13. KAPINA RAHAA VASTAAN.
Missä velkakirjat?
Tuskallista tunnustusta, jonka komissaari-majuri-vanhus Liisulle teki rikoksistaan ja katumuksestaan, oli kuten muistamme heidän näkemättään kuulemassa Lauri Roderik. Tunnustuksen alkupuolta hän seurasi jännittyneen tarkkaavasti, mutta jos öiset hetket olisivat kuluneet tunti toisensa jälkeen, vaikuttamatta vähääkään hänen raukeihin hermoihinsa, niin eipä hän silloin olisi ollutkaan matkasta uupunut nuorukainen. Kaikista hänen ponnisteluistaan huolimatta väsymys voitti kuitenkin hänet hänen siinä istuessaan pehmeässä nojatuolissa, ja majurin kuvaillessa Liisulle kummallisia parannustekojaan oli Lauri Roderik jo vaipunut uneen, jommoista voi ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen nauttia. Vähän ajan kuluttua herätti hänet joku tarttuen hiljaa hänen käsivarteensa. Se oli Liisu, joka palasi setänsä luota ja kummastuksekseen tapasi ylioppilaan nukkumassa setänsä nojatuolissa.
— Tule! hän kuiskasi. Hän ei saa tavata sinua täältä.
— Onko tunnustus lopussa? — kysyi nuorukainen, kun he olivat päässeet pois vanhuksen rauhoitetulta alueelta.
— En tiedä, mitä olet kuullut — vastasi Liisu suruisesti — enkä myöskään kysy, miksi varastit onnettoman vanhuksen salaisuuden. Mutta jos sinussa on rahtuistakaan kunniantuntoa ja omaatuntoa, niin lupaa ainakin, ettet petä häntä.
— Sen lupaan, nuorukainen vastasi vakavasti. Liisu … en minä ole niin paha enkä kevytmielinen kuin luulet. Minä olen pitänyt häntä kurjana koronkiskurina ja nyt kuulin hänen syyttävän itseään vielä paljon pahemmasta. Minä olin väärässä, minä voin inhota, mutta en enää halveksia häntä. Kertoiko hän sinulle kaikki?
— Paljon, mutta ei vielä kaikkea. Hyvää yötä.
— Hyvää yötä.
He erosivat, ja muutamien minuuttien kuluttua Lauri Roderik nukkui taas niin raskaasti, ettei satakaan kummittelevaa kultakolikkoa olisi voinut häiritä hänen levollista untaan. Kun hän heräsi, paistoi jo myöhäinen joulukuun aurinko pakkastaivaalta siniruutuisten, pumpulisten puoliuudinten yli, mistä hän huomasi, että ikkunaluukut jo olivat auki. Huone, vaikka se ei ollutkaan talon huonoin, näytti hänestä päivän valossa vielä peloittavamman kurjalta rikkauden rinnalla, jonka hän odottamatta oli nähnyt sisemmissä huoneissa. Kokiessaan selvitellä mielessään edellisen yön kummallisia tapahtumia hän kuuli etuhuoneesta ääniä ja erotti selvästi seuraavan keskustelun, joka oli käynnissä jonkun tuntemattoman ja talon isännän kesken; viimeksimainitun ääni oli taas yhtä äreä kuin hänen edellisenä iltana ensin puhutellessaan heitä. Hän ei enää ollut majuri, vaan komissaari, joka taas oli muuttunut kurjaksi, viheliäiseksi koronkiskuriksi.
— Olkaa toki armollinen ja odottakaa uuteen vuoteen asti! rukoili tuntematon. Tiedättehän, herra komissaari, että minulla on kaksikymmentä leiviskää voita Vaasaan menossa; onhan se yhtä varma takuu kuin puhtaat rahat.
— En voi, en voi, hyvä ystävä. Tiedänhän varsin hyvin, että olet jo etukäteen ottanut velkaa voillasi, ja minä olen köyhä mies, minä tarvitsen kyllä roposeni; milläpä minä eläisin?
— Kyllähän te elätte, komissaari, mutta minä joudun maantielle, jos nyt ryöstetään minulta hevoseni, lehmäni ja talviviljani. Mistä minä elän sitten vaimoineni ja lapsineni.
