17. KUN RAHA KÄY SOTAA.
Maailman valtiaskin voi tavata voittajansa.
Nimitämme kilpailevista kaupungeista X-kyläksi sen, joka paloi, ja Y-kyläksi sen, joka entisellään jatkoi toimintaansa Halmin ja Gråbergin toiminimien loistavan hallituksen aikana.
X-kylän palo oli tuhoisa, mutta ei perinpohjaista häviötä tuottava. Rikkaimmat ja parhaiten rakennetut korttelit myymälöineen olivat porona, mutta vielä oli noiden raunioiden ohessa kolmas osa onnetonta kaupunkia jäljellä; suurin osa kellareja ja satama-aittoja oli säilynyt tulen hävitykseltä. Kapteeni Edvardson oli joltista menestystä saavuttaen ensi hämmennyksen aikana selitellyt kauppiaille, mitä etuja olisi kaupungin muuttamisesta; mutta muutamissa päivissä saivat palovahingonkärsineet uutta rohkeutta ja hylkäsivät kaikki siinä tarkoituksessa tehdyt ehdotukset. Polttava kysymys, olisiko kaupunki rakennettava uudelleen, vai tulisiko sen kadota Suomenmaan kartasta, oli päivän tunnussanana kaikkien huulilla. Ensi kerran pitkistä ajoista jäivät pienet yksityisetujen kiistat syrjään yhteisen taistelukysymyksen tieltä; välinpitämättömimmissäkin heräsi rakkaus kotilieteen; jotkut vain saattoivat tyytyä jättämään hävitetyn paikan, missä heidän kehtonsa oli ollut. Vihamiehet sopivat, vihat unohtuivat, katkeroituneet kilpaveljet syleilivät toisiaan, vakaasti vannoen puolustavansa kaupunkiaan viimeiseen veripisaraan asti, ja ainoastaan kaksi tai kolme nuorta kauppahuonetta selitti olevansa halukkaita muuttamaan.
Muutaman penikulman päässä palopaikasta, onnellisessa Y-kylässä, mistä kertomuksemme alkoi, katseltiin asiaa toiselta kannalta. Sielläkin karkoitti tuo suuri asia syrjään pienet harrastukset; mielipiteet olivat erilaiset; muutamat pelkäsivät joutuvansa tulokkaitten rinnalla varjoon ja vastustivat kaupunkien yhdistämistä, mutta suuri enemmistö uneksi kotikaupungistaan tulevan mahtavan kauppakaupungin ja kannatti kaikin voimin Halmin ja Gråbergin suunnitelmia, jotka tarkoittivat kaupungin suuruutta.
Molemmat kilvoittelevat kauppahuoneet tekivät siinä asiassa yhteiseksi hyödyksi rauhan ja liiton, kuitenkin kumpikin ääneti itsekseen päättäen kaikissa muissa asioissa jatkaa kilpailua omaksi edukseen. Kumpikin toi mukanaan taisteluun joukon liittolaisia, ja tuo pääoman ja vaikutusvallan yhdistynyt voima tuli niin suureksi, että se kukisti kaiken vastarinnan.
Pormestarit ja neuvosmiehet olivat liittolaisten kätyrejä. Porvaristo kutsuttiin kokoon, ja yksin mielin päätettiin kehoittaa palovahingonkärsineitä miehissä muuttamaan ja tarjottiin heille siinä tapauksessa laaja, siihen asti vielä asumaton ala kaupungin maata, vapautus maksuista ensi vuosina ynnä muita melkoisen suuria etuja. Korkeimmassa paikassa oli jo asiaa valmistettu; sanottiin olevan valtiolle edullisempaa luoda yksi suuri ja kukoistava tapulikaupunki kuin pysyttää olemassa kahta pientä, jotka ehkäisivät toinen toisensa edistymistä eivätkä koskaan voisi vaurastua. Näyttihän sellainen kansantalous varsin oikeutetulta: puuttui vain niiden suostumus, joiden olisi pitänyt muuttaa.
