10. LAURI RODERIKIN NÄKY.
Kesken syntynyt on parempi kuin hän.
Se, jolla on edessään ratkaisematon sielutieteellinen arvoitus ja jota sen lisäksi vielä kiihoittavat nuoren tytön vertailemiset, ei liian ankarasti tuominne uteliaisuutta, mitä ei muissa olosuhteissa sopisi suuresti kiitellä. Lauri Roderik Gråberg avasi enempää epäröimättä oven, josta pääsi seuraavaan huoneeseen Margret-rouvan makuukamarista. Saranat lienevät olleet hyvin voidellut, sillä sekin ovi avautui, kuten ulkopuolinenkin, ihan äänettä. Kirkas valo loisti sieltä vastaan. Heijastuspeilillä varustettu lamppu oli asetettu niin, että sen tuli oli aivan kumpaisenkin oven avaimenreiän kohdalla, joten valonsäde saattoi tunkeutua aina kolmanteen huoneeseen asti.
Lauri Roderik pysähtyi hiljaa oven luo, ja se, mitä hän näki, kun hänen silmänsä ehtivät tottua lampun valoon, ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen kummastustaan. Hän oli tullut jokseenkin suureen huoneeseen, jonka erinomaisen komea sisustus oli kokonaan kallisarvoisista puulajeista valmistettu ja jonka lattia oli peitetty persialaisella matolla. Kuitenkin oli tuo huone vain puoleksi valaistu, sillä lamppu paloi vielä sen takana olevassa pienessä kammiossa, ja kuten kaikki asteittain kohosi arvossa tuossa salaperäisessä asunnossa, niin olisikin tuo sisin kammio rikkautensa puolesta kelvannut vaikkapa ruhtinaan makuukamariksi. Sieltä näkyi punaiset, silkkiripsuiset samettiverhot, helmiäiskoristeinen kirjoituspöytä, korkea, hopeainen lamppu ja kaksi sangen hienotekoista marmorista rintakuvaa, jotka esittivät keisari Napoleon I:stä ja Aleksanteri I:stä. Lauri Roderik huomasi, että vaikka kaikki olikin niin ylellistä, ei noissa huoneissa näkynyt merkkiäkään kullasta tai kultauksesta, eikä edes muutakaan keltaista.
Korkeanojaisessa tuolissa kirjoituspöydän ääressä istui komissaari Sten Halm. Hän oli kalpea ja sairaan näköinen kuin olisi hän juuri toipunut vaikeasta mielenliikutuksesta. Kumartuneena hänen ylitseen seisoi Liisu Halm, kostutellen hänen otsaansa ja ohimoitaan hyvänhajuisella vedellä, josta levisi tuoksu molempiin huoneisiin. Väräjävä lampunvalo, jota siltä puolen himmensi läpikuultava, Napoleonin hautaa St. Helenan saarella kuvaava varjostin, kietoi koko ryhmän melkein salaperäiseen valaistukseen, ja nuori ylioppilas huomasi siinä ensi kerran kauniin serkkunsa kasvonpiirteissä hienon ja sielukkaan ilmeen, aivan toisenlaisen kuin miltä hänen kasvonsa olivat hänestä ennen näyttäneet hänen ollessaan paksuissa matkatamineissa äitinsä rinnalla, jonka luonto näytti vartavasten luoneen seisomaan markkinakojussa.
— Onko vointisi nyt parempi, setä? kysyi tyttö hellästi, sovitellen pehmeää silkkityynyä vanhuksen taapäin nojautuvan pään alle.
— Se on jo ohitse, vastasi ukko; minä olen nyt enää vain uuvuksissa,
Paha henki poistui luotani, kun hyvä enkeli tuli minua lohduttamaan.
Lue minulle jotakin, Liisu!
— Mitä minä luen, setä?
— Raamatussa on merkki, lapseni. Avaa se kohta ja lue!
