3. ROSVOLUOLAN EDUSTALLA.
Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima…
Jokainen, joka on matkustanut valtamaantietä Hämeenlinnasta pohjoiseen päin, poikkeamatta vasemmalle Tampereelle johtavaa tietä, muistaa epäilemättä aukean kankaan, joka ikäänkuin levittää lujan vuori- ja hiekkamuurin laajalti Oriveden ja Ruoveden pitäjien halki suurien ja laveallehaaraantuneitten vesien, Näsijärven, Kuoreveden ja Längelmänveden välille. Luonto on ympärillä jylhän ihana tai jylhä, jos niin tahdotaan sanoa, sillä mahtavat vuorenselänteet reunustavat järvien rantoja ja synkät havumetsät, joihin kirves vielä tuskin on koskenut, ovat kaikkialla kiipeilleet ylös rotkoista katselemaan varjojaan yksinäisissä vesikuvastimissa. Tavallisuuden mukaan on ikivanha tie aina viime aikoihin asti kiemurrellut milloin ylös, milloin alaspäin pitkin harjuja, ylänteitä ja rotkoja, jonka tähden seutu on matkustajain mielestä aina ollut vaivalloinen ja vaarallinen kulkea; mutta myöhempinä aikoina, kun on tahdottu hankkia työansiota leivättömille, on viisaasti alettu kiertää Ruoveden hankalimpia mäkiä tai kaivaa tietä toisten puhki, joten tunteellinen matkustaja tosin on kadottanut monta kaunista näköalaa, mutta sen sijaan voittanut melkoisesti mitä turvallisuuteen ja mukavuuteen tulee.
Varsinaisen kankaan läpi, joka alkaa lähes puolen penikulman päässä Oriveden kirkon pohjoispuolelta ja jota myöten maantie kulkee edelleen pohjoiseen päin noin kolme penikulmaa, käy jylhä vuorenselkä siinä kohden, jossa kuuluisa "paha virsta" on, juuri yksinäisen, keskellä erämaata sijaitsevan Kallenaution kestikievarin pohjoispuolella. Muuten on kankaalla ainoastaan siellä täällä jokin mäki tai äkkisyvänne; suurin osa on tasaista ja kovaa kanervikkonummea, joka mahtavine honkineen ei lannistu mistään auran sivistyttämisyrityksistä.
Melkein keskellä kangasta on aivan sen tyylin mukainen merkillinen paikka, jonka vaiheilla matkustavat ylioppilaat ja koulunuoriso kesäisin harvoin saattavat vastustaa kiusausta nousta rattailta ja kuluttaa siinä jonkin puolituntisen kallista aikaansa. Paikka on tunnettu nimellä "ryövärin ruoppi" tai rosvoluola ja se sijaitsee oikealla puolen tietä etelästä päin tultaessa ja ainoastaan muutaman askelen päässä kymmenennestä virstanpatsaasta Ruhalan kestikievarista lukien. Seutuatuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin korkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin; mutta ken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvoistaan, huomaa aivan tien vieressä ja puoleksi kuusien varjossa synkän äkkisyvänteen niin tarkoin rotkon seinämien ja ylitse riippuvien oksien suojaamana, että sen pohjassa on aivan hämärää ja viileätä keskellä kuumaa, aurinkoista kesäpäivääkin. Siinä, kertoo kansantaru, ovat rosvot ennenmuinoin majailleet väijyskellen matkustajia; monen markkinamiehen hyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen rahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri tahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina, takaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja laaksoihin, joita lähtee "ryövärin ruopista" etemmäksi suureen metsään.
Eräänä iltana joulukuun alkupuolella vuonna 183— raivosi noilla seuduin ankara pyryilma. Talvi oli saapunut sinä vuonna niin aikaiseen, että jo marraskuussa oli mainio rekikeli, eikä edes kuuluisa Antinpäivän suojakaan tehnyt sille mitään haittaa. Niin rajua pyryilmaa ei siihen vuodenaikaan oltu miesmuistiin nähty, ja aikakirjoihin on merkitty, että Tampereen markkinat, jotka olivat samaan aikaan, kärsivät siitä tuntuvan haitan, puhumattakaan niistä vastuksista, mitä se läheltä ja kaukaa oleville markkinamiehille tuotti.
