8. KULTA KUMMITTELEE.
Uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi?
Hetikuin olutpullon paukahdus ilmaisi seuran olevan toista lajia kuin miksi se ensi alussa oli tekeytynyt, katosi yömyssyinenkin ullakon luukusta. Kohta sen jälkeen saattoi linnan portin sisäpuolelta kuuluvasta jotenkin vilkkaasta sanakiistasta aavistaa, että puolustajat olivat keskenään eripuraisia. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovi aukeni ja yömyssyinen ilmestyi portaille, tällä kertaa kokonaan näkyviin pitkävartaloisena, laihana miehenä, kantaen lyhtyä kädessään.
Jos rouva Margret Halmilla vielä olisi voinut olla epäilyksiä lankonsa terveydentilasta, niin olisivat ne kokonaan haihtuneet, kun suoravartaloinen, komea ukko astui hänen eteensä reippain askelin, syleili häntä kursailevan kohteliaasti ja kohta sen jälkeen tervehti Liisua samalla tavoin. Hänen oli paha mieli, että he niin kauan olivat saaneet odottaa pihalla; mutta mikseivät he kohta sanoneet, ketä olivat? Niillä seuduin liikkui kaikenlaista irtolaisväkeä, johon ei juuri ollut luottamista; heidän tuli antaa anteeksi, että vanha mies piti huolta turvallisuudestaan. Pyssyn laukaiseminen niin myöhään illalla ei myöskään ollut oudoille matkustajille soveliain keino luottamuksen herättämiseksi, ja sentähden heidän ei pitänyt ihmetellä, että vanha sotilas oli vastannut sodanjulistukseen samalla mitalla. Mutta nyt oli heidän astuttava sisään ja pidettävä hyvänään, mitä yksinkertainen nuorenmiehen koti heille saattoi tarjota.
Rappeutuneen etehisen kautta astuttiin jonkinlaiseen vastaanottohuoneeseen, joka, jos mahdollista, oli vielä ränstyneempi kuin ulkoapäin saattoi aavistaa. Rappaus oli karissut sen suuresta, valkoiseksi kalkitusta avonaisesta takasta, lattiapalkkien raot irvistelivät pahasti, kolme neljä ikkunanruutua oli särkynyt ja ne oli tappuroilla tukittu; muutamia kurjia tuoleja, karkeaksi höylätty pöytä, maalaamaton sänky ja ruskea seinäkello, jossa oli harmaa lautasen pohja tauluna, siinä koko tuo vaatimatonta huonompi huonekalusto. Vanhahko nainen rukkinsa ääressä ja niinimatolla nurkassa loikoileva kissa olivat isäntää ja pihakoiraa lukuunottamatta pahanpäiväisen asunnon ainoat asukkaat.
Matkustajien tervehdykseen vastasi tylysti päätään nyökäyttäen kehrääjä, jonka ääni vastikään oli kuulunut etehisestä, mutta jonka tänä hetkenä näytti vallanneen kummallinen työinto. Päällysvaatteet riisuttiin, komissaari sytytti talikynttilän ja vei vieraansa sisempään huoneeseen, joka oli vähän pienempi edellistä eikä juuri paljoa paremmin varustettukaan. Pari kaappia, vanhanaikainen lipasto, kulunut kirjoituspöytä ja samoin kuluneet, maalaamattomat puutuolit osoittivat, että se varmaankin oli isännän työhuone ja luultavasti talon ainoa asuttava huone lukuunottamatta emännöitsijän kamaria. Siten sisään päästyään tiedusteli Margret-rouva heti lankonsa terveyttä. Hän sanoi kuulleensa, että se oli viime aikoina ollut huonohko, ja hän oli sentähden iloissaan, kun tapasi hänet niin reippaana.
— Kyllähän minä enimmäkseen voin oikein hyvin, vastasi ukko. Tavallisesti kävelen penikulman päivässä, syön kolme vahvaa ateriaa ja hakkaan itse polttopuuni.
Kuin sanojensa todisteeksi hän otti Liisua kiinni vyötäisistä, nosti
hänet ylös kuin lapsen ja laski sitten varovaisesti puutuolille.
