15. HERTTUATAR.
Tuosta ajasta alkaen — lopulta huhtikuuta 1743 — esiintyi Eeva Merthen kenraali Keithin puolisona. Hän alkoi jokaisessa sopivassa tilaisuudessa olla viipurilaisen sijasta kenraalin tulkkina hänen jokapäiväisissä vastaanotoissaan. Keithiä miellytti hänen seuransa keskellä rasittavia toimia; kenraalin asiakkaat tapasivat hänessä puolustajan, joka tunsi maan ja harrasti sen menestystä. Milloin tuli virkamies virka-asioissaan, milloin porvari valittamaan majoituksista, milloin talonpoika, jolta oli otettu viimeinen hevonen sotaväenkuljetukseen, milloin hädänalainen pyytämään apua, milloin valittaja, joka oli kärsinyt väkivaltaa, oikeutta vaatimaan. Uusi tulkki ei ollut välinpitämätön puhetorvi niinkuin entinen; kohta huomattiin, että hänellä oli vaikutusvaltaa ja että hän osasi sitä käyttää. Vaikka Eeva Merthen kerran olikin tulkinnut liian vapaasti, kun hänen kasvatusveljensä oli vaarassa, oli hän nyt sitä tunnollisempi ja tarkempi. Hän oli auttanut isäänsä virkakirjelmien laatimisessa, tunsi koko lailla 1734:n vuoden lakia ja ryhtyi nyt sitä tarkemmin tutkimaan. Kohta hän otti huolekseen monien anomuskirjeiden tarkastuksen, joita joka päivä tuli. Hän oli viisas ja tarkkaälyinen, hän tunsi osanottoa kaikkea tosi hätää kohtaan, mutta hän kykeni myös huomaamaan kaikki kohtuuttomat valitukset. Ihmiset alkoivat pitää hyvin suuressa arvossa hänen etevää ymmärrystään ja luottaa lujasti hänen oikeudentuntoonsa. Eeva tuli ylipäällikön korvaksi, ja koska Keith oli joka päivä tekemisissä kenraalikuvernööri Campenhausenin kanssa, siten myöskin koko maan vaikuttavimmaksi henkilöksi. Tuskin kului päivääkään, ettei olisi huomattu jotakin selvää merkkiä tuon nuoren käden toimista, joka niin viisaasti, niin varovasti ja hyväätekevästi ryhtyi vaikuttamaan valloitetun maan hallitukseen.
Huhu "herttuattaresta" levisi nopeasti, ja se otettiin vastaan ilmeisesti epäillen. Aateliset ja porvarit, jotka jo alkoivat tyytyä uuteen hallitukseen, virkamiehet, joiden täytyi tottua siihen, Merthenin talon entiset seurusteluystävät, jotka kaikki ankarasti moittivat harha-askelta, kaikki he olivat suutuksissaan ja kohauttelivat olkapäitään. Moni mietti, oliko enää otettava vastaan kenraalin kutsuja vai olisiko halveksimisen painolla kukistettava hänen julkea lemmittynsä.
Nuo yleisen mielipiteen kulkupuheet saapuivat kenraalinkin kuuluville, ja hän päätti katkaista niiltä kärjen. Se oli hänelle itselleen nyt kunnia-asia. Hänen puolisonsa ei ollut suostunut jäämään väärän aseman taakkaa kantamaan, ja kenraali oli luvannut poistaa häneltä jokaisen nöyryytyksen.
Vielä oli eräs solmu tuossa sotkeutuneessa langassa. Sotapäällikön täytyy olla varovainen sodan parhaillaan kestäessä. Hänen arvonsa ja asemansa riippuvat siitä, mitä ranskalaiset sanovat prestigeksi — ennakkomielipiteestä, että hän on voittamaton. Voidakseen hallita ei hän itse saa näyttää hallitulta; voittaakseen ei hän itse saa näyttää voitetulta. Ylpeä lordi ei voinut tuohon aikaan alentua melkein naurettavaan sulhasen asemaan. Mutta hän saattoi hakata Gordionin solmun auki sotilasmiekallaan, tunnustaa nuoren naisen puolisokseen ja pitää huolta, että häntä semmoisena kunnioitettiin. Eeva oli kyllä osoittautuva sen kunnian arvoiseksi.
