19. SEITSEMÄNSEITSEMÄTTÄ VUODEN KULUTTUA.
Keithin talo Pietarissa oli kaiken sen kokouspaikkana, mitä Venäjän nuoressa pääkaupungissa silloin oli nerokasta ja loistavaa. Paitsi kuuluisan skotlantilaisen maanmiehiä, joita oli varsin useita Venäjän palveluksessa, sai siellä tavata kaikki huomattavat ulkomaalaiset vieraat, ministerejä, sotapäälliköitä, tiedemiehiä, taiteilijoita sekä myöskin niitä Venäjän ylhäisaatelisia, jotka eivät kateudesta tai loukkaantuneesta kansallistunnosta vihanneet muukalaisia. Se oli loistavin aika keisarinna Elisabetin hallituksen aikana. Yhtä yksinkertaisesti kuin Keith esiintyi sodassa, yhtä ruhtinaallinen oli hänen kotinsa rauhan aikana, ja hänen keisarinnansa anteliaisuus oli hankkinut hänelle siihen varoja. Hänen asuntonsa tuli sitä halutummaksi eri puolueisiin lukeutuvien etevien vieraitten kokouspaikaksi, kun hän itse periaatteesta karttoi sekaantumasta silloisen ajan moniin vehkeisiin ja hovijuoniin. Hän oli edelleenkin rehellinen, iloinen, avomielinen sotilas, hienosti sivistynyt ylimys, jalosydäminen ja yleväaatteinen mies, joka aina kulki suoraan, halveksien kaikkia koukkuilemisia.
Oli ihan täydellisesti Keithin avomielisen luonteen mukaista, että Eeva Merthen kaikissa näissä ylhäisen maailman vastaanotoissa oli hänen talossansa emäntänä ja että häntä sellaisena mitä kunnioittavimmalla huomiolla kohdeltiin, vaikkei hänellä ollutkaan Keithin nimeä. Häntä oli yhtä vähän saatettu esitellä Venäjän hovissa kuin ennen Ruotsinkaan, mutta luultavasti esitettiin hänet yksityisesti keisarinnalle, joka oli mielipiteiltään jotenkin vapaa-aatteinen kaikessa muussa paitsi valtioasioissa ja kunnioitti vierailullaan Keithin taloa, jossa kaikki jäykät seurustelusäännöt olivat pannaan julistetut. Kaikki se oli Keithin puolisolle maailmankokemuksen kouluna, missä hän vähitellen yhä enemmän omisti hienot seuratavat ja kehitti ylevyyttä, mitkä molemmat näyttivät olevan hänessä synnynnäisiä, eikä hän kuitenkaan alentunut kevytmielisyyteen, joka ympäröi häntä turmeltuneessa pääkaupungissa.
Tuossa maailman pauhinassa oli onnellisia, rauhallisia levonhetkiä, jolloin nuo kaksi, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta elinajaksi, saivat yksinään tai pienissä seuroissa vapaasti avata sydämensä. Niissä tilaisuuksissa, toisinaan suuremmissakin seuroissa, olivat Pietarissa olevat suomalaiset itseoikeutettuja vieraita. Keith virkkoi leikillä, että hän, maailman oma, oli tuntenut olevansa kotonaan ainoastaan Skotlannissa ja Suomessa. Hän piti puolisonsa maanmiehiä myöskin ominansa. Jos Suomesta saapui ylimpien tai yleensä sivistyneiden yhteiskuntaluokkien jäseniä Pietariin, oli heillä joka päivä vapaa paikka Keithin pöydässä. Alempisäätyisiä kestitsivät palvelijat Daydien valvonnan alaisina. Daydie selitteli irvistellen voivansa syödä kuoreita kilpaa suomalaisten kanssa ja piti siis itseään heidän maanmiehenänsä. Olihan hän ollut hyvin kuuluisa Suomessa; ei tosin oltu häntä suostuttu tunnustamaan kuuluvaksi "ihmisiin", mutta vihdoin oli kuitenkin myönnetty, että häntä mahdollisesti saattoi pitää vähän koiraa parempana.
Eeva Merthenin anteliaisuus oli yhä edelleenkin hyvin suuri, ja siihen turvauduttiin ahkeraan. Kotimaasta tulevat anomuskirjeet seurasivat häntä rajan yli. Moni matkusti Suomesta Pietariin kysymään häneltä neuvoa tai pyytämään apua hänen alati anteliaasta kädestään, ja palasi häntä ylistellen.
