan rinnassa olevaa tietoista tai puoleksi tiedotonta halua päästä kerran kohoamaan yli muurin, kohoamaan kohti aurinkoa. Ajatelkaamme sielua, joka kauan etsii vertaistaan sitä löytämättä. Ajatelkaamme, että äkkiä tuo unelmain sankari, tuo kauan etsitty ja löytämättä jäänyt vertainen seisoo odottelevin sylin, sykkivän ja myrskyävän sydämen edessä, että sankarissa syntyy aivan samoja tunteita, että he kumpikin tuntevat toisensa siksi, jota he molemmat ovat kaivanneet ja molemmat tarvitsevat, olemuksensa osaksi, äärettömän tyhjyyden täytteeksi, ja että he samana hetkenä, jolloin he tuntevat toisensa, tuntevat molemmat itsensä kokonaisiksi. Ajatelkaamme vihdoin, että tuo tunne ja tuo tunteminen sattuvat omintakeettomalle ja heikommalle heistä kahdesta murroskautena, jolloin perheen siteet näyttävät katkenneen, koti kukistuu raunioiksi eikä ole lähellä mitään tukea, joka pidättäisi jo valmiiksi nostettua jalkaa ja alttiiksi annettua sydäntä velvollisuuden rajoissa — ken uskaltaa, kun ottaa huomioon kaikki nuo olosuhteet, ensiksi heittää kivellä Eeva Mertheniä, kun hänen ihailtu sankarinsa sanoi hänelle: tule! ja hän seurasi häntä?
Jos Eeva olisi ollut mies, olisi hän astunut Keithin uraa; jos Keith olisi ollut nainen, olisi hän toiminut Eevan tavoin. Mitä arvoa kapinallinen sydän antaa sellaisessa vaalissa tapojen kahleille ja ihmisten tuomiolle?
Se on lankeemisen painolaki, joka uudistuu monenmuotoisena suvusta sukuun. Äärellinen, katoava pyrintöperä asetetaan aina korkeampaa, ääretöntä ylemmäksi. Mutta se ei jää rankaisematta. Tulee päivä, jolloin niiden ulkonaisten siteitten, jotka vapaa ihminen katkoo ja heittää pois kuin kahleet, huomataankin olevan sisällinen laki, sielujen side, jolloin yhteiskunnan tapojen tuomio, jota hän hairahduksen hetkenä halveksii ja uhmaa, osoittautuukin olevan hänen omantuntonsa todistus. Silloin hänen silmänsä aukenevat, silloin hän seisoo erotettuna Jumalasta, jonka hän on unohtanut, ihmiskunnasta, jota hän on halveksinut, sisäisestä vartijasta, jonka hän on luullut ainiaan vaikenevan, mutta joka vain odottaa aikaansa puhuakseen ja rangaistakseen.
Semmoisessa heräämisessä on valittavana vain joko nouseminen tai vaipuminen. Ihmishenki kapinoi: sen täytyy nöyrtyä tai paatua.
Palaamme kertomukseen.
Eeva Merthen oli kulkenut kuin unissaan siihen hetkeen asti, jona hän näki Iisakki Alanuksen. Kasvatusveli, joka rakasti häntä enemmän kuin veli, palautti hänen entisyytensä muistot, entisyyden, jonka hän oli hylännyt ja kieltänyt. Eeva oli turhaan tahtonut tehdä häntä sankariksi, jota etsi; mutta Iisakki oli jalo ja oikeudentuntoinen, ja Eeva piti hänestä. Oli eräs keino sen hyvittämiseksi, mitä hän oli rikkonut häntä vastaan. Eeva pelasti hänen henkensä, samapa se miten: eikö siinä ollut kylliksi? Ei, siinä ei ollut kylliksi. Samana silmänräpäyksenä, jolloin Iisakki huomasi, missä hän oli — hänen luonaan, ja kuitenkin vihollisen päämajassa — olivat kaikki siteet katkenneet heidän väliltään, Eevan ja entisen elämän väliltä. Iisakki halveksi häntä ja jätti hänet häpeän syvyyteen.
