3. HELENANPÄIVÄ RUISSALOSSA.
Se, joka kulkee Turusta suurta väylää saaristoon, niin että Ruissalo on oikealla, kummastelee melkoisesti kuullessaan puhuttavan Ruissalon kauneudesta. Yksitoikkoinen, havumetsän tummentama ranta, jonka takaa vain sieltä täältä häämöttää ylistettyjen tammien vaaleampi vehreys, siitäkö runoilijat ovat laulaneet ja senkö maine jo paljoa ennen Choraeuksen aikaa oli levinnyt kotiinpalaavien ylioppilasten mukana yli koko Suomenmaan? Niin, se se on Ruissalo, mutta kainon kaunottaren tavoin peläten näyttää sulouttaan kaikille tien kulkijoille saari kätkee kauneimmat osansa syrjäisemmälle Pohjasalmen puolelle. Siellä näkee monta tuollaista oikukkaan viehättävää lahtea, jota meri heittelee kuin sormisuukkosia rannoille; siellä tammien ja muiden lehtipuiden vihreys on voitolla, muodostaen sen vaalean, iloisen värin, joka hurmaa kaikkia kaupunkilaisia, eikä suinkaan vähimmin omaan piiriinsä suljettuja turkulaisia, luonnon ja vaihtelun koko tenhovoimalla.
Jos 31 päivänä heinäkuuta 1741 aamupuolella sattumalta lähestyi tätä sievää rantaa, ei saattanut olla huomaamatta eräitä tapahtumia, jotka tuossa siihen aikaan varsin yksinäisessä seudussa olivat sangen tavattomia. Monista, milloin keimailevista ja sievistä, milloin muhkeista ja komeista huviloista, joita sataneljäkymmentä vuotta myöhemmin vilkkui Ruissalon lehvien välitse, ei näet siihen aikaan ollut merkkiäkään. Maaherran omistama Ruissalon kartano oli saarella ainoa paikka, jota saattoi sanoa asutuksi rakennukseksi, mutta suurta komeutta eivät senkään rappeutuneet puuhuoneet osoittaneet. Torpparien tai metsänvartijain turvekattoisia mökkejä sen sijaan kyllä näkyi siellä täällä rannalla, ja ne kolme tai neljä vähän tilavampaa ja vähän siistitympää "kesätupaa", jotka olivat kyhätyt kaupunkilaisten huvitteluja varten, eivät ollenkaan näyttäneet liian ylpeiltä asumaan hyvässä sovussa vähemmän ylhäisten naapuriensa kanssa.
Erään tällaisen kesätuvan luona nähtiin nyt tavattomia varusteluja. Tupa oli koristeltu oksilla ja lehvillä, joista oven yläpuolelle oli tehty suuri H-kirjain, ja jos katsahdettiin sisään, nähtiin, että puhtaaksi pestylle lattialle oli ripoteltu katajanhavuja ja suurelle avoliedellekin oli pistetty koristeeksi aika kuusenkarahka. Suurenlainen sinikeltainen lippu liehui pitkässä tangossa tuvan edustalla keskellä nurmikkoa, ja sen ympärille oli asetettu H:n muotoon kolme suurta pöytää lumivalkoisine liinoineen ja monine pöytätarpeineen, joista osa oli hopeaa. Lihavahkot piiat näkyivät helteestä läähättävinä häärivän pöytien ympärillä, ja heidän joukossaan huomasi silloin tällöin solakan nuorukaisen milloin levottomasti katselevan vaaleansinistä, autereen verhoamaa taivasta, milloin uutterasti puuhailevan kahden vähäisen mustan kapineen ääressä, jotka olivat asetetut pienelle kukkulalle vasemmalle tuvasta. Nuo hänen huomionsa kohteet tunnettiin tarkemmin katsottaessa pariksi pikku tykiksi.
Kello alkoi lähestyä yhtätoista, kun hyörinä rannalla kävi vilkkaammaksi ja joukko miehiä ja poikia kokoontui tykkien luo. Syy oli helppo arvata: etäällä salmessa tuli kaksi suurta venettä, täynnä kaupungin herrasväkeä. Kohta ne jo olivat pyssynkantomatkan päässä rannasta, ja poks! poks! pamahteli pikku tykeistä lyhyesti ja terävästi, saattaisipa sanoa poikamaisesti, kuten tavallisesti sellaiset kapineet pamahtelevat, varsinkin jos niihin pannaan luja panos ja putki ensin voidellaan talilla. Kaikki rannallaolijat hurrasivat lakkejansa ja liinojansa heilutellen, ja noiden meluisten, mutta sydämellisten tervehdysten kestäessä nousivat tulijat maalle.
Myöhemmän ajan laatukuvamaalari olisi saanut runsaasti aineksia siveltimelleen, jos hän nyt olisi voinut piirtää nämä kelpo turkulaiset, jotka iloisina ja tyytyväisinä nousivat vihreälle rannalle. Kummallinen jäykän komeuden ja maalaisen yksinkertaisuuden sekoitus oli näiden huvimatkailijain ominaisena piirteenä. He eivät olleet hoviväkeä eivätkä ylhäisaateliakaan, mutta ollen maan pääkaupungin virkamiehiä, oppineita ja porvari-aristokraatteja, he tunsivat, mikä merkitys heillä oli määräävänä yhteiskuntaluokkana. Kursailevaa kohteliaisuutta ei saatu laiminlyödä edes huvimatkallakaan. Oli kursailtu veneisiin astuttaessa, eikä unohdettu kursailla maalle noustessakaan, kursailtiin päivällisaterialla ja kursailtiin koko päivä aamusta iltaan. Mutta se ei kuitenkaan estänyt ketään tunnustamasta matkaa hauskaksi ja maalaisilmaa virkistäväksi. Seuraelämä liikkui suuren painon alla, joka tottumuksesta oli tullut yhtä vähän rasittavaksi kuin ilman paino.
Huvimatkalaiset olivat kokoontuneet entisen laamanninleski Björkegrenin, nykyisen rouva Heldtin, kutsusta viettämään hänen uskotun ystävänsä, nykyisen pormestarinrouvan Helena Merthenin nimipäivää. Merthen itse oli poissa Tukholmassa. Joko valtioviisaat päivälliset taikka, mikä on todenmukaisempi ja oikeudenmukaisempi oletus, kekseliäs pää ja lainopilliset tiedot olivat tuon Turun maistraatin jäsenen nopeasti koroittaneet onnen astuimia ylös; sanalla sanoen, neuvosmiehestä tuli aikaa myöten pormestari ja pormestarista arvossapidetty ja mahtava Turun kaupungin valtiopäivämies. Silloin vallassa olevat Hatut olivat äkkiä kutsuneet kokoon säädyt joulukuussa 1740. Eikä ollutkaan vähempi kyseessä kuin sodan aloittaminen Venäjää vastaan silloisten valtiollisten selkkausten johdosta, ja siitä olivat valtiopäivät lakkaamattomien juonien ja puolueriitojensa ohella kiistelleet kiistelemistään myöhäiseen kesään tuona vuonna 1741. Turun kaupunki, kuten suurin osa koko Suomea, oli Myssyjen puoluetta; siellä luotettiin lujasti oman valtiopäivämiehen taitoon ja toivottiin siitä paljon. Eipä ihme siis, että niin moni ylimmästä porvaristosta ja muista isänmaanystävistä, jotka viettivät kesäänsä kaupungissa, ilolla yhtyivät kunnioittamaan tämän heidän valtiopäivämiehensä vaimoa, pormestarinrouva Mertheniä, toimeenpanemalla yllätyksen hänen nimipäivänään.
