PÄIVÄLLISET VANHAAN HYVÄÄN AIKAAN.
Leikattiin 1730:s vuosi Kristuksen syntymästä. Turun kaupunki hengähti isonvihan vaivoista. Pakolaiset olivat palanneet Ruotsista; vanha roomalaiskieli kaikui jälleen yliopiston oppisaleissa; piispa Lauri Tammelin ja hänen tuomiokapitulinsa parantelivat kirkon vammoja; presidentti Samuel Åkerhjelm paikkaili hovioikeutta; kaarlelainen paroni Otto Reinhold Yxkull hallitsi lääniä, kun taas kaksi pormestaria johti Turun kaupunkia, Anders Lindhin oikeus- ja Erik Johan Tolpon valtioasioissa.
Kaupungin kuudesta neuvosmiehestä oli kauppias Kaarle Merthen etevin, vaikka nuorimpia. Hän oli viisas ja toimelias, kunnianhimoinen ja rohkea, hyväpäinen ja lainopillisia tietoja saanut, siis hänessä oli niitä aineksia, joista puolueenjohtajia tehdään. Mutta puolueitten aika ei ollut vielä tullut: lekoteltiin vain uuden vapauden päivänpaisteessa, vaurastuttiin, oltiin levollisia.
Kaupungin mahtavin mies ei ollut neuvosmiesten joukossa. Hän oli hovioikeudenkomisarius Hannu Wittfoot; hän polveutui Joakim Wittfootista ja tämän vaimosta Margareta Bugenhagenista, Martti Lutherin jälkeläisestä, jotka 1660-luvulla olivat muuttaneet Suomeen Saksasta tai, kuten toiset arvelevat, Hollannista. Tällä mahtavalla miehellä, jota yleensä sanottiin vain "Hannu sedäksi" ja joka, mainitsemattakaan monia muita tuomiokirkolle annettuja lahjoja, oli uudistanut sen pääalttarin, hänellä oli kaunis veljentytär Margareta, joka viisitoistavuotiaana oli joutunut naimisiin vanhan laamanni Björkegrenin kanssa ja nyt, viidenkolmatta vuoden iässä, oli rikkain ja kaunein leski Turussa. Kuin mikäkin Turandot näytti hän päättäneen säilyttää itsenäisyytensä ja antaa kaikkien kosijain helläin katseitten kilpistyä takaisin lujasta teräshaarniskasta.
Vuonna 1719, isonvihan synkkinä aikoina, oli Turkuun saapunut nuori, saksalainen kauppias, Johan Reinhold Heldt, katsomaan, onko liikemiehellä mitään tekemistä tässä hävitetyssä maassa, missä kaikki oli pirstaleina ja missä rauhallista ulkomaista kauppalaivaa melkein pidettiin hyväntekijänä. Täällä ei ollutkaan ainoastaan "jotain" tehtävää, vaan kaikki, ja Heldt päätti asettua Turkuun.
Tätä nuorta saksalaista pidettiin rikkaana, eikä siihen paljoa tarvittukaan maassa, missä kaikki olivat köyhiä. Hän oli viisas ja uuttera, ja hänessä oli myöskin luontaista leipäneroa, joka on hänen maanmiestensä ominaisena tunnusmerkkinä, missä vain on vähänkin tilaisuutta kauppaan. Muutamien vuosien kuluttua, kun kaupunki jo alkoi toipua ja päästä liikkeelle, oli Heldt tehnyt ystävyysliiton neuvosmies Merthenin kanssa ja, osaksi hänen liiketoverinaan, osaksi hänen neuvostaan, rakennuttanut ensin sahan ja vesimyllyn, jossa tehtiin ryynejäkin Aurajoen voimalla, ja sittemmin Suomen ensimmäisen tupakkatehtaan. Hänellä oli oma talo tuomiokirkon ja joen välillä, ja siitä talosta kertoi tarina, että siinä oli pakanuuden aikana ollut tuomioistuin, jonka pöytä ja kaksitoista tuolia, kaikki puhtaasta hopeasta, muka olivat haudatut talon alle. Sitä aarretta koetti Heldt saada käsiinsä taikavavan avulla, jota kuljeteltiin edestakaisin pihalla, kunnes se osoitti paikan. Ja taikavapa löysikin talon alta neljä holvikellaria, mutta valitettavasti ei niissä ollut hopeatuoleja, vaan ainoastaan kaksi suurta ruukkua täynnä pakanallisten esi-isien tuhkaa.