— Saarnaajakirjan kuudes luku, niinkö?
— Niin, se juuri; lue!
— "Se on paha, jonka minä näin auringon alla, ja on yhteinen ihmisissä: se jolle Jumala on antanut rikkautta, tavaraa ja kunniaa ja jolta ei mitään puutu kaikesta siitä, mitä hän himoitsee, hänelle ei Jumala kuitenkaan anna sitä voimaa, että hän sitä nauttia taitaa, mutta toinen sen nauttii; se on turhuus ja paha vaiva. Jos hän sata lasta siittäisi ja hänellä olisi niin pitkä ikä, että hän monta vuotta eläisi, eikä hänen sielunsa voisi tulla tavarasta täytetyksi ja hän jäisi ilman hautaa, hänestä sanon minä: kesken syntynyt on parempi häntä. Sillä hän tulee turhaan menoon…"
— Lue edelleen!
— "Sillä hän tulee turhaan menoon ja menee pois pimeyteen, ja hänen nimensä pimeydellä peitetään. Sillä, joka ei ole aurinkoa nähnyt eikä tuntenut, on parempi lepo kuin tällä. Vaikka hän eläisi kaksi tuhatta ajastaikaa, niin ei hän sittenkään siihen tyytyisi. Eikö kaikki tule yhteen paikkaan?"
Siihen tyttö pysähtyi taas. Hän ei voinut jatkaa, kyynelet tukahduttivat äänen. Vanhus katseli häntä surumielin.
— Hänkin! sanoi hän itsekseen. — Se alkaa tuntua vähän liian raskaalta!
— Mitä itket, lapseni? hän jatkoi oltuaan vähän aikaa vaiti. — Luuletko, että nuo sanat putoilevat tulisina hiilinä vanhan, itaran koronkiskurin sydämeen? Ja kuitenkin olen valinnut juuri ne ja muut samanlaiset paikat Sanasta; ne ovat minun jokapäiväistä ravintoani, ne ruoskivat minua kuin vitsat ja lääkitsevät kuitenkin kuin kallis palssami. Pyyhi pois kyynelesi ja kuule. Tahdotko, että kerron jotakin elämäni tarinasta?
Liisu oli vaiti. Lauri Roderikia alkoi hävettää siinä salaa kuunteleminen ja hän oli sentähden jo astua esiin, mutta hänelle johtui silloin mieleen, että häneltä siten jäisi kuulematta selitys arvoitukseen, jonka hän innosta hehkuen halusi ratkaista, ja siksi pysyi hän toisten huomaamatta paikoillaan.
— Sinä olet vaiti? vanhus jatkoi. — Sinä et ole koskaan kysellyt entistä elämääni, ja parasta olisikin sinulle, ettet koskaan saisi kuulla, miten syvälle ihminen voi langeta. Mutta minä en voi kestää ajatusta, että sinäkin halveksisit minua niinkuin muut. Inhoa minua, lapseni, minä en ansaitse parempaa. Mutta älä halveksi minua, Liisu; älä halveksi minua! Hyvä Jumala, täytyyhän minulla olla edes yksi ihmissydän, joka ymmärtää myöskin sen, mitä olen kärsinyt, eikä vain mitä olen rikkonut.
— Jos sydämenne keventäminen tuottaa teille helpotusta, setä, niin kuuntelen mielelläni, vastasi Liisu nöyrästi.
— Niin, lapseni, minä ajattelen mielessäni sinua rippi-isäkseni. Rakkaus ei ajattele mistään pahaa; sinä olet puhdas lähde, johon minä vuodatan syntiset kyyneleni. Mutta älä halveksi minua! Kaikki, kaikki muut halveksikoot, mutta älä sinä, älä sinä! Istu tähän jakkaralle jalkojeni juureen äläkä katso minuun; silloin en voisi kertoa; se murtaisi minut kokonaan… Kas niin, niin juuri. Kuule nyt pahantekijän synnintunnustus!
