12. KATUJA.
Ymmärrätkö nyt minua?
Komissaari — tai kuten tuon yön kuluessa saatamme nimittää häntä, majuri — katsahti arasti ympäri huonetta, ikäänkuin peläten taaskin näkevänsä aaveen, joka häntä vainosi. Mutta hän ei nähnyt mitään; suuresta lampusta levisi vain himmeä valo kaikille esineille. Liisu pisti esiliinan alle piiloon vasemman kätensä kultasormuksineen, jonka hän oli saanut muistoksi ensi kerran käydessään Herran ehtoollisella. Vanhus näytti käsittävän hänen ajatuksensa; hän hymyili surullisesti ja vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi kertomustaan.
— Älä vaadi minua kuvailemaan, mitä tunsin silloin nähdessäni tuon odottamattoman näyn, jonka merkityksen minä liiankin hyvin tiesin. Turhaan käänsin katseeni muuanne; ympärilläni olevat kultaläjät näyttivät elävän ja sanovan minulle: me olemme sielusi hinta. Huoneen seinällä riippuvasta suuresta peilistä olin näkevinäni kuolleen nuorukaisen sammuneet silmät, kalvaat kasvot ja kullalta loistavan pään. Hermoni eivät kestäneet sitä näkyä; minä vaivuin pitkäksi aikaa tainnoksiin ja toinnuin jälleen hulluinhuoneessa, johon ravintolan isäntä oli kannattanut minut, luultavasti toivoen, korjattuaan ensin talteen voittamani kullan, etten minä enää sieltä koskaan palaisi. Mutta minä paraninkin ja vaadin takaisin aarteeni; hänen täytyi vastoin tahtoaan ja pakosta tehdä tili niistä. Siten sain takaisin noin 300 000 kultarahaa, mikä ei ollut puoltakaan todellisesta voitostani; mutta samantekevää se minusta olikin, nuo rahat polttivat poveani, minä panetin suurimman osan niistä toistaiseksi hollantilaiseen pankkiin.
Rauhatonna ja muserrettuna harhailin ympäri maailmaa. Minä en enää pelannut, tuskinpa enää elinkään. Minä tunsin vaipuneeni hirveään henkiseen tainnostilaan, josta minut säikäytti tietoisuuteen Krakaun- vainajan kalpea haamu ja tuon tuostakin uudistuva aavenäky. Vihasin toista epäjumalaani, rahaa, ja tavoittelin epätoivoisen innokkaasti edellistä. Minä rupesin Itävallan sotapalvelukseen ja taistelin entisiä asetovereitani ranskalaisia vastaan. Turhaa vaivaa; ensimmäinen ja jalompi epäjumalani hymyili pilkaten minulle. Minut tunnettiin entiseksi turmeltuneeksi pelaajaksi; kumppanini pakottivat minut eroamaan palveluksestani. Kuolema olisi minusta ollut hyvätyö, ja kuitenkin kammosin sitä, sillä mieleeni muistuivat sanat, jotka Danton on piirrättänyt jonkin, en muista minkä, Pariisin hautausmaan portin otsikkoon: "Suuren Tyhjyyden portti".
