2. PRINSESSA RUUSUNEN.
Neuvosmiehenrouva Merthenin naisvieraat olivat sillä välin siirtyneet makuukamarin turviin — neuvosmiehen huoneistossa oli siihen aikaan tupa, makuukamari, lastenhuone ja keittiö — ja siellä heitä kestittiin teevedellä. Tuon äskettäin Hollannista tuodun ylellisyysjuoman valmistaminen oli yhtä nerokas kuin yksinkertainenkin. Otettiin hyppysellinen tuota kiinalaista kasvia, sekoitettiin siihen hienoksi survottua kardemummaa ja karvasmanteleja ja pantiin kaikki hopeakannuun, joka kaadettiin täyteen kiehuvaa vettä. Siitä täytettiin äsken mainitut kipposet, ja tee juotiin palasokerin maustamana. Niiden varalle, jotka pitivät hunajaa parempana kuin kallista sokeria, oli täysi hopeamalja tätä maukasta Naantalin mehiläisten tuotetta. Kun teekannu tyhjeni, kaadettiin uutta kiehuvaa vettä mehuttomaksi kiehuneeseen sekoitukseen, niin kauan kuin jollekin vieraalle vielä oli tarjottava, ja vihdoin saivat piiat ja lapset nauttia neljännen tai viidennen haudeveden voiman.
Naistenkin kielet pääsivät nyt vihdoin valloilleen. Vahinko korvattiin oikein runsaasti, kiusailtiin nuorta laamanninleskeä, kyseltiin, olikohan Heldt löytänyt maahan kaivetun aarteensa, kiisteltiin edullisimmista humaloista ja parhaasta Saksan suovasta sekä ihmeteltiin, kun voin hinta oli noussut kolmesta aina kahteentoista taalariin leiviskältä. Vihdoin tahdottiin nähdä sisar Merthenin lapsiakin.
Lapset toi sisään heidän hoitajansa, vanha Vappu, pitkä, laiha ja kulmikas nainen, jolla oli yllä ahdas musta villahame, sinijuovainen esiliina, harmaa, punaisilla nauhoilla reunustettu mekko, päässä pienenlainen punainen myssy ja kaulassa sininen liina. Hän oli leski ja näytti kyllä kykenevän ottamaan miestäkin kiinni kauluksesta, mutta jotakin hyväluontoista oli hänen tuimissa, ruskeissa silmissään ja siinä tyynessä huolellisuudessa, millä hän kantoi pientä lasta käsivarrellaan.
Sisar Merthenillä oli tähän aikaan neljä pientä tyttöä: Anna, Eeva, Lotta ja Kaarin, vanhin yhdeksän ja nuorin vuoden vanha. Heillä oli kaikilla äsken silitetyt, valkoisesta kamritsikankaasta tehdyt rintaliinat; nuorimmilla päässä punaiset myssyt, jotka olivat sidotut nauhoilla kiinni leuan alta, vanhimmat paljain päin, letitetyin hiuksin. Äiti itse oli kaunis nainen, eivätkä tyttäretkään näyttäneet olevan huonompaan päin. Kaksi heistä oli vaaleaveristä, äänetöntä ja hiljaista; toinen ja neljäs järjestyksessä olivat tummasilmäisiä ja tummahiuksisia, vilkkaita ja vallattomia. Seitsenvuotiaalle Eevalle näytti luonto tuhlaamalla jakaneen parhaita antimiaan; mitään viehkeämpää ei olisi voinut nähdä kuin tuo leikkivä sulotar, joka oli vilkas kuin kissanpoikanen.
Kolme vanhinta oli koulutettu niiauksen tapaisella liikkeellä tervehtimään ja suutelemaan kunnioitettujen tätien kättä. Kun se velvollisuus oli kunnialla suoritettu, nosti kaunis rouva Björkegren Eevan polvelleen, suuteli häntä poskelle ja sanoi:
— Tiedätkö, että minä olen sinun kummisi?
— Tiedän, sanoi tyttö.
— No, sittenpä varmaan luulet, että minulla on jotakin hyvää hameeni taskussa?
