17. KATUJA.
Eeva Merthen lähetti pois vaununsa ja lähti jalkaisin tapaamaan diakoni Elgiä. Hän ei tahtonut astua tuon miehen eteen herttuattarena, vaan katujana. Sisar Paulina otti hänet vastaan hämillään.
— Matias ei ole kotona, hän on sairaitten luona käymässä.
— Sallitteko minun odottaa?
— Olkaa hyvä, käykää istumaan.
— Minä matkustan huomenna mieheni luo Pietariin enkä voi ennen lähtöäni jättää kiittämättä diakonia ja teitä ystävyydestä, jota ennen osoititte hupsulle tyttö paralle.
Sisar Paulina punastui ja oli vaiti. Mitäpä hän olisi vastannut?
— Kuinka voivat rakkaat pikku ystävät Joosu ja Maiju? kysyi Eeva oltuaan hetkisen vaiti.
— Kiitoksia kysymästä, he kasvavat niin, että vaatteet jäävät pieniksi, ja he ovat alkaneet käydä koulua täti Pontinin luona.
— Olkaa hyvä, antakaa heille tämä pieni muisto minulta. Ei siinä ole muuta kuin kaksi virsikirjaa… Mutta ettehän asukaan Laimissa tänä kesänä?
— Matiaalla on rippikoulu ja paljon muita toimia. Me muutamme vasta heinäkuun keskipaikoilla sinne.
— Muistan millainen Laimi oli sinä iltana, jolloin otitte vastaan suuren joukon pakolaisia ja lohdutitte heitä, kuten kaikkia lohdutatte. Monen siunaus on jäänyt Laimin rannoille. Ajat vaihtuvat, me menemme pois, ja teidän rauhallisessa turvapaikassanne on kerran asuva muita. Mutta aallot vielä silloinkin loiskivat kuten ennen niemen kalliota vastaan — tuuli humisee niinkuin ennen tummissa kuusissa, ja silloin kalastaja vanhus sanoo perää pitäessään pojalleen, joka purjeita hoitaa: tuossa on Laimi, siinä asui ennen Jumalan mies, jota kansa sanoi köyhien Eliaaksi.
— Ihmisten muisti on niin lyhyt, sanoi Paulina liikutettuna.
— Onneksi se on lyhyt, sillä muuten kokoisi se liian paljon kärsimyksiä. Mutta kun luemme toisesta maailmasta, että meidän työmme seuraavat meitä sinne, miksikä emme voi toivoa, että tulevat ajat säilyttävät jonkun muiston kaikesta siitä parhaasta, jonka meidän aikamme jättää niille perinnöksi? Kivi putoaa alas tyyneen mereen eikä sitä näy enää, mutta väreet laajenevat kauas ylt'ympäri sen paikan, missä se painui vedenpinnan alle. Kun väreetkin tasoittuvat ja suuri, kirkas tyyneys leviää meren syvyyksien yli, silloin loppuu aika, iankaikkisuus alkaa, mutta Jumala muistaa paikan, mihin kivi putosi.
— Niin, Jumala tietää, että me olemme hyödyttömiä palvelijoita.
— Usein, jatkoi Eeva, olen muistellut veljenne saarnaa sinä sunnuntaina, jolloin sota julistettiin. Jos hän olisi ylistänyt kuningasta tai valtakunnan hallitusta, olisi sittemmin pilkattu hänen sanojaan. Jos hän olisi ylistänyt sotaa, sanottaisiin häntä nyt vääräksi profeetaksi. Mutta hän ylisti ikuista kuningasta ja Hänen valtakuntansa iäistä rauhaa: sitä ei kukaan voi pilkata tai unohtaa; se sana käy totuuden voimalla aikojen ja ajan vaiheiden halki. Kuulijain joukossa kirkossa oli ehkä silloin nuori ylioppilas, josta on tuleva teidän veljenne seuraaja ja joka on julistava hänen sanaansa vielä syntymättömille sukukunnille. Tai siellä oli äiti, joka kirkosta kotiin palattuaan opetti nuo sanat lapsilleen, ja niin ne itivät tulevien aikojen varalle. Yksi päivä kylvää siementä satoihin vuosiin; pian häviävä mies heittää silmänräpäyksessä kuulumattomaksi haihtuvan sanan kauas tulevaisuuteen, jonka pituutta ei voida määrätä. On suurenmoista sillä tavoin puhua sukukunnille ja vuosisadoille. Jumalan voima on puhunut apostolien kautta ja puhuu vielä hänen lähettilästensä kielellä.
