7. STEN-LANKO.
Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka viimeiselläkin rovolla.
Myöhäinen joulukuun päivä alkoi jo valjeta kaakossa, kun seuraavana aamuna Margret-rouvan hyvin tunnettu bassoääni herätti Lauri Roderik Gråbergin kovalta vuoteelta:
— Hevoset ovat valjaissa! kuului käsky. Me jatkamme matkaamme ja eroamme toisistamme vasta Lapualla.
Nuorukainen nousi kankein jäsenin ja huomasi vastustuksen turhaksi. Yösija ja kolmen hengen kahvi suoritettiin neljälläkolmatta killingillä, matkaa jatkettiin vaivalloisesti umpeentuiskunneilla teillä ja toiseksi yöksi jäätiin Lapualle. Siellä oli useampia vierashuoneita; ylioppilaankin kohtuulliset vaatimukset tulivat siellä tyydytetyiksi, ja Lauri Roderik huomasi yhä paremmin, ettei Liisu-serkku ollenkaan vastannut tavallista markkinamamsellityyppiä. Seuraavana aamuna hän selitti, ettei hän saattanut jättää kahta turvatonta naista suojeluksetta moisena epäsuotuisana vuodenaikana; hän tahtoi seurata heitä Isoonkyröön komissaarin luo.
— Vai turvatonta! toisti täti ylenkatseellisesti ja kielsi jyrkästi.
— Mutta enhän minä tule perijänä. Minusta voisi olla hyötyä, jos komissaari on sairaana.
Margret-rouva mietti.
— Niin, se on totta, voinhan lähettää sinut Vaasaan tohtoria ja lääkkeitä noutamaan.
Lauri Roderik lähti mukaan. Ilta alkoi jo olla käsissä, kun matkustajamme kolmantena päivänä tapaamisensa jälkeen ajoivat Isonkyrön kuuluisain lakeuksien yli Napuen kylän alueelle. Suoja oli jo ennättänyt sulattaa suurimman osan lumesta, minkä vuoksi hedelmällinen, mutta metsätön tasanko oli kadottanut valkean hohteensa. Suuret vyörykivet, laihat aidat ja puoleksi lumettomat kesantopellot värittivät maiseman vielä harmaata harmaammaksi; vain sieltä täältä vilahti jokin vihreä oraspälvi, josta matkustajat saattoivat aavistaa, että olivat tulleet Suomen ja Pohjanmaan rikkaimpaan jyväaittaan, silmänkantamattoman laajoille, viljellyille lakeuksille, joiden suuruus on tullut sananparreksi.
Jos Suomen historia olisi jo silloin ollut kirjoitettu, olisi ainakin ylioppilaan täytynyt muistaa, että juuri siellä, niillä pelloilla, hajallaan olevien kallionlohkareitten välillä ja leveän, matalarantaisen seudun läpi kiertelevän joen jäällä ratkaistiin Suomen kohtalo helmikuun 19. päivänä 1714 Isonkyrön taistelussa. Mutta jos mieli kunnioittaa muinaisaikaa minkäänlaisella huomiolla, ei sovi liian syvään silmäillä kuluvan hetken välkkyviin tytönsilmiin. Matkustajat katselivat yksinäistä valoa, joka loisti eräästä talosta kylän syrjästä.
— Tuolla — sanoi kyytimies osoittaen pimeään — asuu "kultakomisarjus". Sinne on rikkaita herroja ajanut hevosin ja vaunuin ja palanneet he ovat sieltä repaleisina, avojaloin ja laukku selässä.
— Komissaari taitaa olla kovin sairas? kysyi Margret-rouva eikä ollut kuulevinaankaan puhetta rikkaitten herrain kovasta kohtalosta.
— Milloinka hän onkaan muuta kuin sairas? vastasi kyytimies. Mutta on eräs lääke. Hän paranee aina ryöstäessään muiden omaisuutta. Ellei lukkaria olisi…
— Onko lukkari taitava lääkitsijä?
— En tiedä, oli vastaus. Mutta kun komisarjus ryöstää, maksaa lukkari, ja kohta on komisarjus taas sairas.
Kello kahdeksan paikkeilla illalla pysähtyi reki yksinäisen talon pihaan, joka oli suurten, mutta hyvin rappeutuneiden rakennusten ympäröimänä. Varakkaalla pohjalaisella on tavallisesti muhkeat, hyvästi rakennetut asuinhuoneet ja niissä korkeita, valoa rakastavia, uhoisia ikkunoita liiaksikin, niin että outo useinkin luulee taloja herraskartanoiksi, vaikka herraskartanoita Pohjanmaalla on harvemmassa kuin missään muualla maassamme. Mutta se ränsistynyt talo, jonka pihaan matkustajamme pysähtyivät, oli kallistuneine päätyineen, tuulen puoleksi purkamine kattoineen ja rikkinäisine ikkunaruutuineen sangen vähän isokyröläisen rikkaan miehen kodin kaltainen. Rappeutuminen näkyi sitä selvemmin, kun asuinrakennus oli kaksinkertainen; alakerran ikkunat olivat lujien luukkujen peitossa. Tuon raunioläjän nähdessään luulivat matkustajamme jo ajaneensa harhaan.