Komissaari kertoi hitaasti ja usein vaieten välillä:
— Isäni, sinun isoisäsi oli maailman viisaita, eikä kuitenkaan pahoja, vaan nuorena luonteeltaan pikemmin hyväsydäminen. Mutta koska hän viisaudellaan ja säästäväisyydellään kohosi köyhästä varakkaaksi, muuttui hänen sydämensä kopeaksi eikä hän luullut kaikesta menestyksestään olevansa kiitollisuudenvelassa kellekään muulle kuin itselleen. Silloin Jumala lähetti hänelle onnettomuuksia parannukseksi, ja hän köyhtyi kerjäläistäkin köyhemmäksi, mutta siitä hän ei kuitenkaan parantunut, vaan pikemmin paheni. Silloin tuli kerran kiusaaja hänen luokseen ja sanoi: kaiken sen, mitä olet menettänyt, ja paljoa enemmänkin saatan minä antaa sinulle, sano vain, mitä haluat. Isäni vastasi: minä pyydän kultaa. Etkö muuta? sanoi kiusaaja ylenkatseellisesti. Sinä saat kyllä, mitä haluat, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Isäni sanoi: millä ehdolla? Kiusaaja sanoi: lupaa, että annat minulle tulinpa minä milloin tahansa, sen, joka lähinnä kultaa on sinusta rakkain. Isääni kauhistutti; mutta kun hän tunsi polttavan halun saada takaisin menetetyn omaisuutensa eikä hänen mielestään ollut mikään niin rakasta kuin kulta, lupasi hän kiusaajalle sen, mitä se pyysi. Siitä hetkestä alkaen muuttui onni, ja isäni vaurastui muutamassa vuodessa rutiköyhästä niin rikkaaksi, ettei sen vertaista ennen oltu kuultu pohjan seutuvilla.
Jonkin ajan kuluttua hän nai, ja hänen vaimonsa synnytti hänelle pojan, joka hänestä oli sangen rakas ja jota hän suuresti oli ikävöinyt. Silloin oli isäni jo unohtanut kauhean lupauksensa tai ei ainakaan ollut sitä muistavinaan, ja puhui hyvin ylenkatseellisesti kiusaajasta kuin jostakin vanhasta velhosta, joka oli kerran pettänyt häntä. Eikä koskaan saatakaan tietää, miten sen laita oikeastaan on: se saattaa olla vain paha ajatus, joka syntisessä sydämessä muuttuu olennoksi ja puhuu ihmisen tavoin. Mutta kun poikaa ruvettiin kastamaan, näkivät läsnäolijat isäni äkkiä kalpenevan ja ikäänkuin koettavan ottaa jotakin pois lapsen päästä. Kun se ei onnistunut, joutui hän suunniltaan ja pyysi läsnäolijoita avukseen riistämään kultaverhoa pois, joka muka oli asettunut pojan päälaelle ja ohimoille, niin ettei kasteen vesi päässyt niitä kostuttamaan. Äitini ja kaikki muut koettivat vakuuttaa hänelle, että se oli vain aamuauringon vaikuttama harhanäky, se kun juuri silloin alkoi paistaa maalatusta kirkonikkunasta lapsen kasvoille. Mutta isäni pysyi omassa uskossaan, että kiusaaja oli pyytänyt hänen esikoisensa ja että vesi ei ollut koskenut lapseen. Siitä hetkestä alkaen hän kävi alakuloiseksi ja rupesi niin kammoamaan kultaa ja kaikkea keltaista, että hän aina sitä nähdessään joutui raivoon. Mutta kun syntinen ahneus vielä sittenkin yhä hallitsi hänen sielunsa haluja, tulikin sama kulta, jota hän pelkäsi ja inhosi, kuitenkin hänestä kaikkein rakkaimmaksi; hän vain ei uskaltanut sitä koskaan nähdä eikä koskea siihen paljain käsin. On jotakin kauheaa siinä, kun ihmisen suurimmasta himosta samalla kertaa tulee se, mitä hän eniten inhoaa. Mutta ainahan käy epäjumalien niin; joka ainoalla niistä on kruunu päässään sydämemme himoa varten ja pistin pyrstössä kuolettavaksi kauhuksemme.
