18. JÄÄHYVÄISET.
Sisar Paulina oli istunut sukankuteineen veljensä kamarin viereisessä huoneessa. Ovi oli, ehkäpä sattumalta, vähän raollaan; hän saattoi luvattomasti kuuntelematta saada selvän osasta sisähuoneen keskustelua, ja mitä sisar Paulina ei käsittänyt, sen hän kyllä arvasi. Kun heidän vieraansa oli lähtenyt, sanoi hän veljelleen:
— Matias, oletko pahoillasi?
— En … olen. En tiedä. On toisinaan raskasta tehdä velvollisuutensa.
— Niin kyllä. Sinulla on monen sielun taakka kannettavana. Mutta sinä osaat sen myöskin keventää niinkuin Jumalan apostoli. Sinä et katso ylhäisyyttä etkä rikkautta, vaan sanot kaikille totuuden. Kun maailma kumartaa epäjumaliansa ja sanoo mustaa valkoiseksi, silloin sinä osoitat Jumalan sanaa ja sanot: älä petä itseäsi, se on synti! Miksi olet pahoillasi, Matias? Tunsithan itsesi niin onnelliseksi eilen. Ja kaiken, minkä teet, sinä teet rakkaudesta. Ei kukaan saata rakastaa eikä lohduttaa niinkuin sinä. Ei kukaan ansaitse niin hyvin kuin sinä olla onnellinen.
— Sinä olet sokea, Paulina. Älä vaivaa minua, sydämeni on levoton. Minä otin vastaan synnintunnustuksen naiselta, enkä minä ole häntä parempi. Huonompi olen minä; hän ei mitään salannut.
— Kuulehan. Sinullapa on ihmeellinen lahja katsoa suoraan läpi ihmisten. Minä ihmettelin aina, mikä minua veti Eeva Merthenin puoleen, vaikka minulla oli niin suuri syy pelätä ja inhota häntä. Mutta sentähden niin lienee ollut, että hän on niin lujasti totuudessa kiinni. Eikö ole kummallista, että juuri semmoiset viat, joita kaikki muut koettavat kaikin tavoin salata, ne juuri hän julkisesti ilmaisee kaikille? Minusta tuntuu kuin hän olisi parempi mainettaan. Mitä sinä arvelet?
— Mainettaanko? Etkö ole kuullut, miten kaikki häntä ylistävät?
— Et sinä, Matias. Luullakseni annoit hänen seisoa. Sinä et imarrellut, sinä, tuota mahtavaa herttuatarta. Et luullakseni maininnut sanaakaan siitä, mitä eilen tapahtui. Mutta eikö hän, kun kuulee sen, luule vaitioloasi halveksimisen merkiksi?
— Kyllä hän saa tietää sen Annalta. Omatunto ei lue sukulaisuutta.
— Ei, ei sinun omatuntosi. Sinä et koskaan katso henkilöä, sinä pidät kiinni Jumalan oikeudesta. Jos oikea kätesi sinua pahentaisi, voisit sinä kyllä hakata sen pois. Ja kun pidät kiinni Jumalan oikeudesta, niin tiedän, että pidät myöskin kiinni Jumalan armosta. Oletko aivan varma, että olet ollut laupias myöskin Eeva Mertheniä kohtaan?
— Mitä tarkoitat?
— Oh, en juuri mitään; semmoiset asiat sinä ymmärrät paremmin. Minä vain olin kuulevinani, ettet sinä suostunut vihkimään häntä.
— En suostunut vihkimään häntä salaa enkä muilla seuduin. Tahdoin, että sen tulee tapahtua julkisesti Turussa. Etkö ymmärrä, että se on välttämätöntä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?
— Tietysti. Sinulla oli kyllin syytä asettaa sellainen ehto. Minä vain ajattelin erästä sananlaskua, jota käytetään sodassa. Eihän maallinen viisaus ole muuta kuin hulluus Jumalan edessä.
— Mitä sananlaskua?
— Pakenevalle viholliselle pitää tehdä kultasillat.
— Toisin sanoen: pakeneva synti on verhottava kultavaipalla.
— Ei, seitsemänkymmentä tulkitsijaa sanoisi: pakenevan synnin
parannuksen tietä on helpotettava eikä tehtävä sitä vaikeammaksi.