Se oli todellakin yllätys kunnon rouvalle. Hän oli muutamia päiviä ollut Naantalissa ostelemassa palttinaa tyttäriensä myötäjäistarpeiksi, joiden aina tuli olla valmiina hyvin järjestetyssä talossa, ja kun hän oli palannut sieltä, pyydettiin häntä osalliseksi pienelle venematkalle Ruissaloon, missä hän suureksi hämmästyksekseen tapasi lukuisan seuran, joka otti hänet vastaan jo kerrotuin pauhuisin kunnianosoituksin.
— No, mutta rakas sisar Heldt, mitä hullutuksia teillä onkaan mielessänne? puhkesi hämmästynyt pormestarinrouva puhumaan, vaivalla kiivetessään ystävänsä rinnalla ylös kivistä rantaa, ympärillään nuorimmat lapsensa, joita nyt jo oli yhdeksän.
— Älä minua syytä — sanoi ystävä nauraen ja tarjosi hänelle käsivartensa — ei se minun keksintöäni ole. Etkö sitten arvaa, sisar, ketä meidän on kiittäminen niin onnellisesta päähänpistosta?
— Kenpä se sitten saattaisi olla? Ehkä rouva Wechter? Taikka sisar Forselia? Mutta ei, kyllä sen sittenkin sinä, sisar Heldt, olet itse keksinyt, eikä kukaan muu. Varjelkoon, miten paljon vaivaa olet nähnyt kuljettaessasi tänne niin paljon hopeita ja muuta, mitä kaikkea tarvitaan näin suurelle joukolle! Olihan kaksi isoa vaatekoria täynnä porsliinia ja laseja?
— No olkoonpa, että minä olenkin sen pannut toimeen; mutta yllätys, sisar… On vain yksi, joka osaa niin taitavasti pettää viisaimman äidin koko Turussa.
— Mitä? Eihän se vain liene ollut Eeva…
— No, kas niin, älähän nyt ala siitä nuhdella kunnon lasta! Eeva se juuri toissapäivänä tuli minun luokseni ja sanoi: "Nyt on äiti Naantalissa; ettekö, hyvä kummi, toimittaisi jotakin oikein hauskaa Helenanpäiväksi?" Niin, Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, sanoin minä, sen minä kyllä teen varsin mielelläni. Siinä kuulit koko salaisuuden, sisar. Mutta ole nyt hyvä ja ole mieliksi tyttärellesi! Anna on ollut parhaana apuna kaikissa puuhissa.
— Annako? Niin, sen kyllä uskon. Mutta Eeva … hän ei muuta ajattele kuin huvituksia ja kujeita. Rakas sisar, mitähän' siitä lapsi raukasta tuleekaan?
— Mitäkö tulee? No, senhän tiedät, sisar, yhtä hyvin kuin minäkin. Paras, kaunein ja viisain tyttö, mikä milloinkaan on kukoistanut vanhassa Turussa; se hänestä tulee. Niin, minä en nyt puhukaan hänen muista lahjoistaan. Mutta muistahan, sisko Merthen, että Eeva kohta täyttää kahdeksannentoista vuotensa … että hän jo aikoja sitten on lopettanut koulunsa vanhan Pontin tädin luona … että hän puhuu saksaa melkein yhtä hyvin kuin minun mieheni … että hän on lukenut ranskaa ja opetellut ratsastamaan herra De Maretin johdolla — että hän on lukenut latinaa Iisakki Alanuksen kanssa — että hän voi valita maan parhaimmista avioliitoista minkä tahtoo, niin, että hän on saanut kaikkien nuorten herrojen pään pyörälle, puhumattakaan Iisakki parasta, joka on puolihulluna… Oh, sisko, älä ole milläsikään, vaikka Eeva vähän tahtoo huvitellakin! Nuoruus on aina nuoruus.
— Niin, niin, Jumala suokoon, että kaikki päättyisi hyvin ja onnellisesti. Liiaksi sinä, sisar Heldt, olet hemmoitellut ristitytärtäsi. Kehdosta asti olet kohdellut häntä kuin prinsessaa. No, en puhukaan siitä kuninkaallisesta kumminlahjasta. Mutta ainahan sinä, sisar, olet tahtonut, että hänen pitää olla hieno ja ylhäinen … olet huviksesi asetellut hänen hiuksensa aatelisneidon hiusten tapaan, sisar, olet antanut hänelle triumfanttiliivin ja tilannut hänelle kalleimpia pitsejä Raumalta… Rakas sisar, enhän muuta tahdokaan sanoa, kuin ettei Eeva saata koskaan olla kyllin kiitollinen niin suuresta hyvyydestä, mutta me olemme porvarisväkeä…
— Kiitos ylistelyistä — sanoi iloinen ystävätär nauraen — kun, kuten Eevalla, on kunnia olla niin korkealuottoisen valtiopäivämiehen tytär, saanemme toki pitää toista yhtä hyvänä kuin toistakin. Mutta olethan ihan palavissasi, sisar… Astuhan tupaan ja juo lasi simaa!
Sillä aikaa kun rouvat näin keskustelivat astuessaan rannasta kesätupaan päin, olivat vieraat vähitellen hajaantuneet nurmikolle onnellisina ja hyvillä mielin, minkä kaupunkilaisissa aina vaikuttaa tuollainen retkeily vapaaseen luontoon aurinkoisena, lämpöisenä kesäpäivänä. Sillä vastoin tavallista tapaansa oli sateisuudestaan kuuluisa Helenanpäivä nyt erittäin kaunis ja kirkas. Leuto merituuli viilensi täällä keskikesän kuumuutta, joka teki kaupungin tukahuttavaksi; ja Ruissalon tammien yllä kupuili taivas korkeana ja puhtaana valkoisine, lentävine untuvapilvineen, jotka vain enensivät sen siniloistoa, kuten kaukaiset purjeet lisäsivät Airiston aaltojen eloisuutta ja kauneutta.
— Miten hurmaavan ihanaa! huudahtivat muutamat nuoret tytöt, juoksennellen vihreässä ruohikossa kuin huimat linnunpoikaset.
— Olympialaista! vakuutti eräs nuorista herroista, klassillisuutta tutkiva maisteri Angelstadius, joka tunsi Kreikanmaan paremmin kuin oman Turun.
— Kas, mikä tuo on? huudahti äkkiä varuskirjuri Godtschalk, osoittaen vähän matkan päässä olevalle kunnaalle päin. Kaikki katsahtivat sinne, ja kukkulan huipulla näkyi valkoisiin puetun tytön vartalo ilman sineä vasten kuvastuneena. Tuo taulu, jonka taustana oli taivas ja etualana maa, oli niin viehättävän ihana, että ihastuksen huudahdus tahtomatta puhkesi katsojain huulilta.