Turussa kulki juorujuttu, että Keithin herttuatar oli ollut mustasukkainen sisarensa Kaarinin tähden, joka oli hänen jälkeensä kaunein Merthenin lapsista, ja että Eeva oli pistänyt kynäveitsellä sisartaan silmään häntä rumentaakseen. Se todistaa vain, mitenkä Eeva Merthen vihdoin muuttui kotiseudullaan kansan suussa taruksi ja antoi mielikuvitukselle aiheen mitä kummallisimpiin satuihin.
Todennäköisempi tarina kertoo, että Kaarin Merthenin oli tullut koti-ikävä ja että hän, saatuaan sisareltaan runsaita lahjoja, oli palannut Turkuun. Kaarinilla — sanoo tuo huhu, joka myös oli hyvin sadun tapainen, ellei se varsin hyvin soveltuisi sisaren tuhlaavaiseen anteliaisuuteen — oli Turkuun palatessaan tuhat hopearuplaa, paljon jalokiviä, vuotuinen eläkeraha ja vaatevarasto "niin suuri kuin olisi hänellä ollut vuosisata elettävänä".
Kaarin Merthen kuoli naimattomana Turussa 1790-luvulla ja jätti omaisuutensa eräälle ystävälleen, joka oli hoitanut häntä vanhoilla päivillä.
Venäjää kalvoi tähän aikaan mahtavain ylimysten keskinäinen kateus, ja Keith sai pian tarpeekseen hämähäkin verkoista, joita hän ei voinut lyödä rikki miekallaan. Kiivaasti taisteltuaan Bestuschevin kätyrejä vastaan hän lähti elokuussa 1747 Venäjältä, nousi perheineen englantilaiseen laivaan ja saattoi nyt valita Tanskan tai Preussin palveluksen. Hän valitsi viimeksimainitun. Fredrik II otti hänet mitä suurimmalla kunnioituksella vastaan, ja Preussin sotamarsalkkana Keith oli sitten kuolemaansa asti tuon kuuluisan kuninkaan ja sotajoukkojen johtajan mainehikkaitten päälliköiden luvussa. Ollen väsymättömän toimelias sodassa ja rauhassa, aina uskollinen velvollisuuksiensa täyttämisessä, ankara ylimielisyyttä ja inhimillinen onnettomuutta kohtaan hän nautti aina uuden hallitsijansa täydellistä luottamusta.
Tuo toimelias, usein myrskyinenkin elämä kulutti vihdoin hänen voimansa; vuodet kuluivat ja sirottivat hopeaa sankarin mustiin kiharoihin. Hän ei ollut koskaan säästänyt itseään; nyt alkoi hän tuntea sotaelämän seurauksia rintatautina. Kolme kertaa joutui hänen uupumaton henkensä sidotuksi sairasvuoteeseen, ja joka kerta toipui hän jälleen puolisonsa hoidossa.
Hänellä oli nyt ikää kuusikymmentä vuotta, Eeva Merthenillä kaksineljättä. Oli toukokuun aamu Karlsbadissa, jossa Keith joi terveysvettä. Hän oli palannut aamukävelyltään, ja hänen puolisonsa oli käynyt kylmässä kylvyssään niinkuin hänen oli ollut tapana tehdä joka päivä ja kaikkina vuodenaikoina aina lapsuudesta asti. Ikkuna oli auki ja vuori-ilma henkäili virkistävästi haavoitetun leijonan vuoteelle.
— Suljenko ikkunan? kysyi Eeva englannin kielellä, jota he nyt yksinomaan käyttivät tavallisessa keskustelussaan.
— Älä sulje, vastasi sotamarsalkka. Se on Skotlannin ilmaa. Tahdon hengittää sitä kuollessani.
— Rakas lordini on vielä taisteleva ja voittava, sanoi hänen rinnallaan seisova, alati rohkea ja lohduttava valkyria.
— Jos gentle-flower'ini käskee, niin kaiketi minun täytynee totella, kuului vastaus. Kaksi kertaa on hän jo käskenyt minun jälleen nousta satulaan tästä laiskanvuoteelta ja kahdesti minä olen alamaisena palvelijana häntä totellut. Mutta kerranhan jalustimet murtuvat. Minä vain haluaisin, että se tapahtuisi sotakentällä hevosten reippaasti nelistäessä kuumassa tulessa, kahdenkymmenen askelen päässä urheasta vihollisesta…
— Ja voitossa, mylord!
— Niin, voitossa. Mutta mitä silloin on tuleva gentle-flower'istani?