Sillä tavoin harhaillessani Jumalatta, ystävittä, isänmaatta, rauhattomana, kykenemättä elämään, rohkenematta kuolla, istuin eräänä aamuna avonaisen ikkunani ääressä Leidenissä ja kuulin lähellä olevasta kirkosta kellojen soittoa. Kummallinen kaipaus täytti mieleni, kun kuulin tuon äänen, ja halusin taas kerran, monen vuoden jälkeen, nähdä, millä mielin ne ihmiset olivat, joilla oli Jumala. Melkein tietämättä miten, huomasin vähän aikaa sen jälkeen olevani kirkossa. Urkujen sävelet sattuivat sydämeeni kuin auringon säteet aavaan, päivän polttamaan erämaahan. Minä katselin ihmisiä: osa heistä oli teeskentelijöitä, ja heidän päänsä ympäri oli kultaverho, ilvehti kulta-aave. Toiset olivat hurskaita, ja minusta näytti kuin olisi heidän päätään ympäröivä loisto muuttunut suloiseksi päivänpaisteeksi. Suuri, virvoittava rauha loisti kuin illan tyyneys heidän kasvoistaan. Kunnianarvoisa vanhus nousi saarnastuoliin. Hän ei saarnannut paljon uskonopista, mutta sitä enemmän elämästä. Hän kuvaili hurskasta erakkoa, joka oli nuorena ollut suuri pahantekijä. Tuo erakko oli ennen ollut murhamies (kuten minä!), ryöväri (kuten minä!), rahan orja (kuten minä!), epäjumalan palvelija (aivan kuin minä!); pahat henget olivat ahdistelleet häntä (kuten minua!); ne olivat saattaneet hänet epätoivon partaalle (kuten minutkin!) ja melkein tekemään itsemurhan (kuten minut!); mutta vihdoin armon valo oli kohdannut pahantekijän, hän oli katunut entistä elämäänsä; hän oli rukoillut pyhimystä välittäjäkseen, luvannut paljain jaloin tehdä pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja omistaa koko lopun elämänsä syntiensä sovitusuhriksi. Hän oli pitänyt lupauksensa, ja pahat henget olivat jättäneet hänet rauhaan; armon aurinko oli valistanut hänet, ja hän oli pysynyt rehellisenä, hurskaana ja siunattuna miehenä elämänsä loppuun asti.
— Vertauksen ja minun elämäni samankaltaisuus päättyi siinä, missä saarnaaja alkoi puhua erakon kääntymisestä, mutta hänen sanojensa siemen iti sielussani; se juurtui yön pimeydessä ja omantunnon vaivoissa, ja seuraavana aamuna menin papin puheille. — Kunnioitettava isä, sanoin minä, sellainen minä olen, tekoni vainoavat minua, epäjumalani nauravat pilkaten minulle, omatuntoni painaa minut maahan, aaveet ilvehtivät silmissäni, eikä minulla ole Jumalaa. Kunnianarvoisa vanhus hämmästyi; hän oli nähnyt monta kadotettua sielua, mutta ei yhtään niin viheliäistä raukkaa kuin minä olin. Hän ei kuitenkaan työntänyt minua luotaan; päinvastoin, hän osoitti minulle armahtajan hyvyyttä, vahvisti minua katumuksessani ja neuvoi minulle parannuksen tien. — Ennen kaikkea, hän sanoi, sinun tulee luopua epäjumalista, joita varten tähän asti olet elänyt. — Sen olen jo tehnyt, vastasin minä; kunnian utukuvaan olen kyllästynyt, kultaa kammoan. — Se on hyvä, sanoi pappi, mutta siinä ei ole tarpeeksi, sinun tulee työskennellä aivan päinvastoin kuin tähän asti; sinun tulee syyttömästi kärsiä häpeää ja pilkkaa, ja kun ihmiset halveksivat sinua kuin koronkiskuria ja saituria, tulee sinun tuntemattomana jaella kuin halpoja korsia kultaasi armeliaisuustarkoituksiin, joista ei kukaan tiedä ja jotka eivät koskaan tule ilmi tässä maailmassa. Vasta silloin eikä ennen tulevat sinun tekosi sellaisiksi kuin ei niitä koskaan olisi tehty, ja armon aurinko paistaa sinulle loppuusi asti.
Siinä vanha majuri vaikeni uudelleen ja kysyi sitten äkkiä ja hieman epäröiden:
— Ymmärrätkö nyt minua?
Liisu rohkaisihen ja sanoi:
— En vielä täydellisesti. Sallikaa minun kysyä, eikö se pappi, josta juuri puhuitte, setä, ollut katolilainen?
— Oli kyllä, ja vielä lisäksi kuuluisaa dominikaanien munkkikuntaa. Minä olen kokenut niin paljon, että eri kristillisten tunnustusten välinen erotus näyttää minusta samanlaiselta kuin riita auringonvalosta, joka paistaa erivärisistä ikkunanruuduista. Toinen ikkuna voi olla vihreä, toinen punainen, jokin sininen, ja auringonvalo on huoneen asukkaasta erilainen aina sen mukaan kuin lasikin; mutta itsessään se on aina vain samaa väritöntä valoa, ja Jumalasta on kai yhdentekevää, minkävärisen lasin läpi minä sitä katson.
