22. KAPTEENI EDVARDSON.
Hän oli itse oveluus.
Konsuli Lauri Gråbergin oli liikeasiain karttumisen tähden täytynyt ottaa ensimmäinen kirjanpitäjä Södergren konttoriinsa ja hän sanoi tälle, kun postitunti lähestyi:
— Missä Edvardson viipyy?
Hän, tuiki säännöllinen mies, ei tullutkaan tapansa mukaan konttoriin yhdentoista lyönnillä.
— Kapteeni Edvardson purjehti satamanedustalle kello seitsemältä tänä aamuna, vastasi kirjanpitäjä.
— Miksi juuri tänään, kun tuulee niin kovasti?
— Kauppaneuvoksen Argo palasi toissapäivänä. Laivamiehet päästetään pois palveluksesta, ja kapteeni Edvardson tahtoi hyvissä ajoin puhutella perämiestä ja parhaita matruuseja. Meidän Solidelle otetaan väki tulevalla viikolla.
— Sitäkö varten siis? Mutta tuuleehan niin, ettei pystyssä pysy. Minä en näe viirisalkoa pakkahuoneen nurkalla.
— Sen kaatoi tuuli tunti sitten.
— Ja Edvardson on satamanedustalla moisessa myrskyssä!
— Vanha merimies, herra konsuli.
Gråberg oli vaiti. Hän olisi tarvinnut Edvardsonia enemmän kuin koskaan ennen suurenmoista kauppatuumaa varten, jonka tuo taitava kaupanvälittäjä oli miettinyt. Ei ollut vähempi kyseissä kuin saada haltuunsa kahden naapurikaupungin koko senkeväinen suolantuonti, sillä suolan hinta oli noussut yhdeksään riksiin tynnyriltä, ja Gråbergilla yksin oli suurenlainen varasto tuota välttämätöntä tavaraa. Mutta sitä varten tarvittiin pikaisia käskyjä Liverpooliin ja St. Ybesiin — käskyjä, jotka ainoastaan Edvardsonin kielitaito saattoi laatia.
— Miksen minä ole oppinut englannin kieltä? huokasi Lauri Gråberg käyden yhä levottomammaksi, mitä likemmä postitunti joutui. — Södergren, kutsu tänne poikani!
Lauri Roderik oli palannut muutamia päiviä aikaisemmin kotiin ja tuli konttoriin.
— Osaatko englannin kieltä?
— Hieman..
Ulkomaisia kieliä luettiin siihen aikaan kouluissa saksaa ja huonoa ranskaa, mutta ei ollenkaan englannin kieltä.
— Kirjoita saneluni mukaan kirje Hawkes & Pojille Liverpooliin.
— Kirjekö? kysyi ylioppilas hämillään. Minä olen lukenut vähän englannin kieltä, mutta en ole koskaan sitä puhunut enkä kirjoittanut.
— Et kirjoittanut! huudahti isä suuttuneena. — Kulutat rahoja jo kolmatta vuotta etkä ole oppinut sen vertaa, että voisit auttaa isääsi kirjoittamalla mitättömän kirjeen. Mitä hyötyä on sitten koko opistasi?
— Teidän luvallanne, isä, aion tulla koulunopettajaksi.
— Mitä? Koulunopettajaksiko? huudahti isä taaskin hyvin kummastuneena.
— Etkö siis maisteriksi?
Oli aika, jolloin oppimattomat käytännön miehet kunnioittivat maisterinarvoa kuin jotakin, jossa kaikki mahdollinen elämänviisaus oli yhdistettynä. Tuli sitten toinen aika, jolloin maisteri merkitsi liikemiehen mielestä samaa kuin hajamielisyys tai kelvottomuus.
— Ensin maisterinarvo, isä, vastasi poika.
— Sinäkö koulunopettajaksi? Sinä? Ja minunko luvallani? Et koskaan.
Minun poikani koulunopettajaksi! Ainoa poikani! Oletko hullu?
