16. RAUHA.
Vuoden 1742:n syksystä asti oli venäläisten hallussa koko Suomi aina Ouluun saakka. Ainoastaan pohjan perillä koettivat sissijoukot Freudenfeltin ja Tapani Löfvingin johdolla vastustella vihollisia. He saavuttivat pieniä voittoja, mutta eivät saaneet kannatusta kansalta, minkä tähden joukot hajaantuivat ja hävisivät.
Toukokuun 19. päivänä 1743 oli rauhanhieronta Turussa edistynyt niin pitkälle, että Elisabet tahtoi antaa takaisin Suomen paitsi Uuttamaata ja Kyminkartanon aluetta, jos Lybeckin piispa Aadolf Fredrik Holstein-Gottorpin suvusta valittaisiin Ruotsin perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 1. päivänä keisarinna taipui vaihtamaan Uudenmaan Savoon ja Ruotsiin kuuluvan Karjalan osaan. Kesäkuun 15. päivänä oli sanansaattajia, lupauksia ja uhkauksia vaihdellen edistytty sen verran, että Venäjä tahtoi antaa takaisin kaikki paitsi Kyminkartanon aluetta, Savonlinnaa ja siihen kuuluvaa osaa Saimaan rantaseutua. Kesäkuun 20:ntenä marssivat kapinoitsevat taalalaiset Tukholmaan vaatien Tanskan kruununprinssin valitsemista perintöruhtinaaksi — mistä olisi seurannut Suomen menetys. Kesäkuun 22:sena tukahutettiin se kapina kartesseilla Norrmalmin torilla. Kesäkuun 23:ntena valittiin Aadolf Fredrik perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 29:ntenä vaihdettiin rauhan alkuehdot Turussa ja 7. päivänä elokuuta allekirjoitettiin rauhankirja, joka pääasiassa vahvisti Uudessakaupungissa 1721 tehdyn rauhan, kuitenkin niin, että Ruotsi jätti Venäjän haltuun viimeksi mainitut alueet Itä-Suomea ynnä Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan kaupungit, joten valtakunnan itäraja tuli luonnottomammaksi, silvotummaksi ja suojattomammaksi kuin se milloinkaan oli ollut.
Semmoinen oli sotaisen paraatin loppu, missä oli kaikissa suhtein luotettu vastustajan heikkouteen eikä vähääkään omaan voimaan — mikä oli alettu uhkamielin, mitä oli jatkettu paeten ja mikä oli loppunut eripuraisuuteen; menetettyä petospeliä; voiton ja kunnian sijasta tappio ja häpeä; uusien maa-alojen voittamisen sijasta entistenkin menetys; Pietarissa tapahtuvan kapinan sijasta kapina Tukholmassa; sen sijaan, että Ruotsi olisi saanut määrätä hallitsijan Venäjän valtaistuimelle, määräsi Venäjä Ruotsin hallitsijan. Sotilaalle annetaan anteeksi, jos hän luottaa onneen; nuorukaiselle annetaan anteeksi, vaikka hän asettaa itselleen mitä korkeimman päämäärän; mutta valtiomiehelle ei anneta anteeksi, jos hän rakentaa lastulinnoja ilmaan. Ah, onhan niitä lastulinnoja, saippuakuplia, unelmia, jotka saattavat olla yleviä, loistavia tuulentupia, kauniita kangastuksia, missä suuri ajatus tai jalo tunne ikäänkuin haparoiden etsii todellisuutta. Tässä ei ole mitään semmoista; sankarimaine ja suurvalta-aatteet, jotka olivat toisena aikakautena saattaneet innostuttaa kansaa loistaviin urotöihin, olivat menettäneet jäntevyytensä ja hiiltyneet turhamaisuudeksi. Kaikki oli onttoa, hajanaista, ahneutta, onnen uhkapeliä, missä heitettiin arpaa