Luonnonvoimien siten raivotessa oli mahtavan suuri kangas kammottavan kolkko. Myrsky vinkui tuhoa ennustaen suurissa hongissa, ja lumituprut kietoivat niiden tummat latvat valkoiseen, liehuvaan huntuun. Tuontuostakin kuului ryske vielä kovempi lumituprujen ulvontaa; silloin kaatui jokin jättiläishonka, jonka kulovalkea oli ehkä jo monta kesää takaperin polttanut ja jonka kahden- tai kolmensadan vuoden vanha, puoleksi hiiltynyt runko nyt myrskyn voimasta äkkiä murtui. Sen milloin läheltä, milloin etäämmältä kuuluvan ryskeen lomitse, tuon äärettömän erämaan keskeltä, missä elementit hillitsemättömästi raivosivat eivätkä näyttäneet suvaitsevan ainoankaan elävän olennon oloa alueellaan, kuului aika-ajoin kimakka parahdus kuin lapsen hätähuuto. Se oli suden ulvontaa, joka aikaisen talven pakosta oli lähtenyt saloiltaan, siepatakseen tieltä jonkin juoksukoiran tai jos mahdollista varastaakseen lihavammankin saaliin tasangon kylistä.
Kankaan läpi kulkevan tien ajoi tuisku vähässä ajassa umpeen, tehden sen siten melkein mahdottomaksi kulkea. Kun lisäksi vielä joulukuun pimeys tuiskun tähden aikaisin lopetti lyhyen päivän, tuli rosvoluolan ympärillä oleva seutu todellakin niin peloittavaksi, että matkustavaiset olisivat sitä kyllä välttäneet, vaikkeivät olisi tunteneetkaan muinaistarujen murhia ja ryöstämisiä.
Sitä odottamattomampaa oli sentähden kuulla kulkusten äänen moisessa ilmassa myöhään illalla pohjoisesta päin lähestyvän pahamaineista seutua. Se ei kuitenkaan ollut sellaista reipasta, säännöllistä helinää, joka suloisesti soi pakkasilmassa talven kylmänä kuutamoiltana; pikemmin saattoi kulkusten hitaasta ja surumielisestä äänestä, joka vähän väliä lakkasi ja toisinaan tuntui vallan vaikenevan, päättää kulun olevan vaivalloista, epätasaista ja raskasta, jonka otaksumisen teiden tila pyryilmassa tekikin varsin todenmukaiseksi.
Kuitenkin läheni kulkusten kilinä lähenemistään, ja vaaniva susi — sillä muita näkijöitä ei silloin rosvoluolan lähistöllä ollut — olisi vähitellen voinut erottaa korkeain kinosten läpi vaivalloisesti eteenpäin pyrkivän ns. kojureen, niinimattokuomin, jommoisia käytettiin maamme pohjoisosissa. Noita ajoneuvoja, jotka tilavuudellaan ja mukavuudellaan yllin kyllin korvasivat ulkonaisen komeuden puutteen, veti yksi hevonen, ja ajomies kahlasi reen vieressä aina kainaloihinsa saakka lumessa. Hevosen pakotti väsymys tuontuostakin pysähtymään ja joka kerta kohotti ajomies leveällä olkapäällään takaapäin reen kinoksesta. Siten päästiin taas liikkeelle, mutta jo viidenkymmenen tai sadan askelen päässä vaipui reki aina uudelleen yhä suurempiin kinoksiin ja tuotti yhä ankarampia ponnistuksia. On oikeudenmukaisesti tunnustettava, ettei ajaja vaivojaan valittanut, vaan säästi yhtä vähän itseään kuin hevostaankin, jota vastoin kyynärän pituinen, lammasnahkaturkkiin ryöminyt kyytipoika sai niin hyvin kuin voi pysytellä kuskilaudalla. Niin jatkettiin hetkinen kulkua suomalaisen sitkeään tapaan, mikä silloin olikin tarpeen, ellei ollut halua viettää pitkää talviyötä erämaan kinoksissa.
Siitä, mihin matkustajat olivat saapuneet, oli penikulma taaksepäin Ruhalan kestikievariin ja melkein yhtä pitkälti eteenpäin Kallenautiolle. Ei ollut toivomistakaan päästä suojaan yhä vain yltyvästä rajuilmasta, varsinkaan kun ei pientäkään tölliä tai muuta ihmisasuntoa ollut huomattavana yksinäisellä seudulla. Ajomies yhä siis koki ponnistella eteenpäin niin horjumattoman maltikkaästi kuin hänen tilansa vaati, kunnes uusi ja ylitsepääsemätön este tukahdutti kaiken toivon matkan jatkamisesta.
Eräs jättiläishongista, joiden uhkeitten latvojen oli täytynyt taipua myrskyssä, oli kaatunut tien poikki, ja sen oksille ja rungoille oli vähässä ajassa kokoontunut korkea kinosvalli, joka teki eteenpäin pääsemisen mahdottomaksi. Tarkastettuaan tiepuolet ja nähtyään kiertämisen olevan yhtä mahdottoman kuin lumivallin yli pääsemisenkin, herkesi ajaja enempää yrittämästä ja alkoi hidasverisen tyynenä vain iskeä tulta piippuunsa.
