II. STEN HALMIN ELÄMÄNTARINA.
Minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän kultaverhon…
Liikuttavan tunnustuksensa lopetettuaan vanhus istui pitkän hetken ääneti, silmät puoleksi ummessa, eikä hänen pelästyneellä kuulijallaan ollut rohkeutta häiritä häntä. Pöytäkello löi kammiossa kaksi; sen yksitoikkoinen raksutus vain kuului äänettömässä hiljaisuudessa. Lauri Roderik oli pysynyt toisten huomaamatta paikoillaan ja mukavuuden vuoksi istahtanut mahonkiseen nojatuoliin. Eikä hän oikein tiennyt, mitä ajatella salaperäisestä kertomuksesta. Luonnollisimmalta näytti hänestä uskoa, että luullut näyt ja pahanhengen kiusaukset olivat vain sairaalloisen hermostumisen synnyttämiä, mikä oli aiheuttanut pinttyneitä mielikuvia, joille kuvitusvoima sitten loi näkyväisen muodon ja jotka, niinkuin näytti, olivat saattaneet kaksi onnetonta, isän ja pojan, hulluuden partaalle. Mutta toiselta puolen, kun hän kuuli vanhuksen niin varmasti puhuvan noista kummallisista tapahtumista ja muuten selvästi ja terävästi arvostelevan niitä, täytyi hänen mielessään myöntää, että nuo onnettomat näyt, pidettiinpä niitä sitten muuten minä tahansa, olivat ainakin omaan surkuteltavaan uhriinsa nähden täyttä ja hirvittävää todellisuutta.
Vanhus pyyhkäisi vihdoin kädellään otsaansa ikäänkuin siten selvittääkseen sekavia ajatuksiaan, ja jatkoi sitten kertomustaan seuraavasti:
— Ennen isäni kuolemaa olin jo monta vuotta ollut ulkomaanmatkoilla ja oppinut kauppatiedettä eräässä kuuluisassa konttorissa Marseille'issa. Minä en silloin vielä tiennyt isäni raskasmielisyyden oikeata syytä; sen kuulin vasta monta vuotta myöhemmin. Hänen kummallisen mielenlaatunsa luulin vain aiheutuvan liikemiehen huolista, ne kun ovat tavallisia semmoisillakin, joilla niihin on hyvin vähän syytä, enkä voi sanoa hänen kuolemansa juuri suuresti surettaneen mieltäni, sillä hän oli kova ja minun mielestäni aivan liian säästäväinen isä. Minä olin perinyt erään rikkaan tädin omaisuuden ja olin ottanut täysi-ikäiseksi tultuani perinnön heti haltuuni sen tekosyyn nojalla, että muka rupeaisin kauppakumppaniksi tuohon ranskalaiseen kauppahuoneeseen, mutta oikeastaan vain päästäkseni Pariisiin, jossa lyhyessä ajassa tuhlasin tuon melkoisen suuren perinnön vetoihin ja naisiin.
— Tämä tapahtui vuonna 1793, keskellä kuuluisaa hirmuvallan aikaa, jolloin Ranskan jalointa verta vuosi virtanaan giljotiinissa, jolloin mielettömintä Jumalan pilkkaamista katsottiin hyvän kasvatuksen ja ennakkoluulottoman ajatustavan merkiksi. Älä luulekaan, että silti vähemmän huviteltiin, vaikka joka päivä oltiin mestauslavan ääressä! Päinvastoin, mitä vähemmän kukin saattoi toivoa elävänsä enää seuraavana päivänä, sitä hurjemmin tahdottiin nauttia haihtuvasta hetkestä. Kotoa lähtiessäni ei minulla ollut minkäänlaista uskoa, en ollut edes rahankaan palvelija, ja sitä helpommin sentähden jouduin ajan erheitten saaliiksi. Sydämeni paatui jokapäiväisestä veren ja onnettomuuksien näkemisestä; niin, lapseni, minustakin tuli yksi niitä, jotka elämänohjeekseen ottavat hirmuisen opin: "syökäämme ja juokaamme ja riemuitkaamme, sillä huomenna täytyy meidän kuolla".
Mutta hillittömästi ja mielettömästi opetellessani sitä viisautta, sattuikin rikkauteni, jota olin luullut suunnattoman suureksi, äkkiä loppumaan, ja minun täytyi öiseen aikaan paeta kaikista hurmaavista huveista, iloisista seuroista ja kevytmielisten impien parista, päästäkseni joutumasta monien katkeroittuneitten velkamiesteni käsiin.