vallasta, petettiin vihollista, petettiin ystäviä ja pantiin panokseksi ylvästellen vaskiraha, jotta olisi sillä voitettu miljoonia. Mutta vaikkapa olisikin saavutettu kaikki, mitä rohkeimmat kuvittelut tavoittivat, vaikka olisi saatu muutetuksi historia ja estetyksi kasvamistaan kasvava itäinen laviini vyörymästä Uralin seuduilta Euroopan tasangoille, vaikka olisi voitu tehdä tyhjäksi Pietari I:n toimet ja uudistaa kaarlelaisten ensimmäiset voitot, missä olisi sittenkään ollut miehiä, jotka olisivat kannattaneet Kustaa II:n Aadolfin ja Kaarlein tekoja? Kansat saattavat lamaantua ja jälleen päästä nuoruuden voimiin; rajat saattavat muuttua, valtoja saattaa syntyä uudestaan, valtakuntia muodostua; mutta kuolleet aikakaudet eivät enää herää uuteen elämään. Jokaisen ajan on luotava oma suuruutensa eikä elettävä edeltäjäin teoista, ei kilvan manattava haamuja esiin haudoistaan. Täytyyhän puunkin, jonka on kiittäminen isänmaata juuristaan ja monia ammoin kuihtuneita kesiä rungostaan ja oksistaan, täytyyhän senkin joka vuosi uudestaan luoda lehtensä, kukkansa ja hedelmänsä uuden ajan ilmasta. Koetahan kattaa sen oksia entisen kukoistuksen kellastuneilla lehdillä, niin näet, mitä siitä tulee!
Ruotsin itsevaltias kansa ja vallassaolevat säädyt unohtivat, mikä osa heillä itsellään oli valtakunnan onnettomuudessa, ja huusivat kostoa sodan alkuunpanijoille. Missä ne olivat? Ketä ne olivat? Osoitettiin milloin toista, milloin toista — tietysti hattupuolueen miehiä. Mutta huomattiinkin Hattujen itsensä huutavan kaikkia muita äänekkäämmin ja vaativan syyllisiä vastaamaan Svean hovioikeuden eteen. Syyllisiähän täytyi olla, ja mitkä uhrit ovat milloinkaan olleet otollisempia tietämättömälle ihmisjoukolle kuin onnettomat sotapäälliköt? Niinpä tapahtui, että Gyllenborg, Tessin ja muut hattupäälliköt säilyttivät päänsä ja valtansa, mutta Buddenbrockin viaton pää putosi mestauspölkyltä 16. päivään heinäkuuta ja Lewenhauptin heikko päälaki kumartui 4. päivänä elokuuta teloittajan kirveen alle.
Suomella ei ollut mitään syytä sodan syntymisessä, mutta se ei silti päässyt vapaaksi kaikesta edesvastuusta, kun se huonosti päättyi. Ei ollut Suomi enää sama kuin se oli ollut 1656 urhoollisemman Lewenhauptin johdolla rohkeasti karkoittaessaan maahanhyökkäävät viholliset. Se oli vuodattanut paljon verta näinä kuutenayhdeksättä vuotena, se oli hylättynä jätetty pitkään, hirveään taisteluun, missä oli elämä tai kuolema kysymyksessä, oli ollut hävitetty, sorrettu, toivoton, kuolemaisillaan. Nyt se oli uupunut, juuriltaan temmattu, eikä enää toivonut mitään tulevaisuudesta. Se pysyi välinpitämättömänä, liikkumatta, puolustamatta itseään, antaen sodan vyöryä laaksojensa ja nummiensa yli, miten tahtoi, ja lohduttaen mieltään sillä, että maata nyt kohdeltiin inhimillisesti. Vielä ei ollut Suomen kansa oppinut luottamaan itseensä, ja ilman sellaista luottamusta saattaa kansa tosin taistella, milloin sitä viedään voittoon, mutta ei nousta, jos sitä kohtaa tappion häpeä.