— Dafne se on, joka kaitsee lampaitaan Ruissalossa, huusi siro raastuvannotarius Skogsman, joka oli lukenut kaikki paimenrunot.
— Sano Saffo, joka syöksyy kalliolta syvyyteen, oikaisi klassillisuutta tutkiva maisteri Angelstadius.
— Tai Calypso saarellaan! virkkoi ylioppilas von Fagersdorf, joka luki
Odysseiaa yksityisesti professori Petter Fileniuksen johdolla.
— Pitäkää kaikin mokomin varanne, ettei teitä loihdita kuten Odysseun kumppaneja! sanoi nauraen nuori professorinrouva Stenman, hän kun myöskin oli lukenut Odysseian kreikaksi, mikä siihen aikaan ei ollut niin harvinaista kuin nykyjään.
Pitkä, erittäin laiha herra, muumio, jossa oppi näytti muuttaneen kaikki lihakset pergamentiksi ja kaiken veren kirjatomuksi, tuli juuri sinä hetkenä polkua pitkin, irroitti päälaeltaan muodottoman suuren tekotukan, ikäänkuin antaakseen auringon ihmetellä niin paljon viisauden asuntoa, pyyhkäisi pois muutaman hikipisaran, viimeisen jäännöksen kuolevaisen heikkoudesta, ja kääntyi saman nuoren ylioppilaan puoleen, joka äsken oli laukaissut tykit.
— Quid spectant? Mitä he siinä katselevat? kysyi hän.
Ylioppilas punastui kovin tuosta kuuluisan professorin ja kateederisankarin Algot Scarinin puhuttelusta — sillä hän se oli — ja vastasi tuskin kuuluvasti, ikäänkuin häveten, että hänet oli tavattu ilmeisestä epäjumalanpalveluksesta:
— Domine professor, Eeva Merthen se on.
Professori Scarin oli Eevan kummi. Tavallinen kuolevainen ehkä olisi tuntenut ristityttärensä, varsinkin koska tyttö kuului perheeseen, jonka kanssa hän usein seurusteli; mutta opilla on oma etuoikeutensa olla huolimatta semmoisista pikkuasioista. Professori sovitteli tekotukan paikoilleen, puristi kapean nenänsä kultakehyksisten, mutta muuten sangattomien silmälasien väliin, katseli kunnaalla olevaa tyttöä ja antoi lausuntonsa:
— Mehercle, dryas! Muinaiset alaanit ja hunnit uskoivat olevan emanatio maniumia, vainajain haamujen haihtumista. Nuori mies, tuo on sukuhautakumpu, missä hän seisoo. Siispä voit olettaa hänet vain kauniiksi haihtumisilmiöksi, joka on syntynyt kuolleista alaaneista ja hunneista, jättääksemme mainitsematta bjarmit ja goottilaiset, koska suuri Olavi Rudbeck ei anna selvää tietoa näiden kumpujen ensimmäisistä asukkaista. Mitä siihen tulee, että ne olisivat olleet svealaisia tai goottilaisia tai ehkä sviagoottilaisia, kirjoittaa Björner … mutta mikä poikaa vaivaa?… Alane! Alane!
Nuori ylioppilas Iisakki Alanus, jolle huudahdus oli aiottu ja jonka nimen olisi paremmin kuin hautakumpujen pitänyt saattaa otaksumaan hämärää alaanien ja hunnien sukulaisuutta, oli joutunut niin suuren kiusauksen valtaan, että se riisti häneltä tilaisuuden kuulla verratonta luentoa sukuhautakumpujen perustajista. Nurmikolta oli kuultu pormestarinrouvan huolestuneena etsivän tytärtään Eevaa, jota hän ei ollut tavannut missään auttamassa päivällisvalmistuksissa, ja eräs nuori kauppias Simolin oli heti valmis viemään äidin sanan kummulla seisovalle tytölle. Romanttinen raastuvannotarius oli yhtaikaa tarjoutunut Merkuriuksen, jumalain sanansaattajan, toimeen ja pannut pitkät säärensä ahkeraan liikkeeseen. Iisakki Alanus ei voinut jäädä välinpitämättömänä katsomaan noiden kahden kilpajuoksua; hän rupesi heti kolmanneksi, ja olisipa lisäksi vielä lähtenyt pari keski-ikäistä neuvosmiestä sekä pari yliopiston apuopettajaa, jos vain heidän kangistuneet jäsenensä olisivat antaneet hiukkasenkin toivoa nuorempain pikajuoksijain voittamisesta.
Nuori, kummulla seisova tyttö ei tiennyt mitään siitä kaikesta puheesta ja juoksusta, minkä hän oli aiheuttanut. Nuorteana ja keveänä kuin perhonen, joka äsken on lentänyt kultakotelostaan karviaismarjapensaan lehdelle, oli Eeva hehkuvan ihastuksen valtaamana hengittänyt kesän tuoksuja. Epämääräinen levottomuus, selittämätön, polttava kaipuu ajoi hänet vapaaseen, kesyttömään luontoon; heti maalle noustuaan hän oli rientänyt lapsuutensa leikkipaikalle, rannan kauniille kukkulalle, jota oppineet kunnioittivat sukuhautakummun nimellä ja josta oli avara näköala monen selän yli aina Rymättylän saaristoon asti. Siellä, käsi silmillä suojana hiukan värehtivän vedenpinnan häikäisevää auringonvälkettä vastaan, hän katseli laineiden leikkiä ja kaukaa taivaanrannasta kajastavia saaria; kuvaamaton, hämärä mitä huimimman ilon tunne, johon samalla sekoittui mitä hellintä surumielisyyttä, oli vallannut hänen sielunsa; hymy leijaili hänen huulillaan kuin auringonloiste pilvien välistä, ja hänen leikillisen vallattomana repiessään rikki puolikuihtunutta horsmaa näkyi hänen kaunisten, tummien, hehkuvien silmiensä sisimmässä kätkössä puoleksi puhjennut kyynel.
Eeva Merthen oli nyt kahdeksannellatoista vuodellaan aikansa kauneimpia tyttöjä. Pitkä ja solakka, varreltaan täyteläinen, oikea sulotar joka suhteessa hän oli, ja ryhdissä huomasi jotain syntyperäistä kuninkaallista, jolla luonto välistä leimaa suosikkejaan hieromatta kauppoja suvun ja säädyn kanssa. Mistä oli peräisin tuo ylhäisyyden piirre noissa tosin kunnioitettavissa, mutta hyvin porvarillisissa ja yksinkertaisissa oloissa, joissa pikkukaupungin pormestarin tytär oli kasvanut? Kukaan ei osannut sitä selittää. Tosinhan huomautettiin, ettei hän lainkaan ollut porvarillisen, suomalaisen äitinsä näköinen, vaan ennemmin ihannekuva isästään, vanhan böömiläisen, kuten kerrottiin, rappiolle joutuneen aatelissuvun jälkeläisestä, jonka esi-isät jo kolme tai neljä miespolvea sitten olivat juurtuneet Suomen maaperään, menettämättä kumminkaan tummaverisyyttään tai luonteensa tulisuutta, jotka ovat etelämaalaisille ominaisia. Mutta miksipä sama äidillinen luonto, joka kaikkialla jakelee ilmaiseksi lahjojaan, olisi vain Suomessa käyttämättä sitä oikeuttaan? Tässä tytössä oli sulouden leima jo syntymästä asti. Kasvot olivat säännöllisen soikeat, iho läpikuultava, nyt hieman päivettynyt, ja sen suloutta lisäsivät tummat hiukset, jotka silloisen tavan mukaan oli pantu sykeröön ja pyyhkäisty taapäin — muoti, joka paljastamalla säännöllisten kasvojen kauneuden yhtä paljon lisää tuota kauneutta kuin rumentaa muuten sieviä, mutta säännöttömiä kasvonpiirteitä. Tuon jalon profiilin sopusointu oli täydellinen, itämaisten, lämpimien silmien hehku oli vastustamaton. Jos Eeva Merthen olisi elänyt valtaistuimen läheisyydessä, olisi hän muuttanut valtakuntien kohtaloita, sillä hän oli luotu kiehtomaan ja vallitsemaan. Mutta kätkössä maailman syrjäisessä sopessa saattoi hän tehdä vain yhden onnelliseksi ja kaksikymmentä onnettomaksi.
