15. HALM GRÅBERGIA VASTAAN.
Meidän täytyy päästä 200.000:teen.
Tuon uutteran Pohjois-Suomen kauppakaupungin kilvoittelevat suurvallat, Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, olivat kertomuksemme aikana jokseenkin yhtä voimakkaat, ellei ota lukuun tuota liikeasioissa melkein merkityksetöntä kauppaneuvoksen arvonimeä, joka ihmisten silmissä toimitti jonkinmoisen voittopuolen Halmin kauppahuoneelle. Kumpikin oli, vaikkakaan ei liitossa keskenään, niin kuitenkin pääoman voimalla ja niillä pikku muruilla, jotka valtio siihen aikaan alentui ottamaan vastaan tullitulojen asemesta, saanut haltuunsa yhtäläiset aimo osat kahden etevimmän vientitavaran, nimittäin tervan ja lankkujen ynnä niihin kuuluvain alaosastojen, pien, palkkien, lautojen ja potaskan kaupasta, samalla kun suolan, siirtomaantavarain ja teollisuustuotteiden tuonti oli samoin kummallakin melkein yhtä suuri. Toimeliaina ja tarkkaavaisina oli kumpikin aikaisemmin kuin muut käsittänyt uusien markkinapaikkojen tärkeyden, jotka silloin alkoivat suunnata Suomen kauppaa toisaanne. Kumpikin oli yhä vähentänyt kauppatoimiaan Tukholmassa ja laajentanut kauppaansa Pietarissa; kumpikin oli vapauttanut itsensä sen yksinoikeuden vallasta, jossa Lybeck oli pitänyt Suomen tuontikauppaa, ja tuotti kauppatavaransa suoraan Englannista tai Amerikasta. Koska kumpikin oli välittömässä yhteydessä ensiarvoisten ulkomaisten kauppahuoneitten kanssa ja siten sai, vaikka myöhäänkin, varmat tiedot ajan kauppaoloista, pääsivät he molemmat kaikkien muiden kilpailijainsa, paitsi toistensa edelle. Mitä Halm tiesi, tiesi myöskin Gråberg, ja mikä kauppayritys oli Gråbergin mielestä edullinen, siihen ryhtyi kohta Halmkin. Kun sen lisäksi kummallakin oli yhtä paljon laivoja vesillä ja ne kilvoittelivat samoissa ulkomaan satamapaikoissa, sattui liiankin usein, että molemmat kauppahuoneet häiritsivät ja vahingoittivat toistensa aikeita, kun he sensijaan yhteen liittyneinä olisivat voineet voittaa kaikki muut kilpailijat.
Sähkölennättimestä ei silloin vielä tiedetty mitään, ja posti oli riippuvainen vuodenajoista ja säistä. Englannista lähetetty kirje viipyi joulukuussa matkalla kolme tai neljä viikkoa, ennenkuin se ennätti määräpaikkaansa Pohjois-Suomeen, ja vastaus viipyi yhtä kauan. Moinen etanan-kulku se se oli uurtanut ne pahat rypyt, jotka synkistyttivät kauppaneuvos Hannu Herman Halmin otsaa, hänen istuessaan joulun tienoissa konttorissaan, kuten muutamia viikkoja ennen hänen ammattitoverinsa konsuli Gråberg oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä, äsken tulleen postin lähetykset edessään.
Halm oli samanikäinen kuin Gråberg, noin viidenkymmenen vuoden vanha, mutta ulkonäöltään täydellinen gentlemanni, pitkä ja laiha, kauniin, säännöllisin, kasvonpiirtein ja ryhdiltään maailmanmies, levollinen ja kunnioitusta herättävä. Hän oli oleskellut nuorena monta vuotta Saksassa, puhui sujuvasti saksaa ja englantia, osasi soittaa huilua ja oli taiteenrakastaja ja -suosija. Hänen talonsa ei ollut niinkuin Gråbergin ainoastaan rikas, vaan myöskin kaupungin vieraanvaraisin, hauskin ja miellyttävin. Sen salissa vastaan otettiin jokainen matkustaja, jokainen taiteilija ja kirjailija, joka sattui käymään kaupungissa, ja isännän vieraanvaraisuutta lisäsivät nuoren emännän sulous ja rakastettava perhe. Kauppaneuvos Halm oli nimittäin kadottanut ensimmäisen puolisonsa, josta hänellä oli poika, Juhani, ja toistamiseen nainut nuoren ruotsalaisen, joka oli hänelle lahjoittanut neljä tytärtä perätysten, kunnes hän juuri muutamia päiviä aikaisemmin oli synnyttänyt pojankin, joka vielä oli kastamatta, koska odoteltiin äidin paranemista.