Epäilemättä se oli uutta tapojen uhmailua. Mutta Eeva Merthen oli kyllin viisas ja kieltäytyväinen odottaakseen. Hän oli saanut sotilaan lupauksen, ja se riitti hänelle. Olihan hän tuon miehen kihlattu, vaikkei vielä hänen vihitty vaimonsa, joksi hän oli tuleva sodan päätyttyä.
Kenraali kutsui, niinkuin hän useinkin oli tehnyt talven kuluessa, luoksensa lukuisan joukon seudun ylhäisimpiä. Harvat uskalsivat jäädä tulematta. Vieraat saapuivat uteliaina ja päättivät olla varuillaan. Mutta heiltä riistettiin aseet. Uusi emäntä otti heidät vastaan niin levollisesti, niin yksinkertaisesti ja niin vaatimattoman arvokkaasti kuin olisi aina toimittanut emännän tehtäviä ylhäisessä talossa. Ylevyys näytti hänessä olevan syntyperäistä. Hänessä ei ollut mitään pelkoa eikä neuvottomuutta, vielä vähemmin yritystä pitää yllä uutta asemaansa nousukkaan teennäisellä ylevyydellä. Jos hänen sydämensä sykkikin nopeammin tässä ensimmäisessä, hirveässä näytännössä, niin pysyivät sen sykähdykset peitossa mustan atlaspuvun alla. Oli ainakin odotettu, että tavattaisiin tuo uusi tähti loistavassa puvussa, mutta hän piti surupukua isänsä kuoleman jälkeen; yksi ainoa timanttirintaneula oli ainoa näkyvä merkki Keithin anteliaisuudesta.
Isäntä puolestaan piti asiaa yhtä luonnollisena. Ei mitään selityksiä. Meine Gemahlin, ma femme, my wife, aina sen mukaan, mitä kieltä hän milloinkin käytti, sanalla sanoen vaimoni, mutta ei mitään esittelyä. Hänestä se oli itsestään selvää, ja vierasten täytyi joko tahtoen tai tahtomattaan mukautua siihen. Ainoastaan valloitetun maan ylipäällikkö saattaa vaatia, että hänen sanaansa niin oitis totellaan.
Kenraalikuvernööri kreivi Campenhausen kohta esimerkillään muistutti muille vieraille heidän velvollisuuksistaan. Kun hänen kuultiin kunnioittavan huomaavaisesti kuin hovimiehen ainakin nimittävän emäntää myladyksi, ymmärsivät vapaaherrattaret ja hovioikeudenneuvoksettaret, että heidän tuli seurata esimerkkiä. Niidenkin, jotka eivät sitä tahtoneet ymmärtää, täytyi tunnustaa, ettei tässä puuttunut mitään ladyn henkilöstä eikä täydellisestä ryhdistä. "Herttuatarta" ei uskallettu mainita tuossa seurassa; se nimitys kuului kansan kieleen.