Tyttö ei vastannut. Hänen silmänsä säihkyivät, kun hän näki kalliin timanttineulan, joka kummilla oli rinnassa.
— Mitä tästä sanot? jatkoi laamanninleski, vetäen hameensa taskusta kappaleen päivällistorttua, joka oli kääritty hienoon hollantilaiseen nenäliinaan.
Eeva tempasi tortun, taittoi sen kolmeen osaan, hypähti alas, antoi houkuttelevat palaset sisarilleen, pitämättä itse mitään, ja palasi sitten kumminsa luo leikkimään timanttineulalla.
— Eeva on liian hyväsydäminen, sanoi laamanninleski hymyillen. Tulipa hänestä muuten mitä tahansa, rikasta hänestä ei tule koskaan.
— Eevaa miellyttää enemmän sisar Björkegrenin rintaneula, huomautti arvonimeä vailla oleva äiti Wechter, kauppiaanrouva, joka oli Annan kummi ja näki Eevan ehtineen torttuineen ennemmin kuin hän oli ehtinyt antaa suosikilleen samanluontoisen lahjan.
— Sisar Björkegren on opettanut hänet pitämään timanteista, puuttui puheeseen neuvosmiehenrouva Nidelberg, Lotta Merthenin kummi, syöttäen kalpealle lapselle rintasokerikyyhkystä.
— Onko mahdollista, että sisar Björkegren on antanut ristilapselleen harvinaisen ja kalliin kumminlahjan? kysyi asessorinrouva Lostjerna, joka äsken oli muuttanut kaupunkiin eikä siis vielä tuntenut kaikkia juoruja.
— Minä annoin hänelle muutamia Brasilian jalokiviä, vastasi laamanninleski välinpitämättömästi. Hannu setä oli ostanut ne vähemmästä kuin puolesta arvosta englantilaiselta kaapparilta, joka oli ne ryöstänyt Espanjan vesiltä.
Pyydettiin saada nähdä tuota harvinaista koristetta. Se oli taidokkaasti tehty, 128 jalokivellä koristettu kultasolki.
— Mutta tuossahan olisi koristus vaikka prinsessalle! huudahti asessorinrouva teeskentelemättömästi kummastuneena.
— Niin, vastasi laamanninleski ylhäisen tapaan, sen sanotaankin olleen aiotun Portugalin kuningattarelle. Ristityttäreni on sitä kantava kunnialla muistona minulta, kun hän kerran menee vihille. Eeva … ehkäpä sinulla jo onkin sulhanen?
— Minulla on neljä! vastasi lapsi veitikka silmässä, lukien sormillaan. — Isä … setä Heldt … maisteri Elg … ja Iisakki…
— Kas, kuulkaapas vain! sanoi kummi nauraen. Siinähän on jo kolme liiaksi. Mitä sinä niin monella teet?
— Minä saan karpaloita, pähkinöitä, viskunoita, ja Iisakki vetää minua kelkassaan jokimäelle…
— No, sitten se kyllä kannattaa. Pidä vain kaikki neljä, rakas tyttöseni! Kyllä minä niistä tiedän yhden, joka aina pysyy uskollisena, nimittäin isäsi.
— Eevalla on jo niin paljon hyvää, ja te ennustatte kuitenkin, sisar, ettei hän koskaan tule rikkaaksi? sanoi ystävällinen asessorinrouva hymyillen.
— Eikä siis koskaan turhamaiseksi, virkkoi rouva Wechter pisteliäästi.
— Ei, hän on liian hyväsydäminen tullakseen turhamaiseksi, vastasi laamanninleski.
— Ja kuka on sanonut, ettei Eevasta koskaan tule rikas? puuttui puheeseen vanha Vappu, lausuen uskotun palvelijan oikeudella ilmi hänkin oman ajatuksensa. Palvelijain ja herrasväen välinen erotus oli vielä silloin vähäinen, sillä eri yhteiskuntaluokkia erottava juopa kasvoi vasta Kustaan aikakaudella.
— Kuulkaas Vappua! huudahti Wechter äiti. Hän ennustaa kädestä, uskotteko?