Siinäpä olikin pulma, jonka selvitteleminen ei ollut helppoa. Raha lähti taisteluun järeällä tykistöllään, ja missä se ei vaikuttanut, kevein kenttäkanuunin. Halm ja Gråberg latasivat tykit, Edvardson oli taitava ampuja. Hän, viekas herra, matkusteli edestakaisin kaupunkien väliä, jakeli missä lupauksia, missä rahaa ja kaikkialla hyviä neuvoja, lähetti palaneeseen kaupunkiin kätyrinsä — ne kaksi kauppiasta, jotka olivat vähemmistön johtajina ja siten pelastuivat vararikosta — ja sai kannatusta ja suurta ylistystä palon aikana osoittamastaan toimeliaasta avusta. Rakennustarpeita alkoi tulla suuret määrät palovahingonkärsineitä varten: hän osti ne kalliista hinnasta, osti kaikki tiilet ja valmiit hirret, mitä oli likitienoilla; hän tarjosi omassa kaupungissaan työansiota kaikille kirvesmiehille, sepille ja käsityöläisille, jotka olivat valmiita rakentamaan palaneita taloja uudelleen. Kaikki se maksoi sievät summat, mutta mitäpä siitä? Raha kävi sotaa, hävitti vihollisen aluetta, matki roomalaisia ja kylvi suolaa hävinneen kaupungin raunioille merkiksi siitä, ettei sen pitänyt koskaan enää uudelleen sorasta kohota. Ja raha on mahtava sotaherra; se lähettelee kaikkialle vakoojiaan ja tähystelijöitään, kaivaa miinoja vihollisen heikkoihin kohtiin, ampuu muurit rikki ja valloittaa väkirynnäköllä vallit: missäpä se ei voittaisi?
Missä? Toisinaan sattuu kuitenkin, että se ajetaan pakosalle; sattuu, että raha nousee rahaa vastaan ja voimakkaampi voittaa; mutta välistä sattuu raha myöskin kohtaamaan inhimillisiä tunteita, joita se ei pidä minkään arvoisina, tai lahjomattoman vakaumuksen, jota se ei ole muistanut ottaa huomioon, ja silloin voi tuo maailman valtiaskin tavata voittajansa. Sellainen harvinainen tapaus sattui todellakin tuossa taistelussa, jota käytiin kaupungin olemassaolosta.
Palaneessakin kaupungissa oli rahamiehiä, jotka unohtivat kaikki keskinäiset riitansa ja kilpailunsa, yhtyivät liittoon ja syöksivät yhteisiä rahavoimia taisteluun mahtavaa ahdistajaa vastaan. Ylt'ympäri maaseuduilla käytiin kaikkien ihmeeksi kuin jonkinlaista huutokauppaa työvoimista ja rakennusaineista, joiden hinnat kohosivat ennen kuulumattomasti siitä, että kumpikin puolue oli kilvan huutajana. Mutta juuri sille olikin Edvardson laskelmansa perustanut: vaikkapa hänen isänniltään menikin korkeitten hintojen tähden melkoisia summia, niin olihan siten uudelleen rakenteleminenkin kuolemaan tuomitussa kaupungissa vaikeampaa; vähävaraisten ei ollut ajattelemistakaan ruveta rakennuspuuhiin, he nurisivat äänekkäästi ja alkoivat taipua sen vähemmistön yllytyksiin, joka puolusti pois muuttamista. Voitto jäi taistelussa rahan puolelle, mutta pian tapahtui käänne.