Tarkasti katsottaessa 1700-luvun kuuluisimpien kaunotarten muotokuvia huomataan niissä kaksi yhteistä, aluksi kyllä vähäpätöiseltä näyttävää, mutta kuitenkin siksi selvää piirrettä, että ne antavat kasvoille ilmeen, johon sen ajan melkoisen veltostunut maku rajattomasti ihastui; toinen oli hyvin pieni kirsikkasuu, jossa alahuuli oli tavallista täyteläisempi; toinen taas hieno, tuskin huomattava velttous silmien alaluomissa, joten ne tulivat hieman raukean näköisiksi, mikä oli ikäänkuin vastapainona pikku suun jonkun verran liian täsmälliselle nyrpistykselle ja ikäänkuin saattoi hellyyden sovittamaan sen, mitä ylpeys oli rikkonut. Molemmat nuo pikku piirteet oli Eeva Merthenillä, kuten Aurora Königsmarkillakin — ja molempia katselivat sekä narrit että viisaat siksi kunnes sokaistuivat.
Nuoren tytön herätti unelmista kilpajuoksun töminä kunnaan juurelta, ja kun hän katsahti sinne päin, näki hän ylioppilas Iisakki Alanuksen syöksyvän rinnettä ylös ensimmäisenä kolmesta. Ylös päästyään hän voitonriemuisesti katsahti kilpaveljiinsä; mutta ehdittyään muutaman askelen päähän päämäärästään hän pysähtyi äkkiä, loi katseensa maahan ja tunsi poskilleen kohoavan saman polttavan punan kuin äsken Scarinin häntä puhutellessa.
— Anna anteeksi, änkytti hän, ja siihen loppui hänen aiottu ja mietitty puheensa.
— Mitä minun pitäisi sinulle antaa anteeksi? kysyi kaunis tyttö sointuvalla äänellään, jossa oli säälin ja naurun vivahdus.
Alanus ei saanut vastatuksi. Jo jonkun aikaa oli hänelle aina käynyt niin, milloin hän puhui kasvatussisarelleen. Hän ei sitä itsekään käsittänyt; hänen latinanoppilaansa oli lopettanut hänen oman latinansa.
Hänen tappionsa tuli täydelliseksi, kun molemmat kilpailijat ehtivät esiin ja raastuvannotarius, jolle luonto oli lahjoittanut mitä sukkelimman kielen, huudahti:
— Kaunis, mutta julma Chloë, löydämmekö teidät vihdoinkin kuuntelemasta turturikyyhkyjen hellää kuherrusta myrttilehdossa? Sanokaa, kuinka olette voinut olla niin kova, että olette meiltä muilta paimenpojilta ja -tytöiltä niin pitkäksi aikaa voinut ryöstää kadehdittavan onnen saada nähdä teidän olympialaisia silmäyksiänne?
— Neiti Eeva — sanoi vähemmän tunteellinen ja käytännöllisempi kauppias — arvoisa rouva äitinne ja me muut olemme jo kauan odottaneet teitä päivälliselle.
— Ah, antakaa anteeksi, sanoi Eeva välinpitämättömästi: minä en ole kuullut mitään turturikyyhkyjen kuherrusta, ennenkuin kuulin sihteerin äänen. Minä katselin ulapalla näkyvää sotalaivaa. Se tulee tänne päin.
Kaukana näkyivät todellakin prikin solakat mastot ja valkoiset purjeet. Vienossa länsituulessa se ohjasi kulkunsa Turkua kohti. Purjehtiva priki oli yleensä hyvin tavallinen näky, mutta juuri näinä päivinä oli monella taholla liikkeellä levottomuutta herättäviä huhuja. Maltittomasti odotettiin uutisia Tukholmasta.
Herrojen katsellessa merelle päin katosi äkkiä nuori tyttö. Keveästi kuin tuulen henkäys Ruissalon tammistossa hän oli kiitänyt rinnettä alas, ja puunrunkojen välitse vilkkui enää vain hänen liehuva hameensa. Hän ei juossut, hän leijaili mätästen yli; hän oli jo lapsena tunnettu nopeimmaksi ikäisistään. Eikä sitä, kummallista kyllä, pidetty sopimattomana edes täysikasvuisellekaan tytölle. Se oli suuri onni ja etu kesäiseen aikaan monissa leikeissä vapaan luonnon helmassa.
Karkulaista hiljaa sadatellen riensi kaksi ihailijoista heti jäljestä. Turhaan. Notarius — tai oikeammin osa hänestä, käherretty tekotukka — jäi, kuten ennen muinoin Absalom, riippumaan puun oksaan. Kauppias, ollen vähän kömpelömpi, kompastui tuulen kaatamaan puuhun, nyrjäytti jalkansa ja palasi nilkuttaen muitten luo. Iisakki Alanus jäi kunnaalle ja katseli synkkänä uutta kilpajuoksua.
— Pitääkö minun sitten iäti olla yhtä saamaton ja hänen iäti yhtä ylpeä? sanoi hän katkeroituneena itsekseen. Enkö ole jo yhdenkolmatta vanha ja kuitenkin käyttäydyn yhä vielä kuin secunda-luokan poika… Minä en siedä, että hän halveksii minua. Toivoisin, että maailma kukistuisi päällemme, jotta minä saisin kannattaa sitä käsivarsillani ja samalla suojella häntä…
Juuri samana hetkenä kuului kaukaa mereltä tykinlaukauksen jyrisevä ääni. Ylioppilas katsahti sinne päin; tuuli ajeli keveitä savupilviä lähenevän prikin keulan ohitse.
— Oliko tuo vastaus uhkarohkeaan toivomukseeni, sanoi Alanus miettivästi ja lähti hitaasti palaamaan muun seuran luokse.