Heldt ei ollut ainoastaan viisas ja rikas, vaan myöskin kaunis, nuori mies, pitkä ja solakka, mustahiuksinen, ja kaupungin kauniiden naisten mielestä ihastuttava. Ehkäpä juuri se luonnon antama etu olikin hänelle hankkinut neuvosmiehenrouva Merthenin suosion, ja Heldt päätti sentähden kysyä häneltä neuvoa sydämen asioissa, samoin kuin hän oli neuvotellut hänen miehensä kanssa laadultaan kylmäverisemmistä kysymyksistä.
Ollen leski parhaassa iässään huomasi Heldt olevan yhtä luvallista kuin viisastakin etsiä itselleen toinen puoliso, ja missäpä saattoivat sydämen vaatimukset tulla parempaan sopusointuun liikeasioiden vaatimusten kanssa kuin nuoren, kauniin ja rikkaan laamanninleski Björkegrenin jalkain juuressa? Hän päätti siis epäröimättä uskaltaa käydä rynnäkköön noita hyvin lujitettuja valleja vastaan.
Oli siinä kuitenkin muutamia hankaluuksia. Paitsi kauniin lesken tunnettua taipumattomuutta oli hänen ja uuden vastustamattoman ihailijan välillä toinenkin muuri, jonka korkeutta ja lujuutta uudempi aika tuskin saattaa käsittääkään. Tavat olivat niin ankarat, että jokaista sanaa, jonka nuori mies lausui naiselle, jonka perheen tuttuihin häntä ei luettu, pidettiin loukkauksena, eikä kukaan ollut siinä suhteessa arempi arvostaan kuin mahtavien Wittfootien suku. Heldt oli jo kymmenen vuotta ollut turkulaisena, mutta vielä ei ollut hänen osakseen tullut niin suuri kunnia, että olisi päässyt Hannu sedän tuttavien joukkoon. Miten oli poistettava tuo ylipääsemätön este?
Neuvosmiehenrouva Merthen keksi keinon. Hän päätti toimittaa päivällispidot kuninkaan 54:nneksi syntymäpäiväksi, joka oli huhtikuun 20:ntena. Semmoinen kunnia ei tosin ollut oikeastaan tuleva yksinkertaisen neuvosmiehen talon osaksi, tuskinpa edes pormestarinkaan, koskapa maaherraa, piispaa tai presidenttiä saatettiin syystä kyllä katsoa yksin siihen oikeutetuiksi. Mutta koska maaherra ja presidentti sillä kertaa olivat poissa virkamatkoillaan, koska piispa oli sairas, eikä pormestareilla näyttänyt olevan halua moisiin hommiin, niin mikäpä olisi estänyt tavallista neuvosmiestäkään kaikessa nöyryydessä päästämästä alamaisuudentunteitaan ilmi milloin minkin verran yksityisten päivällispitojen muodossa. Syöminen on mieleistä työtä ja harvoin majesteettirikos; pöyhkeinkin mahtaja tuntee semmoisissa tilaisuuksissa jonkinlaista armollisuutta alempaa lähimmäistään kohtaan, seurustelusääntöjen kahleet höltyvät, kukin tuntee olevansa ihminen ja suo muille saman oikeuden. Niinpä siis noilla päivällisillä oli kaksi tarkoitusta: uskollisuudentunteiden osoittaminen ja haitallisen muurin murtaminen.
Merthenin talo oli suuren torin varrella vastapäätä Grubbin taloa, mihin sittemmin Turun lyseon opinahjo sijoittui. Kutsut oli kaupunginpalvelija toimittanut, ja kokoontumaan oli pyydetty kello kahdeltatoista päivällä 20 päivänä huhtikuuta. Neuvosmiehen perhe ei ollut uskaltanut kutsua kruunun eikä kirkon ylhäisiä luottamusmiehiä, mutta koolle saapui kuitenkin noin neljäkymmentä arvokasta jäsentä hovioikeudesta, yliopistosta ja huomatuimmasta porvaristosta.