— Mieleni on paha, etten voi olla hyödyksi teille, isä, mutta minulla ei ole vähintäkään halua ruveta kauppa-alalle. Antakaa minun seurata taipumustani. Päätökseni on luja. Koulunopettajan toimi on vaatimaton, mutta sangen kunnioitettava.
— Niin, niin äärettömän kunnioitettava, että hän pitää samaa nuttua kaksikymmentä vuotta, ostaa virkistyksekseen kahdeksan luotia kahvia kerrallaan ja on kirjoissa veloista, joita hän ei koskaan maksa. Lauri Roderik … jos sinä, joka voit tulla kunnioitetuksi ja itsenäiseksi mieheksi, tahdot antautua orjuuteen ja köyhyyteen, mihin ryhtyvät sitten köyhät nuoret miehet, joilla ei ole toivoa paremmasta? Poikamaisia oikkuja! Heitä ne mielestäsi!… Ainoastaan kaksikymmentä minuuttia on postin lähtöön, eikä Edvardsonia kuulu!
— Minkä käskyn tahdotte, isä, lähettää englantilaiselle kauppahuoneelle?
— Suolaa! Suolaa! Kokonaisia suolavuoria! huudahti epätoivoinen kauppias.
— No hyvä, kirjoittakaa, isä: Hawkes & Sons, Liverpool. Salt!
Salt!… Se on lyhyt käsky ja sen ymmärtää helposti.
— Poika, uskallatko ilvehtiä isäsi kanssa?
— Salt on hyvää englannin kieltä. Minä luin äskettäin uudesta laitoksesta, sananlennätin-nimisestä, jota käytetään Englannissa. Sen muodostavat merkit, jotka näkyvät pitkän matkan päähän, ja ne toistetaan asemalta toiselle. Sanomissa, joita siten lähetetään, on aina vain muutamia sanoja.
— Oh … älä puhu puuta heinää! Mitä sanottaisiin niin naurettavasta kirjeestä?
— Sitä pidettäisiin eriskummallisena, mutta se ymmärrettäisiin.
— Käsky on pantava toimeen pian. Mitä merkitsee pian tai nopeasti?[13]
— Quick ja prompt.
— Hm… Sillä laillahan voi kuka hyvänsä kirjoittaa englannin kieltä.
Mutta ei ole muuta keinoa. Olkoon menneeksi Edvardsonin vastuulla.
Kirjoita!
Tuo omituinen kirje lähetettiin ja se lienee saapuessaan Liverpooliin herättänyt aika ilon Hawkes & Poikain konttorissa. Useimmilla Englannin kauppahuoneilla, jotka olivat asioissa pohjoismaiden kanssa, oli jo silloin kirjeenvaihtoa varten konttorissaan pohjoismaalaisia, mutta saattoipa sattua tapauksia, jolloin monikin kieliätaitamaton suomalainen kauppias olisi joutunut samaan pulaan kuin konsuli Lauri Gråberg.
Puolenpäivän aikaan meni konsuli, levottomana Edvardsonin viipymisestä, satamaan. Vain vaivoin hän pääsi perille riehuvassa myrskyssä, jonka puuskaiset vihurit lennättivät sateisia pilvenmöhkäleitä. Kulkiessaan milloin nojautuneena kultapäiseen, espanjanruokoiseen keppiinsä, milloin syrjin tuuleen, näki hän kaikkialla merkkejä luonnonvoimien väkivaltaisuudesta. Särkyneitä ikkunalaseja, hajonneita savupiippuja, alas pudonneita kattotiilejä ja kaatuneita lankkuaitoja olivat kadut täynnä. Puupinon halot oli tuuli hajoittanut tulliportin luota kuin akanat ympäri kenttää. Merivesi oli noussut ja virtasi muutamissa paikoin tulvanaan satamatielle. Erään kaljaasin tuuli oli heittänyt syrjälleen rannalle, ja aallot huuhtelivat sitä; kaikilla satamassa olevilla laivoilla oli kaksinverroin ankkureja, ja töin tuskin saattoivat ne sittenkään säilyä, vaikka olivat suojassa pahimmilta vihureilta.
