6. HANNU KRISTOFER HALM JA SUKUPERINTÖ.
Silloin tuli kiusaaja…
— Myöntäkää täti, että komissaari näkee aaveita! alkoi ylioppilas uudelleen, kun hän näki mielihyvän tunteen leviävän pyylevän rouvan koko olemukseen, hiusrajasta aina jättiläismäiseen käteen saakka, joka piteli kahvikuppia.
— Näkeekö Sten-lankoni aaveita — vastasi rouva leppeämmin — sitä en tiedä, eikä se koske minua. Mutta sen tiedän, että jotakin sen tapaista on sattunut hänen isälleen, minun appivaarilleni.
— Nehän ovat kummallisia asioita! Lauri Roderik jatkoi niin vakavan näköisenä kuin suinkin kykeni. — Enpä ole koskaan kuullut, että kukaan Halm paitsi te, täti ja Liisu, olisi koskaan uskonut mihinkään muuhun taivaan ja maan välillä kuin kultaan, hopeaan ja laillisiin korkoihin. Ehkäpä te, täti, joka osaatte niin oivallisesti kertoa, suotte meidän kuulla iltatarinan.
— Ja mitä hyötyä siitä olisi, hyvä herraseni? Jotta saisit tuhlata tätisi kokemuksen samoin kuin tuhlaat isäsi rahat?
— Mitä luulettekaan minusta, täti? Minusta, joka voin olla niin vakava! Minusta, joka niin mielelläni tahtoisin oppia jotakin hyödyllistä!
— No, sepä jotakin. Niin, sinä olet Gråberg, sinä. Halm ja Gråberg, samantekevä. Ne suvut minä tunnen: ne voivat katsella kuvaansa toisistaan kuin peilistä. Ja koska sinä olet Gråbergeja, saat oppia jotakin eräästä Halmista. Täytyy olla tässä maailmassa säästäväinen ja tarkka, mutta ei tehdä mammonaa jumalakseen.
— Sitenkö kuin komissaari?
— Ei, vaan niinkuin Hannu Kristofer Halm.
— No, kuinka hänen kävi?
— Hän oli viisas ja toimelias mies; sentähden tuli hän, omaksi onnettomuudekseen, uppo rikkaaksi. Hän eli siihen aikaan, jolloin suolakapasta maksettiin riksi ja jolloin vielä kävi laatuun täyttää nelikoita kirkkailla hopeataalareilla. Hänellä oli ainakin kuusi moista nelikkoa kellarin sisimmässä kätkössä, ja viime sodan aikana tuli yhtä monta lisää: niissä oli hopearuplia. No niin, eihän siinä ollut mitään pahaa, ne saattoivat olla yhtä rehellisesti ansaittuja kuin jonkun muunkin, joka antaa talonpojan maksaa seitsemänviidettä killinkiä paperiruplasta. Mutta kyllä kansa sanoi appivaarivainajan paljonlaisesti pitäneen omaa puoltaan ja hyvin vähän katsoneen toisten etua; minä en tiedä, rikkaista puhutaan paljon; kateus on aina kekseliäs luomaan pikku kivistä vuoria… Liisu, kaada kuppiini. kahvia, se tekee rinnalle hyvää.
Liisu täytti kupin uudelleen höyryävällä kahvilla.