Merthenin perheestä oli vain Kaarin läsnä, mutta entisistä ystävistä montakin. Seisoa uudelleen vastapäätä kuluneen elämän muistoja, joista kaikista on eronnut — ei alentua mihinkään puolustelemiseen eikä kuitenkaan kieltää vanhaa ystävyyttä — se oli kaikista vaikein ratkaistavana oleva tehtävä. Mikä syvä juopa olikaan entisyyden ja nykyisyyden välillä! Mutta nuori emäntä selvitti senkin vaikean tehtävän ihmeteltävän taitavasti. Hän oli kuin pitkältä matkalta palannut, jolloin luonnollisen osaaottavasti tiedustellaan kaikkea, mikä ennen muinoin, kauan, kauan sitten oli rakasta ja tuttua ja mikä nyt jälleen nähdään uusissa olosuhteissa. Hän ei olisi saattanut valita parempaa tapaa poistaakseen vieraitten epäilyksen ja sovittaakseen niiden suuttumuksen, jotka eivät voineet unohtaa entistä porvaristyttöä, vertaistaan, jonka sallimus — tai kuten he olivat hyvinkin taipuvaiset sanomaan, häpeä — oli koroittanut niin paljoa ylemmä heitä. Heistä näytti kyllä niinkuin onnen vaiheet olisivat saaneet aikaan suuren muutoksen pormestari Merthenin ihaillussa tyttäressä, mutta ainoastaan hänen edukseen. Hän oli ollut uhmaileva, mutta tullut ihmeellisen nöyräksi; hän oli ollut oikullinen ja tullut ihmeellisen tyyneksi. Kaikki se hyvä, mitä he ennen olivat nähneet hänessä — hellä, osaaottavainen sydän, viehättävä sulous ja viisas pikku pää — sen kaiken he olivat nytkin tuntevinaan, mutta toisessa muodossa. He luulivat hänen tanssineen ruusuilla uuteen asemaansa eivätkä tienneet hänen tiensä kulkeneen pistävien ohdakkeiden, epätoivon ja pimeyden läpi.
Emännän surupuvun kunnioituksesta ei sinä iltana tanssittu kenraali Keithin pidoissa. Sotilassoittokunta esitti vieraille komeimpia kappaleitaan; italialainen, Pietarista tullut soittotaituri lauloi romansseja kitaran säestyksellä. Nuoret upseerit huvittivat naisia sana-arvoituksilla ja pilapuheilla. Rauhanhierojain läsnäolo antoi seuran vanhimmille hyvän aiheen valtioviisauden rakennelmiin, mutta Hatuista ja Myssyistä oli nyt yhtä vähän puhetta kuin Pietarin valloittamisesta. Nyt kiisteltiin, oliko Lybeckin ruhtinaspiispa, Tanskan perintöruhtinas vaiko Birkenfeldin herttua tuleva Ruotsin perintöruhtinaaksi; ja siitä vaalista riippui hyvin likeisesti, oliko Suomi joutuva Venäjän omaksi vaiko pysyvä Ruotsilla, säilyvä kokonaisena vaiko pirstoutuva palasiksi. Salaperäiset rauhanhierojat itse olivat paljasta suloutta ja päivänpaistetta. Heidät oli asetettu pelipöydän ääreen: leijona kiljui seisten leijonaa vastassa, Cedercreutz Rumanzovia vastassa; kettu vaani kettua, von Nolcken Luberasia. Aamupäivällä nuo herrat olivat pelanneet kruunuista ja maista Turun raatihuoneessa, illalla he koettivat siepata toinen toiseltaan kourallisen kultarahoja. Molemmat pelit olivat yhtäarvoiset: kansat saivat maksaa kummankin.
Ilta kului. Keithin emäntä oli esitetty Turulle ja Suomelle. Hänen voittonsa oli ollut täydellinen — paitsi yhdellä taholla.
Turussa oli eräs porvarisrouva, herttuatarta ylpeämpi; hän oli Eeva Merthenin kummi, entinen kaunis ja rikas laamanninleski Björkegren, josta sittemmin tuli rouva Heldt ja joka nyt jo uudestaan oli ollut kaksi vuotta leskenä. Hän oli muiden mukana syksyllä paennut Tukholmaan, mutta sitten palannut Turkuun ensi avovedellä. Tuo ylpeä kummi, joka enemmän kuin kukaan muu oli rakastanut, imarrellut ja hemmoitellut ristitytärtään aina lapsuudesta asti, hän yksin ei nyt voinut antaa anteeksi tälle. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan kutsua Keithin pitoihin. Eivät ystävien huomautukset, eivät myöskään sovintoa hieromaan lähetetyn Kaarin Merthenin rukoukset saaneet taipumatonta rouvaa lähtemään ristityttärensä luo. Hänen vihansa oli nyt yhtä taipumaton kuin hänen rakkautensa ennen oli ollut heikkoudelle altis.