Minä pakenin tietämättä mihin. Olin väsynyt elämään, mutta haudan tuolla puolen oleva "suuri tuntematon" peloitti minua ja pakotti minut elämään. Juuri silloin varusti Ranskan tasavalta yht'aikaa kolmetoista armeijaa. Aamun koittaessa olin eräässä kaupungissa, josta joukko vapaaehtoisia juuri lähti marseljeesia laulaen matkalle Pichegrun osastoon. Tein nopean päätöksen, rupesin tasavallan palvelukseen ja taistelin lähes kaksitoista veristä vuotta ensin Pichegrun, sitten Bonaparten joukossa, Hollannissa, Saksassa, Italiassa, Egyptissä, kunnes Austerlitzin taistelussa sain sapeliniskun päähäni ja sitten majurina eron vuoden 1806:n alussa. Noina kahtenatoista vuotena opin suuren Napoleonin koulussa tuntemaan epäjumalan, jonka hyväksi elin ja taistelin, nimittäin kunnian; enkä minä ollut sen ainoa palvelija; koko Ranskan armeija, voittojensa innostamana, palveli samaa Molokia, joka hehkuvaan kitaansa nieli tuhansia ja yhä uusia tuhansia. Oi, se oli kuitenkin kaunis epäjumala, pystypäinen ja ryhdiltään jalo! Vieläkin lämpenee sydämeni sitä ajatellessani; vahinko, vahinko vain, että se oli niin verenhimoinen ja itsekäs! Se, jota sittemmin palvelin, oli alhaisempi hirviö, mutta, jos mahdollista, vielä itsekkäämpi ja hengelle tuhoisampi.
Sitten syntyi taas vaitiolo, jonka jälkeen vanhus jatkoi:
— Miksikä peittelisin sinulta totuutta — vaikket voikaan käsittää sitä täydellisesti? Eroni jälkeen kuljeskelin muutamia vuosia milloin missäkin pienen eläkkeeni varassa, ja minusta tuli, vähemmän taipumuksesta kuin työn puutteen tähden, peluri. Pelaaminen ei ollut veristä työtä, mutta, sen saat uskoa, se teurasti sieluja paljoa julmemmin kuin miekka. Onni kääntyi ja vihdoin menetin pelissä nutunkin yltäni. Silloin muistuivat rikkaat sukulaiseni mieleeni, ja minä palasin kotiseuduille. Äitini ja nuorempi veljeni olivat jatkaneet kauppaamme, he maksoivat minulle isän perinnön, ja minä koetin rahoillani hyötyä samalla alalla. Mutta minä olin liian ylpeä tekemään kauppaa tervalla ja lankuilla, minä keinottelin miljoonia, pelasin onnen rulettia ja jouduin tappiolle. Olethan ehkä kuullut puhuttavan eräästä hopealastista ja upotetusta laivasta?…
Liisu oli vaiti. Hän ei uskaltanut tunnustaa, ettei tuo onneton juttu ollut hänelle tuntematon.
— Näetkö! vanhus jatkoi surumielisesti. — Saattaa palvella kerran kunniaa ja sitten vaipua alemma taitamattoman talonpojankin yksinkertaista käsitystä rehellisyydestä ja omastatunnosta. Kun se tapahtui, olin jo syvällä toisen epäjumalani, rahan, vallassa. Minä en ollut tuntenut koskaan sitä epäjumalaa ennenkuin pelipöydässä, mutta siitä se ojensi kyntensä ja vei minut kuin kohtalo vastustamattomasti mukaansa. Epäonnistuneitten kauppayritysteni jälkeen lähdin matkoille ja kuljeskelin neljä vuotta ympäri maita ammattipelurina. Minä olin tullut varovaisemmaksi, tein laskuni tarkemmin ja voitin enemmän — voitin paljon! Minä palvelin sattumaa, laskeuduin yksinäisessä huoneessani polvilleni ja rukoilin onnetarta … voi ihmiskurjuutta, minä en uskonut Jumalaan, mutta, kuten kaikki jumalankieltäjät, onnen ja onnettomuuden enteihin, kehnoimpiin taikoihin, mitä taikausko milloinkaan on keksinyt; ennen kaikkea uskoin minä pelin onneen ja epäonneen. Minä tein pistemerkkejä, kirjoitin muistiin, minä näin unia ja uskoin vihdoin löytäneeni voittotaidon avaimen. Ja kuitenkin se petti minut taaskin, se viekas epäjumala, jota palvelin. Yhtenä ainoana yönä menetin Krakaussa koko edellisen vuoden voiton ja olin siinä, viimeinen kultakolikko kädessäni, valmiina lopettamaan kurjan elämäni Weichselin aalloissa, joka mustana ja synkkänä virtasi pelihuoneen ikkunain alitse.