— Mene lukkarin luo, hän voi auttaa.
— Niin, lukkari, hän on armelias, hän on auttanut minua ennenkin ja auttanut muitakin, jotka ovat joutuneet mieron tielle teidän velkakirjojenne tähden, hyvä herra, mutta minä olen jo niin paljon velkaa hänelle, ettei hän enää anna äyriäkään.
— Menehän kuitenkin, mene koetteeksi, minä en voi auttaa sinua, olen rutiköyhä, häviön oma, ja tarvitsen itse lainaa, mutta keltäpä minä sitä saisin? Mitäpä takuuta minulla olisikaan heille antaa?
— Ja teillä, komissaari, on ympäri maata satoja velkakirjoja, joista saatte korkoa kaksikymmentä sadalta! Ikäänkuin ei jokikinen pitäjäläinen tietäisi, että olette … no, minä en huoli sanoa, mikä olette. Olkaa nyt niin kunniallinen, odottakaa uuteen vuoteen asti!
— Mene tiehesi, en minä voi auttaa.
— Vai niin, jatkoi tuntematon katkeroituneena. — Ettekö voi auttaa? Sittenpä sanon, mikä olette. Saituri ja visukinttu olette, koronkiskuri ja verimato, joka lihotte köyhien hiestä ja verestä, ettekä ole edes oikea kristittykään. Niin, ryöstättäkää nyt minut, saattakaa minut turmioon niinkuin monta muuta minua parempaakin, mutta kerran täytyy minun sanoa totuus, vaikkapa se maksaisi onneni ja menestyksenikin, ja sentähden sanon, että olette kelvottomin konna, mikä maan päällä elää, ja sentähden ette tohdi käydä kirkossa. Ja koko maailmahan tietää, ettette tohdi katsoa keltaista kultaa, koska silloin näkisitte pirun ennen aikojaan. Mutta kyllä se päivä tulee, jolloin saatte katsella häntä lähempääkin. Enkä minä suinkaan silloin sammuttele roviota, eikä myöskään Mustilan Mannu, ei Mäkelän Matti eikä Vedensuun Esaias, sen minä sanon teille. Näettekö mitään? Katsokaa ikkunasta, niin näette, että piha on täynnä ihmisiä, jotka te olette manauttanut syyskäräjiin ja joille olette toimittanut ryöstön jouluksi. Minä kysyn vielä, tahdotteko antaa lykkäystä.
— Ulos, ja sitten lukkarin luo, hävytön! kuului komissaari karjaisevan paljoa miehekkäämmin kuin vähää ennen. — Ulos paikalla, ja ken uskaltaa uhkailla minua omassa talossani, saa nähdä, kenen kanssa hän joutuu tekemisiin!
Niitä sanoja seurasi vähäinen jyräkkä, josta Lauri Roderik arvasi, että Halm-vanhus oli tukenut sanojaan kouraantuntuvalla opetuksella. Ja kun veljenpoika syystä kyllä pelkäsi, että hänen läsnäolonsa tulisi tarpeelliseksi, astui hän enempää arvelematta etuhuoneeseen. Pelko ei ollutkaan perätön, sillä piha oli täynnä hevosia ja rekiä ja ihmisjoukko tunkeutui eteiseen uhkaillen ja sen näköisenä, ettei se ennustanut mitään hyvää talon isännälle.
Pohjanmaan talonpojat, niin suomalaisista kuin ruotsalaisistakin polveutuvat, ovat mitä sävyisimpiä, kun heitä kohdellaan hyvin, mutta hyvin arkatuntoisia kaikesta, mitä he katsovat sorroksi ja vääryydeksi. Komissaari sai kylliksi tekemistä kutsumattomista vieraistaan, jotka pian täyttivät puolet viheliäisestä huoneesta. Rohkeita ja ylpeitä ääniä kuului useita yht'aikaa joukosta. He pyysivät lykkäystä ja tahtoivat takaisin velkakirjojaan, eivät kieltääkseen sitä, minkä he oikeastaan olivat velkaa, vaan pyyhkiäkseen pois laittomat korot ja "hyväntekiäiset"; sitten hän saisi velkakirjat takaisin. He eivät enää kauemmin antaisi imeä pitäjää, he tunsivat hänet tarpeeksi hyvin; moinen liike oli nyt loppuva.