— Minä olen ollut äidin sijassa Eevalle, hän sanoi itkevälle sovinnonhierojalle. Hänen äitinsä uskoi hänet minun huostaani, minun on vastattava hänen vioistaan, ja hän on uskaltanut astua semmoisen askelen kysymättä neuvoa minulta!
— Mutta — väitti vastaan neuvosmiehenrouva Wechter, joka ei ollut yhtä taipumaton — sinähän, sisar, olit Tukholmassa. Eihän Eeva voinut kahlaten tulla meren yli neuvoja pyytämään.
— Hän osaa kirjoittaa, ja kirjeet kulkevat merien ja maiden yli.
— Kuinka olikaan, huomautti neuvosmiehenrouva pisteliäästi, kysyitkö sinä, sisar, neuvoa Hannu sedältä, kun kätkit Heldtin mustapuiseen vaatekaappiisi?
— Minä olin kysynyt häneltä jo aikaisemmin; olot olivat ihan toiset silloin, sisar Wechter! Minä en aio alentua ottamaan vastaan kenraalin kutsuja.
Kaarin vei sen sanoman.
— No hyvä, sanoi Keith hymyillen, hän ei tahdo tulla meille, meidän täytyy mennä tervehtimään häntä.
Kenraali puolisoineen kävi vierailulla Turun huomatuimmissa perheissä, ja heidät otettiin kaikkialla vastaan asianmukaisella kunnioituksella. Vihdoin kenraalin uhkeat vaunut englantilaisine nelivaljakkoineen, kullalla kirjailtuine lakeijoineen ja edessä ratsastavine käskyläisineen pysähtyivät rouva Heldtin portille joen rannalle. Syntyipä hälinä talossa. Ylpeä rouva ei uskaltanut lähettää pois semmoisia vieraita, eikä silloin vielä osattu panna ovelle laatikkoa käyntikortteja varten.
Rikas rouva Heldt ilmestyi Tukholman uusimman muodin mukaiseen triumfanttiin puettuna kultaisine ranne- ja korvarenkaineen ja rintakoristuksineen, niin koreana ja ylhäisenä kuin ollakin tuli himmentääkseen kenraalin rouvaa. Hän oli odottanut tapaavansa Keithin puolison julkean nousukkaan koko komeudessa ja tahtoi voittaa hänet loistollaan.
Se oli tarpeetonta. Hän näki entisen lempilapsensa yksinkertaisessa surupuvussa, jota koristi ristiäidin kallisarvoinen kumminlahja, kultasolki, ja huomasi hänet yhtä nöyräksi kuin hän itse, kummi, oli uhmailevan ylpeä. Ennenkuin korea rouva ehti aavistaakaan niin suunnatonta arvon tarjoaman etuoikeuden karttamista, kumarsi Eeva kaunista päätään ja suuteli kumminsa kättä.
— Puolisoni — sanoi kenraali saksaksi — tahtoi osoittaa kunnioitustaan ja rakkauttaan lapsuutensa suojelijalle.
— Kummi! — sanoi Eeva sydämellisesti kuin ennen muinoin — saanko olla niinkuin ennenkin teidän hemmoiteltu lapsenne?
Eikä kummi ollutkaan terästä tai kiveä. Hän oli opetellut ulkoa kaikki ne arvon loukkaamista, oikeutettua paheksumista ja loukattua velvollisuudentuntoa ilmaisevat sanat, joilla semmoisessa kohtaamisessa oli sopiva musertaa pahantekijä karkuri, mutta nyt hän oli unohtanut ne kaikki. Neuvottomuudessaan hän ei löytänyt ainoatakaan sopivaa sanaa vastaukseksi, mutta hän levitti käsivartensa vanhan tavan mukaan lumotarta vastaan, jota hän ei koskaan ollut voinut vastustaa, ja samassa silmänräpäyksessä lepäsi Eeva hänen avatussa sylissään.