Sotaa sanottiin Suomessa "Pikku vihaksi" erotukseksi "isosta". Pohjanmaalla se kansan muistossa sittemmin tunnettiin "rakuunavuosien" nimellä. Maa oli kärsinyt kuormain kuljetuksesta, majoituksesta, pakkoveroista ja paosta; yksityisiä väkivallan tapauksia ei puuttunut, mutta varjot vaalenivat, kun verrattiin niitä edelliseen sotaan. Edellä mainittiin jo, että Venäjän hallitus kohteli Suomea kuin pysyväisesti valloitettua maata tahtoen siis vaurastuttaa eikä hävittää sen varallisuutta.
Vaikkapa siis rauhaa ei otettu vastaan yhtä suurella ihastuksella kuin edellisen hävittävän sodan loppu otettiin vastaan, niin se oli kuitenkin tervetullut semmoisenaan. Turussa vietettiin rauhan solmimista erinomaisilla juhlallisuuksilla. Senaikuiset ihmiset kertovat, että se julistettiin patarumpujen ja torvien pauhulla, soiton helinällä ja leimahtavilla tykinlaukauksilla. Illalla oli koko kaupunki juhlallisesti valaistu. Kenraali Luberas panetti seinälle hovioikeuden taloon, jossa hän asui, suuren taulun, jossa oli kaksi kättä vastakkain ojennettuina ja joka paikassa kauniiseen järjestykseen asetettuja tulia ja niiden alla kirjoitus: Pax et Æternum fdus, "rauha ja iäinen liitto". Tulet paloivat koko yön. Aamulla — sanoo kertoja — oli taulu muuten entisellään, mutta eräs kynttilä oli polttanut Æ-kirjaimen sanasta Æternum, joten jäljellä oli: Pax et ternum fdus, joka antoi lauseelle aivan toisen ajatuksen ja saattoi monen sydämen hytkähtämään.
Turun torille oli kyhätty tavattoman suuri pyramiidi vehnäleivistä. Vieressä oli suunnattoman suuri pöytä, mikä oli katettu isolla liinalla, ja pöydälle kannettiin yksi ainoa ruokalaji, mutta semmoinen, että se kelpasi. Puolalan mäelle oli nimittäin tehty rovio ja siinä paistettiin suuri, lihava, hyvin syötetty, voilla valeltu härkä kokonaisena. Heti kun härkä oli paistunut, vetivät venäläiset sotamiehet sen reessä torille raikkaasti hurraten ja nostivat sen semmoisenaan kullattuine sarvineen pöydälle, ja paistamaton häntä asetettiin sen viereen. Yltympäri oli pöydän reuna koristettu paistetuin ankoin, joiden nokat oli kullattu.
Kansa tungeskeli riemuiten näiden suunnatonten ruokien ympärillä, joiden tuoksu levisi yli koko torin; mutta eipä unohdettu myöskään käydä hänen ylhäisyytensä Cedercreutzin asunnossa tuomiokirkon luona, melkein niillä paikoin, missä nykyjään on Frenckellin tontti; siellä valui viiniä hienosta torvesta, ja sitä joi janoinen kansanjoukko lakeistaan ja astioistaan.
Samaan aikaan oli loistavat tanssiaiset kenraali Keithin talossa, johon oli kaukaa yltympäri kutsuttu sekä ylhäisiä että alhaisia. Silloin, kertoo toinen senaikuinen, kieltäytyi emäntä, kaunis Eeva Merthen, hetkiseksi tanssin ilosta, istuutui avonaisen ikkunan eteen, kannatti siihen nelikon säkin hopearuplia ja kylvi ne riemuitsevaan ihmisjoukkoon, joka tervehti häntä kuin kuningatarta, mitä innokkaimmilla ilohuudoilla.