Vaikka sisar Paulina sydämensä yksinkertaisuudessa ei käsittänyt vuosisatojen mittapuuta, ymmärsi hän sitä paremmin, että nuori nainen, jota hän oli kerran rakastanut ja kahdesti pelännyt, puhui kunnioittaen hänen veljestään, ja se kieli soinnahti aina. Hän tunsi leppyvänsä ja ajatteli itsekseen, eikö hänen pitäisi tarjota vieraalleen virkistykseksi Laimin oivallista vaapukkahilloa, kun samassa diakoni Elg astui huoneeseen.
Hän ei ollut muuttunut; pää oli ehkä vähän enemmän ajatuksiin syventyneenä, otsa ehkä vähän uurteisempi, mutta kasvot eivät olleet kalpeammat kuin ennenkään, syvä, lempeä katse oli niin läpitunkeva kuin se olisi aina tahtonut tutkia sielujen syvyyksiä.
Hän ei ollut odottanut tätä vieraskäyntiä, jäi kummastuneena seisomaan ja tervehti kylmästi.
— Rouva Keith tuli sanomaan sinulle jäähyväisiä, sanoi sisar Paulina hiukan hapuillen ensi sanoja.
— Minulla ei ole kunnia tuntea ketään sen nimistä rouvaa, vastasi diakoni ankarasti.
Eeva Merthen, peloton, oli kalvennut vastoin tahtoaan. Ennemmin hän olisi vielä kerran saapunut Turkuun vihollisarmeijan etunenässä kuin seisonut tuon miehen edessä. Hän oli nyt kuitenkin tullut häntä tapaamaan, hän oli päättänyt olla nöyrä, kärsiä kaikki moitteet, mutta tämä häväistys saattoi hänen mielensä kuohuksiin. Hän hillitsi itsensä tarmokkaan tahtonsa koko voimalla ja sanoi:
— Ei edes maallinenkaan lapsi tuomitse ketään kuulematta. Minä olen teidän rippilapsenne ja vetoan siihen tuomioon, joka on maailman tuomiota ylempänä.
— Mene, Paulina! sanoi diakoni.
Paulina poistui.
— Mitä on sitten kadotetulla rippilapsellani sanomista minulle? Jos sanottavana on jäähyväiset synnille, niin ole kolminkertaisesti tervetullut! Jos uhmaat jumalallista ja inhimillistä lakia vastaan, niin mene ennemmin jonkun toisen luo! Mene hovi-imartelijain, mene ihmisten palvelijain luo; niitä ei tarvitse kaukaa etsiä. Se Herra, jota minä palvelen, ei kärsi mitään synninpalvelusta.
— Se Herra, jota te palvelette, on sanonut vaimolle: missä ovat syyttäjäsi? En minäkään sinua tuomitse.
— Niin, ja sitten hän on lisännyt: mene äläkä silleen syntiä tee!
— Tahdotteko kuulla minua? Tahdotteko vielä olla minulle sama kuin ennen olitte?
— Minä tahdon olla omanatuntonasi. Puhu!
— Niinpä tietäkää, että minä olen ollut ylpeä ja minut on syvään nöyryytetty. Minä olen liikkunut unissani ja herännyt siitä. Olen luullut olevani viisas ja huomannutkin olevani mieletön. Kaikki synnit ovat asuneet epävakaisessa sydämessäni ja asuvat siellä vieläkin, enkä saa mitään rauhaa. Jumala on runsaasti jakanut minulle lahjojaan, maailma on minua milloin häväissyt, milloin ylistellyt, moni on pitänyt minua onnellisimpana kuolevaisista, ja onpa ollut hetkiä, jolloin itsekin olen uskonut olevani onnellisin. Mutta teidän edessänne seisoo köyhä, muserrettu nainen, verraten itseään siihen vaimoon, jolla ei yhtään syyttäjää ollut. Te ette voi tuomita sitä, jota teidän mestarinnekaan ei tuominnut.
