14. VIIMEINEN KATUMUSTYÖ.
Mitä? Eikö vielä riitä? Eikö milloinkaan tule kylliksi?
Mutta hetkellinen iloisuus, jonka Margret-rouvan onnettomuus herätti, haihtui pian; velkakirjoja alettiin vaatia uudelleen, ja pari paikkakunnan tunnettua tappelupukaria juoksi ulos taittamaan aidanseipäitä, jotka olivat tavallisina aseina moisissa otteluissa. Vanhus näytti myöskin päättäneen pysyä taipumattomana. Muuan tungettelevaisimmista sai olkapäähänsä sivalluksen hänen ryhmysauvastaan. Alkoi sadella iskuja. Lauri Roderik heittäytyi väliin ja sai sellaisen lyönnin, että silmissä iski tulta. Ei ollut tasaväkinen taistelu kaksi kahtakymmentä vastaan, ja vaikka nuorukainen koettikin urhoollisesti käyttää sitä kokemusta, minkä hän oli saavuttanut edellisillä kisällejä ja kirjanpitäjiä vastaan tekemillään sotaretkillä, oli kyllin selvää, että hän ja vanhus kohta olisivat joutuneet tappiolle.
Tuona ratkaisevana hetkenä ilmestyi Liisu ovelle. Hän seisoi siinä äänettömänä, kalvaana kuin kuvapatsas, ja hänen kyyneleinen katseensa kohtasi komissaarin katseen hänen juuri uudelleen kohottaessaan sauvaa, rangaistakseen lähinnä olevaa väkivallantekijää. Ei muuta kuin yksi ainoa silmäys, mutta se lamautti vanhuksen nostetun käsivarren. Pari sekuntia seisoi komissaari liikahtamatta, huolimatta iskuista, joita sateli häneen. Sitten hän huusi:
— Seis, minä tuon velkakirjat!
Hätyyttelijät hillitsivät itsensä, ja huudot, että pitäisi lyödä kuoliaaksi verenimijä, vaikenivat. Aselepo saatiin toimeen, ja komissaari päästettiin noutamaan velkakirjoja, Lauri Roderikin jäädessä panttivangiksi, vaikka, kuten hän sittemmin tunnusti, olikin hyvin epävarmaa, tulisiko hänen isäntänsä ollenkaan takaisin.
Mutta hän tuli. Hän astui synkän ja käskevän näköisenä keskelle suuttuneiden velallistensa joukkoa. Korkealla ilmassa hän piti oikeassa kädessään melkoisen suurta paperitukkua, noita hyvin tunnettuja onnettomuudenpapereja leimattuine nurkkineen ja variksen varpaan näköisine allekirjoituksineen ja kömpelöine sinetteineen, joista niin monen menestys riippuu ja joiden pelkkä näkeminen jo herättää samanlaista kunnioitusta huonoissa maksajissa kuin ikivanha, muinaisajan käsikirjoitus jossakin kirjastonhoitajassa tai muinaistutkijassa.
— Huomatkaa nyt! ukko huusi ja ojentautui suoraksi, joten hänen kookas vartalonsa tuli täyteen pituuteensa. — Tässä on Mannun velkakirja viidestäsadasta riksistä; tunnetko puumerkin?
— Miten en tuntisi omaa puumerkkiäni? sanoi Mannu. Antakaa tänne se lappu, saatte sen takaisin, kun pyyhimme pois sata riksiä, jotka korkojen lisäksi olivat hyväntekijäisiä.
— Odota vielä vähän. Tässä on Mäkelän Matin velkakirja neljästäsadasta kahdestakymmenestä riksistä.
— Kirjoittakaa kolmesataa viisikymmentä; sen minä sain, huusi Matti joukosta.
— Tässä on Esaiaksen velkakirja kolmestasadasta kahdeksastakymmenestä viidestä riksistä ja kahdestakymmenestä neljästä killingistä.
— Kirjoittakaa kolmesataa kaksikymmentä riksiä, ei killinkiäkään enempää! huusi Esaias kiukusta tulipunaisena.
Ukko näytteli vain näyttelemistään velkakirjoja, antamatta niitä pois kädestään.
— Tässä Majatalon Eerikin velkakirja kahdestasadasta viidestätoista riksistä. Tässä Pentun Niilon viidestäsadasta kuudestakymmenestä. Tässä Aatami Eerikinpojan sadasta kuudestatoista ja kolmestakymmenestä kahdesta. Tässä Isokylän Pietarin seitsemästäsadasta kahdeksastatoista. Tässä Mikko Mikonpojan kuudestakymmenestä neljästä riksistä…
Ja sillä tavoin hän luetteli viidettäkymmentä velkakirjaa, osaksi sangen suuristakin summista.
— Ovatko kaikki oikeat? hän kysyi näytettyään kaikki nuo onnettomuudenpaperit.
— Ovat, ovat, antakaa ne tänne; kyllä ne saatte takaisin! Me olemme kunniallista väkeä, me emme ota enempää, kuin mitä meille oikeuden mukaan on tuleva, huusivat velalliset.