Kun minä hurjana epätoivosta syöksyin ulos panemaan päätöstäni toimeen, tuli ovessa vastaani pieni ukko, jolla oli samanlainen puku kuin Puolan juutalaisilla. Hänen tummat, syvällä kuopissaan olevat silmänsä näyttivät heti huomaavan aikomukseni, ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät ivahymyyn. Minä olin nähnyt hänet usein ennen pelipöydän ääressä, ja olin ollut huomaavinani, että minä aina voitin, kun hän vain seisoi minun vieressäni. — Mihin nyt? hän kysyi välinpitämättömästi. Minulla ei ollut rohkeutta vastata. — Te olette menettänyt, hän sanoi kylmästi; te olette narri, te ette ymmärrä voittaa. — Se on mahdotonta, vastasin minä; minä olen laskenut kaikki pelin mahdollisuudet, ja kuitenkin… — Kuitenkin olette unohtanut erään asian, hän jatkoi halveksivasti. Sen, joka tahtoo saavuttaa minkä päämäärän hyvänsä, täytyy kokonaan, sieluineen ja ruumiineen, antautua sitä tavoittamaan. Ja te luulette, että kulta yksin on poikkeuksena siitä, että se yksin tyytyy vain sydämen osaan! Menkää, te ette koskaan ansaitse saada särkeä pankkia. — Särkeä pankkia? toistin vavisten. Ja mitä tulee minun tehdä pystyäkseni siihen? — Ei mitään muuta kuin karkoittaa ajatuksistanne ja sydämestänne kaikki muu rakkaus paitsi rakkaus kultaan; olla näkemättä ja kuulematta mitään muuta kuin mikä suoraan tai välillisesti vie siihen tarkoitusperään; sanalla sanoen, että olette pyrinnöissänne eheä, että elätte ja kuolette yksinomaan sitä varten. Voitteko sen, lupaatteko sen? — Voin, huudahdin innokkaasti, te olette oikeassa; minä voin ja lupaan sen; neuvokaa vain minulle keinot! — Pieni mies hymyili uudestaan niin omituisesti, että se melkein sai veren suonissani hyytymään. Menkää takaisin pelaamaan, hän sanoi; tehkää panoksenne kuusi kertaa mustalle ja sitten joka kolmas kerta punaiselle. Muu käy itsestään. — Mutta — vastustin alakuloisena, sillä ylpeyteni taisteli turhaan epätoivoani vastaan — minulla on enää vain yksi ainoa kultakolikko jäljellä. — Siinä on kylliksi, sanoi mies; tehkää niinkuin neuvoin!
Kuumeisen levottomana palasin pelipöydän ääreen ja panin viimeisen kultarahani mustan värin varaan. Se voitti. Minä jätin sen pöydälle uudelleen mustalle ja voitin taaskin. Siten oli minulla jo neljä kolikkoa; annoin niiden olla edelleen pöydällä ja joka kerta kasvoivat ne toisen verran. Kuuden ensimmäisen vedon jälkeen oli minulla jo neljäseitsemättä kolikkoa, ja silloin aloin opettajani neuvon mukaan panna joka kolmannen kerran punaiselle. Aina voitin, joka kerta oli panos toista vertaa suurempi. Se kasvoi sadasta tuhanneksi, tuhannesta kymmeneksi tuhanneksi, kymmenestä tuhannesta sadaksi tuhanneksi. Krakaussa oli siihen aikaan Ranskan sotaväkeä, joka oli koonnut pakkoveroja, ja kultaa oli yllinkyllin. Alinomainen onneni suututti ranskalaisia; he kahdensivat panoksensa niinkuin minäkin, ja — menettivät. Kiivain oli eräs nuori luutnantti; minä tunsin hänet varsin hyvin, hän oli entisen parhaan ystäväni ja Marongen aikaisen sotatoverini poika, hänen, joka minulle silloin lainasi hevosensa ja sai surmansa itävaltalaisten luodeista. Minä aavistin, että tuolla nuorella miehellä oli komppanian kassa hallussaan; tuon tuostakin pyöri kielelläni varoitus: ole varuillasi, nuorukainen, minun täytyy voittaa, sinä joudut perikatoon! Mutta juutalaisen ehto muistui mieleeni, minä olin vaiti, ja niin kävi kuin aavistin. Luutnantti menetti kaikki … sinä et ymmärrä, lapseni, mitä se merkitsee. Mutta minä voitin yhä enemmän, aina yhä enemmän, minä särjin pankin, tuotiin enemmän kultaa, ja minä särjin pankin uudelleen. Peli loppui vasta silloin, kun ei enää kellään muulla kuin minulla ollut ainoatakaan kolikkoa, ja kun nopeasti summittain laskin voittoni, huomasin voittaneeni lähelle miljoonan…
Sellaista kulta- ja pankkisetelijoukkoa en mitenkään voinut heti saada pois kuljetetuksi; minun täytyi sentähden jäädä paikoilleni aamuun asti. Mutta unta en saanut; minä laskin ja laskin yhä uudelleen voittojani. Sitä tehdessäni koitti päivä, ja minä huomasin, miten virrasta aivan ikkunan alta nostettiin miehen ruumista. Minä aavistin pahaa, avasin ikkunan, käänsin silmäni pois kultaläjistä ja tunsin nuoren pelurin kasvonpiirteet — ystäväni ja pelastajani pojan, jota olisin voinut varoittaa enkä varoittanut. Nouseva aurinko paistoi hänen kauniille, tummille kiharaisille hiuksilleen ja hänen kalpeille kasvoilleen — kylmä väristys vavahdutti ruumistani, sillä minä näin … voi kauhua! … minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän kultaverhon, joka vainosi isääni — joka teki hänet niin sanomattoman onnettomaksi ja vihdoin surmasi hänet…