9. SOTAA, HAVAINTOJA, UNELMIA.
Imperiaali ilvehti lakkaamatta hänen silmissään.
Pelästyneenä siitä pikaisesta ja odottamattomasta seurauksesta, mikä hänen ilkeällä pilallaan oli, katseli nuori ylioppilas hämmästyneenä vanhuksen jälkeen. Liisu tarttui lujasti hänen käsivarteensa ja virkkoi aivan toisin kuin olisi odottanut siitä äänettömästä levollisuudesta, mitä hän siihen asti oli osoittanut, hyvin liikutettuna:
— Sanoinhan sen sinulle! Sinä olet sydämetön ihminen. Mitä pahaa vanhus on sinulle tehnyt, kun niin julmasti pilkkaat hänen onnettomuuttaan?
— Mutta enhän mitenkään osannut kuvitella mielessäni…
— Etkö kuullut kertomusta Hannu Kristofer Halmista? Ja kuitenkin saatat noin kevytmielisesti leikkiä kauheitten voimien kanssa, jotka asuvat ihmisessä, kun hän on luopunut Jumalasta! Niin, ilvehdi sinä vain, naura kuvitteluille, mitkä kuitenkin ovat niin kauhistavaa totuutta niille, joita ne ahdistavat! Ainoana puolustuksena on se, ettet tiennyt, mitä teit. Mutta minä sanon sinulle, että tuo onneton vanhus on sata kertaa parempi kuin sinä, joka et elämässäsi vielä ole kestänyt yhtään koetusta; sillä, jos hän hairahtuukin, jos hän ei olekaan voinut päästä vapaaksi onnettoman elämänsä seurauksista, niin hän ainakin etsii totuutta, jota sinä et tee… Hyvää yötä, äiti; en nyt voi jättää häntä yksikseen. Matami Widström pitää kyllä huolen illallisesta ja yösijasta.
Ja Liisu katosi samasta ovesta, josta komissaari oli mennyt ennen häntä.
— Mitä hän sanoo? kysyi Lauri Roderik hyvin kummastuneena sekä hiljainen serkkunsa puhetavasta että tapahtumasta, jonka todistajana hän vast'ikään oli ollut.
— Hän sanoo — vastasi Margret-rouva melkein yhtä säikähtyneenä ja vastoin tapaansa ihmeteltävän sävyisästi — hän sanoo, että Sten-lanko … niin, olen kuullut kerrottavan jotakin sentapaista, mutta en ikinä olisi saattanut uskoa sen siten kulkevan perintönä… Huh, se on liian mieletöntä … onhan hän aivan appi-vainaja itse! Jumala meitä varjelkoon, minä en koskaan voi niitä silmiä unohtaa… Ihminen on vajavainen olento … huh … nyt saan taas ähkyni takaisin.
— Mihin Liisu meni?
— Mihinkö hän meni? Tietysti hänen luokseen. Hän tuntee asiat, hänhän oli täällä viime talvena. Miten houkkamainen olinkaan, kun käännyin takaisin Tampereen tieltä! Syy on sinun. Kuka sinulle sanoi, että Sten-lanko oli kuoleman kielissä?
— Eräs mies, joka tuli pohjoisesta päin ja sanoi tuntevansa minut, mutta minä en tuntenut häntä.
— Lyhytkasvuinen, vanhanpuoleinen mies, yllä valkea lammasnahkanuttu, punainen vyö ja ruskea nahkalakki?
— Niin, aivan sellainen. Me jouduimme pakinoihin, kun hän syötti hevosiaan kestikievarissa muutaman penikulman päässä Ruhalasta.
Margret-rouva unohti Sten-langon, Liisun, ähkynsä ja ihmisen vajavaisuuden, hypähti kuin raketti pystyyn ja astui niin uhkaavasti sisarensa pojan eteen, että poika huomasi parhaaksi peräytyä vanhan kirjoituspöydän taakse.
— Sehän oli Pellavoinen! hän kiljaisi.
— Olisiko mahdollista?
— Voi sitä kavalaa käärmettä! Voi sitä hävytöntä petturia! Eikö hän arvannutkin, että minä seurasin häntä kintereillä! Eikö hän tiennytkin, että meidän piti tavata toisemme ja että sinä olit moinen tyhmä narri, jolle hän saattoi valehdella pitkän jutun, minkä sinä sitten kertoisit minulle! Ja siinä hän on onnistunut, aivan täydellisesti se konna on onnistunut! Nytkös hän nauraa pellavamarkkinoilla, kun me hänen hyväkseen olemme ajaneet kaksikymmentä penikulmaa tänne Isoonkyröön, puolihullun miehen luo, joka aikoo elää Metusalemin ikäiseksi!… Lauri Roderik, ellen olisi sinun oma tätisi, niin totisesti taputtelisin sinut sinikirjavaksi niin varmasti kuin ennen olen kellekään pojalle antanut selkään, sillä sinä olet syypää kaikkeen. Seiso siinä ja häpeä! Mutta sen sanon sinulle, älä koskaan pyri kauppiaaksi! Olisipa sekin jotakin! Isäsi, hän ymmärtää hieman asioita, se minun täytyy myöntää, vaikka hän nyt petkutti minulta pellavani, mutta sinut peijaisivat lybeckiläiset syömään heiniä kuin makeisia.