— Vai niin! sanoi komissaari ja katseli joukkoa vielä hetkisen ikäänkuin epäröiden kahden päätöksen välillä, jotka hänen sydämessään taistelivat.
Uunissa paloi tuli. Hän peräytyi nopeasti pari askelta, heitti paperit tuleen, ennenkuin kukaan ehti ajatellakaan estää sitä, ja asettui uhkaavan näköisenä rovion eteen, seisoen paikoillaan siksi, kunnes viimeinenkin kellastunut paperiarkki, viimeinen kömpelötekoinen sinetti oli loppuun palanut. Ei yksikään käsi liikahtanut, ei yhtään sanaa kuulunut kenenkään suusta; kaikki katselivat hämmästyneinä noita onnettomia velkakirjoja, jotka kuin tuskasta kiemurtelivat kuumuudessa, kellastuivat, mustuivat, leimahtivat tuleen, hiiltyivät ja vielä harmaana tuhkanakin kuin kerskuivat allekirjoittajain hehkuvista nimistä.
— Minun luullakseni olette nyt saaneet, mitä teille oli tuleva ja vielä vähän enemmänkin, sanoi komissaari hiukan vavahtelevin äänin. — Menkää nyt matkoihinne; meidän asiamme ovat nyt selvillä.
Joukko, joka äsken juuri oli ollut niin hurja, totteli sanaakaan sanomatta ja lähti kummastuneena pihalle. Sinne he näkyivät kaikki pysähtyvän tuumimaan, mitä se oikeastaan merkitsi. Arvattavasti moni luuli tuon polttouhrin olevan vain pelkkää juonta, jonka oikean laidan käräjissä kyllä saisi nähdä. Mutta velkakirjoilla on ihmeellinen kyky syöpyä useimpain velanottajien mieleen. Useimmat tunsivat niistä jokaisen poimun, jokaisen variksenjäljen ja vannoen vakuuttivat nähneensä niiden palavan.
Kun taistelukenttä oli puhdas, meni komissaari Liisun luo, tarttui lujasti hänen käteensä ja sanoi kiihkeässä mielenliikutuksessaan ollenkaan huomaamatta toisia läsnäolijoita:
— Joko nyt tyydyt? Oliko siinä kylliksi?
Tyttö oli vaiti.
— Mitä? puhkesi vanhus kiivaasti puhumaan. Kahdeksantoistatuhatta riksiä tulen omana; enkö vielä ole tehnyt kylliksi?
— Ette, vastasi Liisu hiljaa.
— Oh, tarkoitatko niitä muutamia tuhansia, jotka minulla vielä on puhdasta rahaa tuolla sisällä? Odota, sinä saat ne, saat jakaa ne köyhille, kelle hyvänsä. Onhan kirjoitettu: mene, anna kaikki, mitä sinulla on, vaivaisille…
— Mutta Sana sanoo lisäksi: ja seuraa minua!
Liisu kuiskasi nuo sanat tuskin kuuluvasti, mutta vanhus ymmärsi kuitenkin hänen tarkoituksensa.
— Mitä? hän huudahti vielä kerran sydäntäsärkevästi. — Eikö vieläkään? Eikö koskaan tulekaan kylliksi? Kahdenkymmenen vuoden katumus ja parannustyöt, maailman ylenkatse ja pilkka, rukoukset, valvomiset, paastot ja lihankidutukset, koko omaisuuteni on annettu köyhille, eikä kuitenkaan ole vielä kylliksi! Vanhurskas Jumala, mitä minun vielä pitää tehdä? Millä tavoin minun tulee tyydyttää niin pohjattoman vaatelias, niin kostava Jumala?
— Voi, setä-parka! — vastasi tyttö heittäytyen itkien hänen kaulaansa — kaikki tuo on tekopyhyyttä ja omatekoista vanhurskautta, se ei ole Jumalasta minkään arvoista. Laskeutukaa ristin juureen sellaisena kuin olette, itseänne ylistämättä, heittäytykää ilman kaikkea omaa ansiota Kristuksen syliin, niin samana hetkenä olette vapahdettu ilman mitään!
Vanhus ei käsittänyt häntä. Yksi ainoa ajatus näytti vallanneen ja hämmentäneen hänen sielunsa.
— Eikö vieläkään riitä? Vieläkö on jotakin tehtävä?
Äkkiä näytti hänelle juolahtavan jotakin mieleen; hän sytytti rikkitikun ja aikoi viedä liekin ikkunan edessä oleviin puolivarjostimiin. Hän kummastui, kun häntä estettiin sytyttämästä huonetta tuleen.
— Eikö tämä ole minun taloni? Miksi en saisi polttaa sitä poroksi?…
Pian seurasi toinen ajatus, joka karkoitti tieltään edellisen ja joka taas ilmaisi parannuksentekijässä koronkiskurin.
— Minunko taloni? Ei, hyvät ystävät, kuinka tämä voisi olla minun taloni? Minä olen rutiköyhä, rutiköyhä, sanon minä. Jos minulla onkin ollut talo, niin olen antanut sen köyhille … jos on ketään köyhempää kuin minä. Martta Widström, sinä voit todistaa sen oikeuden edessä, jos sukulaiset tahtoisivat vaatia perintöä. Sano heille, että talo ja kaikki, mitä siinä on, on kiinnitetty Herrallemme köyhien hyväksi. Minulla ei ole mitään; maantien kerjäläinen on rikkaampi minua. Mutta se ei riitä. Liisu sanoo, ettei koskaan tule kylliksi.