Tämä riemunhälinä kesti monta tuntia, kunnes sovitun merkin saatuaan ruhtinas Rumanzovin kokki juoksi tikapuita myöten pöydän reunalle ja leikkeli paistetun härän tuhansiin paloihin sekä ankat neljään osaan, jättäen sitten kaikki, leivät ja paistit, ihmisjoukon saaliiksi. Siinä tietysti ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi; huutaen kiisteltiin parhaista paloista, mitä oli hauska katsella, ja koska oli kuulutettu, että kenen onnistui pitää härän häntä, hän oli saava eri palkinnon, syntyi siitä semmoinen painiskelu, että mies, jonka oli onnistunut anastaa tuo kallis voitonmerkki, ei nähnyt muuta keinoa saadakseen säilyttää sen kuin juosta vyötäisiään myöten Aurajokeen.
Turussa syntyi tähän aikaan kuin uusi elämä, tavaton vilkkaus. Joka taholta riensivät pakolaiset takaisin; rannat vilisivät veneitä, jotka toivat joukoittain paossaolleita maanmiehiä takaisin isänmaahan. Siinä nähtiin koko perheitten ilokyynelin tervehtivän kotimaan rakastettua rantaa, ja kun he lapsineen ja palvelijoineen astuivat tutuille kaduille, katselivat he jokaista porttia, joka taloa, joka puuta, melkeinpä joka katukiveäkin niin tarkkaan kuin olisivat tahtoneet tulla oikein varmoiksi siitä, että kaikki oli vielä paikoillaan muuttumatta ja eheänä. Olihan heille kyllä jo kerrottu, että vihollinen käyttäytyi säälivästi ja lempeästi; mutta muutamia hävitettyjä katuja, muutamia ryöstettyjä taloja ja surmattuja ihmisiä odottivat he kuitenkin näkevänsä. Mitään sellaisia he eivät kuitenkaan nähneet, kaikki oli entisellään, paitsi että siellä täällä näkyi vieras, kullalla kirjailtu upseeri tai joukko sotamiehiä menossa päästämään vahdista toisia. Joka askelella tuli vastaan vanhoja tuttuja, joita ei enää koskaan oltu luultu näkevän; koko kaupungin täytti iloinen hälinä, tapaamisen riemu; autiot talot saivat taas asukkaansa, kaksi tuskan vuotta oli hetkessä unohtunut. Ihan ilman jälkiä ne eivät kuitenkaan olleet kuluneet: siellä täällä oli joku perhe hajonnut, jonkun omaisuus joutunut häviöön, joku virkamies, jonka toinen oli sysännyt pois virasta, muistelemassa surullista asiaa, mikä nyt oli ohi.
Heti rauhanteon jälkeen alkoi Venäjän armeija varustautua lähtemään pois maasta. Kenraali Keithillä, jonka tuli pitää huolta sekä armeijasta että laivastosta, oli paljon työtä. Hänen valtansa tässä maassa oli loppunut de jure, mutta kesti yhä vielä de facto. Vielä viime hetkenä tuli hänelle kaikkialta ja kaikenlaisia anomuksia joukoittain; häneltä ei riittänyt niihin hetkeäkään aikaa, kaikki kulkivat Eeva Merthenin kautta. Eeva ponnisti voimiaan kaksinverroin, eikä hänen jaloa sydäntänsä ole koskaan nähty kauniimmassa valossa kuin juuri noina viimeisinä aikoina.
Lähtö viivästyi kuitenkin, ja ennenkuin siitä tuli mitään, tuli kenraali Keithille syksyllä odottamaton käsky lähteä 30 laivan ja 11.000 miehen kanssa Ruotsiin. Tanska uhkasi sotaa, ja Ruotsin hallitus oli pyytänyt Venäjältä aseellista apua. Vasta lokakuussa valmistuivat joukot lähtemään meren yli. Turhaan väittivät päälliköt, että pakkanen ja myrsky tuottaisivat tuhon koko retkikunnalle. Keith antoi heidän esittää epäilyksensä kirjallisesti, mutta pisti heidän lausuntonsa lukematta taskuunsa ja käski lähteä liikkeelle. Pakkanen koveni aimo lailla, mutta meri ei jäätynyt, ja saavuttiin nopeasti Ruotsiin. Se liike riitti peloittamaan Tanskaa, ja venäläisten joukot, joita vastatuulet estivät pääsemästä Skåneen, majoitettiin talveksi Tukholman lähimaakuntiin. Kenraali itse asui pääkaupungissa Venäjän lähettiläänä ja sai runsaasti kunnianosoituksia sekä kuninkaalta että hovilta. Uudeksivuodeksi 1744 hän sai kuninkaalta kalliin kultamiekan ja Tukholmasta lähtiessään seuraavana kesänä juhannuksen aikaan perintöruhtinaan muotokuvan ja 2.000 dukaattia.