— Paha, paha lapsi! oli ainoa, mitä voitettu kummi sai sanotuksi.
Siitä hetkestä alkaen tuli rouva Heldtistä ristityttärensä harras puolustaja, ja koska hänen sanansa vaikutti paljon Turun porvarisylimysten perheissä, tasoittuivat pikemmin kuin osattiin toivoakaan ne pauhaavat hyökylaineet, jotka Eeva Merthen oli nostanut kotiseutunsa keskustelupiireissä pakenemalla kodistaan.
Yksityisjuorut unohtuivat syrjään sodanhuhujen ja rauhantoiveiden tieltä. Kaikki tuli entiselleen, paljonhan unohdetaan sodassa; ja joka päivä saatiin kokea jotakin hyvää, josta tuon nuoren auttavan käden mahtava vaikutus näkyi. Ennen pitkää tuli Eeva Merthenistä vaihemielisen kansan suosikki vielä suuremmassa määrässä kuin hän ennen oli saanut osakseen sen häväistyksiä. "Herttuatar" oli ollut alussa häväistysnimi, mutta muuttui kunnianimeksi.
Harvat herttuattaret ovat olleet niin rakastettuja, niin ihailtuja.
Hänellä oli nyt hallussaan neljä aistikkaasti sisustettua huonetta Grubbin talossa. Hänellä oli aikaa kaikkeen, valtioasioihin, opintoihin ja kaikista maan osista tulevien anomuskirjojen tarkastamiseen. Keithin aika oli hyvin ahtaalla. Eeva työskenteli hänen rinnallaan vapauttaen hänet kaikesta, mikä ei suorastaan koskenut sotaa, ja vastasi hänen nimessään moniin hänen poissaollessaan tulleisiin kirjeisiin, ja niinpä ei Pietarissakaan aavistettu monen ranskankielisen kirjelapun tai raportin lähteneen kenraalin uuden yksityiskirjurin kädestä. Hän teki hyvin paljon hyvää. Silloiset ihmiset kertoivat siitä liikuttavia piirteitä. Turku oli täynnään puutteenalaisia pakolaisia, eivätkä ne varat riittäneet pitkällekään, joita Keith saattoi käyttää heidän auttamisekseen. Silloin Eeva Merthen panttasi juutalaiselle kalliin koristeensa, jonka hän oli kummiltaan saanut, ja saattoi siten ilokseen pelastaa monta eniten hätääkärsivää. Juutalainen kuitenkin epäili, etteivät niin kalliit jalokivet saattaneet olla rehellisesti hankittuja, ja ilmoitti palkinnon toivossa asian Campenhausenille, joka puolestaan kertoi sen Keithille. Keith hymyili; hän tunsi koristeen, mutta saadakseen kenraalikuvernöörin asiasta vakuutetuksi kutsui hän paikalle rouva Heldtin, joka parhaiten saattoi todistaa, mistä koriste oli peräisin. Juutalainen ajettiin pois kaupungista ja herttuatarta neuvottiin vähentämään hyväntekeväisyyttään.
Kohta keskeytti Turussa jatkuvan rauhanhieronnan epämieluisalla tavalla kanuunain jyrinä. Keith ryhtyi johtamaan 21-aluksista Venäjän laivastoa Korpon virrassa, torjui ruotsalaisen amiraalin Falkengrenin hyökkäyksen ja purjehti laivoineen Sottungaan. Siellä häneen yhtyi De Lacy, joka oli toisella laivastolla päässyt pujahtamaan Hankoniemen luona olevan Ruotsin laivaston ohitse. Silloin olivat Ruotsin rannikot kyseissä. De Lacy tunsi ne, hän oli 1719 ja 1721 käynyt siellä vierailulla miekka toisessa, tulisoihtu toisessa kädessä.