Sisar Forselia, papinrouva, uskoi kuiskaillen vieressään istuvalle rouvalle, että Vapun äiti oli pahamaineinen noita ja noitana oli hänen isoäitinsäkin poltettu monta vuotta sitten. Hän, Forselia, ei voinut käsittää, mitenkä sisar Merthen saattoi uskoa lapsensa henkilölle, joka oli niin huonomaineisesta suvusta; ainahan siitä jotakin kulkee perintönä. Muuten ei hän puolestaan kieltänyt, ettei Vappu itse olisi ollut kunnollinen ja hyväksi tunnettu vaimo; mutta ennustushenki oli hänessä kuin polttomerkkinä äidin suvusta.
— No, mitä ennustat lapsesta, Vappu? kysyivät rouvat uteliaina.
— Mitäpä vanha, hapan karpalo tietäisi omenansydämistä? vastasi hoitaja äreästi, pyyhkien pikku Kaarinin suuta ja nenää juovikkaalla esiliinallaan.
— Vappu luulee tietävänsä hyvin paljon Eevasta sentähden, että hän pitää niin paljon lapsesta, virkkoi äiti, melkoisen hyvillään hänkin siitä suosiosta, joka eniten kohdistui hänen lempilapseensa. Kerropas nyt, mitä kerran luit hänen kädestään. Hyväähän se kaikki oli.
— Eikö ollutkin? toisti palvelijavanhus. Niin, Jumala suokoon niin käyvän. Minä olen nähnyt hänen kädestään, että hän kerran vielä tulee hyvin rikkaaksi.
— No niin. Rukoile sitten, että hän nöyränä kantaisi sen, mitä Jumala hänelle suo.
— Ihan niin, huomautti rouva Wechter luoden syrjäsilmäyksen rikkaaseen laamanninleskeen. Voihan lapsi päästä rikkaisiin naimisiin; sellaistahan näkee joka päivä.
— Minä olen nähnyt, että hän tulee rikkaammaksi kuin kukaan muu nyt Turussa elävistä, niin rikkaaksi kuin vanha Kaarina kuningatar entisinä aikoina Liuksialassa, jatkoi Vappu, yhä enemmän innostuen. Minä olen nähnyt hänen pääsevän ylhäisempään asemaan ja suurempaan valtaan kuin kukaan muu tässä maassa…
Rouvat katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi aivan varmasti uskonut, että ihmisen tulevaiset kohtalot saattaa nähdä hänen kätensä juovista.
— Nehän ovat kaikki hyviä lahjoja, arveli asessorinrouva ja suuteli pienokaista.
— Suokoon Jumala, jatkoi vanhus. Ja vielä minä olen nähnyt hänen tulevan hyväksi; hänen kaunistuksenaan tulee olemaan hyvä ymmärrys…
— Sano hänen tulevan onnelliseksi! virkkoi äiti, varsin ymmärrettävästi hyvin liikutettuna.
— Mahdollista on sekin. Ehkä myöskin onnelliseksi, sitä ei kädestä näy, mutta ei sitä siinä ole kiellettykään. Mutta yksi seikka on varma: kaikista, jotka nyt elävät Turussa, elää vain yksi ainoa kauemmin kuin tämä lapsi.
Se ajatus, että pieni lapsi on näkevä kaiken sen, mikä nyt parhaillaan henkii, liikkuu, taistelee, iloitsee ja kärsii, maan poveen peittyvän ja taas toisaalta näkevä nyt vielä syntymättömien ja tuntemattomien miespolvien kasvavan perimään isiään — sellainen yksinkertainen, luonnollinen ajatus liikuttaa aina niidenkin mieltä, jotka eivät muuten kiinnitä lainkaan huomiota elämän jokapäiväiseen vaihteluun. Kyyneliä näkyi useimpien silmissä, kun he, lujasti uskoen ennustukseen, katselivat rakastettavaa pikku tyttöä, joka oli kerran kohoava niin korkealle ja näkevä niin kauas, kauas hämärään tulevaisuuteen.