Margret-rouva, joka aina oli päätteliäs ja käytännöllinen, kääntyi emännöitsijän puoleen.
— Kuulkaa, matami Widström, nyt ei ole komissaarin laita niinkuin olla pitää. Meidän täytyy lähteä, ettekä te voi yksin tulla toimeen hänen kanssaan. Minä luulen, että meidän on parasta ottaa hänet huostaamme. Kootkaa hänen liina- ja pitovaatteensa; tilatkaa hevoset ja raittiit kyytimiehet! Minä panen kassa-arkun sinettiin todistajain läsnäollessa; muun jätämme teidän haltuunne, matami. Äskeiset hullutukset maksoivat sievät rahat. Te saatte ottaa luotettavan talon vartijan, matami Widström, vaikka se maksaisikin riksin päivässä. Kiväärejä on talossa; älkää arkailko, ampukaa jokaista, joka uskaltaa koskea pienimpäänkin esineeseen. Minä palaan uuden vuoden aikaan ja järjestän silloin talon asiat. Sillävälin saa komissaari elää meillä kuin prinssi leipurinmyymälässä. Me lämmitämme ullakkokamarin; en minä pidä lukua muutamista halkosylistä, panen palvelijattaren passariksi ja annan kunnollista jokapäiväistä ruokaa. Minulla on kotikutoisia, ruudukkaita mattoja, kyllä siitä tulee kodikasta ja lämmintä, ja minä muutatan sinne Otto Kristofer-vainajan vanhan lautapelin ja tohvelit ja yönutun. Kas niin, kiiruhtakaa, matami, kyllä minä palkitsen vaivanne.
Tuon topakan puheen aikana kohosi vähitellen suuttumuksen puna emännöitsijän kalpeille kasvoille.
— Vai ei ole laita niinkuin olla pitää? hän kysyi pelottomasti. Kuinka täällä voisikaan olla niinkuin olla pitää, kun vieraat ihmiset komentelevat ja käyvät hallitsemaan toisen omaisuutta? Jos tässä kukaan on hullu, niin ei ainakaan minun isäntäni. Tullaan vanhan miehen luo myöhään illalla ampuen ja jyryten … tehdään hänet sairaaksi ilkeäjuonisilla tempuilla … annetaan hänen tapella varkaitten kanssa … saatetaan hänen päänsä sekaisin jumalaapilkkaavalla puheella, ettei muka saa tehdä hyvää, ja sanotaan sitten: hänen laitansa ei ole niinkuin olla pitää! Minä sanon teille, hyvä rouva, mikä ei ole niinkuin olla pitää: teidän sukulaisrakkautenne, joka vain tahtoo saada perinnön. Mutta siihen sanon minä jotakin lisäksi teille, rouva, nimittäin, että perintö on oleva rakkauden mukainen, yhtä niukka. No niin, ovathan nuo sisällä olevat korukalut jotakin; myykää ne huutokaupalla: se on sitä syntisen maailman turhuutta, joka ei oikein tahdo unohtua ajatuksista, kun kerran on ollut rikas. Muu omaisuus, sanon minä, hyvä rouva, on enimmäkseen tuhkana tuossa liedessä. Minä tiedän, miten komissaari on kahtenakymmenenä vuotena antanut toista vertaa enemmän kuin hän kurjalla koronkiskomisellaan sai kokoon; häntä huvitti tehdä hyvää ja kärsiä pilkkaa. Minä olisin voinut sanoa noille viheliäisille ulkona oleville jotakin… Joka velkakirjan, jonka isäntäni on velkonut oikeuden kautta, on hän lukkarilla maksattanut takaisin ja vähän enemmänkin, parantaakseen heidän leväperäisyyttään, käräjöimis- ja juontihaluaan, mutta mitä kiitosta hän on siitä saanut? Antakaa minun nyt hoitaa häntä, ja minä lupaan, että hän on terve taas viikkokauden kuluttua!
Margret-rouva oli niin kummastuksissaan, kun tapasi siinä melkein yhtä miehekkään amatsonin kuin hän itsekin oli, ja emännöitsijä oli niin sattuvasti vedonnut hänen omaan käytännölliseen järkeensä, että hän ensi kerran elämässään tunsi itsensä voitetuksi.
— Kuulkaas nyt, matami Widström, hän alkoi, laskettuaan torventöräyksen siniruutuiseen nenäliinaansa.
Mutta hän ei saanut jatkaa puhettaan.
— Martta Widström — sanoi komissaari aivan odottamatta — tee niinkuin rouva käskee! Minä olen köyhä mies … ei minulla ole mitään, millä eläisin … tuleehan minun olla iloinen, kun sukulaiseni armahtavat minua. Tilaa hevoset; minä lähden heidän kanssaan. Liisu… Eikö nyt riitä? Vieläkö enemmän?