Koti- ja synnyinseudun rakkaus kasvoi sitä voimakkaammaksi mitä ankarammin oli taisteltava suuren palon aiheuttamia luonnollisia tai teennäisiä vaikeuksia vastaan. Joukko palaneen kaupungin asukkaita, köyhiä ja rikkaita, yhtyi lujaan liittoon, vannoen vastustavansa poismuuttamista. He hankkivat pääomia, auttoivat varattomia, lähettivät ostelijoita etäisemmille seuduille, pitivät kokouksia, kehoittivat pontevasti jokaista rupeamaan puolelleen ja toimittivat edustajan pyytämään hallitukselta korottomia lainoja kaupungin uudelleen rakentamista varten. He selittivät vakaumuksen lämmöllä, ettei harvaanasuttu maa suinkaan tarvitse muutamia suuria kaupunkeja, joiden välillä on laajoja erämaita, vaan sopiviin kohtiin perustettuja pienempiä tapulipaikkoja, jotka suojelevat monopolikaupasta ja joista maalaisilla on vara valita edullisin. Vielä ei ollut tullut sanomalehtien aika avata taistelutannerta sellaisille asioille: pienet "aviisit", joita toimitettiin Turussa ja Helsingissä ja jotka maaseudulle saapuivat ainoastaan kerran tai korkeintaan kahdesti viikossa, säästivät ahdasta tilaansa oppineille tutkielmille, hiippakuntain uutisille tai rakkausnovelleille, joten niissä tuskin oli riviäkään palaneesta kaupungista tai sen epävarmasta tulevaisuudesta. Suullinen sana kävi, niin hyvin kuin saattoi, sotaa sen puolesta, mitä katsottiin oikeaksi tai hyödylliseksi; se sotkeutui huhuihin tai intoili mieskohtaisen vastenmielisyyden orjana, mutta vihdoin syntyi siitä yleinen mielipide, joka vastusti rahan valtaa. Kaikki lukuunotettuna oli tuo mielipide, olipa se sitten vastustava tai puolustava, suureksi onneksi kahdelle kaupungille, jotka siihen asti olivat raadelleet itseään ja toisiaan pienten mieskohtaisten asiain tähden. Ne olivat saaneet yleisen päämäärän, jonka puolesta kannatti taistella; se yhdisti hajaantuneet tahdot, vahvisti niitä ja nuorensi ne: ahdistaja tunsi voimiensa kasvavan, ahdistettu tunsi elämisen rohkeutta.
Noin neljä viikkoa palon jälkeen oli taistelu ja jännitys kaupunkien välillä yltynyt ylimmilleen. Ratkaisu oli ennen kaikkea maan hallituksen vallassa, joka ei tosin mahtisanalla kuten entiseen aikaan voinut suorastaan pakottaa toisen kaupungin asukkaita muuttamaan toiseen, mutta siitä huolimatta saattoi päästä saman tarkoituksen perille kieltämällä X-kylältä apunsa, lakkauttamalla sen tullikamarin, säästämällä postimestarin palkan ja ennen kaikkea viivyttelemällä uutta kaupungin järjestelyä äärettömän kauan. Se, mikä meidän aikoinamme näyttää mahdottomalta, oli silloisen epäluotettavan ja mieskohtaisesta vaikutusvallasta riippuvan valtiotaidon tähden sekä mahdollista että monen mielestä hyvin todenmukaistakin. Mahtavilla liittolaisilla Halmilla ja Gråbergilla oli puolellaan kumpaisenkin kaupungin pormestari sekä myöskin maaherra ja — mikä oli vielä tärkeämpää — maaherran rouva, joka taas oli läheistä sukua eräälle silloin kaikkivoivalle hallitusta johtavalle miehelle. Kaikki käyttöjouset pantiin toimimaan, kaikki rattaat voideltiin — alhaisimmissa piireissä helisevillä, ylemmissä vakuuttavilla perusteilla, sillä, moitittakoonpa Suomen virkamiehiä mistä tahansa, lahjoja he eivät ota eivätkä ottaneet silloinkaan. Kaiken sen pohjana oli kuitenkin syvimmällä kauppakysymys, toisin sanoen rahakysymys; vielä kerran oli siis raha voittava tuossa verettömässä, mutta itsepintaisessa taistelussa. Halm ja Gråberg uskoivat niin lujasti rahan voittavan, että he, niin liittolaisia kuin olivatkin, jo alkoivat salaisen keskinäisen sotansa Y-kylän kaupungin parhaimmista varastopaikoista, joiden uskottiin tulevan kahta arvokkaammiksi X-kylän muuton johdosta.
Taitavat sotapäälliköt eivät koskaan, vaikka olisivat kuinka varmat voitosta, jätä tukematta vahvaa asemaansa uudella puolustus- tai hyökkäysvarustuksella, jos vain on mahdollista. Sellainen keino, jolla oli valtava vaikutus X-kylän kaupunkiin, oli vielä käyttämättä. Kummankin kaupungin satamat olivat nimittäin koko länsirannikon kohtalon alaisia: ne mataloituivat aikojen kuluessa kaikkea uudelleen muodostavasta maankohoamisesta, joka niillä seuduin alentaa merenpinnan keskikorkeuden neljä jalkaa vuosisadassa. Jos nyt Y-kylän onnistuisi näyttää, että sillä oli parempi satama kuin X-kylällä, niin olisihan se melkein vastustamaton syy muuttamiseen. Eikö voitaisi luontoa pakottaa tuomaan ilmi tuota pätevää syytä? Niin, voitaisiinpa niinkin, jos puhdistettaisiin ennen käytännössä ollut, mutta sittemmin mataloitunut mukavampi kulkuväylä. Se maksoi rahaa ja oli siis, sekin, rahan tykistöä; mutta toivottiin, että saataisiin rahat kuoletuslainana viideksikymmeneksi vuodeksi. Voitto olisi tuleva sinä hetkenä eläville; jälkeentulevaiset saisivat maksaa.