Halmin Argo, joka oli suuri, raskaasti lastattu laiva, oli kauempana satamanedustalla hiukan suojassa metsäisen kalliosaaren luona. Mutta jotta olisi päästy sinne tai sieltä takaisin, täytyi veneen kulkea tuulen puolelta suojattoman Kallisen selän yli, jossa myrsky, aukealta mereltä tullen, näytti koko voimansa. Sinnepäin Gråberg katseli tähystellen, milloin toivoen näkevänsä purren taistelevan tuulessa, milloin taas toivoen, ettei kukaan uskaltaisi lähteä vesille. Kallisen selkä oli suurenmoisen hurja ilmameren painosta. Ei missään ollut jäljellä meriveden vihreää väriä, näkyi vain lumivalkea vaahtolakeus, kuohun yllä tiheä, harmaa, nopeasti kiitävä meriusva-verho ja sen yläpuolella taivas niin uhkaavan mustana kuin syysyö.
Tuulen ja sateen läpimäräksi pieksemänä Gråberg poikkesi rannalla olevaan kalastajatupaan ja kysyi, oliko nähty kapteeni Edvardsonia. Hänen oli nähty kohtalaisessa tuulessa purjehtivan ulapalle kello seitsemän tienoissa, mutta takaisin purjehtiminen … ei, sellaista hamppua ei vielä ole kehrätty, joka olisi kestänyt purjekankaassa moisia puuskia alahangan puolelta.
— Luuletteko siis, että kapteeni Edvardson on jäänyt Argolle iltaan asti?
— Oli jäätävä.
Konsuli Gråberg palasi satamasta jonkinverran, mutta ei täysin rauhoittuneena. Edvardson oli suunnitellut suolakaupan, hän tiesi asian olevan kiireisen, että käskyt täytyi lähettää jo sinä päivänä ja että häntä tarvittiin niitä kirjoittamaan. Hänellä ei ollut tapana olla poissa niin tärkeää postia lähetettäessä.
Ilta tuli, tuuli laantui, meri vaihtoi lumivalkoisen vaippansa vihreihin, välkkyviin aaltoihin, ja purje purjetta seuraten tanssi edestakaisin satamanedustan ja kaupungin väliä. Gråberg meni vielä kerran satamaan. Argon laivavene oli juuri laskenut laituriin.
— Missä on kapteeni Edvardson?
— Kapteeni Edvardsonko? Hän lähti Argosta tänään aamulla kello kymmeneltä. Purjehti omalla veneellään Trafalgarilla, ja keulanpuolella oli hänellä laivapoikapahanen.
— Sellaisessa myrskyssä!
— Vanha merimies.
On taru vanhoista merimiehistä, että he tavallisesti hukkuvat omaan satamaansa. Päivää myöhemmin löydettiin kapteeni Edvardsonin Trafalgar kulkuväylän varrelta luodolta, johon myrsky sen oli heittänyt. Kaukaa Kallisen selän asumattomilta rannoilta löysivät viikon kuluttua jotkut ongella olevat pojat muinoin hienon, mustan silkkihatun hiekan täyttämänä ja piikivien hankaamana. Ne olivat ainoat merkit, mitkä tässä maailmassa löydettiin eräästä senajan viisaimpiin, toimeliaimpiin, mutta myöskin vähimmin arkatuntoisiin kuuluvasta kauppakonttorin ja maailman markkinain välillä juoksijasta. Hän oli uponnut omassa toimessaan, keskellä loistavia kauppasuunnitelmia ja juuri koettaessaan houkutella kilpaveljeltä hänen parhaita merimiehiään. Lauri Gråberg suri häntä vilpittömästi. Usein pulmallisina hetkinä konttorissa, kun asiat kiirehtivät ja viisasta päätä sekä terävää englantilaista kynää tarvittiin lähettämään käskyjä ulkomaisiin satamiin, kuultiin Gråbergin puoliääneen sanovan itsekseen:
— Jospa nyt olisi Edvardson täällä! Hän oli itse oveluus! Hänen olisi pitänyt elää, jotta hän olisi saanut velkakirjansa kuitatuiksi.