Tietämätöntä on, miten kauan Margret-rouva olisi sillä tavoin, enemmän suoramielisesti kuin tädillisen hellästi antanut kiukkunsa tulvehtia, ellei kuivanynseä henkilö, jota nimitettiin matami Widströmiksi ja joka nähtävästi lähinnä komissaaria oli talossa hallitsevana suurvaltana, olisi astunut huoneeseen, levittänyt ruokaliinaa kirjoituspöydälle ja alkanut siihen kantaa illallista. Margret-rouva, joka ei voinut Pellavoista unohtaa, sai aikaa rauhoittaa kiihtyneitä tunteitaan, kun hänen sisarenpoikansa aloitti suurvallan kanssa seuraavan keskustelun:
— Miten komissaari jaksaa?
— Huonosti.
— Onko hän usein sairaana?
— Harvoin.
— Meistä on teille paljon vaivaa.
Ei mitään vastausta.
Yhtä vähän kuin talon kurja ulkomuoto esti illallisen runsautta, esti Pellavoinen tai tuo keskinäinen sota Margret-rouvaa ylistämästä tuoretta ruisleipää tai Lauri Roderikia tuhoamasta viiden kananpojan tulevaisuutta yhtä monena kovaksikeitettynä munana. Hän uskalsi vielä kerran koettaa saada puhumaan mykkää sfinksiä, joka vartioi talon salaisuuksia.
— Oivallisia munia! Mitä kääresylttyyn tulee, niin tuskinpa olen nähnyt sen vertaista ja … tunnenpa suuria maatiloja, jotka kadehtisivat … mikä on kartanon nimi?
— Yrjölä.
— Jotka kadehtisivat Yrjölän viilipyttyjä. Täällä lienee hyvä karja?
Ei mitään vastausta.
— Komissaari asuu varsin yksin täällä maalla. Teillä ei aina ole hyvät päivät yksin hoitaessanne näin suurta taloa ja vanhaa, kivulloista isäntää. Otaksuttavasti ei komissaari kitsaile palkkaa maksaessaan.
Ei vastausta.
— Niin, täällä maailmassa kuulee varsin paljon parjausta. Juurikuin ihminen silti olisi ahne, vaikka hän kokoaa itselleen pienen omaisuuden, tai olisi koronkiskoja, vaikka hän lainaa rahoja laillista korkoa vastaan! Olenpa varma, että komissaari testamentissaan on muistanut pitäjän köyhiä.
Emännöitsijä vastasi vain katseella, josta näkyi, että kaikki enemmät kyselemiset olivat turhaa vaivaa. Ruoka korjattiin pöydältä, makuusija tehtiin samaan huoneeseen, ja nuorukainen, luullen sen mukavuuden koskevan naispuolisia matkatoverejaan, levitti turkkinsa erääseen nurkkaan itselleen yösijaksi. Mutta emännöitsijä esti häntä siitä.
— Te tuossa! — hän sanoi osoittaen vuodetta — ja rouva tuolla sisällä!
— Onko täällä siis useampia huoneita?
— Matami Widströmillä — virkkoi Margret-rouva — on muuta tehtävää kuin vastata tyhmiin kysymyksiin. Hyvää yötä. Toivon sinun heräävän viisaampana.
Hän katosi samaan sisempään huoneeseen, mihin komissaari oli poistunut ja minkä raolleenjääneestä ovesta näkyi paljoa miellyttävämpi kamari kuin se, jossa matkustajamme tähän asti olivat olleet.
Lauri Roderik Gråberg oli kohta yksin, sytytti sikarinsa ja käänteli erään kirjoituspöydällä olevan, ahkerasta lukemisesta kuluneen kirjan lehtiä. Siinä oli pääomien ja korkojen laskelmia yhdestä killingistä sataantuhanteen riksiin, yhdestä kuuteen prosenttiin eri pitkiksi ajoiksi, yhdestä päivästä vuoteen. Moinen kirjasto, ainoa, jonka hän saattoi huomata, näytti hänestä omistajan luonteelle yhtä kuvaavalta kuin se olisi ollut ikävä vähemmän huolelliselle säästäjälle. Hän heitti vihkosen ylenkatseellisesti syrjään, mutta silloin putosi sen sisältä irrallinen lehti. Siihen oli värikirjaimin painettu latinalainen neitsyt Maarian rukous.