Lauri Roderik odotteli uudelleen saavansa kuulla ruikuttavan "köyhän miehen" puhetta; mutta hän pettyi. Komissaari antoi kiihkeimpien puhua suunsa puhtaaksi ja julisti sitten tyynesti ja vakavasti, että laki saisi ratkaista heidän riitansa. Hän ei luvannut antaa velkakirjoja kellekään muulle kuin kihlakunnanoikeudelle. Ja mitä siihen tuli, että hän olisi köyhdyttänyt pitäjää, kysyi hän, oliko siinä nyt enemmän kurjuutta kuin ennenkään ja kuka oli saanut kärsiä hänen tähtensä.
— Kaikki! kaikki! huusivat velalliset.
— Sinulta, Mannu — komissaari vastasi — vouti ryösti viime talvena saamiset. Kuitenkin on sinulla yhtä monta hevosta nyt kuin silloinkin.
— On sentähden, että lukkari auttoi, talonpoika vastasi pilkallisesti nauraen.
— Sinä, Mäkelän Matti, menetit viime keväänä lehmäsi, ja nyt on sinulla taaskin yhtä monta.
— Lukkari antoi minulle etukäteen.
— Sinulta, Esaias, vouti otti kesällä rattaat ja viljan, mutta olethan saanut rattaasi takaisin ja leipävartaasi ovat tupasi katossa täynnä leipiä.
— Siitä saan kiittää lukkaria.
— Niin, niin — kuului monta ääntä — lukkari on toinen mies.
Komissaari ryöstää, lukkari auttaa. Mutta kun hän on auttanut,
ryöstätte te uudelleen. Me emme annakaan enää vetää itseämme nenästä.
Tänne velkakirjat!
— Niitä ette saa, komissaari vastasi kuivasti.
— Velkakirjat! Missä velkakirjat? huusi joukko yhä äänekkäämmin ja tunkeutui etemmä huoneeseen.
Komissaari peräytyi, niin että sai selkänsä suojatuksi seinää vasten ja tempasi ryhmysauvan uunin vierestä. Lauri Roderik asettui, ruoska kädessään, hänen rinnalleen. Näytti kuin olisi ollut syntymässä tuommoinen usein verinenkin kahakka, joissa Pohjanmaan rahvas ei pidä lukua miehen säädystä eikä henkilöstä, kun se kerran luulee oikeuksiansa loukatun.
Leikillinen sattuma johdatti niin, että rouva Margret Halmin leveä pää valkoiseen yömyssyyn käärittynä ilmestyi juuri silloin näkyviin ovesta. Hän, säikkymätön liittolainen, asettui heti talon puolustajain puolelle.
— Mitä tämä on? urhoollinen rouva huudahti oikealla markkinaäänellään. — Kuka täällä rohkenee sillä lailla meluta? Hävetkää vähän! Eikö täällä ole kaupunginpalvelijaa? Vai niin, täällä ei ole kaupunginpalvelijaa. Tunnetteko nimismiehen, hyvät miehet? Jos minä olisin nimismies, taputtelisin teidät muhennokseksi, heittiöt! Minä panisin teidät jalkarautoihin, puukkojunkkarit. Korsholmaan minä teidät…
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Urhean rouvan onnettomuudeksi seisoi täysi voikirnu kauhoineen seinän vieressä. Erästä pitkää roikaletta houkutteli moinen hyvä tilaisuus vastaamaan kaunopuheiseen tervehdykseen hänen omalla tavallaan; hän otti kenenkään huomaamatta kauhan, kaappasi sen täyteen maitoa kirnusta ja viskasi sisällyksen niin tarkasti vasten puheliaan vastustajansa naamaa, että valkoinen kirnumaitotulva hulvahti yli yömyssyn ja juoksi pitkinä puroina pitkin Margret-rouvan täyteläisiä kasvoja. Täytyihän urhoollisimmankin väistyä niin sattuvaa vastatodistusta; tappiolle joutunut sankari peräytyi, ja naurun hohotus sai ahdistelijat vähäksi aikaa iloisemmalle mielelle.