— Lupaa, Eeva — sanoi laamanninleski, hänkin kyyneliin liikutettuna — lupaa seitsemänkymmenen vuoden kuluttua kerran rukoilla kummisi haudalla!
Pikku seitsenvuotias ei käsittänyt sitä. Mitä hän ymmärsi haudoista ja muistoista? Mitä hän tiesi, silmänräpäyksessä elävä, vuosien pitkästä sarjasta? Hän ymmärsi vain, että hänen rakas kumminsa itki ja hän kiiruhti suutelemaan pois kyynelet, vakuuttaen tekevänsä kaiken, mitä kummi häneltä pyytää.
— Kiitos, rakas Vappu! sanoi nyt rouva Merthen, haluten tyynnyttää vierastensa kiihtyneitä tunteita. — Sinä jakelet todella kuninkaallisia lahjoja, ja vaikka sisar Björkegreniä syystä kyllä voi sanoa pikku Eevan ensimmäiseksi hyväätekeväksi haltijattareksi, niin sinäkin olet ansainnut sen, että Eeva muistaa sinulle ostaa uuden esiliinan vapunpäiväksi. Virkistä vähän mieltäsi, juo kipponen teetä. Rupeaahan jo janottamaan, kun katsoo niin kauas tulevaisuuteen.
— Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Vappu. Ei kaikki vielä ole sanottu.
— Mitä? Onko sinulla vielä muita kultaisia lahjoja annettavana?
— Minä kuulin lapsena, jatkoi hoitaja, vanhan tarinan prinsessa Ruususesta. Hän oli saanut kummeiltaan kaiken parhaimman ja onnellisimman, mitä ihmiset haluavat tässä katoavaisessa maailmassa; mutta lisäksi hän oli saanut varoituksen olla kehräämättä värttinällä, ennenkuin täyttäisi viidennentoista vuotensa. Viidennentoista tai yhdeksännentoista, en muista niin tarkkaan. Luullakseni kuitenkin yhdeksännentoista.
Tyttönen kuunteli. Hän rakasti satuja, kuten kaikki lapset rakastavat, ja niitä Vapulla olikin suuri varasto.
— Se on lastensatu, minä muistan sen varsin hyvin, keskeytti laamanninleski leikillisesti. Katso vain, sisar Merthen, ettei mitään värttinää ole talossa. Eevan pikku pää on täynnä prinssejä ja haltijattaria: hän ei saa kehrätä värttinällä, ennenkuin täyttää yhdeksäntoista vuotta. Se on … katsotaanpas, syntyihän hän 8 päivänä syyskuuta 1723?
— Niin.
— Siis 8 päivänä syyskuuta 1742.
— Kyllä minä sen muistan. Onneksi ovat rukit jo karkoittaneet tieltään vanhat värttinät. Eikö Eeva saa kehrätä rukilla niin paljon kuin tahtoo?
— Mitä Vappu sanoo?
— Mitäpä minä tiedän? Tunnenko minä kaikki hiekanjyvät, jotka sallimus kylvää ihmisten tielle? Joskus voi olla värttinä, joskus jokin muu. Rakas lapsukaiseni!… Ja niin sanoen Vappu tempasi äkkiä luokseen pikku tytön, ikäänkuin suojellakseen häntä suurelta, tuntemattomalta vaaralta.
— Älähän nyt, rauhoitu, Vappu! lohdutteli äiti. Hän ei ole kehräävä värttinällä eikä, jos Jumala auttaa, joutuva muuhunkaan vaaraan. Jos isä ja minä saamme elää, on hän kasvava kaikessa kunniallisessa, hyveissä ja jumalanpelossa. Ja jos Jumala meidät kutsuu pois ennen tuota aikaa, jota sinä pidät niin vaarallisena, niin tiedän, että sisar Björkegren, hänen hyvä kumminsa…
Äiti ei kyennyt jatkamaan. Laamanninleski puristi hänen kättään, suuteli taaskin lasta ja sanoi liikutettuna:
— Jos minun hyvästä sydämestä annetulla kumminlahjallani on mitään merkitystä, niin on sen merkitys juuri siinä kehoituksessa, jolla sen annoin ja jota en unohda uudistaa, kun Eeva tulee täysikasvuiseksi. Kunnialla ja siveydellä tulee hänen kantaa koristettaan tai ei ensinkään. Mutta hänen äitinsä sen parhaiten hänelle opettaa. Kas niin, älä ole huolissasi! Vappu on nyt kertonut loppuun satunsa, eikö niin? Hän tahtoi vain sanoa, ettei mitään hyvää lahjaa eikä ainakaan niin runsaita sallimuksen lahjoja anneta meille kiusauksitta. Eikö ole niin?