— Mutta — väitti nuori tyttö vastaan, tullen vähitellen yhä rohkeammaksi, sillä häntä alkoi kiihdyttää se luja vakaumus, mikä hänellä oli luterilaisen opin paremmuudesta — entä jos jokin lasi on tahottu semmoiseksi, että se päästää huoneeseen väärää valoa, joka eksyttää ihmistä? Entä jos tuo parannuksenteko, jonka dominikaani määräsi, on vain väärää tekopyhyyttä ja syntistä omatekoista hurskautta? Antakaa anteeksi, että minulla, joka olen nuori ja kokematon, on toisenlainen usko oikeasta parannuksesta. Kenties olette, setä, ja Liisun ääni vapisi taaskin vähän … kääntynyt katoliseen uskoon?
— Minä en kuulu mihinkään uskonlahkoon, vaan yhteiseen kristilliseen kirkkoon, vanhus vastasi hieman ankarasti. — Tosin katsovat katoliset minua heidän uskonsa lapseksi; heidänhän kanssaan ja avullaan minä aloin elää uskonelämääni; mutta minä en ole katolilainen, kreikkalainen, luterilainen enkä reformeeratun opin tunnustaja, minä olen vain kristitty yleensä. Ja todisteena siitä, kas tässä kirja, jota ei kellään katolilaisella maallikolla ole lupa lukea, nimittäin Raamattu. Minä luen sitä joka päivä; minä kirjoitin Leidenin hurskaille isille, että niin teen, ja he vastasivat: propter conscientiam fiat, tapahtukoon niin omantunnon tähden.
Jo ennen, tämän kertomuksen alussa, lukija kuuli lausuttavan epäilyksen, että nuori tyttö oli ns. herännäisnainen, nimitys, mikä on niin laaja, että se suodaan kaikille, jotka pitävät enemmän huolta hengellisistä asioistaan kuin ihmiset yleensä; sentähden herännäisnimi aivan erotuksetta on parhaimmilla ja hurskaimmilla ihmisillä samalla kun myöskin varsinaisilla lahkolaisilla ja yltiöpäillä. Liisu oli herännäisnainen, mutta herännäinen jalossa ja hyvässä merkityksessä, semmoinen, joka nöyrästi elää uskonsa mukaan; hän oli maailman hiljaisia ja lempeitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tuomitse toisia. Mutta hän oli nuori ja luja uskossaan; jos sitä ahdisteltiin, ei hän voinut pysyä välinpitämättömänä, vaan vastasi ehkä innokkaammin kuin hänen setänsä olisi odottanutkaan.
— Minä en tosin ymmärrä, mitä yleisellä kristillisyydellä tarkoitetaan, mutta en koskaan ole huomannut Raamatussa sanottavan minkään arvoisiksi Jerusalemiin vaeltamista tai häpeää, jonka itse toimittaa itselleen, tai muita samanlaisia katumustöitä, joita katolilaiset kuuluvat käyttävän. Älkää pahastuko, setä, ymmärränhän minä niin vähän; mutta jos olette todellakin sovitellut elämänne dominikaanien määräysten mukaan, niin verratkaa niitä vielä kerran pyhään sanaan! Ehkäpä ne silloin haihtuvat kuin ihmiskeksinnöt totuuden valon edestä, ja näette silloin, ettei semmoinen katumuksenteko ole autuudeksi, vaan turmioksi.
Majuri nousi ylös ja astuskeli kiivaasti edestakaisin lattialla.