— Älä ajattele minua, mylord! Tai mieluummin: jos katsot minun ansaitsevan palkinnon, niin palkitse minua sillä, että jäät eloon!
— Jos jään eloon, niin jään sinun avullasi ja sinua varten, heart of my soul! Vanhalle sotilaalle tulee toisinaan hupaisia päähänpistoja. Minusta tuntuu joskus kuin olisin elänyt turhaan. Olen palvellut ruhtinaita, laajentaakseni heidän valtaansa, ja kunniaa hankkiakseni kirjoituksen haudalleni. Mitä muuta? Mitä olen tehnyt? Olenko edes voinut vapauttaa omaa maatani tai koroittaa valtaistuimelle sen laillisen kuninkaan? Ei mikään kansa ole siunaava minua, kun kuolen, ainoastaan sinä ehkä viivähdät vuodattaaksesi nopeaan haihtuvan kyynelen, kun kiväärinlaukausten savu on haihtunut sotamarsalkan paarien ympäriltä.
— Ja etkö pidä minään kaikkia onnettomia, joita olet lohduttanut, kaikkia sorrettuja, joita olet auttanut, kaikkia haavoja, jotka olet parantanut, ja kyyneleitä, jotka olet kuivannut pitkän elämäsi aikana? Ei, mylord, et sinä ole elänyt ainoastaan ruhtinaita ja kunniaa varten, se on liian vähän; olet elänyt oikeutta varten, se on enemmän arvoista. Sotamiehesi rakastavat sinua kuin isää; siinä ei ehkä vielä ole kylliksi niin suurelle sydämelle kuin sinun on; mutta Skotlannista Moskovaan, Bessarabiasta Suomeen kulkevat askelesi kuin pelastajan jäljet yli veristen taistelutannerten.
Keith oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten:
— Minä olen velkaa Suomelle.
— Mitä olisi, jota et olisi kuninkaallisesti maksanut sille maalle, jota suojelit?
— Sinut, my gentle-flower, sinut, joka minulle kerran johtui mieleen poimia tuolta kaukaa metsästä. Minä aavistin heti, että olit enempi kuin ruhtinaskunta, mutta en ymmärtänyt silloin, niinkuin nyt ymmärrän, että olit suurin voitto, minkä milloinkaan olen saavuttanut. Sotamies on koditon, hänen elämänsä on elämää sotakentällä, hänen ammattinsa kuolema. Anna hänelle koti, niin hän tuntee elävänsä. Sinä seurasit minua sotakentille ja tulit minun kodikseni; kun näin sinut, aloin elää. Juurettomana, kodittomana olen harhaillut maailmassa; sinusta löysin juureni ja kotini. Hoveissa ei voi elää kulumatta; taistelutantereilla ei voi astua tahraantumatta. Sinä opetit minua uskomaan hyveeseen, jota epäilin, Jumalaan, jonka olin unohtanut; sinä olet ollut paras osa minun olemustani, sinä olet antanut minut takaisin itselleni. Ja kuinka olen maksanut velkani sinulle? Minä raastoin sinut mukaani kaiken sen keskeltä, mikä sinulle ennen oli rakasta; minä laahasin sinua kanssani maasta maahan, ja kun ratsastin kaukana sinusta sotarivieni edessä, odottelit sinä yksinäsi ja hylättynä kärsivällisesti minun lyhykäistä käyntiäni jossakin syrjäisessä kaupungissa. Ei, my good star, se ei ole ollut partie égale. Palkita sinua, sanot! Minua melkein hävettää kysyä, onko sinulla vielä mitään toivetta, jonka täyttäminen on minun vallassani.
— Mylord, sinä et ole syntynyt pitämään kirjaa saamisista. Pidät kyllä tunnontarkasti muistissa ne, joilla katsot olevan saamista sinulta, mutta unohdat suurimmatkin omat saamisesi. Minä en huoli siitä kiistellä kanssasi; mutta kun kysyt, vastaan minä suoraan tavalla, jota sinulla on oikeus vaatia minulta: niin, minulla on vielä yksi toive, on yksi minulle tehty lupaus täyttämättä.
— Kuinka? Etkä sinä ole sanonut minulle sitä ennen! Olenko milloinkaan jättänyt täyttämättä mitään toivettasi?
— Et, ja tiedät myöskin, etten minä ole väärin käyttänyt hyvyyttäsi. Mutta on toiveita, joita ei nainen lausu kahta kertaa, jos hänellä on vähänkin ylpeyttä. Ellen olisi ylpeä, mylord, niin en ansaitsisi olla sinun puolisosi.