Porvaristo kutsuttiin kokoon. Se hämmästyi kustannusehdotusta, mutta näytti tottelevaisesti tyytyvän mahtavien viisaaseen ennustukseen. Kaikki oli jo käydä toivon mukaan, kun odottamaton vastustaja ilmestyi.
Konsuli Lauri Gråbergilla oli vanha, lapseton setä, entinen raatimies ja kalakauppias Rufus Gråberg, omituinen olio, jota harvoin enää nähtiin muualla kuin kalastuspaikoissa, missä hän asiantuntijana antoi hyviä neuvoja kalojen suolaamisessa ja astioihin panemisessa. Pieni, laiha ja rattoisa ukko vinoine tekotukkineen, sarkatakin alaisine punaisine villapaitoineen ja monine sananlaskuineen, oli kaikkien kesken tunnettu sukkelasta päästään ja ivallisuudestaan. Kaupungin asioista hän oli pitkät ajat ollut niin välinpitämätön, että herätti yleistä kummastusta, kun hän vastustajain johtajana esiintyi omaa veljensäpoikaa vastaan.
— Minä olen kuullut sanottavan — hän alkoi — ettei hyttysen ääni taivaaseen ulotu, mutta sanotaanpa myöskin: ei niin pientä ääntä, missä ei vähän mieltä. Nyt tahdotte puhdistaa Virran salmen houkutellaksenne naapureja tänne, ja kun he tulevat, tahdotte antaa heidän maksaa. Mutta ei märkä maa vettä kaipaa; heillä on kylliksi maksamista omassa vahingossaan; miksikä me maksattaisimme heillä omat etumme? Te arvelette, että hyvään kaivoon sopii kyllä kaksikin sammakkoa, mutta minä sanon teille: vieraan väen tänne kokoaminen on sama kuin kalastaja panisi lapsensa perkaamaan — kalan perkaa, kaksi syö. Antakaa X-kylän olla rauhassa, oma pata kullakin on hyvä tulella, vaikka vettä kiehukoon.
Pieni, harmaapäinen ukko seisoi siinä rohkeana ja tuimana nuorempien keskellä, joista moni oli hautonut mielessään samaa ajatusta, rohkenematta kuitenkaan lausua sitä. Siitä syntyi kapina leirissä, mielipiteet hajaantuivat: vastapuolue oli saanut puhemiehen. Edvardson oli poissa jossakin myyränteillään; pormestari oli joutunut riitaan kaupungin kanssa palkkaeduista; Lauri Gråberg ei uskaltanut loukata lapsetonta setää — jonka epäiltiin aikovan määrätä melkoisen suuret varansa yleisiin laitoksiin. Hannu Herman Halmilla ei ollut sellaista vaikenemisen syytä. Hän kuvaili, mitä etuja kaupungilla olisi sataman parantamisesta ja kauppalaivaston suurentamisesta, mutta hän ei puhunut niin voimakkaasti kuin tavallisesti, hän oli hajamielinen, hän ajatteli jotakin muuta. Itsepäinen ukko vastasi hänelle sananparsillaan: ei sanoista siltaa saa, puita siihen tarvitaan, ja se ei ole vielä linnulla kuvussa, mikä nokassa. Päätöstä ei saatu toimeen; raha joutui tappiolle etuvartiokahakassa, ratkaiseva taistelu oli jäljellä, ja se taisteltaisiin hallituksen keskipisteessä.
— Rufus-vanhus on kuitenkin älykäs mies, kuului kuiskauksia voitolle pääsevän vastapuolueen kesken. — Häneen voi sovittaa erään hänen omia sananparsiaan:
Vanhaa koiraa ei pidä halveksia, se voi purra luuhun asti.