Reen perästä kuului karkea ääni kärsimättömästi kysyvän suomeksi, mitä se merkitsi. Mies, joka toimitti ajajan tärkeätä tehtävää ja luultavasti arveli hätäilemistä ihan turhaksi vaivaksi, iski vain rauhassa tulta kangistuneilla sormillaan; mutta koska taula ei ollut oikein kuivaa, täytyi äänen kuomista uudistaa kysymyksensä:
— Iisakki — mies, mikset aja?
Ajaja oli jo saanut taulan syttymään, veti mielihyvin muutamia aimo savuja, oikaisi siloja, veti koirannahkarukkaset käteensä, siirräiksen lähemmä kuomia ja vastasi rauhallisesti:
— Sentähden että tie on suljettu.
— Lyödä sivalla lurjusta ja sysää hänet pois tieltä! jatkoi sama henkilö kuomista, arvattavasti luullen jonkun hämäläisen olevan kuormineen vastuksena eikä mielivän antaa tietä.
— Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima, vastasi ajaja samaan tapaan.
Uteliaana näkemään, mikä hämäläisroikale se semmoinen oli, kurkisti reestä paksu pää, joka oli niin huolellisesti kiedottu suunnattoman suureen, harmaaseen päähineeseen, että sen omistajasta, vaikkakin olisi ollut hieman valoisampaa, tuskin olisi muuta voinut erottaa kuin suuren, kylmästä punaisen nenän.
— Enhän minä näe mitään edessä, jatkoi paksupäinen, voimatta nähdä reen edessä olevaa valkoista lumivallia.
— Sen kyllä uskon, ajaja vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin.
— No anna mennä sitten! toisti ääni harmaasta päähineestä vähemmän mahtipontisesti.
Tuohon uuteen käskyyn ei ajaja luultavasti katsonut maksavan vaivaa vastata, sillä ääneti hän alkoi riisua suitsia hevoselta ja alkoi syöttää sille leipää.
Paksupäinen ei näyttänyt taipuvan olemaan yhtä tyytyväinen asemaansa. Kääntyen pienen kuskilaudalla istuvan kyytipojan puoleen hän kysyi hiukan vähemmän käskevästi, tiesikö hän, miten pitkälti vielä oli kestikievariin.
— Ollaan vasta puolitiessä, vastasi poika, jonka hampaat kalisivat vilusta ja pelosta.
— Eikö ole yhtään taloa lähellä? jatkoi ääni yhä sävyisemmin.
— Mitäpä täällä olisi, poikanen vastasi merkitsevästi.
— No, missä me sitten olemme?
— Rosvoluolan edustalla.
— Älä lörpöttele! Eihän täällä ole mitään rosvoja. Mene sinne ja pyydä talonväkeä auttamaan meitä, niin saat juomarahaa.
— Mitä väkeä siellä olisi!
Paksupäinen kurottautui niin kauas ulos kuomista, että puolet häneen kuuluvasta, vielä päätä tukevammasta ruumiista tuli näkyviin, ja tuhlasi kokonaisen tulvan kauniita sanoja, joita ainoastaan myrsky ja hongat näyttivät kuuntelevan:
— Rosvoluola! Mahdotonta, eikö enää ole poliisia maassa? Aiotaanko meidät murhata ja ryöstää? Missä asuu nimismies? Aja sinne, Iisakki, käännä heti! Tottakai joku nimismies asuu likitienoilla? Käännä takaisin Ruhalaan, sanon minä. Katso vain mies, että ruoskasi on tallella, äläkä istu hatturasialle! Milloinka semmoista on ennen kuultu Tampereen tiellä? Mutta hämäläisissä ei ole kuntoa hiuskarvankaan vertaa. No, mies, mikset käännä?
— Taitaa olla parasta, että käytte nukkumaan, rouva, vastasi ajaja entiseen tapaansa niin tyynesti, että se olisi voinut saada kivenkin kiivastumaan. — Tästä pääsemme yhtä vähän takaisin kuin eteenkään päin.
Lakkaamatta kiihtyvä lumituisku, joka tiellä heti peitti umpeen kaikki reen jäljet, näytti liiankin selvästi toteuttavan nuo synkännäköiset toiveet, mutta silloin tarjoutui matkustajille aivan odottamaton keino pelastautua tukalasta tilastaan kinoksien keskelle yöpymisestä.