— No niin — jatkoi Margret-rouva — penikulman päässä kaupungista, Toismäellä, asui rikas talonpoika; hänellä oli kuusi taloa, ja miten hän lieneekin joutunut velkaan appi-vainajalleni, sitä en tiedä, mutta kaikki kuusi taloa joutuivat vasarakaupalla myytäviksi. Silloin sanotaan Toismäen isännän uhanneen, että jokaisesta hänen talostaan oli Hannu Kristofer Halm menettävä yhden laivoistaan. Muutamia vuosia Pommerin sodan jälkeen, luullakseni, kun Englanti oli sodassa Ranskan kanssa, tapahtui, koska appivainajalla oli tapana lähettää tavaransa Marseille'iin ja Havre'iin, että englantilaiset ottivat hänen kuusi laivaansa toisen toisensa jälkeen hyvänä saaliina. Siinä oli enemmän kuin mitä varallinenkaan mies saattoi kestää, koska ei kukaan tahtonut vakuuttaa laivojaan sodanvaaran varalta, ja appivainaja tuli köyhemmäksi kuin Toismäen isäntä, sillä hänellä oli vielä jäljellä torpanmökki, jotavastoin appi-vainajan kartanossa joka tikkukin oli velasta kiinnitetty. Onnettomuus koski häneen niin kovasti, ettei hänellä ollut lepoa yöllä eikä päivällä; sillä helpompi on olla kaiken ikänsä köyhänä kuin sitten, kun kerran on päässyt maailman hyvyyksien makuun. Silloin tuli kiusaaja…
— Kyllä ymmärrän…
— Mitä? Sinä et ymmärrä mitään; anna minun kertoa! Sen ajan kuuluisin noita oli nimeltään Matti Kallanvaara ja hän asui Kemissä. Appi-vainaja matkusti Kemiin, eikä siinä ollut mitään kummallista, kävihän siellä moni muukin tervan ja sahatukkien tähden, joita lautattiin alas virtaa pitkin. Mutta lapsikin saattoi nähdä, että siitä alkaen rupesi taas kaikki käymään yhtä nopeasti hyvin päin kuin äsken oli käynyt huonosti. Vuoden kahdeksankymmenen kahdeksan sota auttoi appivaarin taas jaloilleen; siitä lähtien alkoi hopeanelikkojen pitkillä riveillä olla ahdasta kellarin lattialla, ja kun uusi vietiin sisään, saivat vanhemmat siirtyä syrjemmäksi. Mutta dukaattinassakat säilytti appi-vainaja makuuhuoneessaan suuressa messinkikiskoisessa tammiarkussa, samassa, jonka Sten-lanko sitten sai perinnönjaossa.
— Minua kummastuttaa, että Halm-vanhus, joka oli niin älykäs liikemies, antoi rahojen maata hedelmättöminä eikä pannut niitä liikkeeseen ja kantanut niistä moninkertaista korkoa.
— Sanopas muuta! Sitä hän ei olisikaan koskaan tehnyt ensimmäisen mahtavuutensa aikana. Mutta köyhyytensä ja Kemin-matkansa jälkeen appivaari muuttui ihan toiseksi ihmiseksi eikä tahtonut mitenkään päästää käsistään kultaa ja hopeata, minkä hän kerran oli saanut. Niin, toisin sanoen hopeata, sillä kultaa hän ei viime aikoina uskaltanut nähdä eikä koskea.
— Kuinka se oli mahdollista?
— Mahdollista tai ei, mutta niin oli asian laita. Niihin aikoihin olin minä juuri vähää ennen joutunut naimisiin Otto Kristoferin kanssa, Jumala häntä siunatkoon, hän oli yhtä vähän isänsä kaltainen kuin kuuden äyrin raha on Hollannin dukaatin näköinen; raha luisti hänen käsistään kaikkialla ja lakkaamatta, ja ellen minä olisi pitänyt kiinni kuparirahoista … mutta samapa se, minä kiitän kuin armoa, ettei Otto Kristofer koskaan saanut osakseen onnettominta sukuperintöä, minkä helläsydäminen poika saattaa periä kovasydämiseltä isältään. Hannu Kristofer Halm, hänen isänsä, sai osakseen sen kauhean rangaistuksen, että hänen sydämensä halu samalla muuttui hänen silmäinsä kauhuksi. Minä olin silloin aivan nuori ja asuin kahden langon ja yhden kälyn kanssa appivaarin talossa. Voi surkeutta, mikä vaiva meillä oli ukosta! Meidän täytyi, niin totta kuin istun tässä, kätkeä häneltä kaikki kultakorumme; ei kukaan meistä saanut pitää kultavitjoja kaulassa eikä kultasormusta sormessa. Hänen ja anoppi-vainajan muotokuvien kullatut, pitkänpyöreät kehykset, jotka olivat Tukholmasta ostettaessa maksaneet kelpo rahat, täytyi maalata mustiksi, koska hän ei kärsinyt nähdä niitä. Yksin keltainen värikin kauhistutti häntä. Ei anoppi-vainaja eikä kukaan hänen tyttäristään uskaltanut käyttää keltaisia hansikkaita tai mitään keltaista nauhaa. Niin, kerran oli hätä käsissä, kun minä hyväntahtoisesti tarjosin appi-vainajalle keltaista appelsiinia!… Katso, Liisu, ettei päällysnuttuni kärvenny takan luona!