— Tässäkö komissaari asuu?
— Rauta asuu järven pohjassa, vaski vuoressa ja kulta kivirauniossa, vastasi kyytimies.
Ikkunanluukun raosta hohtava valo ilmoitti kuitenkin, ettei kolkko ja epämiellyttävä talo ollut asujitta. Vihaista koiran haukuntaa alkoi kuulua, ja esille syöksyi tuommoinen ketuntapainen lintukoira, joilla ruotsalaisilla paikkakunnilla tavallisesti on nimenä "Skytt" tai "Snälla" ja suomalaisilla "Musti", jos se on musta, ja "Ranssi", jos sillä on valkea täplä kaulassa. Lauri Roderik varomattomuudessaan vastasi tervehdykseen ruoskan sivalluksella, josta talon nelijalkainen vartija ei ollenkaan ihastunut. Siitä syntyi aika rähäkkä. Toistakymmentä kylän koiraa näytti käsittäneen sen otteluvaatimukseksi, sillä kohta kaikui virran toiselta puolen joka suunnalta hirveä haukunta pilvisestä talvi-illasta.
— Toden totta, virkahti ylioppilas, jos komissaari on valinnut tämän asunnon, saadakseen nauttia maalaiselämän rauhaa, niin onpa hän hyvin siinä onnistunut. Mutta kun nyt kerran olemme tehneet Cerberuksen kanssa tuttavuutta, niin eipä liene enää pitkä matka Plutonkaan majoille.
Niin sanoen hän lähti kolkuttamaan suljettua etehisen ovea. Kolkuttaminen kyllä kävi päinsä, mutta oven auki saaminen oli toinen asia. Lauri Roderik takoi kaikin tavoin, aina hiljaisimmasta sorminaputuksesta kovimpaan nyrkkijyskytykseen asti, mutta turhaan. Nuoren herran kärsivällisyys ei näyttänyt olevan niin kestävä kuin raudoitettu etehisen ovi. Kun ei minkäänlaisesta kolkutuksesta ollut apua, turvautui hän vihdoin keinoon, joka ei suinkaan ollut hiljaisinta eikä noudatettavaa laatua, mutta joka useinkin on huomattu täysin luotettavaksi, kun uniset ylioppilaat öiseen aikaan ovat kolkutelleet kestikievareitten ovia. Hän laukaisi toisen pistoolinsa aivan ikkunanluukun vieressä.
Tuskin ehti pamaus vaieta ja ruudin savu hiukan haihtua, kun soikea aukko ilmestyi lähimpään ikkunanluukkuun, kiväärin suu pisti esiin ampumareiästä, uusi pamaus kuului ja luoti lentää suhahti niin läheltä nuoren ylioppilaan korvan ohi, että hän tahtomattaan nosti kätensä koettaakseen oliko lakki vielä päässä. Suuresti loukkaantuneena hän tarttui toiseen pistooliinsa, mutta onneksi se oli lataamatta rosvoluolan ottelun jälkeen.
— Mitä aiotkaan? kuului Margret-rouvan ääni kuomireestä. — Häpeä ammuskella tuolla tavoin! Sano heille, että olemme sukulaisia ja odotamme yösijaa ja ystävällistä kohtelua.
— Kaikkea vielä! ylioppilas vastasi suuttuneena. Mitä saituri siitä huolii, vaikkapa hänen ovelleen liidulla kirjoitettaisiin: vankin sukulaisesi? Ei, täti, Plutolla ei ole kälyä. Rahalla ei ole isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä, raha ei tunnusta muuta sukulaista kuin rahan … ja sentähden … nyt saatte kuulla, täti… Herra komissaari… Olkaa hyvä, avatkaa!… Minä olen kruununvouti Stigell Laukaasta … minulla on vähäinen asia … huomenna aion huutaa talon Vaasan lääninkansliassa enkä pidä niin tarkkaa lukua ehdoista, jos, herra komissaari, tahdotte auttaa kuudellatuhannella riksillä…
— Oletko hullu? Onhan Sten-lanko kuoleman kielissä!
— Perh … sen aivan unohdin! Mutta saammepahan nähdä, eikö kuusituhatta pilleriä tee kuollutta miestä eläväksi… Aivan oikein!
Suljetun oven yläpuolelta aukesi ullakon luukku, yömyssyinen pää kurkisti ulos, ja äreä, ihan terveen miehen ääni kysyi:
— Kuka olette, herra, kun ahdistatte rauhallisia ihmisiä keskellä yötä?
— Nöyrin palvelijanne! Älkää pahastuko; minulla on kiire, ei ollut muuta keinoa. Nimeni sanoin jo: kruununvouti Stigell. Kuusituhatta riksiä. Täydellinen takaus. Korkoa ja provisionia mielin määrin.
