4. KOHTAAMINEN.
Herätkää, herra! Metsä on täynnä rosvoja!
Se, mikä niin odottamatta uudelleen virkisti lumivallin pohjoispuolelle pysähtyneitten matkustajain toiveet, oli eteläpuolelta kuuluva uusi kulkusten kilinä. Ei mikään muu kuin ihmetyö näyttänyt voivan vapauttaa matkustajia, ja melkeinpä se ihmeen vertaista olikin, että moiseen aikaan, sellaisella paikalla ja sellaisessa rajuilmassa tavattiin toinen matkustaja. Paksupäisen valtasi kuitenkin, huolimatta miehekkäästä äänestä, uusi levottomuus, joka ilmeni uudistetusta käskystä, että Iisakki vain katsoisi ruoskaansa.
— Ja kuule, Iisakki, taita minulle paraan paksuinen oksa tuosta puusta, niin ojennan sen ulos kuomista pistoolin sijasta.
Iisakki mutisi jotakin, että rosvojen hevosilla harvoin on kulkuset, mutta totteli kuitenkin käskyä. Vuollessaan oksaa edes vähänkin pistoolin näköiseksi kuului hän virkkavan jotakin, että rouvan pitäisi vain antaa parhaimman puhetorvensa pauhata, niin ei pahinkaan rosvo voisi pimeässä erottaa häntä virkamatkoillaan olevasta nimismiehestä.
Aimolailla vaatteisiin käärityn pään omistajatar — sillä sillä oli todellakin nainen omistajana — ei näyttänyt hiukkaakaan pahastuvan siitä mahdollisuudesta, että häntä sillä tavoin voitaisiin väärin käsittää, vaan huomautti vain sävyisesti, että hänen suvussaan olivat naiset aina olleet miehekkäämpänä puolena — ja ellei hänen olisi hankala liikkua turkeissaan ja hameissaan, niin saattaisi hän kyllä tarttua miestä kaulukseen yhtä hyvin kuin joku muukin, eikä se olisikaan ensi kerta.
— Niin, sen voivat kyllä kaikki hänen puotipalvelijansa ja Savon talonpoikaisukot todistaa, Iisakki mutisi uudelleen, kiivetessään niin hyvin kuin pääsi ylös lumivallille tähystämään vihollista. — Tuopa vain ei näy säästävän hevoskoniaan! ajaja virkkoi itsekseen, kun hän hämmästyksekseen kuuli kulkusten helinästä, että tulija lennätti ripeätä ravia halki korkeiden kinosten.
Kohtapa pieni, kevyt, kahden hevosen vetämä reki saapui lähelle vallia eikä pysähtynyt ennenkuin hevoset vaipuivat hongan lumipeitteisten oksien väliin, mistä ne kaikin voimin rimpuillen koettivat päästä irti. Kyytimies, joka ajoi uutta rekeä ja varsin hyvin tunsi pahamaineisen paikan, mutta ei sen esteen laatua, mikä niin äkkiä sulki häneltä tien, alkoi äänekkäästi siunailla; ja kun hän lisäksi vielä näki Iisakin vartalon ylinnä vallilla häämöttävän lumituiskussa, ei ollut ollenkaan kummallista, että hän kaikin voimin alkoi huutaa:
— Rosvoja! Herätkää herra! Metsä on täynnä rosvoja!
Huudon kuuluessa kohosi pienen reen takaistuimelta unenhorroksista pitkä, luminen hahmo, kopeloi kädellään pari silmänräpäystä turkkinsa povea ja kohotti sitten pienen, tumman esineen, joka otaksuttavasti teki paremmin tehtävänsä kuin vast'ikään leikattu honganoksa, koska hetkisen kuluttua kuului pamaus ja luoti suhahti niin läheltä kunnon Iisakin koirannahkalakkia, että hän hämmästyksissään kadotti tasapainonsa ja kaatua humahti nurin niskoin alas vallilta.