Sanopas, kumpiko on parempi: että vihkimys tapahtuu muualla kuin
Turussa vai ettei vihitä ollenkaan?
Diakoni Elg asteli kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan kiehui ja kuohui; vanha kavaltaja nousi hänen sydämessään kuin kiljuva leijona, mutta myöskin David, Jumalan mies, nousi ja taisteli leijonan kanssa valtavan taistelun, jota ei mikään kuolevaisen silmä nähnyt. Kun leijona vihdoin oli maahan lyöty, pyyhkäisi diakoni hikipisaran otsaltaan, nyökäytti päätään enkelinluontoiselle, käytännölliselle sisarelleen, otti kynän ja kirjoitti:
"Eeva Merthenille.
Lähetä minulle sana, milloin tahansa ja missä tahansa minua tarvitset. Jos Jumala tahtoo, niin minä tulen.
M. E."
* * * * *
Hänen kirjoittaessaan noita rivejä seisoi se, jolle ne kirjoitettiin, Vapun oven edessä Merthenin sisarusten asunnossa. Vanha lapsuudenystävä oli hyvin muuttunut. Hänen vielä kaksi vuotta sitten musta tukkansa oli tullut lumivalkoiseksi, hänen ihonsa pergamentiksi, hänen vartalonsa muumioksi ja hänen pitkä, hiilihangonsuora selkänsä oli käynyt koukkuun, mutta niin paljon voimaa oli vielä jäljellä noissa rautalihaksissa, niin paljon hehkua kiilui vielä synkkäin silmäin tuhassa, että Vappu jaksoi salvata ovensa sisältäpäin, kun hänen entinen lempilapsensa tahtoi astua hänen pieneen, matalaan kamariinsa, joka oli talonväen tuvan vieressä.
Hän oli niitä, jotka eivät voi antaa anteeksi. Hän näytti pelaajalta, joka on pannut elämän koko onnen ja päämäärän yhden kortin varaan ja menettänyt. Hän oli seitsemäntoista vuoden aikana tallettanut rakkautensa koko pääoman lapseen, neitoon, prinsessaan, epäjumalaan, ja kun se talletus petti, oli Vappu mennyttä. Epäjumalanpalvelus päättyy aina niin. Jumaloimisen jälkeen kauhu, kauhun jälkeen epätoivo.
— Vappu, minun täytyy nähdä sinut! Minä lähden pois! huusi Eeva
Merthen hänelle oven takaa.
Kun Vappu tunsi tuon ennen niin rakkaan äänen, tukki hän korvansa villoilla, peläten, ettei voisi vastustaa Eevan rukouksia.
— Minä tulen viimeistä kertaa elämässäni sanomaan sinulle jäähyväisiä, jatkoi Eeva rukoillen.
Ei vastausta.
— Minä tulen pyytämään sinulta anteeksi ja kiittämään sinua kaikesta rakkaudestasi.
Ei vastausta.
Hänen täytyi lähteä niine hyvineen. Hän olisi antanut kaiken, mitä ihmiset sanovat onneksi — kaiken paitsi puolisonsa rakkautta — nähdäksensä tuon matalan oven aukenevan, ja hänen täytyi kuitenkin lähteä niine hyvineen.
Mennessään hän tapasi sanantuojan, joka antoi hänelle nuo kaksi Matias Elgin kirjoittamaa riviä. Siinä oli lievitystä kahdelle syvälle, tuskaiselle haavalle. Hän suuteli kirjettä.
Hänen vanhin sisarensa Anna kysyi, mikä niin liikuttaa hänen mieltään. Eeva näytti hänelle kirjeen. Tällä kertaa ei hänellä ollut enempää salattavana kuin muulloinkaan.
— Koskeeko se?… Anna ei uskaltanut lopettaa vapisevaa kysymystään.
— Minun vihkimistäni, niin! vastasi sisar.
Anna kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja itki niin runsaat, niin suloiset kyyneleet kuin kauan peitossa ollut surunvuori olisi äkkiä vierähtänyt pois rakastavan sisaren sydämeltä.