— Älä tule minun luokseni niinkuin tulet Herrasi ja Jumalasi luo. Minä olen syntinen niinkuin sinäkin, eikä minun tuomioni mitään ole. Sovita itsesi Jumalan lain kanssa, jota olet rikkonut salaa ja julkisesti.
— Julkisesti kyllä, vaan en salaa. Teeskentelemistä minä inhoan. Kaikki, mitä olen rikkonut, sen olen rikkonut kaiken kansan edessä, niin ettei siinä ole mitään salaista. Ensi hetkestä asti olen seisonut kuin näyttämöllä päivän valossa ja kaikkien nähtävissä.
— Se on totta, tunnenhan minä sinut, sinä et voi teeskennellä. Mutta oletko ajatellut, että yksin tuo olemuksesi totuuskin, jota minä en tahdo moittia, on ollut hylättävä esimerkki? Etkö tiedä, miten eräs kuningas on tänä turmeluksen aikana ollut lukemattomissa paheissa alamaisillensa huonona esikuvana? Ja sinä, jota sanotaan herttuattareksi, sinä, joka olet ollut kaikkien näkyvissä, kuin näyttämöllä, kuten sanot, etkö ole ajatellut, että jokainen laiton tai rikokselleen liitto on täst'edes saava puolustusta sinun esimerkistäsi? Heikkous on sanova: enhän minä ole parempi häntä. Rikos sanova: enhän minä ole huonompi häntä. Sinä häpäiset julkisesti tapoja, ja sinä pidät häpeää kunnianasi.
— Minä olen poistuva, vastasi katuvainen hyvin masentuneena. Hän seisoi kuin syytetty tuomarinsa edessä. Diakoni ei osoittanut ihaillulle herttuattarelle edes sen vertaa huomiota, että olisi käskenyt häntä istumaan.
— Huomaa tarkoin — jatkoi horjumaton tuomari — etten minä moiti rikoksen suoruutta, vaan sen seurauksia. Mutta oletko myöskin suora itseäsi kohtaan? Oletko tutkinut sydäntäsi, ettei se petä sinua?
— Johan sanoin, että olen liikkunut kuin unessa ja nyt herännyt. Älkää ajatelko alhaista minusta! Te viittasitte jumalalliseen ja inhimilliseen lakiin. Kun nousin ihmissääntöjä vastaan, luulin tottelevani korkeampaa, jumalallista lakia, joka yhdistää sielut. Jos minut olisi hurmannut tavallinen intohimo, niin olisin valinnut nuoremman miehen. Jos olisin etsinyt rikkautta tai ulkonaisia etuja, niin muistakaa, että niitä minulle jo ennen oli tarjona. Minä etsin suurta sielua, ja kun sen löysin, unohdin kaikki saadakseni olla hänen omansa.
— Noin ylpeä, noin ylpeä omasta lankeemuksestaankin! Etkö sitten vieläkään ymmärrä, että sydämesi on pettänyt sinut? Mikä on suurta? Se, mikä alentaa itsensä, sillä se koroitetaan. Mikä on pientä? Se, mikä itsensä ylentää, sillä se alennetaan. Mikä on kunniaa? Se, mikä taistelee, vuodattaa verta tai voittaa elämän korkeimpien päämäärien puolesta! Mikä on varjoa? Se, mikä taistelee pitämättä lukua pyrintöperästä, ihmisten palkan tähden. Sinun Keithisi on palkkasoturi, koska hän taistelee varjon tähden, ja sinä itse olet pieni, koska olet tavoitellut koroitusta.
— Minä en tahdo kiistellä kanssanne käsityskannasta, joka on ulkopuolella sielunpaimenen näköpiiriä, keskeytti katuja, sydämessään suuri kiusaus kapinoimiseen. — Minä en ole tavoitellut koroitusta, vaan koroitettua. Te saatatte kannaltanne halveksia sotilasta silloinkin, kun hän puolustaa valtakuntaa maahan hyökkäävältä viholliselta, tai hänen sankarimainettaan, kun se on saavutettu koko elämän kestäneillä uhrauksilla. Mutta jos sanotte tyhjäksi varjoksi myöskin valloitetun maan kohottamista lempeydellä ja oikeudella, niin pyyhitte kokonaan pois historiasta inhimillisyyden, eikä se voi olla Jumalan tarkoitus.