Siellä olivat hovioikeudenneuvokset Stjernvall ja Jägerschiöld, asessorit Lostjerna, Wallenstjerna ja Adlercreutz, komisarius Wittfoot, tuomiorovasti Joonas Fahlenius, ensimmäisen suomalaisen sanakirjan tekijä, professori Daniel Juslenius — Suomen ainoa lakitieteen professori Samuel Schultén — Suomen ainoa lääkäri Diedrik Spöring — maamme ainoa fyysikko, yliopiston silloinen rector magnificus, professori Johan Thorvöste, joka oli kirjoittanut erinomaisen taikauskoisen väitöskirjan taikavavasta — kuuluisa latinantaitaja, professori Henrik Hassel ja väittelysankari, oppinut historian ja siveysopin professori Algot Scarin. Pormestarien ja neuvosmiesten ohella olivat siellä myöskin edustettuina Turun silloiset huomatuimmat kauppahuoneet: Sjähle, Havemann, Pipping, Schultz, Wechter. Nuorin herroista, joka asetettiin halvimmalle paikalle pöydän päähän, koska hänellä ei ollut mitään muuta kuin hyvä päänsä, sydän ja tulevaisuuden toiveet, oli nuori, kalpea ja ujo maisteri Matias Elg, Merthenin perheen kaukainen sukulainen.
Kymmenelle tai kahdelletoista rouvalle ja niiden joukossa tietysti laamanninleski Björkegrenille oli kutsut lähetetty, mutta ei ainoallekaan nuorelle neitoselle. Oli edistytty edellisen vuosisadan ajoista, jolloin laki nimenomaan kielsi kauniilta sukupuolelta pitoihin saapumisen. Se laki oli vielä voimassa samaten kuin ylellisyysasetuksetkin; se oli vain joutunut unohduksiin, eikä yksityisissä seuroissa niin tarkoin pidetty lukua lain sanasta.
Juhlallinen, säännönmukainen vastaanotto alkoi jo portailla, jonne kaupungin rummuttaja Mikael Kallio — Kaarle XII:n aikainen invaliidi Mikku — oli maailmankuuluun sininuttuun puettuna asetettu jonkinlaiseksi kunniavahdiksi. Hän ei tosin lyönyt rumpua vierasten kunniaksi, mutta tervehti sotilaan tapaan ja saattoi heidät jäykkäsäärisesti (kylmään) eteiseen sekä otti siellä vastaan päällysvaatteet. Eteisestä saattoi kaupunginpalvelija Bergman vieraat edelleen saliin.
Tervehdykset ja esittelyt sisällä tapahtuivat hyvin tarkkojen sääntöjen mukaan. Heldt esiteltiin Hannu sedälle ja hänen kauniille veljentyttärelleen. Tämän veljentyttären väitetään punastuneen ja sittemmin kuiskanneen emännän korvaan, ettei hän ollut koskaan vielä nähnyt niin kaunista miestä. Ei mikään aika ole sokea sellaisten huomioiden suhteen. Mutta Turku oli jo ehtinyt unohtaa onnettomuutensa; se oli alkanut tuntea itseään, se saattoi jälleen … juoruta.
Pöytäpaikat jaettiin tarkasti arvon mukaan, hovioikeudesta aina kauppaan asti. Raha antoi paljon valtaa, mutta ei arvoa. Hyvän tavan mukaista oli tekeytyä niin halvaksi kuin mahdollista sanoissa, kun vain sai pitää suurimman mahdollisen arvonannon ajatuksissa. Serkku Forseliaa ei mitenkään saatu istuutumaan sisar Lostjernaa ylemmälle ja arvokkaammalle sijalle, ja sisar Wechter pyysi kaikkein nöyrimmästi, ettei serkku Björkegren alentuisi istuutumaan häntä alemmaksi. Heldtin asetti emäntä hänen valitsemansa uhrin viereen; hän kursaili hirvittävästi, mutta taipuihan kuitenkin viimein jakamaan tuon kadehdittavan oikeuden erään vanhan asessorin kanssa. Kun siis kaikki olivat monen mutkan jälkeen istumassa, kukin paikallaan, jonka arvo tai onni oli hänelle hankkinut, nousivat isäntä ja emäntä jälleen seisomaan, panivat kätensä ristiin ja lukivat pöytärukouksen. Kaikki vieraat noudattivat esimerkkiä ja toistivat itsekseen rukouksen, mikä kesti noin viisi minuuttia. Sen jälkeen taas istuuduttiin pöytään.