— Eikö hän sanonut sinulle mitään muuta? kysyi Anna, kun hänen ensimmäiset onnelliset tunteensa olivat päässeet puhkeamaan ilmi kyynelissä.
— Me puhuimme vain minusta. Ah, hän oli ankara minua kohtaan, mutta enhän minä parempaa ansainnutkaan! Mitä hänen olisi pitänyt muuta sanoa?
— Eikö siis mitään muuta?
— Sinustako?… Anna… älä käy minun jälkiäni!
— Minä aioin juuri kertoa sen sinulle, kuiskasi Anna ikäänkuin hän ei olisi huomannut sisarensa pelästystä. — Olihan hän täällä eilen koko iltapuolen.
— Elgkö?
— Matias Elg, diakoni. Hänhän käy usein meillä, onhan hän ollut meillä toisena isänä. Eilen hän istui niin kauan, että sisar Paulina lopulta kävi levottomaksi ja tuli etsimään häntä. Minä kyllä huomasin, että Elgillä oli jotakin sydämellään, mutta en aavistanut, mitä se oli, ennenkuin sisar Paulina sanoi: Matias saattaa puhua kaikesta muusta, mutta ei itsestään; niinpä täytyy minun pakostakin puhua hänen puolestaan. Sanalla sanoen, Anna, hän pyytää sinua vaimokseen. Nyt se on sanottu, sanoi sisar Paulina.
Eeva seisoi kummastuksesta vavisten.
— Hänen vaimonsa! Onnellinen Anna! Jumalalle olkoon kiitos! Hänen vaimonsa, sinä! Niin, kukapa hänet paremmin ansaitsisi kuin sinä, hurskas, uskollinen, nöyrä sisar — sinä, joka yksin meistä kaikista osaat hänen oman suuren taitonsa, itsensäkieltämisen taidon! Sinä hänen vaimonsa kadehdittava! Ja kun ajattelen, mitä minä olisin ollut sinun sijassasi, jos Vappu olisi onnistunut itsepäisessä tuumassaan … ei, Anna, Jumala kuitenkin aina tietää parhaimman keinon. Nyt on kaikki hyvin, nyt se on varmaa ja pysyväistä, sillä me emme ole tehneet mitään sen hyväksi. Kun me tahdomme tunkeutua neuvoinemme Jumalan neuvoihin, niin saamme aikaan vain turmiota ja hulluutta… Mutta kuinka hän ei sanonut sanaakaan minulle … kuinka hän saattoi niin suuresti halveksia minua!
— Lue uudestaan hänen kirjeensä!
Eeva luki lyhyen kirjeen vielä kerran. Hän luki: milloin tahansa ja missä tahansa… Ei, niin ei kirjoiteta sille jota halveksitaan. Hän on tuleva!
Oli viimeinen ilta ennen lähtöä. Isättömät ja äidittömät sisarukset olivat liittyneet yhä lähemmin toisiinsa, Onnenlapsi, surunlapsi — miksikä hänet katsoi — oli nyt ainiaaksi lähtevä omaistensa uskotusta seurasta. Hän oli tuonut jäähyväislahjoja kullekin, hän tunsi viimeisten siteitten katkeavan, jotka vielä yhdistivät hänet lapsuuden- ja nuoruudenmuistoihin…
Seuraavana aamuna pysähtyivät vaunut sisarusten portille noutamaan Kaarinia, jonka piti lähteä sisarensa kanssa Pietariin. Vielä kerran puristi Eeva sisartensa käsiä ja samassa katsahtaessaan väentupaan päin hän huomasi siellä ikkunan olevan auki. Huone oli Vapun kamari. Vanhus seisoi ikkunassa lähtöä katsellen. Eeva levitti kätensä, hän luuli näkevänsä Vapun itkevän.
— Mene nyt hänen luokseen! kuiskasi Anna.
Eeva hypähti vaunuista ja kohta hän oli kiertänyt käsivartensa sen varjon ympäri, mikä vielä oli jäljellä hänen lapsuutensa hoitajasta ja nuoruutensa suojelijasta. Ovi ei enää ollut salvattu, villoja ei ollut korvissa, jäätä ei kuihtuneessa sydämessä. Eronhetki oli murtanut kaikki sulut, ja rakkaus sulattaa kovimmankin jään.
