16. GRÅBERG HALMIA VASTAAN.
Raha tahtoo meidät kokonaan.
Kaupungissa oli vilkasta hyörinää naapurikaupungin onnettomuuden johdosta. Hevosia, rattaita, palokaluja, ruokavaroja lähetettiin sinne kiireesti; kunnaat ja kadut olivat täynnä ihmisjoukkoja, jotka koettivat tähystellä keksiäkseen kaukaisia savupilviä. Moni itki, toiset seisoivat välinpitämättöminä tai uteliaina. Kuitenkin näkyi yleensä kaikkien kasvoista teeskentelemätöntä osanottoa.
Neljännestunnin kuluttua viimeksi kerrotusta keskustelusta oli kapteeni Edvardson taas konsuli Gråbergin konttorissa. Hänen viisaat, harmaat silmänsä loistivat tyytyväisyydestä hänen pannessaan pois hattunsa ja tarttuessaan paperisaksiin.
— No, Edvardson?
— Niin käy kuin pitääkin. Hän suostuu ehdotukseen. Joko se onnistuu, mikä ei kuitenkaan ole varsin luultavaa, ja siinä tapauksessa valtaat sinä, veli Gråberg, jo tänään parhaat varastopaikat; taikka se ei onnistu, mikä on luultavampaa, ja silloin tietää koko maailma, että molempien kaupunkien yhdistämisehdotus on Halmin tekemä, hän kun on pannut kirjelmän kokoon. Edellisessä tapauksessa saamme suoranaista hyötyä, jälkimmäisessä epäsuoraa. X-kyläläiset eivät koskaan anna Halmille anteeksi moista kepposta, missä on kysymys enemmästä kuin tulipalosta, heidän täydellisestä häviöstään, ja me saamme heistä yhtä uskollisia liittolaisia kuin Halm leppymättömiä vihollisia. Päättyköönpä siis asia miten hyvänsä, voitto on meidän. Minä en luullut sen ketun niin helposti tarttuvan rautoihin. Mutta hän on kunnianhimoinen, ja sitä liikemies ei saa koskaan olla. Ruusunvärein kuvailin tulevaisuudentoiveita, miten voittaisimme Turun ja Viipurin… Se naula veti.
— Edvardson!… Oletpa, veli, itse oveluus.
— Kiitos kohteliaisuudesta … ainoastaan hutilus Gråbergin kauppahuoneen liikekoulussa. Mutta nyt minun täytyy lähteä X-kylään mielialaa tutkimaan ja valmistelemaan suunnitelmaamme.
— Odotas vähän. Margret Halm on palannut.
— Niin, Pellavoisen suosiollisella avustuksella. Se mies on, ystävien kesken, yhtä suuriarvoinen kuin laivanlasti pellavia; hän osaa käyttää hyväkseen asianhaaroja. Kukapa olisi arvannut, että hän juuri sattuisi tapaamaan Lauri Roderikin ja lähettäisi hänet tuota päätä loruilemaan lihavalle rouvalle tositarinoita komissaarista?
— Tiedät siis sen, veli. Mutta tiedätkö myöskin, veli, että komissaari on hullu?
— Sitä pahempi eräälle kauppaneuvokselle. Hulluus näyttää olevan heillä veressä. Kaikesta sellaisesta voidaan lyödä rahaa, varsinkin jos samalla tiedetään oikea syy. Minäpä panen kaikki pumput käymään, Margret Halmilla ei kestä mikään kielen takana.
— Lauri Roderik on kotiin tultuaan ollut harvapuheinen ja umpimielinen. Minä en enää ole tuntea koko poikaveitikkaa; hän hautoo jotakin mielessään. Luultavasti rakkaudenhoureita. Milloin hän tahtoo lähteä ulkomaille kuten Juhani Halm, milloin puhelee alkavansa työskennellä minun konttorissani. Muistathan sopimuksemme, veli. Mitä on nyt tehtävä?