Merthenin talo ei ollut suinkaan rikas, mutta tahtoi ehkä mielellään siltä näyttää ja oli tänään saanut pöytähopeain apua hyvinvarustetusta Wittfootin talosta. Tekotukalla, hansikkailla, mustalla takilla, keltaisilla polvihousuilla, mustilla pumpulisukilla ja matalilla kengillä jonkinlaiseksi hovimestariksi somistettu kaupunginpalvelija Bergman tarjosi ympäri pöydän hopeapikarissa anikselta ja kotihumalilta vahvasti hajahtavaa viinaa, minkä jälkeen keltaisen myssyn ja mustan villapuvun verhoama ensimmäinen sisäpiika niiaillen kantoi esiin tarjottimen, joka oli täpösen täynnä leipää, voita, juustoa ja sillisalaattia. Tämän johdannon jälkeen seurasi tukevampaa lajia oleva varsinainen ateria, joka olisi saattanut myöhemmän ajan heikontuneen suvun kadehtimaan esi-isien oivaa ruuansulatusta. Ensin käytiin suunnattoman suuren kinkun kimppuun, jonka paloittelemisen, arvokkaan ja vaivalloisen luottamustehtävän, isännän onneton virkaveli, neuvosmies Nidelberg, suoritti otsansa hiessä ja josta emäntä sitten jakoi kullekin vieraalle sinapin kera niin suuren annoksen, että se olisi tyydyttänyt muonatorpparinkin nälän. Sen jälkeen tuli kokkareliemi, jota tarjoiltiin syvissä sinisissä, hollanninporsliinisissa lautasissa. Sitten kannettiin esiin kaksi kokonaista keitettyä, vähintään puolentoista leiviskän painoista lohta, joiden suussa oli sitruunoita ja jotka olivat taiteellisesti reunustetut tilli- ja persiljakimpuilla, punajuurikkailla ja äyriäisenpyrstöillä. Tuli sitten vielä silavansekainen paisti puolukka- ja lakkahilloineen suunnattoman suurella hopeavadilla … ja paistin jälkeen tuli juhlallinen hetki.
Tähän asti olivat vieraat juoneet vain hyvää, kotitekoista Turun olutta, herrat suuresta hopeakannusta, joka kulki kädestä käteen, naiset sitä vastoin pikku kipposista eli n.s. knepoista, jotka täytettiin kannusta. Tavallisesti muuta harvoin juotiinkaan, mutta tässähän oli kysymys majesteetista. Hovimestari toi toisen suuren hopeakannun, joka oli täynnä valkoista Ranskan viiniä; sitä tarjottiin pyöreistä, melkein pallonmuotoisista jalallisista laseista. Isäntä nousi, vieraat nousivat … juotiin suurivaltaisen, urhoollisen ja viisaan kuningas Fredericuksen kunniaksi, joka nyt onnellistutti valtakuntaansa korkealla syntymäpäivällään, sekä verrattoman, lempeän ja armollisen kuningattaren Ulrika Eleonoran kunniaksi, joka puolestaan hyveillään teki viisaan kuninkaan onnelliseksi — toivottaen heidän majesteeteilleen pitkää ja yhä edelleenkin onnellista hallitusta, valtakunnan ja kaikkien uskollisten alamaisten lakkaamattomaksi iloksi ja pysyväiseksi menestykseksi…
Puhe ei ollut pitkä eikä latinalainen, ja nepä olivatkin kaksi harvinaista ansiopuolta tähän aikaan; pallonmuotoiset lasit tyhjennettiin jotenkin puhtain alamaisentuntein. Tosinhan jotkut ajatuksissaan lisäsivät, että hyvä kuningatar teki viisaan kuninkaan onnelliseksi varsinkin sillä, ettei ollut huomaavinaankaan hänen hairahduksiaan; mutta yleensä oli silloinen Myssyjen hallitus suosittu Suomessa, ja viimeiset kolme vuotta olivat olleet onnellisimmat, mitä valtakunta oli vuosisatoihin saanut osakseen — tuntui kuin olisi herätty pitkästä, pimeästä ja myrskyisestä yöstä valoisaan aamuun. Vähän siinä tosin oli osaa Fredrik kuninkaalla, ja jokainen suomalainen kiitti onneaan, että Arvid Horn eikä kuningas olikin varsinainen hallitsija. Mutta liian läheltä oli katseltu kahdennentoista Kaarlen kunniakasta ja veristä yksinvaltaa, oltiin peräti väsyneitä voittoihin ja tappioihin; sankarikuningas ei ollut vielä varjollaan pimittänyt seuraajansa onnellista hallitusta eikä rauhan outoa tyyneyttä, ja kaikki se soinnutti pyöreäin lasien kilinän mielihyvän tunteiksi. Lasit juotiin pohjaan, juotiin ääneti, sillä silloin ei vielä ymmärretty hurrata eikä eläköötä huutaa … ja Heldt näki lasinsa lävitse viehättävän naapurinsa hymyilevän.