— Historia, sanoi Elg, on minusta vain ihmismaailmassa ilmennyt maailmansuunnitelma, jonka tarkoituksena on Jumalan valtakunnan levittäminen taistelussa synnin valtakuntaa vastaan. Minä en luule pystyväni tutkimaan, mitä aseita tai mitä kohtaloita Jumala milloinkin näkee hyväksi käyttää siihen tarkoitukseensa. Mutta palataksemme sinuun, mitä pyydät minulta? Tuletko minun luokseni entisenä rakastettuna rippilapsena vai tuletko minun luokseni Suomen herttuattarena?
— Minä tulen — sanoi Eeva, unohtaen tunteitten kapinan, mutta vieläkin äänessä ylevyyden sävy ikäänkuin vastalauseena sitä häväistystä vastaan, joka saattoi piillä arvonimessä — minä tulen teidän luoksenne lähdön hetkenä tuomaan kiitokseni ja kaksi pyyntöä. Kiitoksen sydämeni syvyydestä siitä kaikesta, mitä olette ollut minulle koko entisessä elämässäni: opettaja, jota kunnioitin ja rakastin enemmän kuin ketään muuta, ainoa vilpitön ystävä, joka ette koskaan ole arkaillut sanoa minulle monet vikani; se mies, joka minussa ensin herätti yleviä ajatuksia — sanoisin: suuria ajatuksia, mutta te ette niitä niiksi tunnusta — Jumalasta ja ihmiskunnasta, se mies, johon minä aina lapsuudestani asti ja ihaillen niinkuin lapsi olen katsonut kuin korkeimpaan ja jaloimpaan, mitä maan päällä silloin tunsin. Te opettajani, joka itse olette saanut oppinne iankaikkisesta totuudesta, te ette tiedä, minkä elämänaarteen sellainen esimerkki ja opetus kylvää lapsen tuntehikkaaseen sydämeen. Jollen ole ollut sen arvoinen — ah, tiedän ja tunnustan surren, että olen vieläkin aivan liian arvoton siihen — niin antakaa minulle anteeksi! Jos olen eksynyt toisille teille kuin te olisitte tahtonut johtaa minut, ja siten ehkä tuottanut teille paljon surua, niin antakaa anteeksi! Ja jos vieläkin olen tahrainen teidän silmissänne, jotka ovat niin ankarat vain sentähden, että ne loistavat Jumalan pyhästä rakkaudesta, niin antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! Ajatelkaa, että juuri te itse olette istuttanut minuun jotakin oman henkenne ylevyydestä, ja vaikka olenkin hapuillut hämäriä päämääriä kohden, joita te ette voi hyväksyä, niin te kuitenkin ensiksi opetitte minua halveksimaan alhaista ja etsimään korkeinta. Älkää tuomitko minua, älkää kirotko minua! Kun nyt lähden isänmaastani ja jätän kaikki, mikä minulle ennen oli rakasta, niin älkää antako minun lähteä se ajatus mielessä, että te halveksitte minua.
Hän puhui niin lämpimästi, hänen kauniit silmänsä katselivat diakonia niin rukoilevan kyynelloistoisesti, hän vetosi niin vastustamattomasti kavaltajaan, joka ei koskaan ollut oikein vaiennut ankaran parannuksensaarnaajan omassa sydämessä, että diakoni tarvitsi kaiken rohkeutensa kestääkseen kiusauksen. Hän kääntyi poispäin, ettei näyttäisi heikkouttaan, ja vastasi hiljaisella äänellä:
— Rukoile Jumalaa antamaan sinulle anteeksi niinkuin minä annan anteeksi sinulle, onneton lapsi!
— Kiitos. Olette täyttänyt ensimmäisen pyyntöni? Osoittakaa minulle tie Jumalan anteeksiantoon!
— Mene Vapahtajasi luo. Älä enää täst'edes syntiä tee. Pura liittosi. Luovu rakkaudestasi, jota ei kirkko ole pyhittänyt. Älä enää palaa miehen luo, jonka omana sinulla ei ole oikeutta olla. Jää kotimaahasi, ja jos pelkäät Turkua, niin hankin minä sinulle turvapaikan jostakin kaukaisesta pappilasta.
— Minä olen valmis tottelemaan ensimmäistä neuvoanne. Toista en voi totella. Se on mahdotonta.