Kuinka tuo lehti oli eksynyt koronlaskukirjaan, oli Lauri Roderikin mielestä turhaa tutkia. Hän tarkasti huoneen. Paitsi lipastoa ja kahta lukittua kaappia ei siinä ollut mitään salaperäistä, ei edes sukuperintöä, vanhaa, messinkikiskoista, tammista kassa-arkkua. Pöytälaatikoissa oli ongenkoukkuja, hauenuistimia, viiloja, keränpohjia, rikkitikkuja, taulaa, tulirauta, piitä sekä monta muuta kappaletta, joita Movitzin huutokauppapöytäkirjan mukaan "ei voi ihmisjärjellä arvostella". Maalaamaton puujakkara oli uunin luona, puu- ja tuohivarasto, ja rikkinäisellä, vanhoin sanomalehdin paikatulla seinäpaperilla riippui tomun ja kärpästen lian tähden melkein tuntematon taulu, missä oli kuvattuna liittovaltain sotajoukkojen tulo Pariisiin 1814. Kaikki oli muuten rappeutunutta, huonosti hoidettua ja ikävää. Se oli enemmän kuin köyhyyttä, oli kyynillistä kurjuutta. Suurempaa siivottomuutta ei saattanut ajatella. Ja moisen huoneen asukas vielä oli omaavinaan filosofin maailmanviisautta.
Suuttuneena ja uupuneena heittäytyi nuorukainen vuoteelleen. Kummallisia vastakohtia! Se oli niin puhdas ja huolellisesti tehty kuin konsanaan vieraanvaraisessa pappilassa.
Mistä lieneekään johtunut, päivän tapahtumistako vai kääresyltystäkö ja viidestä kovaksikeitetystä munasta — uni pakeni nuoren ylioppilaan väsyneistä silmistä. Lapsuudenmuistelmat kodista ja koulusta sekaantuivat uudempiin vilkkaamman elämän muistoihin, jota hän jo kaksi vuotta oli viettänyt yliopistokaupungissa. Hän oli ollut hillitsemätön, vallaton koulupoika, jonka hyvä pää sai korvata sen, mitä ahkeruudesta puuttui, ujostelematon, elämästä iloitseva ylioppilas, joka olematta juoppo kuitenkin ymmärsi nauttia elämästä ja olematta laiska tutki ainoastaan sitä, mikä häntä huvitti, sangen vähän edistyen todellisissa tiedoissa. Kaksikymmenvuotiaana hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin moni muu hänen asemassaan oleva rikkaan miehen poika: elämän kysymysmerkki, hetken leikkikalu, peräsintä vailla oleva purjehtija, joka huoletonna antoi tuulen ajella itseään kohti tulevaisuuden ääretöntä valtamerta, mikä auringon valaisemana aukeni hänen eteensä.
Mutta siinä kuplassa oli kuitenkin pohja; Lauri Roderik Gråbergissa oli luontaista oikeudentuntoa ja tuota vielä epäselvää myötätuntoa kaikkea jaloa ja ylevää kohtaan, joka harvoin haihtuu turmeltumattoman nuorukaisen rinnasta. Miksi olisi hän muuten niin suuresti halveksinut vanhaa koronkiskuria ja sitä, että hän teeskenteli jalompia tunteita. Miksi olisivat yksin nuo kauppaharrastuksetkin, joiden keskellä hän oli kasvanut ja jotka saivat hänen käytännöllisen tätinsä kulkemaan markkinamatkoillaan, tuntuneet hänestä niin vastenmielisen vähäisiltä? Miksikä oli hän halveksinut serkkuaan aina siihen asti, kunnes hänen lausumansa odottamaton sana sai hänet säpsähtämään? Se sana koski häntä itseään, se oli asettanut hänet alemmaksi miestä, jota hän suuresti halveksi: "hän etsii ainakin totuutta, mitä sinä et tee". Mikä on totuus? Mikä on tuo elämän päämäärä, minkä pelkkä etsiminen jo koroittaa miehen niin korkealle, että hän kurjuutensa syvyydessäkin on ylempänä voimakasta, joka halveksii hänen heikkouttaan.