Helmikuussa 1744, kun jäät olivat rakentaneet sillan Ahvenanmeren yli, kävi Eeva Merthen tervehtimässä puolisoaan Tukholmassa. Hänen maineensa oli levinnyt ennen häntä; Ruotsin koko pääkaupunki paloi tuon Suomen suojelusenkelin näkemisen uteliaisuudesta, naisen, jonka kauneudesta, viisaudesta ja jalomielisyydestä oli vuoden aikana niin paljon kuultu puhuttavan. Arvo ja seurustelusäännöt eivät sallineet, että pormestarin tytär olisi esitetty hovissa, missä valtaneuvoksen tytär, paljoa vähemmin henkilökohtaisia avuja saanut kreivitär Hessenstein, otti vastaan imartelevaa ylistystä; mutta mikään ei estänyt Tukholman ylhäisiä piirejä käymästä tervehtimässä Venäjän lähettilästä ja hänen puolisoaan heidän asunnossaan. Keith ei kärsinyt vähintäkään gentle-flower'nsa halveksimista. Moni puuteroitu aristokraatin pää kumartui tuon virka-arvoa vailla olevan herttuattaren edessä, joka näytti syntyneen ylhäisyyteen ja kantoi vaarallista asemaansa arvokkaan tyynesti. Hän yhtä vähän etsi kuin pelkäsi tavattomain ominaisuuksiensa kunnioittamista; ainoastaan ihmisjoukkojen uteliaat katseet häntä kiusasivat, ja sentähden hän aina ajoi umpivaunuissa. Ihmisiä tungeskeli lakkaamatta hänen portillaan, haluten nähdä häntä kuin kuninkaallista henkilöä. Hän vältti näitä kunnianosoituksia, niihin kun olisi niin helposti saattanut sekaantua nöyryytyksiäkin. Saatiin kerran, ei tiedetä miten, tietää, että hän oli eräänä pyhänä tuleva jumalanpalvelukseen Tukholman suureen kirkkoon. Hän toivoi pysyvänsä tuntemattomana syrjäisellä parvella. Turhaan. Kaikkien katseet kääntyivät parveen, ja töintuskin onnistui häntä saattavan adjutantin raivata tietä torille kokoontuneiden, uteliasten ihmisjoukkojen läpi vaunujen luo.
Eeva Merthen palasi Turkuun, jossa hänet otettiin vastaan melkein yhtä suurilla kunnianosoituksilla kuin synnynnäinen herttuatar olisi otettu. Turku oli taas entinen, vanha Turku, lukuunottamatta sitä, mitä se oli kärsinyt ja oppinut sodassa; sen pakolaiset olivat palanneet, sen vanha piispa messusi taas tuomiokirkon pääalttarilta, sen yliopisto väitteli latinankielellä, sen maaherra hallitsi, sen hovioikeus haki käsiinsä tomuiset pöytäkirjansa, sen palanneet virkamiehet riitelivät vastatulleiden kanssa, jotka venäläinen hallitus oli asettanut heidän sijaansa, ja sen porvarit kirjoittivat sodan maksettavat vastapainoksi sodan saataville. Herttuatar huomasi paljon olevan entisellään, mutta paljon olevan uuttakin. Hän ei saanut ainoastaan tunnustusta osakseen, vaan häntä ihailtiin; kaikki talot ja kaikki sydämet olivat hänelle avoinna. Hän saattoi vielä kerran — ja viimeisen kerran — käyttää vaikutusvaltaansa synnyinkaupunkinsa hyödyksi.