Tuona hirveänä hetkenä oli onneton Eeva yksin maailmassa. Hänellä ei ollut enää mitään muuta jäljellä kuin herännyt, lahjomaton vartija, joka nyt alkoi puhua, ei mitään, ei edes sitä miestäkään, jota hän rakasti ja jonka hän oli luullut olevan hänelle kaikki kaikessa.
Hän ei itsekään tiennyt, miten kauan hän oli maannut nojatuolissa, kasvot kätkettyinä hienoihin, sormusten koristamiin käsiin. Hän ei tiennyt Kaarinin astuneen huoneen läpi ja luulleen hänen nukkuvan. Mutta eipä hän tiennyt sitäkään, oliko hän itkenyt vai nukkunut. Hän oli kuin kokonaan menehtynyt.
Silloin ovi aukesi, Keith astui sisään. Eeva tunsi hänen askelensa, mutta ei liikahtanut.
— Ettekö voi hyvin? kysyi hän osaaottavaisesti.
Eeva ei vastannut.
Keith irroitti hiljaa hänen toisen kätensä, otti sen omaansa ja istuutui hänen viereensä.
— Mademoiselle — jatkoi hän ranskaksi hymyhuulin, minä olen valloittanut kuningaskunnan enkä tahtoisi sitä enää menettää. Jos jokin vihollinen on hyökännyt valtakuntaani, tahtoisin vain tietää sen nimen, jotta saisin vaatia sen taisteluun ja voittaa sen!
Eeva kääntyi poispäin, ja nyt hän tunsi itkevänsä. Hän rakasti tuota miestä sanomattomasti ja hän häpesi sitä.
— Niin, jatkoi Keith leikillisesti, nyt näen, että vihollinen on tullut. Mutta olkoonpa se kuka tahansa, päänkivistys tai mustasukkaisuus, se on mennyttä miestä, ei se ole enää iltaa näkevä. Luuletteko, että minä antaisin sen riistää kalleimman omaisuuteni?
— Tiedän minäkin kalliin omaisuuden, jota en anna ystävän enkä vihollisen riistää itseltäni, vastasi Eeva, kasvot yhä poispäin käännettyinä. Hänelle johtui eräs ajatus mieleen ja siitä hän sai rohkeutta. Hän ei enää itkenyt.
— No pyhän Patrikin nimessä, vastasi skotlantilainen, tahtoisinpa nähdä sen ryövärin, joka uskaltaa häiritä teitä. Onko kysymys kaunisten hiustenne kutrista?
— Ei, mylord. On kyseessä naisen kunnia.
Kenraali kävi vakavaksi. Vastaus ei ollut hänelle mieleen, mutta eipä hän nyt ensi kertaa kuullut rohkeata sanaa noilta kauniilta huulilta.
— Mitä nyt? kysyi hän. Kuka uskaltaa loukata teitä ja vielä toivoa elävänsä? Kuka uskaltaa loukata sitä, joka on Keithille kaikki kaikessa?
— Te itse, mylord.
Keith nousi ylös, astui muutamia askeleita edestakaisin huoneessa. Hän oli ylimys ajatustavoiltaan niinkuin syntyperältäänkin, mutta sotaelämä oli opettanut häntä pitämään moisia asioita vähäpätöisinä.
— Mademoiselle — sanoi hän puoleksi leikillä, puoleksi moittien — sotilas tarjoaa teille kaikki, mitä hänen vallassaan on, jakamattoman rakkautensa ja kunnioittavan uskollisuutensa. Kaikki teidän toiveenne on hän kykynsä mukaan täyttävä. Enempää hän ei voi tarjota. Älkää pyytäkö rauhallista pesää ilmoja samoilevalta haukalta, joka ei aamulla tiedä, mihin illalla istahtaa.
Eeva oli noussut seisomaan. Hän uskalsi jälleen kohottaa katseensa, hän oli taaskin entinen ylpeä Eeva. Samana hetkenä, jona hän tunsi lankeemuksensa ja ymmärsi, ettei hän voinut elää nousematta siitä, samana hetkenä hän oli pelastettu.
— Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa, mylord?