Siellä oli sillä välin ryhdytty siihen, mikä on sisällysrikkainta kaikissa pohjolan seurahuveissa, aterioimiseen. Etelämaan lazaroni etsii elämän nautintoa samoin kuin elatustakin appelsiinista ja savukkeista. Pohjoismaalainen ei koskaan tunne olevansa niin tyytyväinen elämäänsä kuin hyvän aterian jälkeen. Ilman ruokaa ei iloisuudesta tule mitään. Mielet ovat velttoja, keskustelu sujuu kuin polvia myöten lumessa kahlaten, elämä näyttää sammuvalta takkavalkealta. Silloin kaikuu iloinen sanoma, että ruoka on pöydässä. Heti löytyy silloin olemassaolon salaisuus, ihmisen oikeudet, sukkeluuden suola, ja keskustelun sotkeutunut lanka selviää. Kaikki käy kuin jyrkkää myötämäkeä virtaava puro; kukapa säveltaituri on laatinut elähyttävämpää sävelmää kuin lautasten kalina ja lasien kilinä?
Äsken kuvailimme päivällisiä kaupungissa. Ruissalossa täytyi päivällisten olla maalaisemmat ja vapaammat. Syötiin ulkona ja tietysti istuen; tarvittiin vielä kokonainen vuosisata, ennenkuin kahvelipäivälliset tulivat tavallisiksi. Ruokarukouksen luki nyt vain pikku Wechter, virsi jätettiin kokonaan pois. Paitsi vasikanpaistia ja suurta kunnioitusta herättävää uunipuuroa tarjottiin mansikoita ja kermaa, ja viimein kannettiin ympäri pöytää kannellista vatia, joka herätti vieraissa erikoista huomiota, koska sen sisällystä tarjoiltiin eri ruokana aterian lopulla. Jokainen otti vadista pari lämmintä, tuoksuvaa hedelmää, kuori ne omin käsin, ylisteli niiden makua ja kyseli, millä keinoin sellaisia voisi hankkia. Mitä oli sitten vadissa? Tuhassa paistettuja perunoita.
Yliopiston puutarhassa oli jo jonkun aikaa koetteeksi viljelty tätä harvinaista amerikkalaista juurikasvia, mutta ne perunat, joita tässä tarjoiltiin, oli pormestari lähettänyt Tukholmasta, ja useimmat vieraista näkivät niitä nyt ensi kerran. Tuumailtiin, tokkohan tuo kasvi yleisemmin voisi levitä maahan ja sietää näin pohjoista ilmanalaa, mitä suuresti epäiltiin. Muutamat herrat näyttivät arvelevan moisen ulkomaisen ylellisyystavaran epäilemättä tulevan liian kalliiksi, joten se ei koskaan voisi toivoa pääsevänsä köyhäin pöydälle; paljoa suurempi syy olisi muka ruveta viljelemään silkkimatoja.
Jokainen edistys tarvitsi vielä pitkän ajatusajan. Noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua nähtiin ensimmäiset pienet perunamaatilkut talonpoikaistalojen viljelysten joukossa siellä ja täällä Etelä-Suomessa; sotamiehet — sanottiin sittemmin, syystäkö vai syyttä — olivat muka tuoneet kotiin perunoita laukuissaan Pommerin sodasta. Vielä 1800-luvun alulla olivat perunat melkein tuntemattomia maamme pohjois-osissa, jotka yhä viljelivät naurispahojansa. Talousseura ryhtyi silloin lähettelemään näitä juurikasveja kapoittain siemeniksi kaukaisimpiin seutuihin, ja vasta meidän vuosisatamme toisella vuosikymmenellä alkoivat ilmetä ne tulokset, joista nyt on kiittäminen tuota amerikkalaista "ylellisyystavaraa": kolmas osa maamme ravinnosta, kolmas osa sen kasvavasta väkiluvusta ja korvaamaton apu huonon rukiinsadon sattuessa.
Neuvosmies Wechter rohkeni nyt esittää maljan Helenan ja kaikkien
Helenain kunniaksi, niihin luettuna myöskin kunniavieraan vanhin tytär
Anna Helena Merthen.
— Tibi, Helena, sinä Troian hävittäjä, joka huoaten ikävöit Paristasi! puuttui puheeseen professori Scarin ja tyhjensi kipposellisen maitoa yhtä vakavan näköisenä kuin se olisi ollut kuolleitten alaanien ja hunnien hautausuurna, nyökäyttäen samalla päätään hämillään olevalle tytölle, joka posket hehkuvina talutettiin esiin lieden luota, missä hän juuri oli paistanut vohveleita lapsille.
— Tibi, Paris! toisti Eeva Merthen kääntyen muumiomaisen professorikumminsa puoleen. Koko seura purskahti hillittömään nauruun. Korkeasti oppinut professori Scarin noudatti erittäin tarkkaa elantojärjestystä ja oli erittäin täsmällinen kaikessa, mihin hän ryhtyi — kävi joka päivä kävelemässä määrätyt askelensa määrättynä hetkenä — ei koskaan syönyt muuta kuin määrättyjä ruokia — eikä koskaan juonut muuta kuin määrätyn maitoannoksen. Mutta kukapa olisi voinut vastustaa semmoista ristitytärtä?
— Tibi, Hebe, jumalten juomanlaskija! vastasi professori ja tyhjensi ihastuksissaan kokonaisen kipposen olutta, mitä hän ei ollut tehnyt kahteenkymmeneen vuoteen.
Ateria päättyi kello puoli kahden ajoissa, pantiin taas kädet ristiin, pikku Wechter luki taas rukouksen, vieraat antoivat toisilleen leikillä aimo ruokaläimäyksiä ja hajaantuivat, muutamat lepäämään lähimpien puiden alle, toiset nukkumaan päivällisuntaan kaksinkertaisissa vuoteissa, joita ajan yksinkertaiseen tapaan oli kesätuvan peräseinällä yövieraita varten.
Nuorilla oli kuitenkin jotakin salaperäistä tekeillä läheisessä ladossa. Kello kolmelta annettiin merkki äänekkäällä torventoitotuksella, kaikki kokoontuivat nurmikolle, ia nyt nähtiin paimenpoikia ja -tyttöjä tulevan ladosta parittain. Kaikilla oli päässä liehuvilla nauhoilla koristetut leveälieriset olkihatut; muutamat taluttivat ruusunkarvaisista nuorista vastahakoisia lampaita. Ne, jotka eivät olleet saaneet käsiinsä yhtään nelijalkaista elukkaa, tyytyivät kaksijalkaisiin ja hallitsivat Merthenin pikku lapsia suitsista, jotka olivat palmikoidut leiniköistä ja päivänkukista. Astuessaan he lauloivat tuttua säveltä, jota vielä nytkin usein kuulee:
Lampaitaan paimentytöt ja -pojat paimentaa :.:
He kertoa lemmen voimasta voi. :.:
Ruiskaunokkiseppeleellä koristettu etummaisin paimentyttö, jonka leveiden hatunreunojen alta välkkyivät Eeva Merthenin ihanat silmät, hypähti kevyesti emännän eteen ja sanoi teeskennellyn vihan äänellä:
— Arvoisa rouva, millä oikeudella te ja kaikki nämä Minervan ja Merkuriuksen lempilapset olette uskaltaneet astua minun saarelleni. Ettekö tiedä, että minä Amaryllis olen ainoa näiden seutujen ruhtinatar ja hallitsen paimenpoikineni ja -tyttöineni rajattomasti Ruissalon saarta?