— Mitä nyt? Pyydätkö kruunua? Pyydä mitä hyvänsä paitsi kunniaani!
— Jos nyt vastaan, että olet antanut minulle kaikki paitsi sitä, mitä sinulla omasta mielestäsi ei ole oikeutta antaa?
Keithin alahuuli venyi melkoista pitemmälle ylähuulta.
— Mutta mikset ole sanonut sitä ennen? Minä luulin sinun unohtaneen sen niinkuin se minulta on unohtunut. Eikö jo pitkän aikaa ole ollut kaikki selvillä? Voiko mikään maallinen side yhdistää meitä lähemmin kuin Jumala meidät on yhdistänyt jo kolmentoista vuoden ajan.
— Oi, kallis lordi, kaikkein rakkaimpani, sanoit minua vailla kulkeneesi kodittomana ja juurettomana maailmassa. Juurettomana, vaikkei kodittomana minäkin olisin kulkenut ilman sinua; sentähden tulin minä luoksesi, kysymättä miten. Mutta sinä olet mies ja sankari, joka itse raivaat tiesi; kun sanot: tämä on oikein, ja toinen sanoo: se on väärin, niin toimit oman vakaumuksesi mukaan. Minä olen nainen, mylord; minä en säädä mitään lakia, minun täytyy totella olemassaolevia lakeja. Siinä on syy, miksi minä näinä kuluneina onnen ja omantunnon soimausten vuosina olen voinut ylpeillä rakkaudestasi ja samalla hävetä itseäni.
— Ja tuota kaikkea et ole sanonut minulle ennen!
— Minä sanoin sen kerran … ja olen odottanut.
— Hyvä. Huomennako siis?
— Etkö lähde heinäkuussa Stettiniin?
— Lähden. On tarkastettava Pommerin linnoja ja siellä olevia sotajoukkoja.
— Olisiko sinun mahdollista Stettinistä lyhyeksi aikaa pistäytyä
Turkuun?
— Mahdotonta se on. Sota on todennäköisempi kuin rauha, ja joka hetki heinäkuussa on kallis.
— Miten käsket. Sallitko minun ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin pitääksemme vihkiäiset Stettinissä?
— Mutta miksei huomenna?
— Se on sydämen asia. Kyllä saat tietää kaikki, mutta … täytätkö pyyntöni?
— Kuinka voisin kieltää sinulta mitään, vähimmin kaikista oikeutta? Hyvä Jumala, sitä naista! Mikä odotus, eikä moitteen sanaakaan! Nyt ymmärrän, mitä olet kärsinyt näinä kolmenatoista vuotena…
* * * * *
Muutamien tuntien kuluttua tuosta keskustelusta lähti pikalähetti Karlsbadista niin suoraan kuin mahdollista Turkuun, toisin sanoen ratsastaen Stralsundiin, sieltä pakettilaivalla Tukholmaan ja edelleen toisella pakettilaivalla Suomen pääkaupunkiin. Syystä kyllä pidettiin suunnattomana edistysaskelena, kun nuo pakettilaivat, jotka olivat riippuvaisia kaikista tuulista, alkoivat jollain tavoin säännöllisesti kulkea edestakaisin kahdesti kuukaudessa, matkustajia ja postia kuljettaen.
Eräänä päivänä heinäkuun keskipaikkeilla 1758 saapui purjelaivalla Stralsundiin Tukholmasta suomalainen pappi, joka heti varustautui lähtemään Stettiniin, mutta saatuaan kirjeen, muutti matkasuunnitelmansa. Hän lähti sen sijaan Potsdamiin.
Syynä siihen oli Fredrik II:n 23. päivänä kesäkuuta Keithille lähettämä kirje, joka oli kuten tavallisesti kirjoitettu ranskaksi ja kuului: "Karlsbadin ilma tulee preussilaisille epäterveelliseksi. Koettakaa, jos voitte, olla 10. päivänä heinäkuuta Potsdamissa!"
Seitsenvuotinen sota alkoi nyt jyristä taivaanrannalla. Keith ei ollut puolustanut tuota sotaa, ja hän oli aavistanut sen tulevan pitkälliseksi, mutta kuninkaalla oli hyvin varustettu armeija, hän teki liiton Englannin kanssa ja toivoi nopealla sotaretkellä kukistavansa ensin Saksin ja sitten Itävallan.