Margret-rouvan kielellä pyöri hänen tahtomattaan "hävetkää vähän!"
Mutta hän oli vaiti.
— Ettekö siis ole ensinkään ollut sairaana, lanko? kysyi käly niin ihmeissään, että se sisarenpojasta näytti verrattoman naurettavalta.
— En itse tietääkseni, vastasi komissaari. — Toisin sanoen, kun en ota lukuun vähäpätöistä vaivaa, joka toisinaan minua ahdistaa. Onko tämä nuori mies sinun poikasi, käly?
— Sisareni poika, Lauri Roderik Gråberg, konsulin poika. Suokaa anteeksi hänen poikamaisuutensa! Hän rupesi ampumaan ilmaan, herättääkseen siten talonväkeä.
— Vai niin, Gråberg? Niin, kyllä muistan … tunsin isän ja äidin varsin hyvin. Luulin nuorta herraa Laukaan kruununvoudiksi Stigelliksi. Olipa onni, että kumpikin ammuimme sivuitse pimeässä. Harvoin minulle muuten niin käy.
— Pyydän, herra komissaari, ettette pahastu pientä pilaa, vastasi ylioppilas hieman hämillään, kun tunsi, että osat niin äkkiä vaihtuivat.
Hän oli odottanut saavansa nähdä kurjan, köyryselkäisen, vanhan koronkiskojan, jonka kanssa saattoi ilvehtiä mielin määrin, ja edessään hänellä olikin sotavanhus, jonka todella voikin uskoa harvoin ampuvan ohitse ja joka sangen selvästi antoi hänen tuntea etevämmyytensä.
— Oh, sano vain eno! puuttui puheeseen Margret-rouva, kokien saada ensimmäisen väärinkäsityksen jäljet tasoittumaan.
— Älkäämme enää puhuko parista tyhjiin menneestä luodista, jatkoi vanhus kevyeen tapaan, missä ilmeni entistä maailmanmiestä. — Sanokaa kernaammin, mitä onnellista sattumaa saan kiittää näin rakkaitten vierasten tulosta tänne yksinäiseen asuntooni, jossa, kuten, käly, kaikesta huomaat, harvoin ketään vieraita otetaan vastaan. Tai jos on liikeasioita, niin jättäkäämme ne kernaammin huomiseksi ja kertokaa minulle jotakin siellä pohjoisissa kaupungeissa asuvista vanhoista ystävistäni.
— Ei mitään liikeasioita, hyvä lanko! kiiruhti Margret-rouva vastaamaan. — Me olemme matkalla etelästä päin ja tahdoimme mennessämme pistäytyä katsomassa, miten te, lanko, voitte yksinäisyydessänne. Emmepä ole moneen vuoteen nähneet teitä vanhoilla kotipaikoillanne; ellei Liisu olisi viime talvena tuonut täältä terveisiä tullessaan, niin olisitte, lanko, meiltä ollut ihan kadonneena.
— Niin, eikö totta, kuolleena ja haudattuna? Ja rakkaat sukulaiseni olisivat minua vilpittömästi surreet. Mutta vanhat ruostuneet kiväärit voivat kauan riippua nauloissaan, ennenkuin pii putoaa lukosta. Viihdyn hyvin täällä yksinäisyydessä. Kesällä hoidan kaalimaatani; talvella on kumppaninani sorvipenkki. Silloin tällöin pieniä liikeasioita … jollakinhan täytyy elää. Tarpeita minulla on sangen vähän, ja jokainen tarve on kahle. Mitä me teemme ystävillä ja seuralla? Nuori mies, toimita asemasi semmoiseksi, että muut tarvitsevat sinua, mutta ettet itse tarvitse ketään; se on todellista itsenäisyyttä, muuta ei ole. Liisu sen tietää… Mutta todellakin, te tulette pitkältä matkalta; mitä tarjoisin teille? Juodaanko pohjoisissa kaupungeissa vielä joka ilta totia?