— Minä olen rikkonut enemmän kuin useat muut ihmiset, hän huudahti; minä olen kärsinyt enemmän kuin useat muut; minä olen pahemmin kuin muut ollut epäuskon ja epäjumalain vankina, ja minä olen irroittautunut niiden ikeestä. Minä olen katunut, olen kieltäytynyt kaikesta; kolmattakymmentä vuotta olen tässä yksinäisessä pakopaikassani ollut ihmisten ylenkatseen alaisena, jota en ole ansainnut; minä olen käyttänyt aarteitani tuhansien ihmisten pelastukseksi, ja nyt, nyt tulee tuo tyttö ja sanoo: kaikki, kaikki se on turhaa, se vie vain turmioon! Mitä vielä tahdot? Loukkaavatko silmiäsi nämä rikkauden mukavuudet, jotka minä hengellisten isien luvalla olen koonnut ympärilleni tähän sisimpään, tuntemattomaan soppeen, vähäiseksi levoksi ja silmieni huviksi kaiken sen kurjuuden ohella, johon vapaaehtoisesti alistun näiden huoneiden ulkopuolella? Jos, tyhmä lapsi, luulet minun sieluni olevan niihin kiintyneen, niin upotan aamun koittaessa kaikki tyynni virran pohjaan ja tulen todellakin niin köyhäksi kuin ihmisten silmissä näytän olevan. Kaksikymmentä vuotta on minulla nyt jo ollut omantunnon rauha, ainoa rauha, mitä lapsuudenaikojen jälkeen olen tuntenut, ja nyt uskallat sinä sanoa: se kaikki on vain valhekiiltoa! Sitäkö varten minä tunnustin sinulle rikokseni ja rangaistukseni? Miksikä vielä kerran revit auki paranneet haavani, sinä, ainoa olento, jonka ylenkatsetta en voi kestää? Nimitä sitten vielä jokin epäjumala, joka on voittamatta, ja minä heitän sen sydämestäni kuin myrkyllisen käärmeen. Lapsi, lapsi, minä olen niin kauan taistellut rauhaa saavuttaakseni, etten anna minkään maanpäällisen enkä maanalaisen olennon riistää sitä itseltäni!
Liisu oli noussut ylös, hänen silmänsä välkkyivät ja hän puhui uskon ja vakaumuksen horjumattomalla lujuudella.
— Jos — hän sanoi — meidän kärsimisemme ja tekomme riittävät iäisen rauhan saamiseksi, mitä teemme sitten Vapahtajalla? Miksi olisi sitten Jumala lähettänyt Poikansa kantamaan maailman syntejä ja vuodattamaan vertaan ristillä, jos maailma voisi omilla teoillaan vapahtaa itsensä? Ja miksi olisi Herra sanonut, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan ainoastaan sairaat? Se rauha, jonka sanotte taistelemalla voittaneenne ja jota olette nauttinut kaksikymmentä vuotta, minä sanon teille, setä, se on väärä ja petollinen rauha eikä se ole voinut pelastaa teitä pahojen näkyjen vallasta. Miksikä, jos todella olette sovittanut menneen elämänne, saanut aikaan sovinnon Jumalan ja itsenne kanssa, miksi näin teidän vielä tänä iltana vapisevan kurjan kultarahan tähden? Katsokaa, tämä pienoinen kultasormus, joka minulla on sormessani, tämä katoava, maan tomusta kaivettu metalli voi saada koko teidän sielunne tasapainon järkytetyksi. Onneton vanhus, ja te uskotte kuitenkin saavuttaneenne rauhan, jota ei edes kuolemakaan voi järkyttää!
— Pois! pois! huudahti majuri sanomattoman hämmentyneenä. — Pois silmistäni, myrkyttäjä, jolle minä, hullu, uskoin elämäni salaisuuden! Mene! Matkusta pois! Minä en voi enää vastata teoistani, eikä minulla ole tapa sääliä!… Mutta ei, älä mene, lapsi! Jää tänne, minä käsken!… Jos menet, kenenkä syliin voin enää sitten epätoivoissani ja kurjuudessani nojata päätäni? Entä jos sinä olisitkin oikeassa?… Jos tuo näky, joka jo niin kauan sitten lakkasi kiusaamasta minua ja tänään taas palasi … jos se ennustaisikin, että minä olen joutunut tappiolle tässä toivottomassa taistelussa?… Sinun täytyy jäädä tänne luokseni, tyttö!… Älä mene! Oletko vielä täällä? Maailma mustenee silmissäni… Voi … enkö vieläkään ole tehnyt kylliksi? Mitä pitää minun tehdä saadakseni iäisen rauhan?
— Uskoa! vastasi Liisu murtunein äänin.