— Sanoittehan, täti, että muutamia dukaattipönttöjä säilytettiin makuuhuoneessa?
— Sanopas muuta! Niin kummallinen on ihminen, rakas poikani; heiniä ja olkia olemme kaikki, "ihmis-parka, aivan arka" niinkuin virsikirjassamme sanotaan. Vaikka appivainaja ei sietänyt nähdä kultaa enempää kuin mustalainen jalkarautoja, rakasti hän kuitenkin yhä edelleenkin tuota keltaista metallia hurjemmin kuin milloinkaan mitään muuta taivaassa tai maan päällä. Hän kokosi nassakoihin dukaatin toisensa perästä, mutta aina pimeässä ja mustat hansikkaat kädessä. Hän tunsi niin hyvin painon ja helinän, ettei kukaan olisi voinut häntä pettää. Jos hän päivisin tiliä tehtäessä sai kultarahan, otti hän sen aina poiskäännetyin katsein ja hansikkaat kädessä. Minä olin hyvissä väleissä ukon kanssa; usein hän kutsui minut iltaisin huoneeseensa. Margret, hän sanoi, laske dukaatit! Silloin hän tahtoi aina, että minun piti helistellä rahoja. Kuuletko, hän sanoi, eikö se ole soittoa? Mutta, appivaari, sanoin hänelle kerran, sytyttäkäämme tuli kynttilään, olisi niin hupaista nähdä noita kauniita rahoja… Ei, hän sanoi ja tarttui lujasta käsivarteeni — ei tulta! ei tulta!… Kuitenkin tapahtui eräänä iltana, varjelkoon Jumala meitä, kun appi-vainaja ja minä taas pimeässä luimme ja helistelimme rahoja, että palvelustytöllä, joka vast'ikään oli tullut taloon, oli minulle jotakin asiaa, ja hän astui kynttilä kädessä huoneeseen. Appi-vainaja hypähti ylös ja kultarahat vierivät ympäri lattiaa. Herranen aika! En milloinkaan voi unohtaa, miten hirvittävän näköinen hän oli, kun kynttilä niin äkkiarvaamatta valaisi huoneen. Hän muuttui valkoiseksi kuin palttina, hän katsoa tuijotti kuin riivattu lattialle vierähtäneihin kultakolikoihin ikäänkuin hän ei olisi voinut kääntää silmiään niistä, vaikka se näky raateli häntä, kuten revitään bomaseevaatetta lankojen mukaan. Vihdoin hän syöksyi kiljahtaen pitkin lattiaa, tallasi kultarahoja kuin myrkyllisiä eläimiä ja huusi meitä avukseen tappamaan käärmeitä, jotka tahtoivat häntä purra. Voi surkeutta, mitä saatoimme me tehdä? Siitä hetkestä asti Hannu Kristofer Halm oli mielipuoli ja luuli lakkaamatta taistelevansa kulta-aavetta vastaan, joksi hän sitä sanoi. Ja kolme viikkoa sen jälkeen hän päätti päivänsä … no, minä en sano mitään, surkeaa se oli; kaikki me olemme heikkoja Herramme edessä. Toismäki ja moni muu sai elää ja nähdä sen… Liisu, anna minulle siniruutuinen nenäliinani ja niistä kynttilä; etkö näe, että siinä on varas?
Vaikka nuori ylioppilas oli melko lailla kevytmielinen, kuunteli hän kuitenkin osanottavaisena ja samalla melkein kauhistuen kertomusta, joka ei ollenkaan vastannut hänen toivomustaan, että täti olisi kertonut jonkin hupaisan kummitusjutun. Eikä edes Margret-rouvan siniruutuinen nenäliina ja kolme torvenäänen tapaista niistäisyä voineet karkoittaa sitä vaikutelmaa. Senpä tähden juuri hän oli niin vakava kysyessään, oliko vanhan Halmin onnettomilla kuvitelmilla mitään yhteyttä niiden huhujen kanssa, joita oli liikkeellä Isonkyrön komissaarista Hannu Halmista.