Ensi kerran elämässään Lauri Roderik kysyi siten itseltään. Hän tunsi, että tuo kysymys oli joskus vaativa vastauksen, mutta sillä kertaa hän oli liian väsynyt ja kevytmielinen voidakseen kauemmin miettiä niin vakavia asioita. Hän tahtoi nukkua, mutta ei voinut. Hän koetti tavallista keinoa, rupesi ajattelemaan mitä joutavimpia ja ikävimpiä muistoja, professori X:n nukuttavia luentoja, menojensa tiliä, laiskoja kyytihevosia, suurta Kallenaution kangasta, Margret-tädin perintökeinotteluja ja rouva C:n ruokasäilykköpäivällisiä, joista oli laulettu helkkyvällä kuusimitalla:
Tack för potates och fläsk och tack för fläsk och potates![12]
Kaikki nuo asiat ynnä nuoruus ja väsymys saivat vihdoin Lauri Roderikin vaipumaan nukkumisen ja valveillaolon suloiseen välitilaan, jolloin ajatuksen siivet uupuvat ja kuvittelut hajaantuvat ruusunväriseksi hämäräksi. Kynttilä paloi vähitellen loppuun, kunnes se itsestään sammui. Joulukuun yön pimeys, jota suljetut ikkunaluukut vielä enensivät, verhosi kaikki huoneen esineet läpinäkymättömään huntuun.
Lauri Roderik ei kuitenkaan nukkunut niin sikeästi, että se olisi estänyt erään mielikuvan yhä edelleen kummittelemasta hänen muistossaan, nimittäin puoli-imperiaalin, jolla sinä iltana oli ollut niin kummallinen vaikutus. Se ilvehti alinomaa hänen silmissään milloin pienenä ja ohuena kuin peliraha, milloin suurena ja loistavana kuin täysikuu. Se ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan, se helisi hänen korvissaan, pyöri hänen käsissään, hyppeli edestakaisin milloin peitteellä, milloin vuoteen laidalla ja toisinaan lattialla, tehden punaisia ympyröitä kuin nopeasti pyörivässä liikkeessä oleva, hehkuva tikku, tai loistavia juovia kuin öinen nopea tähdenlento. Se kävi yhä tungettelevaisemmaksi, yhä tuskastuttavammaksi; vihdoin se ryömi ihan hänen päälleen. Siihen uni loppui; Lauri Roderik nousi istumaan, päästäkseen varmuuteen siitä, että oli uneksinut.
Hämmentyneenä hän katsoa tuijotti pimeyteen kauan tietämättä, mitä hänen piti uskoa. Sillä aivan silmäinsä edessä hän näki vastakkaisella seinällä jotakin, joka oli ihan tuon onnettoman kultarahan näköinen — pienen, pyöreän ja loistavan pisteen, joka tosin pysyi paikallaan, mutta värähteli omituisesti. Paikka, sen asukkaat, uni, pimeys, kaikki yhdessä tekivät kummallisen kammottavaksi tuon loistavan läikän, jonka oikeata laatua hän ei saattanut käsittää.
Mutta kun valopilkku yhä vain pysyi paikallaan ja muuttumattomana, rohkaisi Lauri Roderik mielensä, nousi ja meni seinän luo, jossa ilmiö näkyi. Silloin hän huomasi hieman keventynein sydämin, ettei kummitteleva imperiaali ollutkaan muuta kuin hieno valojuova, joka tuli sisemmän huoneen oven avaimen reiästä ja kohtasi vastapäätä olevaa seinää. Siihen selitykseen olisi ehkä monikin hänen sijassaan tyytynyt ja muusta huolimatta palannut jatkamaan häiriintynyttä untaan. Mutta Lauri Roderik tunsi varsin hyvin tätinsä oivallisen unenlahjan ja täsmälliset elämäntavat, niin ettei häntä voinut olla jonkin verran ihmetyttämättä tulen loistaminen niin myöhään hänen makuuhuoneestaan.
— Muori nukkuu, hän arveli itsekseen. — Kuka sitten näin myöhään yöllä polttaa kynttilää? Tokkohan komissaari itse?
Vanhuksessa oli kaiken viheliäisyydenkin ohella jotakin, jota Lauri Roderik ei ollut voinut oikein selittää. Hänen oli tutkittava, mitä kynttilän valo merkitsi. Muuta keinoa ei ollut, hän aukaisi hiljaa sisemmän huoneen oven. Ihmeekseen hän huomasi senkin huoneen olevan yhtä pimeän kuin omansakin. Epätietoisena hän pysähtyi kuuntelemaan ja päätti tutusta, säännöllisestä murinasta, että Margret-rouva nautti häiritsemättömässä levossa unen hyvyyksiä.
Odotuksessaan pettyneenä Lauri Roderik oli juuri jättää sikseen kaikki enemmät tutkimiset, kun hän uudelleen huomasi saman hienon valojuovan loistavan eräästä ovea vastapäätä olevasta kohdasta ja, kuten hän oikein arvasi, vielä sisemmän oven avaimenreiästä.
— Tuolta siis! hän ajatteli ja hiipi hiljaa varpaisillaan ajamaan takaa kummittelevaa valoa, joka jo niin kauan oli tehnyt pilaa hänen uteliaisuudestaan.