— Näkikö isoisäni sittemmin mitään erikoisen hirvittävää kuten ristiäispäivänä? kysyi Liisu arasti.
— Jotakin omituista siinä oli, jatkoi vanhus. Milloin isoisäsi koko sielunsa voimalla oli antautunut maallisiin toimiin ja raha-asioihin, oli hän jotenkin levollinen ja rauhassa näyiltä; kultaa hän vain ei sietänyt nähdä. Mutta heti, kun hän käänsi mielensä ja rakkautensa johonkin muuhun, joko Jumalaan tai ihmisiin, palasi aina aave. Oletko lukenut muinaisesta pakanakuninkaasta, joka anoi jumalilta, että kaikki, mitä hän koskettaisi kädellään, muuttuisi kullaksi?
— Olen. Kerrotaan lopulta ruoankin hänen käsissään muuttuneen kullaksi.
— Niin tosin ei käynyt isoisällesi, mutta vähän samaan tapaan kuitenkin. Jos hän meni kirkkoon ja koetti hartaana katsoa alttariin, pappiin tai virsikirjaan, näyttivät ne heti hänestä kullatuilta. Jos hän lohdutteli vaimoaan, hyväili lastaan tai vain katsahti ystävällisesti ja armeliaasti johonkin apuatarvitsevaan, niin heti näytti hänen silmissään kuin heidän yllään olisi ollut kullanhohto, joka karkoitti hänet heidän luotaan. Kaikessa, mistä hän vain vähänkin piti — yksinpä huoneessakin, missä hän asui, vaatteissa, jotka hänestä olivat sopivimmat, koirassa, joka nuoli hänen kättään, hevosessa, jolla hän mieluimmin ajeli talvi-iltoina — kaikkialla täytyi hänen pelätä samaa hirvittävää, kalvasta kultaverhoa, jonka hän ensi kerran näki esikoisensa päässä, kun lasta kastettiin. Ajattelehan, lapseni, mitä kauheita tuskia sellaisen ihmisen on täytynyt kärsiä! Ei mikään parannus auttanut; monesti hän olisi epätoivoissaan lahjoittanut vaikka kaiken omaisuutensa köyhille, mutta hän ei voinut; hän oli liian lujasti juuri sen kahleissa, mikä oli hänen elämänsä kirous. Sentähden vetäytyi isoisäsi erilleen Jumalasta ja ihmisistä, kävi päivä päivältä yhä raskasmielisemmäksi, mutta samalla yhä ahneemmaksi, kunnes hän vihdoin kuoli raivokohtaukseen, nähdessään muutamia kultakolikolta, jotka vierähtivät hänen työhuoneensa lattialle, kun huoneeseen äkkiarvaamatta tuotiin valoa.
Siinä vanhus vaikeni. Kertomus oli nähtävästi liiaksi rasittanut häntä.
Muutamien minuuttien jälkeen hän kysäisi äkkiä:
— Ymmärrätkö nyt minua?
— Minä en vielä käsitä, kuinka onnettoman isoisäni vaiheet voisivat olla yhteydessä teidän elämänne kanssa, setä? vastasi Liisu maahan katsoen.
— Yksi sana riittää selittämään kaikki sinulle. Esikoinen, minkä kiusaaja pyysi ja jonka ohimoilla isäni ensi kertaa näki kullanhohteen, joka sitten häntä ahdisti, tuo syntymästä asti leimattu kovan onnen lapsi, kullan hirveää Kaininmerkkiä otsassaan kantava — se lapsi olin minä!