Potsdamissa oli kaikki sotajalalla, pikku kaupunki vilisi sotilaita, ja vieras etsi turhaan majapaikkaa. Hän kysyi sotamarsalkka Keithiä; mahdotonta oli tavata häntä; sitten madame Mertheniä; hänet opastettiin komeaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle.
Diakoni Elg astui illan suussa Eeva Merthenin asuntoon. Hän tapasi entisen rippilapsensa muutamien nuorien tyttöjen kanssa purkamassa liinavaatteesta haavankäärenöyhtä. Sota maksaa paljon verta; mies sitä vuodattaa, nainen sitoo miehen miekan tekemät veriset haavat.
Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä, kun diakoni viimeksi oli nähnyt Eevan; Eeva oli toivonut saavansa nähdä hänet paljoa ennemmin. Hän oli vanhempi ja kalpeampi, eikä ilman tukahutettujen huokausten ja pidätettyjen kyynelten merkkejä; yhä oli hän yhtä kaunis, mutta enemmän grande dame kuin siihen aikaan, jolloin häntä sanottiin herttuattareksi. Hän ojensi liikutettuna diakonille sormuksilla koristetun kätensä, ja hänen katseessaan oli jotakin katumuksentekijän tapaista, kun hän sanoi:
— Tulittehan kuitenkin! Kuinka saatan kiittää teitä!
— Ei tänne ollut aivan yhtä pitkä matka kuin Roomaan, madame.
Diakoni nimitti häntä madameksi eikä enää sinuksi.
— Ei, ei niin pitkältä kuin Turun erään kadun poikki … Merthenin talosta Grubbin taloon. Ja te tulette minun luokseni!
— Minut on lähetetty köyhien palvelijaksi. Olenko ehkä erehtynyt väärään paikkaan? virkkoi Elg, nopeaan katsahtaen ympäri komeaa huonetta.
— Ette, ette, te tulette köyhän naisen luo, jonka teette rikkaaksi… Mutta olette uuvuksissa pitkästä matkasta. Ettekö suo itsellenne vähän lepoa?
— Milloinka voin palvella teitä siinä toimituksessa, jota varten olette kutsunut minut?
— Kuten näette, olemme onnettomuudeksi suuren sodan alussa. Puolisoni on virkatoimissaan ja kuninkaan seurassa kello kahdeksasta aamulla myöhään yöhön saakka. Mutta huomisaamuna kello kuusi… Oletteko kuuluttanut meidät Turun tuomiokirkossa?
— Laillista ja kirkonkirjoihin merkittyä kuulutusta ei ole voinut tapahtua, kun ei ole ollut kaikkia todistuksia, mitä laki vaatii. Olen yksityisesti eräässä rukoustilaisuudessa ilmoittanut avioliittonne seurakunnalle pelastaakseni teidän maineenne synnyinseudulla.
— Kiitos siitä!… Sallittehan minun nyt kysellä rakkaasta Anna sisarestani, teidän vaimostanne, ja muista Turussa olevista sisaristani. Ettekö ole hyvä ja käy istumaan tänne minun kabinettiini?
He keskustelivat kauan kabinetissa … Annasta, Merthenin sisaruksista, rouva Heldtistä, sisar Paulinasta ja muista ystävistä, jotka olivat jääneet vanhaan, rakkaaseen Turkuun. Paljon oli muuttunut, moni oli mennyt manan majoille noina kahtenatoista vuotena, ja Vappu oli ollut niistä ensimmäinen… Kamaripalvelija sytytti lampun ja toi teetä hienoissa Saksin posliinista valmistetuissa kupeissa … englantilaista tarjoilua, toista teetä kuin pormestarinrouva Merthen ennen muinoin tarjosi vierailleen Vapun ennustaessa prinsessa Ruususen vaiheita.
— Minulla oli kasvatusveli, sanoi vihdoin entinen herttuatar suruisesti ja vitkastellen. — Hän oli minulle hyvin rakas, ja minä olen tuottanut hänelle surua. Mitä on tullut Iisakki Alanuksesta?
— Ei kaikkea, mitä hänestä olisi voinut tulla, mutta nuhteeton sielunpaimen, vastasi diakoni. Hän on kappalaisena pienessä seurakunnassa Vaasan seuduilla.
— Naineenako?
— Hän on nainut edeltäjänsä lesken, kuudenkymmenen vuoden ikäisen.
— Ja onko hän antanut minulle anteeksi?
— Hän lähettää teille veljen tervehdyksen.
Maanpakolainen huoahti helpommin. Hän oli musertanut kolme niistä sydämistä, jotka olivat sykkineet hänelle lämpimimmin tässä elämässä. Nyt olivat he kaikki antaneet hänelle anteeksi.