— Aluksi jääköön hän konttoriin. Juhani Halmia odotetaan taas keväällä kotiin: siihen mennessä pitää Liisun asian olla aivan selvillä. Siis nyt ei mitään matkaa; täytyy kaikin keinoin koettaa saada Margret ja tyttö suostumaan. Olen kerran saanut päähäni, että komissaarin syntirahain pitää toimittaa jotakin hyvää Gråbergin liikkeen palveluksessa.
— Mutta jollei hän ole tehnyt testamenttia, joutuu puolet Hannu Herman
Halmille.
— Ja luuletko, veli, tytön, luuletko Margretin suotta olleen Isossakyrössä!… Jääkää hyvästi… Ei, vielä yksi asia. Halmin kirjanpitäjä Tervola tuli minua ovessa vastaan matkapukuisena. Varmaankin on suurehko liikeyritys kysymyksessä … todennäköisesti kilpailua; rahdit nousevat. Eipä haittaisi, jos heti paikalla lähetettäisiin Nilsson etelään päin edeltäkäsin tilaamaan hevoset…
Kapteeni Edvardson oli erehtynyt kutsumuksestaan, kun ei ollut antautunut diplomaatti-uralle. Mutta kaikenlaisissa asioissa, eikä suinkaan vähimmin liikeasioissa, on kyllä tilaisuutta kulkea pienten etujen, salaisten vehkeitten, kätketyn vihamielisyyden, juonien ja kavaluuksien — joilla on niin tärkeä osa maailmanviisasten menestyksessä — mutkaista tietä. Epäilemättä oli silloin kuten nytkin rehellisiä kauppiaita, jotka halveksivat salapolkuja ja saivat osakseen toisten kunnioitusta samalla kun saavuttivat rikkauksia vakavilla kauppayrityksillä ja kaikin puolin kunnioitettavalla menettelytavalla. Mutta kun niinkin suuret kuin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, joita ei kukaan voinut moittia viekkaudesta tai petoksesta, sittenkin kilpailun innosta horjahtivat tekoihin, jotka eivät kestä ankaran siveysopin arvostelua, täytyy meidän tuomita heitä aikansa mukaan. Oikeuskäsitteet olivat silloin vielä hyvin kehittymättömät, ja kauppiaan omatunto oli avarampi kuin meidän aikoinamme. Verho, jolla hänen täytyi peitellä kauppayrityksiään kilpaveljiltään, esti häntä itseänsäkin selvästi näkemästä vaikuttimiensa arvoa, ja kuinka olisikaan hän voinut pysyä aivan tunnollisena, kun itse laitkin saattoivat hänet valitsemaan toiselta puolen salaamisen ja voiton, toiselta rehellisyyden ja tappion. Ne asetukset, jotka silloin yhtäältä kohtuuttomilla tullimaksuillaan yllyttivät salakuljetusta ja toisaalta kiertokirjeillä, joita saapui päälliköltä tullinhoitajille, sallivat kauppiaitten tullauttaa sadan kahvileiviskän sijasta kymmenen leiviskää — mitä olivat ne muuta kuin petollisuuden kasvattajia? Ken kerran vei tullikamariin vääriä lähetyslaskuja, miksei hän olisi toiste ilmoittanut Länsi-Intian rommitynnyriä etikka-astiaksi? Ei pitänyt vain liian karkeasti käyttää hyväkseen tullilaitoksen äänetöntä suostumusta. Jos onnistuttiin, oltiin toimekkaita liikemiehiä; jollei onnistuttu, ei ainoastaan jouduttu häviöön, vaan vieläpä lisäksi moitteen alaisiksi ja saatiin kulkea taitamattoman nimellä.