— Ei, minä pyydän, käykää istumaan, minulla on tuhansia asioita sanottavana. Minä en tahdo loukata teitä puhumalla teille teidän kauneudestanne tai omasta rakkaudestani. Mitäpä se hyödyttäisi? Sen kaiken tiedätte ennestään. Te ette ole niitä naisia, joita miellytellään makeisilla, enkä minä ole kyllin nuori kilpaillakseni niiden kanssa, jotka tarjoavat niitä teille. Mutta sallikaa minun sanoa, mitä Jaakko Keith oli, ennenkuin hän näki teidät, ja mitä hänestä on tuleva, jos te edelleenkin olette niin jalomielinen, että pidätte huolta hänen kasvatuksestaan. Voi, mademoiselle, minä olen teitä ennen tuntenut ainoastaan yhden naisen, jossa kaikki sukupuolenne rakastettavat ominaisuudet olisivat olleet yhtyneinä miehen lujaan tahtoon ja kuningattaren ylevyyteen. Se oli äitini, Mary Drummond, joka polveutui Perthin jaarleista, rohkeudestaan, uskollisuudestaan ja onnettomuudestaan kuulusta suvusta. Olin vielä lapsi, kun kadotin hänet, mutta häntä minun on kiittäminen siitä, että vielä voin kunnioittaa naista. Hovit, taistelutantereet ja suuret pääkaupungit, joissa olen viettänyt enimmän ajan elämästäni eivät ole sellaisia paikkoja, missä oppii tuntemaan naisen arvoa, Niin todellakin, olinhan kahdenkolmatta vuoden iässä kerran rakastunut Pariisissa… Mutta ettehän te kuuntele?…
— Kyllä minä kuuntelen, mylord, kunnes palaatte siihen asiaan, josta muistutin.
— Minä vakuutan, ettei hän ollut mikään kuninkaallinen prinsessa eikä edes noita satoja markiisittariakaan, joiden helmoja tallaa melkein joka askelella Pariisissa. Hän oli pieni ruskeaverinen porvaristyttö…
— Niinkuin minäkin, mylord!
— Ah, te laskette leikkiä, votre altesse, (teidän korkeutenne)! Sanalla sanoen, hänen isällään oli suunnattoman tärkeä luottamustoimi, hän oli kuninkaan ensimmäinen tukankähertäjä. Mutta se ei lainkaan estänyt Susanna Cabet'ta näyttämästä minun silmissäni viehättävältä. Minua pyydettiin siihen aikaan valloittamaan Sisiliaa Espanjan kuninkaalle. Luuletteko minulla olleen aikaa kuunnella niin kunniakasta tarjousta. Ei, minä sepittelin romansseja Susannan jalkojen juuressa; minä olin niin hurmaantunut, että olisin voinut naida hänet.
— Todellakin!
— Niin, mitäpä hullutuksia ei olisikaan valmis tekemään kahdenkolmatta iässä! Onneksi ei hänen mieleensä juolahtanut panna rakkauttani niin kovalle koetukselle. Pariisissa eletään vain kutakin päivää varten kerrallaan. Ei kumpikaan meistä ajatellut tulevaisuutta, kun eräänä päivänä jouduimme riitaan pienestä sylikoirasta. Minä olin antanut hänelle mitä sievimmän pienen gascognalaiskoiran, joka tuskin oli rottaa suurempi, ja sillä oli siselöitty, hopeinen kaulavyö; minä tahdoin antaa sille nimen Bébé, mutta Susanna oli saanut päähänsä, että nimeksi oli pantava Jaakko. Ymmärrättehän, ettei se nimi minusta ollut oikein sopiva… Susanna oli itsepäinen pikku hupsu, jolla keikarimaisten à la régence suortuviensa alla oli vain tavallinen, pieni, tyhjä tytön pää. Sana syntyi sanasta, ja lopuksi tuli ero. Liian myöhäistä oli lähteä Sisiliaa valloittamaan, purjehdin sen sijaan vaaralliselle retkelle Skotlantiin, mutta tuon mitättömän romaanin seuraukset olivat onneksi minulle, muuten en olisi sen kertomisella väsyttänyt teitä. Olin kyllästynyt tunteilla leikkimään ja pidin vastedes paremmin varani. Paitsi ruhtinatar Dolgorukia…
— Tietysti arvokkaampi rakkaus…
— Epäilenpä sitä. Dolgorukit olivat 1729 Venäjän mahtavin suku. Nuori tsaari Pietari II oli kihloissa sotamarsalkka Dolgorukin tyttären kanssa. Tuo kaikkivaltias mahtaja tarjosi minulle sisarensa tytärtä puolisoksi, ja tunnustan, että hetkisen ajattelin ottaa kyllä tarjouksen vastaan. Tyttö oli kaunis, nerokas ja kunnianhimoinen … niinkuin te, mademoiselle.