Keithin tehtävä Suomessa oli lopussa. Hän oli tunkeutunut tähän maahan vihollisena ja valloittajana; hän lähti täältä ystävänä ja suojelijana. Varakansleri Bestuschevin ja vanhan venäläisen puolueen kateus ja juonet odottivat häntä Pietarissa. Hän saapui sinne, pääsi keisarinnan puheille ja repi sotilaan avomielisellä ujostelemattomuudella rikki vehkeitten verkot. Hallitsijattaren suosio, kaksinkertainen palkka, kallisarvoinen kunniamiekka, Andreaan ritariston tähti, joka oli korkein koko Venäjällä, ja vielä lisäksi maatila Liivinmaalla olivat keisarillisen armon osoitukset, jotka Keith sai palattuaan sotaretkiltään Suomesta. Luultavasti hän ei niitä ottanut vastaan välinpitämättömänä. Mutta kaikesta saattaa kuitenkin aavistaa hänen pitäneen paljoa parempana kansan rakkautta. Hänen sotilaskunniansa ei riippunut keisarillisesta suosiosta, se pysyi sekä suosion että epäsuosion aikana hänen omaisuutenaan, mutta kansan rakkauden saavuttaminen lempeydellä ja oikeudenmukaisuudella on enemmän kuin Andreaan ritarikunnan tähti, se on tammenlehti laakeriseppeleessä, eikä mikään tosi sankari saata olla välinpitämätön tästä kunnianosoituksesta.
Oli kesä 1744. Keith oli purjehtinut Tukholmasta Pietariin, ja kohta tuli tietyksi, että hänen herttuattarensa seuraisi häntä. Kunnioitusta ja kiitollisuutta, jota ei saatu osoittaa sotapäällikölle, tuhlailtiin nyt kaksinverroin hänen puolisolleen. Ylhäiset ja alhaiset osoittivat kilvan kiintymystään; missä hän vain näyttäytyi, tunkeutui ihmisiä hänen ympärilleen vielä kerran näkemään hänen lempeitä piirteitään, vielä kerran pudistamaan hänen hyväätekevää kättään tai saamaan viimeisen katseen noista kauniista silmistä, joita ei kukaan hänen aikalaisistaan voinut kerran ne nähtyään unohtaa. Turussa ei ollut sanomalehteä, joka olisi voinut ilmoittaa kaikki runot ja puheet, joiden esineenä hän oli eronpäivinä; mutta kerrotaan maistraatin lähetystön kiittäneen häntä kaupungin nimessä kaikesta, mitä Keith ja hän olivat tehneet lievittääkseen sodan onnettomuuksia.
Jäähyväiskäynneillään joutui Eeva Merthen lopuksi rouva Heldtinkin luo. Hän oli tuonut kalliin lahjan kullekin neljälle tyttärelle, ja vanhin heistä, kaksitoistavuotias Hedvig, koetti parhaillaan hämillään uutta kultaista rannerengastaan, kun äiti kysyi, muistiko Eeva vielä prinsessa Ruususta.
— Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Eeva.
— Se on totta. Mutta muistatko, että Vappu ennusti sinulle myöskin pitkää ikää. Katsopas nyt Hedvigiä. Vappu on ennustanut hänen elävän sinua kauemmin.
— Siihen ei mitään ennustusta tarvita, Hedvig on yhdeksän vuotta nuorempi minua. Oli kerran aika, jolloin halusin kuolla nuorena. Nyt jätän elämän mitan Jumalan tahdon määrättäväksi. Ei ole lainkaan kadehdittavaa elää kauemmin itseänsä ja kaikkea, mikä on ollut rakasta maan päällä.