Seuraavana aamuna kello kuusi vihittiin Jaakko Keith, joka kuului Skotlannin reformeerattuun kirkkoon, ja luterilainen Eeva Merthen. Eeva piti porvarillisen nimensä ja Keith esi-isänsä, yhdeksän skotlantilaista lordimarsalkkaa. Morsian ei kantanut kumminlahjaansa. Kello kahdeksan oli Keith taaskin kuningas Fredrik II:n sotamarsalkkana.
Diakoni Elg otti itselleen vain matkakulut, mutta Turun köyhille hän toi runsaan lahjan.
Vuonna 1789 tai 1790 eli Pirkkalassa Suomessa seitsenkymmenvuotias nainen, jota naapurit sanoivat "Preussin Annaksi" ja joka oli 1762 seurannut Pommerista palaavia suomalaisia sotamiehiä kotiseuduilleen. Hän oli ollut Eeva Merthenin vanha uskottu palvelijatar ja yksi niistä muutamista todistajista, jotka olivat läsnä noissa ennen sotaa toimitetuissa aamuvihkiäisissä.
Eeva Merthenistä tuli lempeä iltarusko Keithin myrskyisen elämän ehtoona. Keithin elämän kahden viimeisen vuoden kuvaileminen olisi sama kuin samanaikuisen seitsenvuotisen sodan historian kopioiminen. Hän oli mukana kaikkialla ja ensimmäisenä rivissä taisteli itävaltalaisia, saksilaisia, ranskalaisia ja venäläisiä vastaan — samoja venäläisiä vastaan, jotka hän itse oli opettanut voittamaan, mutta jotka jo olivat unohtaneet hänen kauniin taitonsa: voitettujen inhimillisen kohtelun. Ainoastaan harvoina ja lyhyinä sodan lepohetkinä saattoi hänen puolisonsa käydä häntä tervehtimässä. Silloin astui toisinaan telttaan "vanha Fritz" napitettuine päällysnuttuineen ja kankeine tekotukkineen, puheli iltahetkisen noiden kahden kanssa ja lupasi tavalliseen leikilliseen tapaansa korpraalin paikan kuuluisassa krenatöörijoukossaan heidän vanhimmalle pojalleen, "kun hän vain tulee kyllin pitkäksi".
Keith kuoli yhtä urhoollisesti kuin oli elänytkin. Hän oli turhaan varoittanut kuningasta aseman vaarallisuudesta tämän asettuessa Hochkirchenin luo Daunia vastaan. Kuutamossa ja sumussa varhain aamulla 14. päivänä elokuuta 1758 hyökkäsi Daun 50.000 itävaltalaisensa kanssa liian itsevarmojen preussiläisten kimppuun. Suunnattomassa hämmingissä oli Keith ensimmäisiä hyökkäämässä kahden kiireessä kootun rykmentin kanssa vihollista vastaan. Yltympäri raivosi murhaava kanuuna- ja kiväärituli, urhoollisen marsalkan vatsanpohjaan lensi luoti, mutta hän pysyi kuitenkin hevosen selässä joukkojaan johtamassa. Silloin sattui toinen musketinluoti rintaan; kohta sen jälkeen syöksi hänet kartessinluoti hevosen selästä, ja hän kaatui sanaakaan sanomatta uskollisen englantilaisen palvelijansa Tibayn syliin. Tämäkin joutui kohta hurjassa verilöylyssä kuoleman omaksi. Niiden 15.000 kuolleen joukosta, jotka peittivät Hochkirchenin verisen tantereen, löydettiin seuraavana päivänä Keithkin, ryöstettynä, alastomana, vain kroaattiviitalla peitettynä. Hänet vietiin monen muun vainajan kanssa kylän kirkkoon. Sinne saapui kohta voittaja Daun Keithin entisen adjutantin, eversti de Lacyn kanssa, joka nostaen kroaattiviitan lievettä kyynelsilmin huudahti: "Isäni paras ystävä Keith!"… Yhtä liikutettu kuin Lacy oli Daunkin ja hän toimitti ruhtinaalliset hautajaiset; kaksitoista kanuunaa ja kahden rykmentin kiväärinlaukaukset jyrisivät Suomen entisen valloittajan haudalla. Hän oli kaatunut pelastaessaan Fredrik II:n ja suurimman osan hänen armeijastaan täydellisestä perikadosta.