— Ja ruhtinatar, mylord.
— Miksi ei? Liitto tuon mahtavan suvun kanssa ja keisarillisen perheen sukulaisuus olisivat avanneet minulle mitä loistavimman uran Venäjällä, jos muuten kukaan kuolevainen voi edeltäpäin arvata tulevaisuuttaan tuossa maassa, missä tänään saattaa olla valtaistuimen portaalla ja huomenna kenties jo nääntyä Siperian erämaissa. Minä ajattelin todellakin tuota edullista liittoa, mutta kun eräänä päivänä menin tervehtimään ruhtinatarta, näin eteisessä nuoren orjatytön, jota raastettiin pois puoli alastomana ja jonka paljaat hartiat vuotivat verta hirveitten ruoskaniskujen jäljiltä. Kysyin, mitä tuo onneton oli tehnyt, ja sain kuulla hänen särkeneen kiinanposliinisen maljakon. Häntä oli rangaistu ruhtinattaren omasta käskystä ja, häpeä sanoa, osaksi hänen omalla kädelläänkin. Sen arvaatte, että minä käännyin heti takaisin eteiskäytävästä, enkä siitä hetkestä asti enää nähnyt tuota julmaa naista. Ei siinä kylliksi, että on kauneutta, neroa ja kunnianhimoa: pitää myöskin olla sydän … niinkuin teillä, mademoiselle.
— Joko olette päässyt loppuun, mylord?
— Joko teitä väsyttää kuulla? Ah, mademoiselle, kun olen kiusannut teitä näillä mielettömyyksieni ja kiusausteni muistoilla, niin olen tehnyt sen vain, jotta ymmärtäisitte, millä oikeudella te olette anastanut niin ainutlaatuisen ja kiistämättömän paikan sotilaan sydämessä. Jos olisin rakastanut teitä kahdenkymmenen vuoden iässä, kukapa olisi silloin taannut, että olisin rakastanut teitä vielä kolmen- tai neljänkymmenen vanhana? Ja jos olisitte ollut ylhäissukuinen nainen, jonkun kuninkaan tai keisarin sukulainen, kukapa olisi vakuuttanut minulle, ettei kaikkien noiden sukuperän, neron ja kauneuden avujen takana olisi piillyt julma sydän, joka kerran raatelisi oman sydämeni? Mutta minä en ole nuori, ettekä te ole ruhtinatar. Te ette voi kätkeytyä minun näkyvistäni minkään naamarin taa, ja minä, joka olen kokenut elämää, joka olen yksin mielettömyyksistänikin ottanut oppia, minä olen teissä löytänyt ainoan naisen, jota milloinkaan olen todella rakastanut, paitsi äitiäni. Te olette minusta elämän korkein ja paras, lukuunottamatta kunniaa, eikä sekään voi kilpailla teidän kanssanne, sillä te olette ainoa nainen, joka olette minun arvoiseni. Uskotteko minua nyt, kun sanon teille, etten minä enää voi elää ilman teitä, ettei mikään muu kuin kuolema voi meitä erottaa toisistamme? Ja jos sen uskotte, mademoiselle … jos siinä on teille kylliksi, että Jaakko Keith antaa teille vastalahjaksi onnestaan miehen sanan, sotilaan kunnioituksen, koko jäljellä olevan elämänsä ja koko sydämensä … niin älkää sitten pyytäkö mitään muuta, minä olen antanut teille kaikki, mitä voin antaa.