Kun siihen ei tullut mitään vastausta, jatkoi paimenkuningatar:
— Helppo minun olisi muuttaa teidät kaikki sudenpenikoiksi, lohikäärmeiksi ja yököiksi; mutta minä olen suosiollisesti ottanut huomioon jalon oluen, jota olette kaataneet minun maalleni, ja miellyttävän paistinhajun, jolla olette virkistäneet ruohojen iloista henkeä. Sentähden minä lupaan teille kaikille suosiollisen armoni ja anteeksiantoni, tuomiten teidät ainoastaan kuulemaan ylimmäisen hovisoittajani alamaista hyvitysrunoa ja sitten karkeloimaan paimentyttöjen lehtoon.
Amaryllis ruhtinattaren viittauksesta astui hovisoittaja esiin, kädessä suunnattoman suuri, tuohesta tehty paimentorvi, josta hän puhalsi pari alkutoitotusta, ja lausui sitten pitkän runon, jota arveltiin kirjallisuutta harrastavan maisteri Samuel Pryssin tekemäksi ja jossa rouva Helenaa verrattiin milloin Junoon, kaikkien jumalten ja jumalattarien äitiin, milloin kuningatar Semiramiiseen tai Saaraan, joka lypsi herransa Abrahamin karjaa Kidronin niityillä. Näiden ylistyslauseiden jälkeen tuli vihdoinkin loppusäkeistö, joka kuului:
Niin suuret avusi miks' ylistyst' ei saisi, miks' en ma uljaasti myös virttäin soinnuttaisi kanss' Amarylliin tuon, mi täällä saarella lampaitaan kainnust on ain' Nooan ajoista! Mut' jos ma virkkaa saan, nyt mitä päässäin pyörii, niin paimenparvella, mi tuossa riemuin hyörii, miel' yksi onpi vain: Hän, jalo Helena Vuossadat eläköön kuin paratiisissa! Ja elon iltana — kun saapuu kuolo vieno kuin kuutamoinen yö ylitse kukkatienoon — niin suku taajana kuin metsä Ruissalon nuo silmät sulkekoon suloiseen lepohon![1]
Tämän kaunopuheisen juhlarunon jälkeen kokoontuivat paimenpojat ja -tytöt sekä kaksijalkaiset lampaat nurmikolle karkeloimaan. Kaikki asettuivat piiriin, ja suurimman piirin sisällä tanssi eri pari, vuorotellen valiten kumppaninsa kaikkien laulaessa:
Nuorukainen tanssiin ennättää
ja nostaa hattuansa,
hän suuria, pieniä tervehtää,
suloneitoja mieluisimmin.
Neitosia käteen tarttuen hän lausuu luottavasti: ja sin' oot mun ja min' oon sun tään leikin loppuun asti.
Sanat "neitosia" ja "poikia" vaihdettiin tarpeen mukaan.
Tanssileikkien jälkeen oli vuorotellen juoksua ja kiikkumista, pallosilla- ja panttisillaoloa. Nuorien taitavuus ja notkeus ihastutti vanhempia. Eipä saattanut ajatella kahta omituisempaa vastakohtaa kuin jäykkä sovinnaisuus kotien seuraelämässä ja tämä hillitön vapaus vihreällä nurmikolla. Näytti siltä kuin olisi tunnettu tarvetta antaa kerrankin luonnon ja nuoruuden päästä oikeuksiinsa. Vanhatkin osasivat vielä olla lapsia ja lapsilla oli vapaus olla nuoria.
Sitten levättiin hetkinen makean juuston ja vaapukkahillon syömistä varten, sillä tuo maalainen ja maukas virvoke, joka nykyjään on jäänyt käytännöstä, oli silloin vielä yhtä yleinen kesäiseen aikaan kuin uudempana aikana jäätelöt. Seurasi sitten haukkasillaolo, tasapainossa pysytteleminen tangon avulla, nuoran yli hyppiminen ja vihdoin ruvettiin leskisille.
— Eeva! kuului hetkisen kuluttua rouva Merthenin ääni lehtimajasta.
Eevaa ei löytynyt mistään. Hänen oli nähty vievän päivällispöydästä herkkuja rummuttaja Mikulle venerantaan. Sitten hän oli mennyt metsään. Hän saattoi olla huimempi kuin kukaan vallattomassa leikissä ja heti sen jälkeen hävitä joukosta yksinäisille retkilleen. Näytti kuin hän olisi etsinyt jotakin, etsinyt koko elämänsä ajan.
Tuo huomio ei ollut tervetullut, sillä mustia ukkospilviä nousi taivaanrannalta. Sillaikaa kuin illallispöytä sateen pelosta katettiin tupaan, joutuivat vanhat herrat keskustelemaan politiikasta. Vapauden aikana politikoitiin ankarasti, sillä silloinhan valtakunta oli tosiasioissa tasavalta ja siis jokainen kansalainen oli tai ainakin luuli olevansa valtiomies.
Keskustelu koski Tukholman tapahtumia. Arvaeltiin, olikohan sihteeri Gyllenstjerna ollut salaa liitossa Venäjän ministerin kanssa. Kerrottiin, miten Arckenholtzia ja Mathesiusta oli syytetty siitä, että he olivat antautuneet Myssyjen kätyreiksi salaisiin vehkeilyihin. Mathesiuksen kohtalo herätti suurta osanottoa, sillä hän oli suomalainen ja sitä paitsi, mikä oli enemmänarvoista, rehellinen mies, joka herkkäuskoisuudessaan oli joutunut viekkaiden ja paremmin itseään salaavien valtiollisten juonittelijain aseeksi. Hattujen hallitusta ja sota-aikeita kaikki läsnäolevat kauppiaat, porvarit ja akateemiset oppineet yksimielisesti tuomitsivat hyvin ankarasti. Virkamiehiä oli yhtä paljon kummallakin puolella.
— Mitä uutta valtiopäiviltä?
— Peruukkipölkkyjä salaisessa valiokunnassa ja hatuntekijöitä salaisimmassa.
— Eikö Merthen ole salaisimmassa?
— Siinä on Örebron pormestari Salan, jonka pää paremmin sopii hattuun.
— Hyvät herrat — virkkoi hovioikeudenneuvos Ahlström, niitä harvoja turkulaisia, jotka hyväksyivät hattujen valtiotaidon — ei saa riistää kauhaa köyhältä, kun kerran puuroa sataa.
— Mitähän merkillistä puuroa nyt sataa? kysyi muuan Myssy pisteliäästi.
— Ranskalaista, sanotaan. Seitsemänkolmatta tynnyriä kultaa.
— Ryynivelliä, veli Ahlström, ja sitä paitsi jo hyvällä vauhdilla syötyä.
— No, venäläistä sitten! vastasi hovioikeudenneuvos. On muuan neiti tuolla idässä päin, joka mielellään ottaisi vastaan keisarinkruunun, ja sanotaan, että monta kultaseppää onkin toimessa.
— Katsopas vain! puuttui puheeseen keski-ikäinen mies, jonka kasvonpiirteet olivat kauniit, täyteläiset ja klassillisen säännölliset, huulet vienossa hymyssä. — Veli Ahlström ei tyydykään vähempään kuin että antaa moskovalaisen itsensä varustaa armeijan ja sillä valloittaa meille valmiiksi Viipurin, Viron ja Liivinmaan. Eikä meidän tarvitse muuta kuin juoda kipponen olutta hänen menestyksekseen.