Samaan aikaan kun Gråberg ja Edvardson, kaksi taitavaa liikkeen mestaria, mylly ja sen hammasratas, lähtivät valvomaan yksityisiä etujaan, oli monta kaupungin asukasta parempien vaikuttimien johtamana rientänyt auttamaan naapurejaan heidän onnettomuudessaan. Suurin osa naapurikaupunkia oli heidän perille saapuessaan porona, mutta vielä sai Lauri Roderik, joka johti erästä ruiskua, avustaa jäljellä olevan pelastamisessa; vielä ehti Liisu Halm, jonka hänen avulias äitinsä oli lähettänyt viemään vaatteita ja ruokavaroja eniten kärsineille, tulla lohduttavaksi enkeliksi kauhun ja toivottomuuden tukalimpana hetkenä. Hän tunsi kiintymystä ja myötätuntoa nähdessään rohkean nuorukaisen pelottomana taistelevan liekkejä vastaan siinä, missä vaara oli suurin; samoin lämpeni Lauri Roderikin mieli, kun hänen serkkunsa haeskeli lumisilta kedoilta ja vielä palamattomista taloista kodittomia, jakaakseen heille lahjoja, jotka hätä teki kaksin verroin arvokkaiksi. Kerran kuuli Lauri Roderik Liisun kehoittavat kiitokset, kun hän pelasti köyhän lesken talon; toisen kerran huusi hän taas hyväksymisensä Liisulle, kun näki hänen antavan vilusta ja väsymyksestä puolikuolleelle ukolle nutun ja lasin viiniä. Siellä oli toisella tavoin Halm Gråbergia ja Gråberg Halmia vastassa; sielläkin oli kilvoittelua, mutta se oli rakkauden, rohkeuden ja itsensäkieltämisen palkatonta kilvoittelua.
Se ei jäänyt huomaamatta kapteeni Edvardsonilta, joka muutamien merimiesten johtajana autteli pelastustyössä ja sai neuvokkuudestaan kaikilta ansaittua kiitosta.
— Se käy niinkuin pitääkin, sanoi viekas kapteeni itsekseen.
Serkukset löysivät myöhään illalla kumpikin majapaikan niin hyvän kuin saattoi toivoa, toinen pappilasta, toinen talonpoikaistalosta kaupungin ulkopuolelta. Seuraavana päivänä he lähtivät puolenpäivän aikaan yhdessä kotimatkalle. Lauri Roderik oli Liisu Halmin avoreessä ajajana.
Hevonen oli uuvuksissa edellisen päivän ponnistuksista, matka sujui hitaasti, heillä oli hyvää aikaa keskustella.
Kun he hetkisen olivat puhelleet tulipalosta, kysyi Lauri Roderik äkkiä serkultaan, miten komissaari voi.
— Paremmin, vastasi Liisu.
— Ja oletko sinä yhä vielä yhtä armoton vanhusraukkaa kohtaan, vaikka tiedät, että hänen koronkiskomisensa oli vain teeskentelyä ja että hän salaa teki paljon hyvää?
— Niin, kuka muu kuin Jumala voi täydelleen tutkia ihmissydämen? Minä mielelläni uskoisin, että setäni olisi se, miksi hän luulee itseään: rehellinen katuja, joka menettelee katolilaisten tavan mukaan, katuja, joka etsii häväistystä eikä huoli kiitoksista. Mutta minä pelkään, että hän pettää itseään — että koronkiskominen, jolla hän on etsinyt ihmisten halveksimista, on sydämen syvimmässä sopessa hänen himonsa, aivan kuin rikkauden mukavuudetkin, joita hän salaa soi itselleen. Kumpikin, pelkään minä, oli teeskentelemistä Jumalan edessä ja omantunnon edessä. Katolilaiset eivät pidä varsin tarkkaa lukua siitä.
— Ei, Liisu, nyt vastustaa Gråberg Halmia toisin kuin ennen. Minä halveksin setääsi, kun sinä puolustit häntä; nyt puolustan minä häntä, kun sinä häntä halveksit. Et sinä koskaan saa minua uskomaan, ettei niin musertava katumuksenteko olisi vilpitön eikä minkään arvoinen Jumalan edessä.
— Oi, jospa se olisi vilpitön! En toivoisi mitään sen hartaammin. Mutta niin on nyt kerran, että Jumala tahtoo meidät kokonaan. Pidätä itsellesi pieninkin rahtunen vanhaa syntiolemusta, niin se pieni rahtunen tekee kaiken parannuksen mitättömäksi. Sinä sanoit oikein, ja samoinhan sanoi kiusaajakin sedälleni, että raha tahtoo meidät kokonaan, jos mielimme päästä sen suosioon. Mutta jos raha tahtoo koko sydämemme, kuinka tyytyisi Jumala vain puoleen? Ja jollei raha tunnusta muuta kuin rahaa, kuinka tunnustaisi Jumala meissä mitään muuta kuin oman kuvansa, joka on uusi ihminen kokonaan?