— Niinhän se lienee, huokasi vanhus, kuivaten punoittavia silmiään esiliinansa kulmalla ja heti sen jälkeen samalla koetellulla välineellä siistien Kaarinin nenää. Pienokainen oli nukkunut. Anna ja Lotta, joita ei kukaan näyttänyt huomaavan, istuivat ääneti nurkassa ja tuudittelivat suurta pyyhinliinasta tehtyä nukkea. Eeva oli kulkenut kädestä käteen ja ollut kaikkien ihailun kohteena sekä viimein tullut niin rohkeaksi, että pisti kätensä kummin hameen taskuun, veti sieltä esiin aloitetun sukankutimen hopeavartaineen ja tempasi siitä kaikki puikot pois. Koko seura nolostui melkoisesti odottamattomasta käänteestä, jonka ennustus uhkasi lopulta saada, ja nousi sanomaan jäähyväisiä, kun huomio äkkiä kiintyi takan luota kuuluvaan ryminään.
Noin kymmenvuotias poika oli tullut kenenkään huomaamatta sisään, istuutunut jakkaralle lieden luo, nukkunut siihen ja vierähtänyt pitkäkseen lattialle. Koettaessaan unen horroksissa nousta ylös hän veti hiilihangon aika kolinalla päälleen.
— Mitä sinä täällä teet? sanoi rouva Merthen pojalle.
Vastaamatta poikanen kiirehti puoliunissaan ulos ovesta, mennessään kummastuneena katsahtaen vieraisiin rouviin.
— Poika on kävellyt unissaan, sanoi emäntä puolustellen. Iisakki Alanus orporaukka, papin poika, kaukainen sukulainen, jonka mieheni otti tänne pannakseen hänet kouluun.
— Ja hän osaa katkismuksen ulkoa vaikka takaperin! virkkoi Eeva. 25
— Pidä kiinni pikku rikkiviisas suusi!… Lapsi laskettelee sukkeluuksia, joita on varmaankin kuullut keittiössä, huomautti äiti anteeksi pyytäen.
— Hyvästi, sisar Merthen! Kiitoksia tästä päivästä, älä unohda meitäkään!
Ja rouvat lähtivät nyt melkoista vähemmän kursastellen kuin tullessaan, mutta kuitenkin kymmenkunnan minuuttia jäähdyttäen huonetta oven aukipitämisellä, koska ei aivan heti voitu sopia, oliko hovioikeudenneuvoksettaren vaiko laamanninlesken astuttava edeltä.
* * * * *
Jottei lukija jäisi epätietoiseksi, mitä näistä Merthenin valtioviisaista päivällisistä seurasi, lisättäköön heti, että viikon kuluttua Johan Reinhold Heldt pääsi ystävänsä neuvosmiehen seurassa tutustumaan Wittfootin perheeseen. Rakkaus kasvoi nopeasti, mutta hitaammin ankaran sedän suosio. Kerran aamupäivällä yllätti Hannu setä veljensätyttären hämillään ja vesissä silmin, ja säikähtynyt kosija oli paennut sydämensä valitun suureen mustapuiseen vaatekaappiin. Kun kaikki lohdutukset, järkiperusteet ja ankaruus vihdoin huomattiin turhaksi vaivaksi, päättyi tuo pieni Turun romaani niinkuin hyvän romaanin tulee päättyä, toisin sanoen niin, että tyranni suostui rakastavaisten onnelliseen avioliittoon. Heistä sitten polveutui seuraavalla vuosisadalla hyvin tunnettu Turun Heldtien suku.