Halmin konttorissa työskenteli, häntä itseään lukuunottamatta, kaksi kirjanpitäjää: Stenman-vanhus, joka oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä aina entisen isännän Hannu Kristofer Halmin ajoista asti, ja nuori Tervola, jonka oli nykyisen isännän aikana onnistunut tervakuormien ääressä puuhailevasta juoksupojasta kohota kirjurin tärkeään luottamustoimeen. Stenman, kuiva, äreä nuuskaaja, jolla oli yllään sininen, messinki-nappinen hännystakki, melkein kuin lääninkamreerilla, ja päässä punainen tekotukka ja suuri syylä vasemmassa poskessa, oli juuri hyvin huolellisesti vuollut kynänsä, kun isäntä kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:
— Lewis & Kumppani kirjoittaa vehnän hinnan nousseen Hullissa neljä killinkiä neljännekseltä. Se meidän olisi pitänyt tietää neljä viikkoa takaperin.
— Sitä arvelin jo Mikonpäivän aikana, vastasi Stenman nuuskaten. —
Sato oli huono, sadetta tuli paljon.
— Jos olisimme tienneet sen neljä viikkoa takaperin, emme olisi antaneet Argolle ja Veritaalle käskyä lähteä Bostoniin. Odessan rahdit nousevat päivä päivältä. Gråbergilla on neljä laivaa Välimerellä ja meillä vain kaksi.
— Paitsi Eliseä ja Ruhtinas Menschikoffia, jotka lähtivät Livornoon, on meillä St. Ybesissä Juno ja Otava, jonka pitäisi olla jäässä kiinni Riiassa, huomautti kirjanpitäjä.
— Elisellä ja Ruhtinas Menschikoffilla on käsky purjehtia
Aleksandriaan.
— Talvi on leuto. Otava voidaan sahata jäästä irti.
— Stenman … hanki pikalähetti, joka ratsastaa ilmateitse! Niin oiva ansio käsissä ja pitää joutua vasta neljä viikkoa myöhemmin! Lewisin kirje on kirjoitettu joulukuun 1 päivänä.
Stenman kohautti olkapäitään ja nuuskasi uudelleen.
— Lähettäkää Tervola!
Isäntä pureksi oikean etusormensa kynttä, tuumi muutamia silmänräpäyksiä ja sanoi:
— Tervola!
Nuori kirjanpitäjä nousi, odottaen käskyjä.
— Osaatko ajaa kuoliaaksi hevosia?
— Jos käskette, herra kauppaneuvos, osaan.
— Hyvä. Kahden tunnin kuluttua olet matkalla. Kolmessa päivässä ajat Pietariin ja viidessä Riikaan. Otava sahataan irti jäästä, viedään pellavansiemeniä Lontooseen ja otetaan rahtia Odessaan. Ymmärrätkö?
— Kyllä, herra kauppaneuvos.
— Valmistaudu matkaan. Rahaa ja kirjalliset määräykset saat tunnin kuluttua. Tervola … minä olen nostanut sinut tervasta. Nyt saan nähdä, mihinkä kelpaat. Nyt ovat minuutit kyseissä, mitä tuo kelvoton posti ei käsitä. Yksi ainoa pakkasyö voi pilata koko yrityksen. Ellet ole määräpäivänä Riiassa, tapaat kapteeni Öholmin miehineen paluumatkalla tänne.
— Minä olen ensi lauantaina Riiassa.
— Ota minun pistoolini, äläkä taita niskojasi. Odotas vielä…
Sinullahan on köyhä äiti?