— Kas, se sai palkkansa! huudahti ampuja reippaasti.
— Hevosia selkään, ukko, hevosia selkään; selvitä reki tuosta, kirotusta satimesta, mikä on edessämme. Näyttäkööt vain vielä kerran nokkaansa, niin kyllä minä opetan heidät tietä sulkemaan.
Ja niin sanoen hän otti esille toisenkin pistoolinsa, etsien samalla ruutia ja luoteja matkavyöstään, ladatakseen uudelleen.
— Auttakaa! Auttakaa! Nyt ampuivat Iisakin hengiltä! kuului nuorempi naisääni huutavan kuomireestä lumivallin pohjoispuolelta, ja pienen kyytipojan äänekäs nyyhkytys säesti sitä uskollisesti.
Mutta vanha tuttumme, paksuksi kääritty pää, lienee varmaankin katsonut paljoa viisaammaksi osoittaa torventapaiseen ääneen soveltuvaa urhoollisuutta, ääneen, joka jo oli alentunut parhaimmaksi bassoksi.
— Mitä nyt, roistot! kuultiin urhean rouvan huutavan lumituiskussa. — Varokaa pistooliani, ja … ja … suu kiinni, Liisu! … (kovemmalla äänellä) miehet tulevat kohta perässä. Simo! Pekka! Jaakko! Joutukaa, tappakaa nuo roistot, jotka hätyyttävät kunniallisia ihmisiä maantiellä!
— Mitä ne nuo tuolla kirkuvat? Minä olin kuulevinani jonkun huutavan apua, sanoi lumivallin eteläpuolella oleva ampuja matkatoverilleen, kyytimiehelle.
— Se on joku raukka, jonka he ovat saaneet kynsiinsä, vastasi mies. Kuulkaa nyt huutavat he koko joukkoaan kokoon murhaamaan meitä! Käännytään takaisin, herra; ne kuuluvat varmasti samaan karkulaisjoukkueeseen, jonka nimismies ja talonpojat vangitsivat Kaivannon sillalla Kangasalla.
— Kääntyäkö takaisin! toisti ampuja ylenkatseellisesti. Juuri kuin minulla olisi aikaa kääntyä takaisin! Mutta odottakaamme hiukan, nähdäksemme, mitä he nyt aikovat tehdä.
Iisakki oli sillä välin ryöminyt ylös lumesta ja suori itsensä aivan vahingoittumattomana, mutta vähän hämmästyneenä rekensä luo kuin lohdutuksen tuojana sen pelästyneille asukkaille. Vastaamatta heidän kysymyksiinsä hän yritti kääntää rekeä, mutta siitä ei tullut mitään.
— Iisakki, mitä nyt aiot tehdä? huusi urhoollinen rouva ilmeisesti paljoa rohkeammin, sillä tottuuhan sitä sotaankin, ja rouva lienee varmaankin pitänyt Iisakin palaamista puoleksi voitettuna voittona. — Onko meillä aikaa kääntyä takaisin, kun Pellavoinen jo eilen matkusti edellämme markkinoille?
— Jospa vain tietäisin, ettei heitä ole enempää kuin kaksi! vastasi
Iisakki epäröiden. Mutta jos he kuuluvat siihen joukkoon, joka
Viaporista karkasi, niin he ovat varastaneet hevosia, ja heitä tulee
vielä useampia jäljestä.
Kaivannon solassa tapahtunut kahakka, jossa suuri joukko Viaporista karanneita vankeja joutui kahden tulen väliin, jolloin laukauksia vaihdettiin ja verta vuoti molemmin puolin, oli niinä aikoina kuuluisa yli koko maan, ja se selittänee rosvoluolan edustalla sattuneen molemminpuolisen erehdyksen.
— Odottakaamme hiukan ja olkaamme niinkuin meillä olisi useampia seurassamme! jatkoi vaatteihin kääritty pää.