Eeva nousi taaskin istuimelta. Jokainen sana oli mennyt hänen sielunsa lävitse kuin hehkuva nuoli. Hän tunsi, että hänen sisimmässään oli voima, joka kavalsi hänet ja melkein vastustamattomasti pakotti heittäytymään tuon miehen syliin ja sanomaan: ei, ei, ei, siinä on kylliksi, en pyydä mitään muuta!… Mutta niin valtavana oli hänen mielessään vielä vaikutelma, jonka Iisakki Alanuksen tapaaminen oli aiheuttanut, että hän antoi jo kohotettujen käsiensä vaipua alas, tukahutti kavaltavan sydämensä sanat, jotka nousivat hänen huulilleen, ja vastasi:
— Kaikki, paitsi nimeänne, mylord!
— Niin, sanoi Keith ehkä ylhäisemmin kuin itse tiesi tai tahtoikaan. Minä olen tarjonnut teille kaikki, mitä voin tarjota. Nimeni ei ole yksin minun omani, se on sukumme oma.
— Te olette oikeassa, vastasi Eeva Merthen, nyt yhtä ylpeänä kuin Keith itsekin. Nimi ei ole yksin meidän omamme. Häväisty nimi häpäisee samalla kaikkia, joilla on sama nimi. Minä en tiedä siihen nähden, mylord, mitään erotusta ylhäisimmän ja alhaisimman välillä, jotka tahtovat kantaa nimeään kunnialla.
Keithin alahuuli venyi ylähuulta pitemmälle. Se oli ominaista hänen suvulleen niinkuin sen sanotaan olleen Habsburg-suvussakin.
— Mademoiselle — sanoi hän koettaen hymyillä — minä käsitän tunteenne, vaikka ne minusta olisivat kohtuuttomat kenen tahansa muun tuntemina kuin teidän. Te olette syntynyt kantamaan kruunua, ja jos luonnon sukuoikeus olisi tunnustettu, olisi mikä muu nimi hyvänsä kuin kuninkaallinen liian vähäinen teille. Meidän täytyy, oli miten oli, taipua aikamme ennakkoluuloihin. Mitä hyödyttäisi tavoitella nimeä, kun todella jo omistaa kaikki sen edut? Teidän kaltaisenne suuret sielut ovat kaikkea näennäistä korkeammalla.
— Minä pidän teidän sieluanne, mylord, yhtä ylevänä kuin omaani.
— Hyvä. Minä otan aateliskirjani teiltä niinkuin olisin saanut sen Skotlannin kuningattarelta. Mutta yhdessä suhteessa te olette vapaampi kuin minä. Isänne tosin sanoi minulle, että teidän sukunne polveutuu vanhasta böömiläisestä aatelissuvusta. Mutta teidän ei ole niinkuin minun vastattava aateluudestanne Skotlannin yhdeksän lordimarsalkan edessä suoraan alenevassa polvessa. Se on vastuu, jota teidän kannaltanne katsoen voi surkutella, mutta josta minä en pääse vapaaksi.
— No niin, mylord, enkä minä enää olisi teidän kaltaisenne miehen arvoinen, jos vielä kiistelisin siitä. Suvaitkaa nyt myöskin kuulla minua yhtä hyväsydämisenä kuin olette kohdellut minua aina siitä asti, kun ensi kerran kohtasimme toisemme Paimiossa. Minä en ole koskaan elämässäni unohtava, että te olette kunnioittanut minua antamalla minulle suuren miehen rakkauden. Minä olen rakastanut teitä niinkuin saattaa rakastaa vain suurta, jaloa, ylevää tässä elämässä … ei, älkää keskeyttäkö, minä rakastan teitä vielä, en ole koskaan elinpäivinäni lakkaava teitä rakastamasta! Mutta teidän omanne voin minä olla ainoastaan puolisonanne. Ah … hetkiseksi minä olen sen unohtanut … olen mielettömänä, erheisenä luullut, että sille miehelle, jota rakastaa, pitäisi uhrata kaikki … maailman tuomio, omaisten kyynelet, jopa kunniankin vaatimukset … mutta minä petyin, mylord, ja olen sitä katuva niin kauan kuin elän. Nyt minä sen tiedän … älkää pahastuko, kasvatusveljeni on ollut omanatuntonani. Minä olen voinut kestää paljon, mutta hänen halveksimisensa on kukistanut minut. Minä en voi elää teidän rakastajattarenanne, mylord. Jos te tai minä voimme kohota maailman tuomiota ylemmäksi, niin ette te voi rakastaa minua enkä minä hengittää niin kauan kuin halveksin itseäni.