Päästyään tästä alamaisen kunnianosoituksen painosta alkoi herrain keskustelu liikkua vapaammin, jota vastoin rouvat, ikäänkuin ihmetellen, että hekin nyt olivat olleet osallisina kuninkaan maljan juonnissa, olivat edelleenkin häveliäästi vaiti. Politiikkaa ja tulevia valtiopäivävaaleja jauhettiin viljanhintojen, kauppaolojen ja viennin lomassa. "Hyödyn aikakausi" näytti jo nousevia oraitaan ja pukeutui Hornin ja Myssyjen perusajatukseen, että valtakunnan pitäisi oman piirinsä sisäpuolella valloittaa takaisin menetetyt maakuntansa. Pitäisi edistää teollisuutta, jotta ne suuret summat säästyisivät, joita jo alkoi tulvia pois maasta ulkomaisten valmisteiden hintana. Polttotupakan tullikin nousi jo kohta näet neljäänsataan ja nuuskan tulli sataanseitsemäänkymmeneen taalariin. Olisipa mainio asia viljellä tupakkaa, istuttaa silkkiäispuita, elättää silkkimatoja ja kutoa silkkiä. Hopeaa oli löydetty läheltä Helsinkiä; miksi ei voisi toivoa, että saataisiin vielä lyöttää hopeataalareita omien kaivosten antimista? Ennen kaikkea pitäisi meidän pakottaa ulkomaalaiset ostamaan meiltä enemmän tavaraa kuin me ostamme heiltä; siten maan rikkaus varmasti kasvaisi. Ja siihen ne vieraista, jotka olivat ammattimiehiä, lisäsivät, että se kaikki oli ensi sijassa oleva Turun asia, koskapahan koko maa hyötyy pääkaupunkinsa rikastumisesta. Ei koskaan pitäisi sallia muiden merikaupunkien kilpailua; vielä vähemmän olisi kärsittävä tuota kelvotonta kauppaa, jota taitamattomat Ahvenanmaan ja muiden paikkojen talonpojat olivat alkaneet harjoittaa omilla laivoillaan, itselleen häviöksi ja koko maalle korvaamattomaksi vahingoksi.
Päivällisiä saattoi sanoa vaatimattomiksi edellisen vuosisadan pitojen rinnalla, jolloin Turun yliopiston rehtoria kiellettiin 1642 tarjoamasta "enempää kuin kuusi varsinaista ruokalajia, kinkkua lukuunottamatta". Mutta vielä oli käytävä käsiksi suunnattoman suureen torttuun, joka oli taiteellisesti koristettu kaupungin vaakunalla ja rintasokerikyyhkysillä, ja tortun jälkeen tuli vielä viikunoita, manteleja ja pähkinöitä. Aterian päätyttyä veisasivat kaikki istualtaan pitkän ruokavirren, jonka jälkeen vieraat nousivat ja rivissä arvonsa mukaisessa järjestyksessä pudistivat kumartaen tai niiaten emännän kättä. Herrat jäivät sitten istumaan "tupaan", joka ei silloin vielä ollut kohonnut salin arvoon, ja niille, jotka tempun tiesivät, kannettiin hienoksi hakattua Hollannin tupakkaa, jota poltettiin pitkistä savipiipuista. Kahvista ei ollut puhettakaan, se kun oli hyvin harvinaista, tuskin nimeltä tunnettua herkkua; mutta suuressa hopeakannussa vaahtosi yhä olut, kunnes miesvieraat poistuivat, kun katsottiin illallisaterian ajan alkavan lähestyä, mikä tapahtui noin kello kuuden ajoissa silloisen tavan mukaan.