— Veli Hassel näyttää paremmin perehtyneen vanhoihin roomalaisiin kuin nykyajan politiikkaan, puhkesi hovioikeudenneuvos kiivastuneena puhumaan. Minä sanon erään asian, josta eivät Cicero tai Virgilius ole koskaan edes uneksineetkaan, nimittäin sen, että Lewenhaupt neuvottelee salaa markiisi Chetardien välityksellä suuriruhtinatar Elisabetin kanssa. Hänelle on edullista ostaa meidän ystävyytemme mistä hinnasta hyvänsä; meidän suoranaisesta avustuksestamme maksaa hän mitä me itse pyydämme.
— Lupauksillako? Niin tietysti.
— Paremmilla kuin lupauksilla, epäuskoinen veliseni! On kyllä kielletty kielimästä, mutta jos, hyvät herrat, ette sitä levitä edemmäksi, saatan teille ilmoittaa, että suuriruhtinatar aivan piakkoin aikoo käydä tiluksillaan Karjalassa.
— Entä sitten?
— No, jos et, veli, sitä käsitä, ei minulla ole mitään lisättävää. Luulisipa tuollaista huvimatkaa helpommaksi selittää kuin Horatiuksen oodit. Meidän karjalaiset jääkärimme ovat muutaman penikulman päässä sieltä.
— Ahaa! Me sieppaamme lumotun prinsessan, koroitamme hänet valtaistuimelle ja tyydymme vaatimattomaan palkintoon, neljään maakuntaan. Se on todellakin helpompaa käsittää kuin Minelliuksen Horatius-tekstin selitykset. Venäjän hallitus on tietysti umpikuuro ja upposokea. Mitä me täällä kaikessa salaisuudessa kuiskailemme olutkipposten ääressä Ruissalossa, siitä tietysti ei meidän huonokuuloisilla pietarilaisilla naapureillamme voi olla vähintäkään aavistusta.
— Älkäähän, kuulkaa, hyvät herrat — keskeytti neuvosmies Wechter, hyvin ponteva politikoitsija ja Turun kaupungin valtiopäivämies 1738 — tuo ei ole, jos saan sanoa, muuta kuin ämmäin lorua. Yhtä mahdotonta on nyt meille sodan tulo kuin koirain sitominen makkaralla ja vaatteenteko koivunkarpeista. Ovatko hatuntekijät hulluina? Eihän heillä ole kolmeakaan tuhatta miestä valmiina. Merthen kyllä tekee tenän heidän sodanhalulleen, ja ellei Merthen, niin Buddenbrock. Tuhat tulimmaista! Hirmuvaltako vaiko vapaus täällä vallitsee?
— Paremmin ehkä tekisit, veli Wechter, jos asettelisit sanasi vähän varovaisemmin, huomautti hovioikeudenneuvos. Eikä tiedä näinä aikoina, milloin puhuu päänsä pölkylle.
— Mitä nyt? vastasi neuvosmies kiivaasti. Joko nyt ovat päät vaarassa?
Pois hatut päästä valtakunnan lain ja hallitusmuodon edessä! Vai sotaa?
Mitä sitten tulee teollisuudesta ja yleisestä vaurastumisesta? Jumala
siunatkoon vanhaa Hornia, siinäpä vasta oli miesten mies!
— Sinä, veli Wechter, voit lohduttaa mieltäsi suurella kangastilauksella, joka sotamiehiä varten tehdään, virkkoi Hassel, hyväntahtoisesti viitaten Wechterin uuteen verkatehtaaseen.
— Aivan niin! huomautti hovioikeudenneuvoskin. Suomen,[2] Hämeen, Uudenmaan ja Karjalan maaherrat ovat kolme päivää sitten saaneet käskyn neuvotella sotajoukkojen kutsunta-ajoista. Luulenpa toki muutamia housupareja kuluvan marsseilla. Mitä meriväkeen tulee, niin pahempia vaatteenkuluttajia ei voi toivoakaan, ja tiedäthän, veliseni, että suuri laivasto on Aspön luona ollut jo toukokuun 11 päivästä asti.
— Suunsoittoa ja säikytystä! huudahti Wechter ja moni muu myssyläinen. — Sehän pitäisi Merthenin tietää paremmin kuin kenenkään muun. Eikä Merthen ole kirjoittanut mitään moneen viikkoon. Ei, se on vain tyhmää lorua. Sotamies tekee heinää ruodullaan, laivasto tervehtii kuninkaallista majesteettia ammunnalla hänen ylhäisenä nimipäivänään. Rauha meillä on, ja rauha pitää oleman; hiiteen kaikki sodantoitottajat!
Koetettiin vakuuttautua siitä, että kaikki kävi valtiopäivillä toivon mukaan, ja Myssyjen mielipide oli todella koko maankin mielipide. Miksikä ei Merthen kirjoittanut turkulaisille valitsijoilleen? Kuviteltiin sitä vain hyväksi merkiksi. Sitäpaitsi oli nyt pitkän aikaa ollut merellä kovia itätuulia. Postinkuljetus yli Ahvenanmeren riippui kauneimmalla kesälläkin aina tuulista, ja maamme saattoi siis sinäkin vuodenaikana olla monta viikkoa tietämättömänä siitä, mitä Tukholmassa oli päätetty sen onnesta tai onnettomuudesta.
Kaikessa rauhassa lähdettiin siis illalliselle. Pontak ja Braunschweigin mumma, silloin käytetty runsaasti höystetty juoma, elähyttivät iloisimmilleen politikoitsevien herrojen mielet. Harvat heistä pitivät lukua rajuilmasta, joka yhä synkempänä uhaten pimitti taivaan Ruissalon tammien yläpuolella.
Kaikki rauhalliset tunteet, lukuunottamatta Hattuihin kohdistuvaa vihaa, olivat kehittyneet iloisimmilleen höyryävien kulhojen ääressä, ja Wechter oli jo parisenkymmentä kertaa vakuuttanut vanuttavansa kaikki toitottajat mäsäksi suuressa verkatampissaan, kun hänen renkinsä saapui kaupungista, hikisenä kiivaasta soudusta, ja antoi hänelle kirjeen.
— Kuka sinut lähetti?
— Kruunun sotalaiva saapui satamaan tunti takaperin ja lähetti sanan, että asia on hyvin tärkeä.
Juhlijat olivat nähneet sotaprikin ja arvasivat tulevan uutisia
Tukholmasta.
— Niin — sanoi Wechter yhä iloisempana — hyviä uutisia! Kirje näkyy olevan veli Mertheniltä.
Tunkeuduttiin äänettömän, sinetillä suljetun viestin ympärille, joka nyt oli vahvistava kaikkien rauhantoiveet, ja arvailtiin jo prikin purjehtineen matkansa sangen nopeasti, koska viime päivinä oli puhaltanut navakka lounastuuli.
Wechter avasi kirjeen, luki sen yhä uudelleen ja uudelleen, muuttui kasvoiltaan tulipunaiseksi ja pyyhkäisi kädellään pari suurta hikipisaraa, jotka kihosivat hänen otsalleen.