— On, herra kauppaneuvos.
— Minä pidän huolta hänestä, jos jotakin tapahtuu. Mene, minä luotan sinuun.
Nuori kirjanpitäjä lähti kumartaen. Isäntä katsahti nopeasti poistuvaa ja sanoi itsekseen:
— Olisipa vahinko poikaa; hän on minun miehiäni.
Konttorissa kuului muutaman minuutin ajan vain Stenman-vanhuksen kynän rapinaa ja hänen nuuskarasiansa napsahduksia. Sitten isäntä kääntyi taas kirjanpitäjänsä puoleen sanoen:
— Rahtikontto, tuloja tähän päivään asti?
Kirjanpitäjä avasi kirjan ja vastasi:
— 138.654:32.
— Merkitse lisäksi: Elise lähettänyt 19.040:-; Argo 14.890:16. Summa 172.585:-. Otava kantaa 380 lästiä. Viimeisten rahtihintojen mukaan tuottaisi se 28.000:-, jos Tervola ehtii ajoissa. Stenman … meidän täytyy päästä 200.000:teen. Edvardson on kehunut Bäckille, että Gråbergin rahtitulot tänä vuonna ovat 230.000:-.
— Hän valehtelee. Edvardsonissa ei ole senkään vertaa totuutta kuin pakkastiaisessa.
— Luuletko Tervolan pääsevän perille?
— Kukaties. Saling, jonka Gråberg lähetti, ryöstettiin ja murhattiin Pietarissa neljä vuotta takaperin. Onpa tähän vuoden aikaan pahanlainen matka Riikaan.
— Salingin leski sai vuotuiseksi eläkkeeksi kaksisataa. Meidän täytyy muistaa Tervolan äitiä. Jos Otavan käy hyvin, panemme nettovoitosta kaksi prosenttia apurahakassaan.
Taaskin äänettömyys.
— Kälyni palasi eilen Tampereelta. Hänet kuuluu Pellavoinen pettäneen.
Stenman mutisi jotakin kanasta ja ketusta.
— Hän toi mukanaan Sten-veljen … hulluna.
— Te tulette holhoojaksi, patruuna. (Vanha "konttorikoni" ei pitänyt kauppaneuvoksen nimeä minkään arvoisena.)
— Siinä on omat mutkansa. Me emme saa loukata Margretia.
— Hm — täydensi Stenman — Liisu on aivan sopiva Juhanille.
— Liisulla on Rosenius silmissään ja Schartau päässään. Mutta hän saa
Stenin perinnön.
— Niin otaksun. Kaikki itse ansaittua, ja luultavasti on jo määrättykin, kelle se jää.
Konttorin vahtimestari tuli etuhuoneesta ja ilmoitti kapteeni Edvardsonin haluavan päästä kauppaneuvoksen puheille. Isäntä ja kirjanpitäjä katsahtivat toisiinsa. Oli sangen harvinaista, että kummankin päävihollinen ja kilpaveljen uskotuin kätyri ja liittolainen ilmestyi toiminimi Halmin konttorinäköpiiriin, niin sanoaksemme itse jalopeuran luolaan. Jos neljäkymmentä vuotta paikassaan palvellut Stenman-vanhus olikin välttämätön voimaratas Halmin kauppahuoneen salakoneistossa, niin tiedettiin, että Edvardson oli varsinainen hämähäkki Gråbergin kauppahuoneen laajassa verkossa. Erotuksena oli vain se, että Halmilla oli parempi asioimiskyky kuin Stenmanilla, mutta Edvardson sen sijaan oli paljon etevämpi isäntäänsä viekkaudessa.
— Pyydä häntä astumaan sisään! sanoi kauppaneuvos.
Kapteeni Edvardson tuli siistinä ja hienona kuin ainakin, vaikka olikin seitsenkymmenvuotias, ja silitellen tapansa mukaan hyvinpuhdistetun hattunsa silkkihuopaa.
— Leuto sää tänään, herra kauppaneuvos. Toivoakseni on terveys hyvä.