Niin odoteltiin en garde puolisen tuntia kummallakin puolella; molemmat luulivat lumivallia suojakseen, se kun peitti näkyvistä vihollisen. Vihdoin alkoi vallin eteläpuolella oleva matkustaja käydä kärsimättömäksi ja hän ryhtyi pistooli vireissä tiedustelemaan asemaa, kiiveten vuorostaan hyvin varovaisesti ylös vallille. Suureksi ihmeeksi kuomireki oli ainoa epäiltävä, minkä hän sieltä näki.
— Mitä p—n väkeä te olette? hän huusi pikemmin suoramielisesti kuin kohteliaasti pohjoispuolella oleville vihollisille.
— Mikäs maankuljeksija itse olette, kun uskallatte ampua rehellisiä markkinamiehiä? vastasi kuomista vaatteisiinkäärityn karkea ääni.
— No, olettepa te aika otuksia markkinamiehiksi, kun lähdette liikkeelle tämmöiseen ilmaan ja rakennatte lumimuurin tien poikki, huusi uudelleen turkkinuttuinen mies.
— Hävetkää hiukan syyttäessänne ihmisiä, jotka ovat teitä parempia, siitä, että tuuli on kaatanut männyn tien poikki! vastattiin kuomireestä uudelleen.
— Minulla on kiire.
— Niin meilläkin.
— Niin, siltäpä näyttää molemmin puolin! vastasi pistooleilla varustautunut mies hilpeämmällä äänellä ja kiipesi samalla alas vallin pohjoispuolelle.
Mutta tuskin ehti miehekäs rouva nähdä hänen lähestyvän kuomirekeä, kun hän jo ojensi petäjänoksansa ja huusi:
— Mies, jos vielä astut askeltakaan lähemmä, niin paukahtaa!
— Mitä loruilette! sanoi toinen nauraen ja pisti aseensa piiloon. — Minä olen ylioppilas, nimeni on Gråberg ja tulen Helsingistä. Onko siinä kylliksi, vai mitä?
— Mitä? Lauri Roderik Gråbergko?
— Sama mies. Ja koska teillä, hyvä herra, on kunnia tuntea minut, niin voisin minäkin ehkä saada kunnian tietää nimenne, hyvä herra. Posito, olettakaamme, joku lukkari kumarrusmatkalla, saadakseen itselleen rokonpanijan viran? Vai nimismieskö, jonka rohkea kunnianhimo pyrkii aina asessorin arvoon saakka? Sangen mieluista olisi minusta, jos voisin palvella teitä puoltosanallani; saatanpa sanoa, että olen virkavallan suosiossa. Hyvän aikaa olen jo tutkinut sen pieniä siemeniä ja sen kypsiä hedelmiä. Ja se on minulle maksanut hyvät summat.
— Roderik … etkö tunne minua?
— Ensi kertaa näen tituluksen. Tai oikeammin, en näe mitään tässä kelvottomassa pyryssä. Mutta kuullut olen sen enemmän … ja te olette varmasti lukkari, herraseni.
— Lukkari? Häpeä vähän! Etkö tunne omaa tätiäsi?
— Oletteko te täti itse! Tuhat tulimmaista. No, tervetuloa rosvoluolaan! Kuinka jaksatte?
— Niinkuin ainakin sydänyöllä metsässä ja lumessa, kun vielä päälliseksi oma sisarenpoika tervehtii ruudilla ja kuulilla.
— Täältä kaatui mies, virkkoi jälleen ylioppilas, huomattavasti levottomana siitä muistutuksesta. — Enhän vain liene haavoittanut ketään?
— Et, onneksi et muuta kuin kinosta, eikä se ollut sinun ansiosi. Poikien ei pitäisi koskaan saada käsitellä niin vaarallisia leikkikaluja. Mutta katsohan nyt, miten voit auttaa meitä taas matkalle.
— Ja te, täti, ajatte vain yhdellä hevosella, neljä henkeä vedettävänä … te, täti, jolla olisi varaa käyttää vaikka kolmeakymmentä.