— Mutta jos on onnellinen ja rakastettu niinkuin sinä ja saa pitää kaikki viimeiseen asti… Sinulla, joka olet saanut kaikki, onko sinulla enää mitään toivoa täyttymättä, kun lähdet synnyinseuduiltasi?
— Ah, kummi, jos onni joskus täällä maan päällä olisi täydellinen, niin ei se enää mikään onni olisikaan. Onnellisinkaan ei olisi onnellinen, jollei hän voisi toivoa tulevansa vieläkin onnellisemmaksi.
— Hedvig, sanoi rouva Heldt, mene lasten kanssa ulos keinumaan!
Hedvig lähti katsoen pitkään ihailtua herttuatarta. Hän olisi mielellään tahtonut tietää, mitä vielä saattoi puuttua niin kadehdittavasta onnesta.
— Me olemme nyt yksin, virkkoi kummi hellästi. Jos sinulla vielä on täyttymätöntä toivetta, niin usko se minulle! Minä lupasin äidillesi olla sinulle hänen sijassaan, kun hän on poissa.
Eeva oli vaiti.
Rouva Heldt alkoi lukea sormillaan.
— Ajatelkaamme, sanoi hän, mitä kaikkea hyvät ja ymmärtäväiset ihmiset — muista en puhukaan — pitävät toivottavana tässä elämässä. Ensin Jumalan siunaus ja hyvä omatunto.
— Minä rukoilen niitä.
— Toiseksi terveys … sitten nuoruus, kauneus, ymmärrys … sitten runsaasti leipää, niin että riittää jakaa muillekin… Rakkaus…
Eeva nyökäytti päätään.
— Missä olinkaan? Kahdeksanneksi siis niiden rakkaus, joita itse rakastaa, tunnettujen ja tuntemattomien satojen ja tuhansien kiintymys ja kiitollisuus… Mitä muuta vielä?
— Kunnioitus.
— Kunnioitus, niin. Panettelu on vaiennut; ketä enemmän kunnioitetaan
Turussa kuin sinua?
Kuului huokaus.
— Mitä? Huokaatko sinä? Onko kukaan ollut kyllin halpamainen loukatakseen sinua.
— Ei. Mutta älä luettele enää!
— Miksikä en? Kymmenenneksi … valta tehdä hyvää. Nyt ei sormia enää riitä. Onko vielä mitään muuta? Toivoakseni et ota lukuunkaan turhamaista kunniaa. Mutta olen unohtanut jotakin, meidän on aloitettava alusta. Hyvä sydän… Pitkä tulevaisuus… Myönnä, rakkahin, että olet prinsessa Ruusunen!
— Kummi, älkäämme puhuko sydämistä, jotka ovat täynnä puutetta, tai tulevaisuudesta, kun ei kukaan tiedä, elääkö hän enää huomenna. Minä tunnen, etten lainkaan ansaitse kaikkia niitä lahjoja, jotka Jumala on antanut minulle. Mutta jos teillä olisi kaikki, mitä nyt luettelitte, ja vielä enemmänkin, ja kuitenkin olisi kolme, kokonaista kolme, jotka ovat olleet teille rakkaat ja ikäänkuin yhteen punotut entiseen elämäänne, ja jos kaikki nuo kolme inhoaisivat ja halveksisivat teitä … voisitteko silloin olla onnellinen?
— Mutta Eeva, eihän se ole mahdollista? Väärinkäsitystä saattaa syntyä parastenkin ihmisten kesken … muistathan, miten rikkonainen meidän välimme kerran oli. Kaikella on aikansa, kaikki selvenee, kaikki tulee uudestaan hyväksi. Onko minulla enää vähäistäkään vihankaunaa sinua kohtaan?