Lauri Roderik vastasi todenmukaisesti otaksuvansa, että niin tehtiin, mutta ettei hän tiennyt sanoa, oliko se tapa muuttunut niinä kahtena vuotena, joina hän oli ollut poissa kotoa.
— Totia en voi sinulle tarjota, nuori mies, jatkoi komissaari, eikä minulla myöskään ole teetä naisille. Mutta jotakin lämmintä pitäisi olla iltakylmässä. Katsonpa, mitä näin huonosti varustetusta maalaistalosta voisi löytyä.
Niin sanoen hän meni hymyillen ulos.
Lauri Roderik kääntyi nuoren serkkunsa puoleen, jonka vaitiolo alkoi taas niinkuin jo matkallakin tuntua ylioppilaasta sietämättömältä.
— Sinä osaat puhua kuin pappi, sinä, mutta myöskin olla vaiti kuin Oulunjoen lohi. Sanos, Liisu, koska sinä tunnet talon tavat, mitä hän tarjoaa meille? Ehkä lämmitettyä piimänheraa?
Liisu vastasi lyhyesti:
— Saammehan nähdä.
— Mitä saamme nähdä? Ehkä vesipuoloja? Tai keitettyä vettä katajanmarjasiirapin kera? Sepä on oleva äärettömän terveellistä. Sinä saat periä komean erakonmajan; voit sitten tulla tänne asumaan ja ruveta laupeudensisareksi. Laupeudensisarta kyllä tarvitaan Isossakyrössä: lyöväthän täällä usein vain leikin vuoksi toisiaan kuoliaaksi. Tai sitten voit ruveta liikeasioita hoitamaan. Jollakinhan pitää elää.
Liisu oli vaiti, mutta Margret-rouva puuttui puheeseen.
— Rakas poika, sinä puhut sen mukaan kuin sinulla on älyä. Sinun pitäisi käsittää, että muutamilla ihmisillä on kaksi puolta, oikea ja nurja. Sten-lanko kääntää huvikseen nurjan puolensa koko maailman nähtäväksi, ja sitä saat sinä sanoa, miksi ikinä tahdot. Mutta hänellä on oikeakin puoli, joka harvoin ja melkeinpä vastoin hänen tahtoaan tulee näkyviin. Sen tuntee Liisu paremmin kuin sinä.
— Kyllä ymmärrän. Nurja puoli on tämä hupainen talo, oikea puoli on miljoona. Liisu saa perinnön, sentähden hän tuntee oikean puolen.
— Niin — vastasi Liisu pahastuneena — minä tunnen siitä jotakin, joka on arvokkaampaa kuin miljoonat. Sen verran voin sinulle sanoa, että useimmat ihmiset tahtovat näyttää paremmilta kuin todella ovat, mutta jotkut kernaammin huonommilta. Vanha setäni kuuluu viimeksimainittuihin.
— Sitä et saa minua uskomaan. Kuudellatuhannella riksillä olen viekoitellut karhun ulos pesästään. Kultakappaleella ostan hänen sielunsa. Liisu … uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi? Näissä huoneissa ei näy merkkiäkään keltaisesta väristä.
— Minä pyydän, Lauri Roderik, älä ärsytä pahoja henkiä! rukoili Liisu levottomana. Niitä on kaikkialla, niin sinun kuin minunkin rinnassani. Ja missä niitä on, siinä ei saa uhmata, siinä tulee rukoilla.
— Enkö sanonut, että sinä itsekin niitä uskot? No niin, näytä hänelle kultasormuksesi tai muuten minä teen sen! Eikö hän, vanha koronkiskuri, ole olevinaan maailmanhalveksija? Eikö hän teeskentele itseään filosofiksi, joka on olevinaan ylempi meitä muita kuolevaisia? Koettele häntä! Tunnemmehan taikaesineen.