— Kyyti maksaa rahaa.
— Ja mikä saattoi teidät, täti, nyt tälle pitkälle Tampereen matkalle?
Eikö tavallinen marssi ole Kuopion markkinoille?
— Miksikö minä matkustan Tampereelle? Tyhmä kysymys! Pellavia ostamaan. Ihmiset tarvitsevat työansiota, kruunu jakaa talvella kehruuta. Tuli rekikeli, minä pidin puoliani ja lähetin muutaman kuorman kahvia ja sokeria eteläänpäin, koska minun kuitenkin täytyy vuokrata hevosia paluumatkaa varten. Mutta tuskin sai Pellavoinen vihiä siitä, kun hän jo riensi edelläni sinne eilen. Mutta minäpä aion saavuttaa hänet ja suolaan kyllä hänen markkinansa.
— Pellavoinen? Minulla ei ole kunnia häntä tuntea.
— Vai et sinä tunne Pohjanmaan suurinta pellavakauppiasta! Saat olla varma siitä, että hän kulkee isäukkosi asioilla. Mutta et ole vielä sanonut minulle, miksi sinä matkustat tämmöisellä kelillä ja kahdella hevosella. Poika, onko se sinun mielestäsi säästäväisyyttä?
— Aika on rahaa. Kirjat viskasin nurkkaan, aion nyt ruveta kauppiaaksi. Oh, täti, ensi markkinoilla kilpailen kanssanne pellavista! Mutta miten Liisu voi? Onko hän taas setänsä, tuon vanhan koronkiskurin luona? Minä kuulin sanottavan, että hän on hyvin sairaana.
— Mitä sanotkaan? Onko Sten-lanko sairaana? Eihän hän vain mahtane viime hetkellään antaa viekoitella itseään testamenttaamaan omaisuuttaan jollekin armeliaisuuslaitokselle!
— Armeliaisuuteen ei hänen juuri sanota olevan taipuvaisen, vastasi sisarenpoika.
— Roderik, puhu kunnioittaen tätisi langosta! Aikomukseni oli käydä hänen luonaan paluumatkalla. Mutta jos hän nyt näinä päivinä heittäisi henkensä… Sitä en voi jättää siksi, minun täytyy heti palata takaisin.
— Ja annatte Pellavoisen anastaa koko pellavakaupan!
— Niin, sanos muuta, eikö se ole ihan kirottua? Mutta miten voisin jättää Sten-langon ventovierasten ihmisten varaan? Mitä tulee minun tehdä? Ainakin tuhannen leiviskän kauppa. Ja kuitenkin, kun ajattelen, että Sten-langolla on … no, se ei koske ketään, mitä hänellä on … ja, että joku tekopyhä ihminen voisi… minä palaan takasin. Iisakki, ota herran molemmat hevoset … valjasta ne minun kuomini eteen … valjasta meidän hevosemme herran reen eteen … aja Tampereelle, myy minun kahvini ja sokerini; käytä rahat pellavien ostoon! Tiedäthän hintani, Iisakki … niin paljon kuin mahdollista sokerista, niin vähän kuin mahdollista pellavista. Ellei sinun onnistu päästä Pellavoisen ohi, niin ole torilla tuntia ennen häntä… Ota tavaroista hinta edeltäkäsin Petterson & Kumppanilta… Tarjoa viisi prosenttia … kestitse talonpoikia … älä siitä huoli, vaikka menisikin muutamia rommikannuja… Kas niin, riennä jo! Roderik, poikani, nyt lähdemme yhtä matkaa!
Määräykset päätettiin ja lausuttiin niin reippaasti, ettei ylioppilas ennättänyt tai uskaltanutkaan vastustella. Ja kun pyryilma oli alkanut vähitellen muuttua suojaksi, onnistui kolmen miehen saada käännetyksi reet ja panna toimeen muutettu matkasuunnitelma.