Margret-rouva pudisti epäillen kookasta päätään ja vastasi vähän epäröityään, että hän saattoi sitä yhtä vähän myöntää kuin kieltääkään. Sen hän vain tiesi, että viisaus ja hulluus toisinaan käyvät perintönä isältä pojalle — toisinaan, mutta ei aina; siitä oli Otto Kristofer-vainaja paras todistus. Hän jätti maailman täysijärkisenä, sellaisena kuin oli elänytkin, ja hänen veljeänsä, Margret-rouvan toista lankoa, Hannu Herman Halmia, oli pidetty mahdollisena pääsemään kauppaneuvokseksi. Sten Halm oli veljeksistä vanhin. Isänsä kaltainen hän oli siinä, että hän nuorena oli ollut rikas, miehuuden iässä köyhä ja vanhana rikkaampi kuin milloinkaan ennen. Kaiken perityn omaisuutensa hän oli tuhlannut ulkomaanmatkoillansa, ja palannut kotiin tuiki köyhänä, riutuneena, paholaiselle juuri sopivana syöttinä, aivan kuin…
Margret-rouva keskeytti itse puheensa ikäänkuin olisi hän sanonut enemmän kuin oli soveliasta nuorten kuulla. Lauri Roderik sai noista perhesalaisuuksista urkituksi enää vain sen verran, että Sten Halm oli kotiin tultuaan antautunut kauppa-alalle, keinotellut liian rohkeasti, paennut pois saamamiestensä käsistä, matkustanut ulkomaille ja muutaman vuoden kuluttua palannut toisen kerran takaisin, mutta sillä kertaa rikkaana. Silloin hän oli maksanut entiset velkansa, ostanut kartanon Isostakyröstä ja siellä muusta maailmasta erillään toiminut osittain asianajajana, osittain harjoittanut rahojensa kartuttamista.
— Toisin sanoen koronkiskomista, keskeytti ylioppilas. Olen kuullut kerrottavan, että hän alussa säästeli häistä ja hautajaisista saamiaan sokeripaloja ja myyskenteli niitä sitten luodittain talonpoikaisämmille…
— Hänkö! puhkesi Margret-rouva kiivaasti sanomaan. Eipä suinkaan, sen jutun voit kertoa pikkueläjistä. Sten Halm on kaikessa suurenmoinen niinkuin koko hänen sukunsakin, isänsä ja veljensä. Pienet murut eivät tyydytä niitä, jotka tavoittelevat miljoonia. Usko kernaammin se, mitä kerrotaan eräästä hopealastista.
— Siitä minä en ole kuullut mitään.
— Mitä? Etkö ole kuullut hopealastista? No, senhän tietää koko maailma, eikä sitä maksa vaivaa salata. Hopea oli hyvässä hinnassa, ja Sten-lanko keinotteli. Hän osti hopeaharkkoja Etelä-Amerikasta, vakuutti ne kalliista, ja laiva hukkui. Mutta se sattuikin uppoamaan niin sopimattomasti eräälle karille, että melkein koko lasti saatiin ylös merenpohjasta. Silloin oli siinä päälläpäin hopeata, mutta alla harmaata kiveä ja hiekkaa… Ohoh, kas kelloa, kun näyttää jo kolmea aamulla! Hyvää yötä! Mene maata väentupaan Liisu, sulje ovi hänen jälkeensä!
Lauri Roderik oli toivonut, että hänet katsottaisiin mahdolliseksi saamaan makuupaikkansa tuoleilla talon ainoassa vierashuoneessa, jossa jo oli kaksi vuodetta naisia varten, mutta huomasikin sen kohtuullisen toiveensa olleen yhtä turhan kuin muutamia tunteja aikaisemmin kuomiin pyrkimisensä. Harmissaan moisesta ylioppilaan ja sukulaisen oikeutettujen vaatimusten halveksimisesta hän lähti vastahakoisesti kovalle penkilleen tupaan, joka jo oli aivan täynnä ihmisiä, päättäen lujasti mielessään jo seuraavana aamuna sanoa kaikille markkinatädeille kohteliaat jäähyväiset ja jatkaa matkaansa pohjoiseen päin onnellisen vapaana niinkuin oli sen alkanutkin.