— Jumala tietää parhaiten, että me olemme heikkoja. Hän ei voi koskaan vaatia meiltä täydellisyyttä.
— Ei, mutta hän tahtoo joka päivä luoda meidät uusiksi Pyhän Henkensä kautta. Viisaasti on järjestetty se, että säilytämme aarteemme saviastiassa, jottei voima olisi meiltä, vaan Jumalalta.
— Sinä olet ajatellut niitä asioita enemmän kuin minä. Jos se nyt todellakin on "totuutta", kuten sanot … mikä on sinun mielestäsi sitten totuus?
— Ilvehditkö taas, kun taitamattomalta tyttö-paralta kysyt, mitä koko ihmiskunta on tavaillut tuhansia vuosia, saamatta siitä omin voimin selvää?
— En, minä kysyin sitä vain sentähden, että sinä sanoit hänen etsivän totuutta, jota minä muka en etsi. Minä tahtoisin mielelläni tietää, mikä se on, jonka pelkkä etsiminenkin tekee pahantekijän paremmaksi sitä, joka ei etsi, vastasi nuorukainen vakavammin kuin hänen serkkunsa olisi hänestä uskonut.
— No niin, jos tyydyt siihen, mitä jokainen talonpoikaistyttö voisi vastata, kun hän on käynyt kunnollisen rippikoulun, niin vastaan minä, että totuus on Jumalan sana elämään sovitettuna.
— Olkoon niin, älkäämme enää kiistelkö niin korkeista asioista. Mutta sano, oliko siinä tapauksessa inhimillistä, oliko armeliasta, että niin ankarana murskasit sen ainoan, mikä onnettomalle sedällesi soi edes vähän omantunnon rauhaa — nuo hyvät työt, jotka sinä tuomitset?
— Saatoinko tehdä toisin valehtelematta? Sinä olet oppinut mies, sinä, Lauri Roderik, ja jollet olekaan oppinut, niin tiedät kuitenkin paljon enemmän kuin minä maallisia asioita. Mutta minä sanon, että vaikka jollakin meistä olisi koko maailman viisaus ja enemmän kuin keisarin valta, ja vaikka hän olisi enemmän kunnioitettu ja onnellisempi kuin kukaan kuolevaisista ja vaikka hän vapaaehtoisesti laskeutuisi suuruutensa korkeudesta, antaisi viime roponsa armeliaisuuslaitokselle, tulisi köyhäksi, taitamattomaksi, voimattomaksi, halveksituksi ja onnettomaksi, tai vaikkapa hän antaisi henkensäkin ja kaikki, mitä hänellä on rakasta maailmassa, ja tekisi työtä, paastoaisi, kärsisi kuolemaansa asti enemmän kuin pyhät marttyyrit ovat ennen häntä kärsineet totuuden tähden — ja tulisi sitten kaikkine kärsimyksineen ja tekoineen taivaan portille ja kysyisi: olenko tehnyt kylliksi? olenko uhrannut tarpeeksi? niin ikuinen ääni vastaisi hänelle: et, et ole tehnyt kylliksi, siten ei tule koskaan, ei koskaan kylliksi! Ei yhdenkään ihmisen uhri ole niin suuri, ei mikään kärsiminen, eivät mitkään teot niin täysin riittävät, että kukaan niillä voisi ostaa edes tuumankaan verran autuutta. Sen voi ainoastaan Kristus antaa meille, ja Hän antaa sen ilmaiseksi.
Liisu oli puhunut melkein vapisevin äänin, posket innostuksesta hehkuvina. Mutta nuorukainen ei katsellut häntä … hän tuijotti ääneti harmaaseen iltahämärään, ja uusia ajatuksia ja tunteita alkoi nousta hänen sydämensä sumusta.