Keithin elämäkerran kirjoittaja Varnhagen von Ense sanoo Jaakko
Keithistä ja hänen puolisostaan muun muassa:
"Hän oli keskikokoinen mies, kasvojen väri oli tumma, hiukset mustanruskeat, kulmakarvat suuret ja tuuheat, hän oli piirteiltään päättäväisen ja kuitenkin lempeän ja jalon näköinen. Hänen ylhäinen, varma ryhtinsä herätti yht'aikaa kunnioitusta ja luottamusta. Hänen luonnostaan voimakas ja notkea ruumiinsa oli kärsinyt paljon sodan vaivoista Venäjällä; viime vuosina horjui hänen terveytensä, ja siitä lienevät hänen kasvonpiirteensä saaneet hellemmän ilmeen, koskapa kaikki, jotka hänet tunsivat, kuvailevat häntä lempeäksi ja rakastettavaksi vanhukseksi. Hän ei rakastanut komeutta eikä ylellisyyttä, vaikka hän eli isoisesti ja piti monia palvelijoita, joita hän aina kohteli ystävällisesti, mutta joiden palvelusta hän harvoin käytti itseään varten, koska hän mieluimmin toimitti itse sen, mitä olisi saattanut käskeä muiden suorittaa. Hän ei ollut koskaan nainut,[10] mutta jätti jälkeensä Suomesta kotoisin olevan morsiamen Eeva Merthenin. Eeva Merthen oli kaunis, muhkeavartaloinen, olennoltaan hyvin miellyttävä nainen, jolla sitä paitsi oli mainio ymmärryksen lahja ja rohkea, ylevä sydän. Saksaa hän ei puhunut oikein sujuvasti" (rouva Heldt näyttää tässä suhteessa arvanneen ristityttärensä taidon liian suureksi), "mutta käytti oivallisesti ranskaa, luki Tacitusta alkukielellä ja oli saavuttanut yleensä harvinaisen henkisen sivistyksen. Rauhan aikana Keith vietti tavallisesti illat hänen seurassaan, ja jotkut ystävät olivat silloin aina tervetulleet heidän luokseen. Sodan aikana Eeva Merthen kävi toisinaan Keithiä tervehtimässä ja oli hänen uskollisena hoitajanaan, milloin Keith joutui vuoteen omaksi, kuten kesällä 1758 Olmützin edustalla Schlesiassa. Muiden naisten seurasta Keith ei välittänyt."
"Keithin kuoltua — jatkaa elämäkerran kirjoittaja — Eeva Merthen kietoutui oikeudenkäyntiin Keithin veljen, lordimarsalkan kanssa, joka vaati perintöä, vähemmän tilusten ja rahain tähden, joita ei paljoa ollutkaan jäljellä, kuin muun jälkeenjääneen omaisuuden tähden, millä oli arvonsa muistona. Sotilastestamentti määräsi kaikki Keithin kihlatulle; kuningas ei sekaantunut asiaan, lordimarsalkka sai ainoastaan vähäisen osan puhtaasta rahasta; hänen omien sanainsa mukaan tuli hänen osakseen vain seitsemänkymmentä dukaattia. — Eeva Merthen meni sittemmin avioliittoon Stralsundin linnanpäällikön (maaneuvoksen) von Reichenbachin kanssa ja eli onnellisena. Keithin muistoa hän piti aina mitä suurimmassa kunniassa eikä myynyt hänen kaunista, Pesnen maalaamaa rintakuvaansa edes kuninkaallekaan, joka siitä tarjosi suuria summia. Hän oli yleensä kunnioitettu, ja hänellä oli suuri arvo ylhäisimpienkin henkilöitten piirissä. Etenkin Preussin prinssi Henrik osoitti häntä kohtaan suurta huomiota ja kirjoitti hänelle mitä kunnioittavimpia kirjeitä, jotka kuitenkin sittemmin yhdessä prinssin ja kuninkaan Keithille kirjoittamien kirjeiden kanssa Eevan tahdosta poltettiin."