Eeva Merthen käytti kenraalin poissaoloa englannin kielen lueskelemiseen, missä Keith oli ollut hänen ensimmäinen opettajansa. Hän istui eräänä iltana syventyneenä lukemaan Miltonin Kadotettua Paratiisia, kun käskyläinen toi hänelle englanninkielisen kirjeen Keithiltä. Se oli hyvin valittua luettavaa uusiin kieliopintoihin. Semmoista kirjettä ei panna syrjään lukemattomana tai ilman että on otettu selkoa sen ajatuksista aina pohjimmaiseen ytimeen saakka.
Se oli reipas kirje taistelussa olevalta sotilaalta. Hän voi niin hyvin kuin on mahdollista ilman gentle-flower'iansa (amaranttiansa); oli hirtättänyt kaksi sotarosvoa, ollut kummina kalastajan pojalle ja tutustunut herkulliseen kalaan, jota sanotaan kuoreeksi. Mitä sotaan tulee, ei hän vielä ollut gentle-flower'insa kunniaksi valloittanut Tukholmaa, vaihtanut vain muutamia hellyydenosoituksia ruotsalaisen eskaaderin kanssa Korpon virrassa. Se oli mitätön aamuhuvitus, tuskin mainitsemisen arvoinen; hän oli luvannut lähettää hänelle saaliin ja pyysi nyt saada ritarillisen rakkautensa todistukseksi lähettää hänelle vangin. Vanki kyllä oli ansaitseva kunnian palvella häntä toisena orjana; hän oli ohjannut polttolaivan keskelle Keithin laivoja, ylistettävän rohkeasti aikoen sytyttää Venäjän laivaston ja räjäyttää my gentle-flower'in alamaisen palvelijan ilmaan. Eevan syy oli, ettei aie ollut onnistunut. Sillä hän oli tehnyt sankarinsa niin haavoittumattomaksi, etteivät edes mustasukkaisuuden nuoletkaan pystyneet häneen…
Eeva kutsutti sisään vangin, ja hänen edessään seisoi kohta kreivi de Regnier vähän kalpeampana, eikä niin hienonhienona kuin viimeksi maaherran pidoissa, mutta yhtä puheliaana ja pelottomana, vaikkei aivan yhtä tutunomaisena kuin silloin Eevan tahtoessa lähettää hänet Kronstadtia valloittamaan.
— Tekö siinä olette, vicomte?
— Niinkuin näette. Entä te, madame?
— Minä surkuttelen, että onni on ollut teille vastainen.
— Päinvastoin. Sainhan nähdä uudestaan teidät.
— Puolisoni kirjoittaa teidän kunniakkaalla tavalla esiintyneen viime meritaistelussa, eikä hänellä ole tapana tuhlailla ylistelyjä, huomautti Eeva hieman painostaen ensimmäistä sanaa.
— Antakaa anteeksi, madame; minä ajattelin entisiä aikoja. Minä muistelin ihmeenihanaa nuorta neitoa, joka kerran sanoi minulle: palatkaa semmoisena kuin Savoijin prinssi Eugène, muuta minä en pyydä!… Luuletteko, että sellaiset sanat voi koskaan unohtaa, kun on kuullut ne semmoisilta huulilta? Ne ovat olleet minun ajatuksinani päivällä, unenani yöllä. Minä olen melkein tuhaksi palanut toivottomuudesta, kun ei ole ollut mahdollista suorittaa semmoista tehtävää tässä kurjassa sodassa, mutta saatoinko minä lähteä Ruotsin laivastosta niin kauan kuin se oli täydellisesti varustettuna ryhtymään taisteluun vihollista vastaan ja vielä toivoi voittoa? Oi, madame, kyllä olen odottanut … ja peräytynyt. Vihdoinkin tuli meidän hyökätä, laimeasti ja varovaisesti, kuten aina, ja aina ajatellen, mitä valtiopäiväherrat Tukholmassa siitä saattaisivat sanoa. Saattoihan käydä huonosti, saattoi olla pää vaarassa … olihan sellaisia esimerkkejä… Monsieur, sanoin minä amiraali Falkengrenille, antakaa minulle polttolaiva! Hän mietti vähän: polttolaiva voisi mennä hukkaan, ja hän joutuisi siitä edesvastuuseen, mutta minun pääni menetys ei ollut niin vaarallinen. Minä sain, mitä pyysin, sain mukaani muutamia vapaaehtoisia ja ohjasin suoraa päätä sitä laivaa kohti, jolla kenraali Keith purjehti. Niin, antakaa anteeksi, madame! Me emme olleet ankkuroineet niin kauaksi Turusta, ettei sinne olisi kuulunut sanoma liitosta … lyhyesti, minä aioin räjäyttää Keithin ilmaan … miksi hänellä tuli olla kaikki eikä minulla mitään?