— Mitä? Sekö konna, jota armahdin!
— Te lahjoititte minulle hänen henkensä; lahjoittakaa vielä kerran minun tähteni hänelle anteeksianto! Sitten olisi minulla vielä pyyntö itseni puolesta. Minä en voi jäädä Turkuun, antakaa minulle lupa matkustaa Ruotsiin! Alanus ei ole vielä lähtenyt, hän kyllä etsii jonkun laivan ja vie minut johonkin, missä ei kukaan soimaa minua hairahduksestani eikä … häpeästäni.
Peloton sotilas, jonka rohkeus ei koskaan ollut lannistunut, jonka käsi ei ollut koskaan vavissut kuoleman vaaroissa, tunsi ensi kerran kasvonsa kalpenevan. Hän katsoi rakastettunsa tummiin silmiin. Jos hän niissä olisi huomannut arkuuden vivahdustakaan, vähäisintäkään salaisen epäröimisen merkkiä tai edes silmän kätkössä kavaltavan kyynelen, josta hän olisi saanut aihetta toivoa, että tunteet kuitenkin viimein voittaisivat kapinoivan tahdon, niin ei hän, voittoihin tottunut, olisi peräytynyt. Mutta ei, Eeva ei epäröinyt, hän ei itkenyt, ei hieronut kauppaa tunteittensa kanssa, hän seisoi siinä niin lujana, niin levollisena, niin päättäväisenä kuin ainoastaan voimakas sielu voi seisoa, kun on edessä vaali, josta riippuu koko elämä. Keith ymmärsi, että hänen vastauksensa oli lopullisesti ratkaiseva, ja hän oli voitettu.
— Mademoiselle, sanoi hän, te ette lähde, te jäätte tänne. Enkö jo sanonut, että olen valloittanut kuningaskunnan enkä aio antaa minkään vihollisen riistää sitä itseltäni?
— Minä en ymmärrä teitä, mylord.
— Ja te luulette, että minä sallisin teidän lähteä, että minä palkitsisin teidät maanpaolla, köyhyydellä, katumuksella ja yksinäisyydellä kaikesta siitä auringonloistosta, jota jo olette levittänyt ja yhä vielä olette levittävä minun yksinäiseen elämääni? Luuletteko todellakin, että minä voisin elää ilman teitä ja kuolla ilman teitä? Mikä elämä keskellä sodan kauhuja! Mikä kuolema, kun ei ainoakaan kyynel kostuttaisi sotilaan hautaa! Ei, mademoiselle, kunnia on ollut Keithin nuoruudenmorsian, kunnia on pysyvä hänen valkyyrianansa viimeiseen hengenvetoon saakka, mutta Eeva Merthen on tuleva hänen puolisokseen.
Yksi ainoa sana, vähäinen haihtuva sana, kuinka se voi niin äkkiä muuttaa kaikki? Tuo keveä ihmishuulilta kuuluva äänenvärähdys, joka niin nopeasti syntyy ja nopeasti häviää — tuo heikko hengähdys, joka tuskin saattaa liikuttaa haavan vapisevaa lehteäkään, kuinka se voi särkeä sielut kuin salama ja jälleen yhdistää ne kuin kaksi yhteenjuoksevaa, aaltoilevaa virtaa? Kuinka yksi ainoa sana voi kaataa voimakkaimmankin ja jälleen kohottaa heikoimman, katkoa kärjet ja murtaa muurit, levittää hyytä tai kukoistusta ihmiselämän lyhyeen hetkeen, vieläpä kulkea vuosisatojen ja sukujen halki, luoden uudeksi aikakausia?
Niin oli todellakin. Yksi ainoa sana oli kaatanut ylpeän ruusun maahan kuin kuihtuva syksy; toinen sana oli sen jälleen kohottanut kuin kukkiva kevät. Silloin puhkesi voimakas tyttö kyyneliin. Hän oli tietämättään langennut syvälle, ja voimatta enää toivoakaan noussut lankeemuksestaan.