Eeva Merthenin viimeisistä vuosista kirjoittaa sama von Ense: "Hän eli vanhaksi" — 88 vuoden ikään — "kylpi talvellakin jääkylmässä vedessä ja pysyi karkaisevan elintapansa avulla voimakkaana ja liikkeellä aivan viimeiseen asti. Ihaillen kerrotaan hänen harvinaisen kauniista ja ilmeikkäistä silmistään, joiden katse oli valtavan läpitunkeva…"
Hän eli toistakin miestään kauemmin, miestään, josta ei tiedetä juuri mitään. Rouva Hecht, nykyjään (1881) yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen leski Stralsundissa, on lapsuudessaan nähnyt Eeva Merthenin. Hän muistaa vielä pitkän, komean vartalon, ja kertoo, että maaneuvoksetar von Reichenbach, aina kasvot hunnulla peitettyinä, kannatti itseään tervehdyskäynneille Stralsundin vanhojen ruotsalaisten aatelisperheitten luo, jotka sittemmin ovat kuolleet sukupuuttoon tai muuttaneet sieltä pois. Herra Hecht oli maaneuvoksettaren kuoltua ostanut Reichenbachin komeasti sisustetun talon, joka sitten oli rappeutunut, ja siitä löytänyt muun muassa kaksi suurta arkkua täynnä papereja, jotka nekin myöhemmin ovat joutuneet hukkaan.
Varnhagen von Ense mainitsee ensimmäisestä liitosta monta lasta, joita Keith oli suuresti rakastanut ja joille hän oli toimittanut huolellisen kasvatuksen, ja lisää, että vielä nyt (1844) sanotaan Keithin ja Eeva Merthenin jälkeläisiä elävän Berlinissä. Toisesta avioliitosta ei mainita mitään lapsia. Nimi Merthens tavataan ainakin Kuurinmaalla, eikä morganaattisesta avioliitosta syntyneitä lapsia estä mikään pitämästä äitinsä nimeä. Mutta jos Eeva Mertheniltä olisi jäänyt lapsia, on tuskin uskottavaa, että hänen kallisarvoinen irtaimistonsa, hopeansa ja jalokivensä, niiden joukossa myöskin hänen kuuluisa kumminlahjansa, olisi myyty Hampurin juutalaisille tai että hänet olisi perinyt Potsdamissa asuva herra von Reichenbachin sukulainen, presidentti Heuer, jonka hallussa on myöskin ollut Eeva Mertbenille vuonna 1755 maalattu erinomainen Keithin muotokuva. Vielä vähemmän luultavaa on, että hyvin kasvatetut lapset olisivat jättäneet sellaisen äidin haudan muistopatsaatta.
"Eva von Reichenbach, geborene Merthens" kuoli Stralsundissa 15. päivänä lokakuuta 1811. Tuon tiedon on 15. päivänä maaliskuuta 1881 vahvistanut sikäläisen Helgeandin seurakunnan kirkonkirjojen mukaan samaisen seurakunnan pastori. Eräs vainajan muiston ystävä on turhaan etsinyt hautaa tai patsasta, joka osoittaisi, mihin kahdeksannentoista vuosisadan Suomen herttuatar on laskenut väsyneen päänsä lepoon. Jaakko Keithiä ylistivät runoilijat ja puhujat, kuvanveistäjät ja maalarit; hänen haudallaan Hochkirchenissä kohoaa harmaalta marmorijalustalta valkoinen marmoriuurna kultakirjoituksineen ja kaksine surevine hengettärineen; Fredrik II pystytti hänen marmorista veistetyn kuvapatsaansa Wilhelmin kentälle Berliniin. Hänen puolisostaan ei ole mitään kuvaa, ei maalattua eikä marmorista, eipä edes hautaakaan. Ei mikään runoilija ole laulanut tuosta nerokkaasta naisesta, jonka muisto on jäänyt jälkimaailmalle liittyneenä Keithin muistoon. Mutta vaikka hänen elämänsä on ikäänkuin sulautunut Keithin elämää ja Keithin kuoltua hävinnyt varjoon, ei hän ole vaatinut itselleen edes Keithin nimeä, joka olisi puhdistanut hänet jälkimaailman silmissä. Paljosta saattaa nainen kieltäytyä sen puolesta, jota hän rakastaa, mutta tämä kieltäytyminen on niin suuri, että sitä on sanottava yleväksi.
Matias Elg sanoi: "Mikä on suurta? Se, mikä kieltää itsensä, sillä se ylennetään."
Vappu sanoi: "Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus … tuossa on kauneus … tuossa on rikkaus … tuossa on ylhäisyys … tuossa on nero"… Mitä on enää jäljellä Suomen herttuattaresta? Rakkauden muisto, rakkauden, joka ei riipu kiinni maan tomussa, rakkauden, joka äärellisessä maailmassa etsii äärettömiä päämääriä — palvelevan, uhrautuvan rakkauden, joka ei etsi palkkaansa. Sellainen rakkaus pysyy eikä se voi hävitä, sillä se on kuolematon.