— No, miksikä käännytte köyhän miehen puoleen, jonka täytyy katsoa, miten saa jokapäiväisen leipänsä? Huonot ajat, huonot ajat … ajakaa majuri N:n luo Tottesundiin. Mistä minä ottaisin kuusituhatta riksiä? Moisia kuvitteluja!
— Ettekö te, herra, lainaisi minulle tämän vuoden veroa … kahtakymmentä riksiä rehellisen muotoni takausta vastaan?
— No, Herra armahda tuota vanhaa visukinttua, hänhän voisi ostaa vaikka kokonaisen kaupungin! huudahti Margret-rouva, voimatta enää hillitä närkästystään, ja väänsihen ylös reestä.
— Vaiti, täti! Jos sanotte vain sanankin, niin vannoo hän, että olette naiseksi pukeutunut mies. Nyt minä kidutan ukkoa… Herra komissaari, te vilustutte, kun olette noin ohuissa vaatteissa, ette sisässä ettekä ulkona niinkuin arvoituksessa sanotaan. Asessorin rouva, joka on minun kanssani matkalla Vaasaan, on valmis panemaan koko omaisuutensa takuuseen. Mutta se ei näytä olevan mahdollista … kyytimies, käännä hevonen!
— Ilma on muuttunut leudoksi, virkkoi yömyssyinen leppeämmin. Saamme vihreän joulun, ja mitä sanoo sananparsi? Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä. Mutta palataksemme asiaan, niin koetanhan minä, köyhä mies, katsoa, mitä voin haalia kokoon. Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka viimeisellä rovolla.
— No, silläpä vain ei ole häveliäisyyttä nimeksikään! mörisi Margret-rouva, ollen jotenkin samanlaisessa tilassa kuin olutpullo, joka on pantu kuuman uunin eteen lämpiämään.
— Hetkinen vain, täti; kohta aukeaa ovi!… No, herra komissaari, jos tahdotte meitä auttaa lainalla, jatkoi ylioppilas kärsimättömämmin kuin juuri olisi sopinut siinä osassa, minkä hän oli ottanut näytelläkseen — niin olkaa hyvä, avatkaa meille ovi! Nyt olemme jo seisoneet tuntikauden pihalla emmekä voi osoittaa teille sellaista vääryyttä, ettemme ottaisi vastaan yksinkertaista illallista…
Tuon valtioviisaan erehdyksen vaikutus näkyi paikalla.
— Ai, ai, ilveili yömyssyinen, miten kiire teillä onkin, hyvä nimismies… En muista, että vanha ystäväni ja suosijani, Laukaan kruununvouti Löfberg, olisi saanut noin nuoren seuraajan. Ja, hyvä asessorinrouva, suokaa anteeksi … oletteko todellakin rouvasihminen? Ehkä odotamme huomiseen asti. Ajakaa Sipilään … kivenheiton päähän … rehellistä väkeä, hyvä yösija … ja huokeata, hyvin huokeata!
Mutta silloin halkesi olutpullo. Margret-rouva oli vähitellen lähestynyt portaita, iskeä paukautti nyrkillään suljettua ovea ja päästi kauan kuohuneen närkästyksensä vapaasti valloilleen:
— Hävetkää vähän, Sten-lanko! Hävetkää, vanha saituri, kun seisotatte omaa kälyänne ja veljenne tytärtä tuntikausia lumessa kurjalla pihamaalla, päästämättä meitä katon alle! Niin, en sano mitään, mutta sen sanon vielä kerran: hävetkää, Sten-lanko! Hyi moista visukinttua!
Luultavasti ei Margret-rouvan oikeutettuun suuttumukseen ollut ainoana syynä pitkällinen odottaminen niin läheisen sukulaisen vieraanvarattoman asunnon edustalla. Hän oli luopunut viisaasti mietityistä ja tuottavista markkinatuumistaan; hän oli vaivannut itseään neljänkymmenen penikulman edestakaisella talvimatkalla; hän oli toimittanut kilpailijalleen ja kadehtijalleen, Pellavoiselle, loistavan voiton; hän oli vielä kaiken päälliseksi maksanut kauniit kyytirahatkin, ja kaiken sen hän oli tehnyt toivoen tapaavansa kuoleman kielissä kalliin sukulaisensa ja pääsevänsä kaikella kunnialla perimään hänet. Ja lanko ei ainoastaan pitänyt pilkkanaan hänen sukulaisrakkauttaan, vaan vieläpä rohkeni pirteänä ja ripeänä seisoa ullakon luukussa, keinotella ja kaupustella aivan kuin ennenkin. Mikä hävyttömyyden huippu! Vähempikin voisi saada uskollisen kälyn suuttumuksesta punastumaan!
Margret-rouvan sukulaistervehdyksen keskeytti uutterasti piiritetyn ja lujasti teljetyn linnoituksen antautuminen.