— Tingitkö omantuntosi kanssa?
— Minä en tingi, minä tottelen. Mutta toisella tavoin kuin te ajattelette. Sallitteko minun mainita toisen ja viimeisen pyyntöni?
— Minä en salli mitään muulla ehdolla kuin että katkaiset kaikki entiset siteet. Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Jumalan valtakunnan ja synnin välillä ei ole mitään keskitietä.
— Eikö edes katumuksen, armon ja … sovittamisen tietä?
— Se ei ole mikään keskitie, se on Kristuksen ristin tie. Käy sitä, niin olet pelastettu.
— Minä olen käyvä sitä tietä. Ja te, joka olette osoittanut sen alun, saatatte minut sen loppuunkin.
— Puhu selvemmin!
Eeva kertoi, mihinkä päätökseen hänen keskustelunsa Keithin kanssa oli johtanut. Hän tunnusti hyväksyneensä Keithin aikaa koskevat epäilyt, ja että heidän liittonsa nyt, kun sota oli loppunut, pyhitettäisiin kirkon siunauksella. Hän seisoi, niinkuin oli koko tuon tuskallisen tunnustuksen ajan seisonut, pää kumarruksissa sydänten tutkijan edessä. Mutta nyt hänet valtasi liikutus, hän notkisti toisen polvensa ja sanoi rukoilevalla äänellä:
— Opettajani, tuomarini ja lohduttajani, yhdistäkää te toisiinsa Keith ja hänen puolisonsa! Ei kukaan voi niinkuin te vahvistaa erehdykseni anteeksiantoa; ei kukaan koko avaran maan päällä voi niinkuin te rukoilla Jumalan siunausta kahdelle, jotka Jumala on yhdistänyt ja joita ihmiset eivät enää voi erottaa.
Eeva odotti vastausta.
Mutta diakoni Elg mietti kauan. Ehkä oli Eevan viimeisissä sanoissa vielä jotakin tiedotonta uhmaa. Ehkä liikkui vielä vanha kavaltaja parannuksensaarnaajan omassa sydämessä, moittien häntä synnistä, jottei hän ylpeilisi omasta hurskaudestaan syntisen edessä. Petollinen, kavala ihmissydän, vilppiä täynnä! Hän, hurskas, sulki silmänsä näkemästä ihailtua herttuatarta, mutta hän ei voinut olla näkemättä jalkainsa juuressa kaunista, nuorta naista kyynelsilmin — naista, joka olisi voinut olla hänen omansa ja joka nyt pyysi juuri häntä siunaamaan liittoaan toisen kanssa!
— Minä vihin sinut — vastasi hän vihdoin, kestettyään ankaran, sisällisen taistelun — mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se tapahtuu julkisesti Turussa. Kirkko ja seurakunta, joita sinä olet julkisesti loukannut, vaativat julkista hyvitystä.
Rukoilija nousi ylös. Hän oli saanut tyyneytensä takaisin ja selitti nöyrästi suostuvansa siihen vaatimukseen, mikäli sen täyttäminen riippui hänestä, mutta hänen täytyi totella herraansa ja puolisoaan.
— Ja minä sanon sinulle — jatkoi diakoni harvinaisen kiivaasti, missä synnin ihminen vielä kerran nousi kapinaan Jumalan miehen rinnassa — ja minä sanon sinulle, että se Herra, jota sinun on ennen kaikkea palveltava ja toteltava, vaatii sinulta julkista todistusta. Pois se, että pahennus saisi ylpeillä päivän valossa ja sovitus kätkeytyä tuntemattoman esiripun taa.
— Opettajani, sanoi Eeva surullisesti, tahdotteko sanoa minulle jäähyväiset vain puoleksi luvaten ja puolella sydämellä? Enkö saa viedä mukaani teidän kokonaista anteeksiantoanne?
— Jää hyvästi, Eeva Merthen! Katkaise kokonaan yhteys entisyyden kanssa, niin kaikki on eheätä!
— Minä lähden. Köyhänä minä tulin teidän luoksenne, köyhänä täältä palaan. Te, köyhäin Elias, joka rukoilette kaikkien puolesta, rukoilkaa minunkin puolestani, joka en koskaan lakkaa rakastamasta, kiittämästä ja siunaamasta teitä! Jääkää hyvästi!