— Äiti — sanoi hän kiihtymyksestä väräjävällä äänellä vaimolleen — onko täällä hyvää ranskalaista Hattujen viiniä?
Ranskan viiniä oli pöydällä; sitä kaadettiin laseihin.
— Niinpä juokoon nyt Hattujen maljan, ketä haluttaa. Jumala kirotkoon heidät. Amen.
Samalla Wechter tarttui täyteen lasiin, kohotti sen ikäänkuin menestystä toivottaakseen ja paiskasi maistamattomine sisällyksineen uunia vasten, niin että sirpaleet lensivät ympäri huonetta ja viini räiskähti lähinnä seisovien päälle.
— Mitä, mitä siinä on? kysyivät hämmästyneet nimipäivävieraat.
— Lukekaa itse! vastasi Wechter antaen kirjeen. Se ei ollut pitkä ja kuului:
Tukholmassa 28 p:nä heinäk. 1741 iltapäiv.
Kunnioitettu Veli!
Koska Kunink. Majesteetin priki Victoria tänä yönä lähtee Turkuun, kiirehdin minä täten Sinulle, Kunnioitettu Veli, ynnä Turun Arvoisalle ja Uskolliselle Porvaristolle ilmoittamaan, että Hänen Majesteettinsa tänään kello 12 päivällä valtionkuuluttajalla, registraattori Bungencronalla rumpujen ja torvien kaikuessa on julistuttanut sodan Tsaari Ivania ja Venäjän hallitusta vastaan. Tarkemmin vastedes. Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan, Valtakuntaa ja Turun kaupunkia.
Kunnioitetun Veljen
kuuliainen ja nöyrä palvelija
Carl Merthen.
Läsnäolijain hämmennys oli kuvaamaton. Vaikka uhkaavia sodanenteitä jo oli liikkunut, olivat kuitenkin vain harvat valmiit ottamaan uutista vastaan ja vielä harvemmat olivat sitä toivoneet. Kirje kulki kädestä käteen, sitä luettiin ja selitettiin, kolme tai neljä henkeä iloissaan ja sotainnon valtaamana, mutta enimmät peloissaan ja apeilla mielin.
Siinä oli nähtävänä tarkka kuva tunteista, joilla sodanjulistus otettiin vastaan koko maassa. Isonvihan hirveät hävitykset olivat vielä tuoreessa muistossa. Eräästä asiasta olivat kaikki selvillä: Suomen oli taaskin kärsittävä ja vuodatettava vertaan, valtakunnan veriseen kilpeen oli taaskin isku sattuva. Minkä hyväksi? Ja mitä toivoa oli menestyksestä?
Seurassa olevat Hatut eivät varomattomuudessaan tahtoneet hillitä tunteitaan. Hoikkasäärinen raastuvannotarius otti yhden täytetyistä laseista, joista kaikki tähän asti olivat pysyneet koskematta paitsi se, mikä oli singautettu uunia vasten, ja rohkeni tyhjentää sen vanhan kaarlelaisen sankarillisuuden muistoksi, joka nyt taas oli näkyvä koko loistossaan. Hänen esimerkkiään seurasi vain pari puolueystävää, ei edes hovioikeudenneuvos huomannut kaarlelaisten ajan vielä palanneen. Notariusta vastaan nousi vastustuksen myrsky, joka uhkasi kasvaa väkivallaksi ja kuvasti sekin puolestaan jotenkin tarkasti maan mielipidettä.
— Kirotut lörpöttelijät! oli ensimmäinen karkeanlainen tervehdys, jolla maljaan vastattiin. Kohteliaisuuden ja kursailun ohuen kiillon alla oli raakuus jäljellä niinkuin saviseos laastituksen alla.
— Ajavat ensin meidät puolikuoliaiksi ja sitten lähettävät heti uusien kyytiin jälleen, ennenkuin vielä olemme ehtineet hengähtääkään!
— He ovat ohjissa ja me saamme maistaa ruoskaa.
— Hävetköön jokainen, ken semmoista ruoskaa tottelee.
— Varokoot vain, ettei vanha Hiirakko anna kavioista.[3]
— On moisten suukopusankarien ennenkin nähty ruohoa haistelevan.
— Notariuksellahan on ollut majoitusasiat huolena. Rientäköön nyt tilaamaan Turusta asuntoja kasakoille!
— Kuka uskaltaa nurista kuninkaallista majesteettia ja valtakunnan säätyjä vastaan?
— Valtakunnan hampaitako?[4] Huuti, herra; hän itse juuri niitä vertaa koirankitaan.
Näytti, pelästyneitten naisien läsnäolosta huolimatta, hyvin luultavalta, että notarius Skogsman kohta heitettäisiin ulos ovesta; mutta silloin pyysi professori Hassel puheenvuoroa ja kysyi, eivätkö kaikki, olipa heillä muuten mikä mieli hyvänsä, suostuisi yhdessä juomaan kuninkaan ja isänmaan menestyksen maljan.
— Siihen minä kyllä yhdyn, huudahti Wechter, jos muuten saan ajatella mitä haluan.
— Samalla ehdolla yhtyy siihen jokainen rehellinen suomalainen, huusi moni lasiin tarttuen.
— Eläköön kuningas! Eläköön isänmaa!
Samassa silmänräpäyksessä tärisytti tupaa hirmuinen jyrähdys, ja salama, päivänvaloa kirkkaampi, välähti ikkunoista, valaisten huoneen. Ukonilma purkautui kauhistuttavan rajusti; rakeensekainen rankkasade alkoi piestä ikkunaruutuja. Ruotsin ja Suomen taivas siinä ennustavasti yhtyi säätyjen sodanjulistukseen.
Kaikki, jotka vielä olivat viipyneet ulkona, pyrkivät katon suojaan. Taikauskoinen pelko seurasi tuvassa vallinnutta hälinää; koetettiin leikkiä laskien haihduttaa mielestä tuhoaennustavan ukkosen ja sodanjulistuksen yhteensattumaa, mutta siinä ei onnistuttu. "Isoviha alkoi sekin ukkosilmalla", huomautti eräs vanha rouva. Tuo hirmuinen muisto kauhistutti kaikkia; jokainen oli näkevinään edessään uuden raunioiden aikakauden ja tuskin ollenkaan kuunteli sotaisen hovioikeudenneuvoksen pisteliästä tokaisua:
— Sisar Haselia tarkoittaa varmaankin avioliittoaan ukkovainajansa kanssa: silloin lienee vähän jyrissyt hääpäivänä.
Tuli pimeä; ei kenenkään mieleenkään juolahtanut palata kaupunkiin veneellä. Päätettiin sentähden jäädä yöksi niihin muutamiin kehnonlaisiin kesäasuntoihin, joita oli siellä täällä Ruissalon rannoilla, mutta niin moni kuin mahdollista jäi nimipäivätupaan, vanhemmat korkeihin sänkyihin, nuoremmat heinille, joita levitettiin yli koko lattian.
— Missä Eeva on?
Poissa. Ei kukaan tiennyt, missä. Ei edes kyseltykään ylioppilas
Alanusta, joka myöskin oli hävinnyt teille tietämättömille.