— Siihenhän teillä oli oikeus vihollisena, eikä hän silti ole antanut urhoollisuudellenne vähemmän tunnustusta.
— Antakaa anteeksi; jos aikeeni olisi onnistunut, olisin tuottanut teille surua, enkä minä sitä tahtonut. Mutta minä ajattelin silloin kuten aina noita polttavia sanoja, jotka kerran lausui minulle … eräs, joka ei niitä enää ole lausuva.
— Oletteko siitä niin varma? Pysykää aina uskollisena velvollisuudellenne ja sotilaan kunnialle! Minulla ei ole mitään teille anteeksiantamista. Ja te ette sitäpaitsi ole onnistunutkaan.
— En. Minun ja Keithin laivan välillä oli kari, josta minä en tiennyt. Polttolaiva ajoi karille ja paloi kuin viaton ilotulitus venäläisten laivoillaan hurratessa. Meidän oli valitseminen joko liekit, meri tai vihollisten luodit… Minä en surmannut Keithiä, sentähden olen hänen vankinsa.
— Ei, vicomte, ette te ole hänen, vaan minun vankini. Hän lupasi minulle ensimmäisen saaliin, jonka oli sodasta saava, ja se olette te.
— Teidän vankinneko, madame? Siihen ei kanuunoita tarvittu.
Tiedättehän, että…
— Minä tiedän, että te olette ranskalainen, vicomte, ja siis jalo mies, ja että te ette ole käyttävä väärin vankeuttanne ladellaksenne minulle, mitä en enää halua teiltä kuulla. Kun sotaonni nyt on teidät jättänyt minun haltuuni ja minulla nyt tällä hetkellä on valta määrätä teidän kohtalonne, niin sallinette minun kysyä, mitä te itse haluatte. Minä olen mielelläni koettava tehdä vankeutenne niin lyhyeksi ja vähän rasittavaksi kuin mahdollista.
— Te olette liian hyvä. Antakaa minulle takaisin polttolaiva, jonka menetin — lähettäkää minut sillä Sottungan saaristoon, johon kuulin Venäjän laivaston nyt asettuneen ankkuriin — antakaa minulle kirkas päivä, navakka myrsky ja meri, jossa ei ole kareja minun ja vihollisen laivan välillä! Kas siinä kaikki, mitä toivon, madame. Eihän ole luultavaa, että onnistuisin paremmin toisella kerralla kuin ensimmäiselläkään, mutta luultavaa on, ettei minua toista kertaa lähetetä teille voittosaaliiksi Keithin riemuvaunujen eteen. Kohdelkaa minua muuten niinkuin itse suvaitsette, minulla ei ole mitään muuta sanottavaa.
— Vicomte, teitä kohdellaan urhoollisen vihollisen tavoin.
— Minä en katsonut itseäni teidän maanne viholliseksi madame! vastasi ranskalainen kylmästi ja poistui ylpeästi kumartaen.
Se oli hyvin tähdätty nuoli — syvä, kirvelevä, parantumaton pistos. Eeva oli sanonut maansa puolustajaa viholliseksi ja maansa vihollista puolisokseen…