— Mitä sinä taas maitoparran juttuja lörpöttelet? keskeytti Margret-rouva, jonka käytännöllinen silmä oli huomannut matkanutussa höllentyneen napin, jota hän omin käsin oli ryhtynyt panemaan kuntoon. — Ei mitään uusia tyhmyyksiä, rakas Lauri Roderik! Ajattele mitä tahdot, mutta tyydy tänä iltana yhteen paukaukseen. Tuossa tulee Sten-lanko…
Komissaari toi hienon, höyryävän posliinikannun ja kolme, ihmeellistä kyllä, kristallikirkasta, tahottua ryyppylasia ja asetti ne kirjoituspöydälle.
— Juokaa! hän sanoi.
Lauri Roderik alentui suu valmiina virnistykseen, maistelemaan epäiltyä juomaa ja huomasi ihmeekseen sen olevan hienoa, vaniljalla höystettyä, lämmitettyä portviiniä. Suloinen lämpö levisi hänen kylmänkankeihin jäseniinsä, ja hän sanoi vain olevansa pahoillaan siitä, ettei isäntä juonut vierastensa maljaa.
— Vesi on minun juomani, sanoi vanhus ivallisesti hymyillen samalla tavoin kuin hän jo kerran ennenkin oli nuorta ylioppilasta pilkannut ja kiusoitellut. — Viini on todellakin parempaa kuin nyt enää tapaa myytävänä. Olen ostanut sen eräältä Lissabonin kauppahuoneelta, joka muinoin oli asioissa kanssamme.
— Torlades & Kumppanilta, huomautti Margret-rouva, mielihyvin maistellen lämmittävää juomaa. — Sille kauppahuoneelle olemme myyneet paljon tervaa ja ostaneet siltä paljon suolaa.
— Sentähden on enolla varaa jalostuttaa tervaa ja suolaa, vastasi
Lauri Roderik. Myöntäkää kuitenkin, eno, että toisinaan herkuttelette!
Kuinka olisi mahdollista olla moisten viinien omistaja niitä
maistamatta.
— Sinun iälläsi se olisi luultavasti mahdotonta, vastasi komissaari. Mutta kun tulee vanhaksi niinkuin minä ja kenties vähän ahneeksikin, silloin ilahduttaa harvinaisen tavaran omistaminen enemmän kuin sen käyttäminen. Minun mielestäni ovat kellarissani olevat pullot nuorukaisten tapaisia: niissä on tulta ja elämää, niille suodaan anteeksi, vaikka ne kuohuvatkin.
Lauri Roderik tunsi tulleensa nolatuksi. Tämä on ilveilyä, hän ajatteli ja pyöritteli kultarahaa liivinsä taskussa. Kultarahat olivat silloin harvinaisia, mutta toisinaan kuitenkin nähtiin liikkeessä venäläisiä puoli-imperiaaleja, ja sattumalta hän oli tuonut mukanaan sellaisen Helsingistä.
Mitähän, jos hän paljastaisi teeskentelijän? Kiusaus tuli niin suureksi, ettei suuttunut nuorukainen sitä saattanut enää vastustaa.
— Oikeista viineistä — hän sanoi — muistuvat mieleeni oikeat ja väärät rahat. Lapualla on jo kauan koetettu tehdä Ruotsin seteleitä, mutta kuka saattaisi uskoa, että nyt on myöskin alettu mukailla Venäjän kultarahaa?
— Mitä? Sitä et saa ketään uskomaan, puuttui puheeseen Margret-rouva.
— Mutta sen vakuutan… Tänään puolenpäivän ajoissa vaihdoin viidenkymmenen ruplan setelin, ja katsokaa, mitä minulle annettiin! Tuskin on mahdollista erottaa ääntä oikeasta.
Niin sanoen pudotti hän puoli-imperiaalin kirjoituspöydälle aivan komissaarin silmäin eteen.
Vaikutus näkyi silmänräpäyksessä ja oli kauhistuttava. Vanhus vetäytyi takaperin, hänen kasvonpiirteensä vääntyivät, hän puri huulensa yhteen, hänen kätensä puristuivat suonenvedon tapaisesti nyrkkiin, silmät katsoa tuijottivat sanomattoman kauhistuneina kultarahaa, ja tuskasta huudahtaen hän syöksyi sisempään huoneeseen.