Eeva ei tahtonut ilmaista sitä, minkä hän kyllä ymmärsi, että hänen kumminsa, rouva Heldt, oli pintapuolisia luonteita, jotka vähästä kiivastuvat ja vähästä jälleen leppyvät, kun taas syvällisemmät luonteet säilyttävät tunteensa kauan ja muuttavat vain lujien vastatodistusten johdosta vakaumuksensa. Hänen sydämensä oli kuitenkin niin täysi eron hetkenä, että muuan kuohulaine hänen sisimmästään tulvahti yli ystävättären, joka häntä rakasti, vaikkakaan ei ymmärtänyt häntä. Hän jatkoi:
— En koskaan, kummi, ole unohtava hyvyyttä, jota olette osoittanut minua kohtaan. Milloin katsoitte vikojani, kun vielä olin lapsi? Milloin ette niitä antanut anteeksi, kun tulin täysikasvuiseksi? Enhän voi pyytää, että kaikki osoittaisivat minulle samaa armoa. Minä olen tuntenut miehen, jossa oli kuninkaan sielu palvelijan nöyrässä hahmossa, suuren profeetan, jonka Herra lähetti turmeluksen aikana ja jonka ääni on kuulumattomiin haihtunut päivän hälinään … hän on rakastanut minua eikä nyt anna minulle anteeksi! Minä tunsin nuorukaisen, jolla oli sydän kullasta, uskollisimman, hellimmän ja parhaimman ihmisistä; hän olisi antanut henkensä minun puolestani, ja nyt hän halveksii minua!… Ja vihdoin oli minulla ystävä, uskottu ystävä aina varhaisimman lapsuuteni ajoilta asti; hän rakasti minua enemmän kuin omia lapsiaan, niin, ollen rakkaudessaan lisäksi niin liioitteleva ja epäjumaloiva, että hän paitsi henkeänsä olisi minun tähteni antanut iäisen autuutensakin … hänkin on hylännyt minut. Ja te pidätte minua aivan onnellisena, kysytte minulta, onko minulla enää mitään toivomista!
Rouva Heldt löi kummastuneena kätensä yhteen.
— Mitä kummia nyt lateletkaan? Eikö piispa todellakaan olisi ottanut sinua ripille? Hävetköön se vanha, höperö Fahlenius! Ole huoletta, minä puhun diakonille, hän kyllä sanoo piispalle totuuden, diakoni osaa puhua suunsa puhtaaksi… No, ja se toinen on ymmärtääkseni notarius Skogsman, joka aina juoksi jäljessäsi ja osasi niin hyvin liehakoida isääsi. Oikeinpa minua kummastuttaa, Eeva, että sinunlaisesi järkevä ihminen huolii, mitä semmoinen tuulenpieksijä puhuu. Ketä tarkoitat kolmannella? Onko se Vappu?
— On.
— Vaimohan on ollut puolihullu tautinsa jälkeen. Mene hänen luokseen, jos vihdoinkin tahdot nähdä hänet hyvänä jälleen. Minusta sinä osoitat hänelle liiankin suurta kunniaa.
— Hän ei tahdo nähdä minua. Hän sanoo ennemmin kuolevansa… Oletteko kuullut mitään Iisakki Alanuksesta?
— En siitä asti, kun hänet syksyllä vihittiin papiksi ja määrättiin apulaiseksi kauas Pohjanmaalle.
— Iisakki parka!… Minun täytyy nyt ajatella lähtöä. Jääkää hyvästi kummi. Vielä kerran kiitos monien vuosien hyvyydestä. Muistatteko lupausta, jonka pyysitte minulta, kun olin seitsenvuotias?
— Mitä lupausta?
— Kun Vappu ennusti minulle pitkää ikää, pyysitte minua rukoilemaan haudallanne seitsemänkymmenen vuoden kuluttua. Hedvig on nyt teitä lähempänä ja hän on elävä kauemmin kuin minä; mutta minä en tahdo kieltäytyä muistamasta teitä. Jos elän määrättyyn aikaan, niin polvistun yhdessä Hedvigin kanssa ja muistelen vielä kerran teitä. Eläkää onnellisena! Jääkää hyvästi.
— Ei, sinun vertaistasi, Eeva, ei ole koko avaran maan päällä. Jää hyvästi!