Ne olivat lyhyet, äänettömät jäähyväiset, joissa ainoastaan kyynelet puhuivat kaunopuheista kieltään, kuten ne ovat puhuneet kaikkina aikoina. Kun viimeinen vilahdus vaunuista katosi nurkan taakse, nähtiin Vapun pään painuvan ikkunan lautaa vasten. Kolmen päivän kuluttua ei häntä enää ollut.
Vaunut vierivät pitkin väkijoukkojen täyttämiä katuja, ohi monen kyyneleisen silmän, heiluvan hatun ja liehuvan liinan laiturille Aurajoen rannalle, missä vene odotteli viedäkseen herttuattaren lipuin koristettuun, kapteeni Van der Brookenin komentamaan Izhora laivaan. Syyskuun 8. päivänä 1742 vangittu neito otettiin vastaan kuningattaren tavoin; kanuunat ampuivat tervehdykseksi, merimiehet olivat ylhäällä raakapuilla, jäykkä, vanha hollantilainen otti komentosillalla odotetun saatettavansa vastaan sotilaan tavalla kunniaa tehden.
Ikäänkuin tämän kunnianosoituksen kaikuna kuului samassa rannalta rummun pärrytystä. Vanha Mikku oli tunkeutunut Wechterin verkatehtaan sillalle; hän oli käynyt Merthenin talossa jokaisen uuden tulokkaan ristiäisissä; hän tahtoi nyt myöskin olla läsnä, kun sen surunlapsi sanoi jäähyväiset. Pari outoa kyyneltä vierähti vanhan kaarlelaisen ryppyisille poskille kastellen rummunnahan. Palikat olivat uppiniskaiset, eivät taipuneet palvelukseen; muuan poika tarjoutui Mikun viransijaiseksi, mutta Mikku sysäsi hänet suutuksissaan syrjään. Rummutettava hänen oli nyt, vaikka se olisikin ollut viimeinen kerta. Ja Sammukin rohkeni nauraa — tuo kuuromykkä Sammu, jonka ukko oli ottanut perinnöksi Vapulta ja josta hän vastoin kaikkia luonnon lakeja tahtoi tehdä rummuttajan…
Ankkuri hinattiin ylös, purjeet nostettiin, airot myllersivät pitkine käsivarsineen Auran sameaa vettä, raskas laiva alkoi hiljalleen lipua jokea alas. Silloin syntyi taas, niinkuin ennen paon päivinäkin, vyöryvä hälinä tuhansien katsojain joukossa … ei kuitenkaan enää tuo entinen kauhun huuto: Venäläiset tulevat! — sillä heidän aikansa oli mennyttä neljäksiseitsemättä vuodeksi — mutta he veivät mennessään Turusta kauneimman saaliin, minkä he milloinkaan ovat saaneet Suomesta … tästä maasta, joka ei koskaan ole synnyttänyt kuninkaantytärtä, mutta synnyttänyt hänen vertaisensa. Kansa käsitti sen … se ei itkenyt, ei riemuinnut, ei kironnut; kohinassa, joka levisi yli torien, rantain ja siltain Izhora-laivan kulkiessa hiljakseen myötävirtaan, oli monenlaisia huudahduksia ja erilaisia tunteita: uteliaisuutta, ihmettelyä, kaipausta, äänekkäitä onnentoivotuksia ja äänettömiä siunauksia.
Eeva Merthen lähti Turusta synnyinseutuansa enää näkemättä muuta kuin kerran. Se tapahtui kuudenkuudetta vuoden kuluttua, kun kahdeksastoista vuosisata, jossa hän oli elänyt, kirjoitti loppunumeronsa aikain kirjaan. Hän viipyi silloin täällä vain yhden päivän, tuli täyttämään kummilleen, rouva Heldtille, joka jo kauan oli maannut monien vuosisatain vainajan kanssa tuomiokirkon kivilattian alla, antamaansa lupausta. Kaksi vanhaa naista, entisen ajan varjoa, polvistui silloin Heldtien sukuhaudan ääreen. Toinen oli Eeva Merthen, toinen Hedvig Heldt. He olivat molemmat eläneet ohitse aikansa, ja he elivät vielä enemmän kuin vuosikymmenen toistakin vuosisataa.