— Kiitoksia, siinähän tuo menee. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Mikä tuottaa minulle sen harvinaisen kunnian, että saan nähdä teidät, herra kapteeni?
— Sanon asiani lyhyesti; posti lähtee kello kuusi, ja aika on rahaa. Kenties ette tiedä, herra kauppaneuvos, että naapurikaupunki X-kylä on tulessa?
— Mitä? Tulessako? huudahti Halm hämmästyen. Hänellä oli kuitenkin sydän kauppa-asioiden takana.
— Jo aamusta kello seitsemästä asti. Kuulin sen luotettavalta sanantuojalta. On annettu käsky, että ruiskuja ja miehiä viipymättä lähtisi sinne. Mutta täytyy myöskin lähettää ruokavaroja.
— Kaikki minun hevoseni ovat käytettävissä. Stenman, kannata heti ulos puolet laivamuonasta ja lähetä X-kylään. Hyvä Jumala, millainen onnettomuus!
— Minä aion myöskin olla puolen tunnin kuluttua matkalla, jatkoi kapteeni. Mutta jos onnettomuutta, kuten pelkään, ei enää voi estää, sillä onhan kaupunki vanha ja tiheään rakennettu, niin on tärkeätä ajatella käytännöllisiä seurauksia. Konsuli Gråberg ehdottaa, että meidän kaupunkimme tarjoaisi heti sekä apua ja asuntoja kodittomille että myöskin varastopaikkoja, kellareja, makasiineja ja puoteja kauppaliikettä varten. Ensi hämmästyksen vallitessa ovat etevimmät kauppiaat kyllä halukkaat muuttamaan tänne, mutta jos he saavat miettimisaikaa, jäävät he paikoilleen. Eihän minun tarvitse huomauttaa, miten suuresti kaupunkimme kärsii siitä, että sen täytyy kilvoitella X-kylän kanssa ja miten edullista olisi, jos saisimme yhdistetyksi kaksi niin lähekkäin olevaa ja kilpailevaa tapulipaikkaa yhdeksi. Konsuli Gråberg ehdottaa, että heti laadittaisiin kirjallinen ehdotus ja lähetettäisiin pikalähetti viemään sitä hallitukselle. Te, herra kauppaneuvos, olette sekä taitonne että asemanne puolesta sopivin ehdotuksen laatijaksi.
Hannu Herman Halm käveli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.
— Nytkö, hän huudahti, juuri nytkö, kun kaupunki vielä on tulessa!… Herra kapteeni … minä olen nähnyt paljon, kuullut paljon, mutta mitään niin katalan viisasta en ole vielä kuullut… Mutta te olette kuitenkin oikeassa … etu olisi summaton … tulen vahingoittamillekin. Koko tervanvienti kymmenestä metsäisestä pitäjästä … koko suolantuonti yhtä monta penikulmaa avaralle tiheään asutulle ja varakkaalle rannikkoseudulle… Kaupungin satamatulli…
— Enemmän, herra kauppaneuvos! Enemmänkin. Pääomien, laivojen ja kauppayhteyksien yhdistämisestä kasvaisi kaupunkimme ennen pitkää mahtavammaksi kaikkia Pohjois-Suomen kaupunkeja. Me voitamme Turun, me saamme taas valtaamme koko Itä-Suomen kaupan, joka on luiskahtamaisillaan käsistämme, ja me syöksemme varttuvan Viipurin takaisin entiseen mitättömyyteensä.
— Mutta maantiedettä emme voi muuttaa, herra kapteeni. Mutta samapa se, ehdotuksenne on käytännöllinen. Minä mietin sitä… Huomenna…
— Jo tänään, herra kauppaneuvos. Time is money, aika on rahaa.
— Olkoon menneeksi… Voi onnetonta kaupunkia!… Mutta sehän on suurin hyvätyö juuri palovahinkoonjoutuneille.
Kirjanpitäjä Tervola tuli matkatamineissa.
— Ah! antakaa anteeksi, herra kapteeni! Eräs liikeasia…
Kapteeni Edvardson pyyhkäisi hattuaan ja sanoi kohteliaasti jäähyväiset.