18. MOLEMMISSA KONTTOREISSA.
Hän osaa olla vaiti; hänestä voi vielä tulla kauppias.
— Mitä uutta? kysyi konsuli Gråberg kapteeni Edvardsonilta, joka astui konttoriin kellon lyödessä yhtätoista ennen puoltapäivää.
Kapteeni pyyhkäisi hattuaan, pani sen varovaisesti vaarnaan ja vastasi:
— Kirkasta mastossa, räntää kannella. Kävihän eilen hullusti porvariston kokouksessa?
— Kävi. Sointiteeri oli poissa. Olithan, veli, X-kylässä?
— Olin. Ja maaherran luona. He lyöttäytyvät yhteen kuin muurahaiset tuhkakasaan. Ei pirukaan voi pitää heitä aisoissa. Minä olen jo menettänyt 80.000 rakennustarpeihin ja tiiliin, niinkuin käskit, veli; minä olen tilannut heidän parhaat työmiehensä; Millberg ja Andersson ovat juosseet saappaansa puhki meidän asioillamme, ja kuitenkin käy kaikki päinmäntyyn. Miten onkaan? Ceder ja Alrot ovat alkaneet tehdä kivijalkaa uusiin taloihinsa! Luulenpa, että uusi järjestely nuo herrat kyllä opettaa, jos se tulee ajoissa. Mutta sitä ei tule, veli Gråberg; maaherran rouva on meidän puolellamme; minä kuulin sen varmalta taholta, mitäpä silloin lukua pikku herroista?
— Naisten suosio on kuin huhtikuun lumi!
— Aivan niin, jos suosio koskee miestä. Mutta nyt koskeekin ystävyys sattumalta toista naista. Armollinen rouva ei voi koskaan unohtaa, että hänen lastensa köyhä kotiopettajatar koroitettiin upporikkaan kauppaneuvos Halmin rouvaksi. Se on armollisen rouvan tekoa, ainakin hän niin uskoo, ja kukapa ei olisi niin heikko, että pitäisi nukeistaan? Siis: Halm kuiskaa sanasen rouvalleen, pikku rouva kuiskaa sanasen armolliselle rouvalle, armollinen rouva kuiskaa saman enolleen, ministerille. X-kylä on hukassa; sen tulevaisuus ei ole senkään arvoinen kuin lyijykynä…
Niin sanoen katkaisi kapteeni ikäänkuin ajatuksissaan yhden kuudesta lyijykynästä, jotka aina olivat rivissä hänen isäntänsä kirjoituspöydällä.
— Mutta — huomautti Gråberg sulkakynää pureskellen — tässä torin varrella asuvan pikku rouvan mieleen voisi jolloinkin juolahtaa kuiskata sananen meistä.
— Olet oikeassa, veli, kapteeni vastasi. Siihenpä juuri tarvitsemmekin mutkan, ja minä luulen löytäneeni sen. Kohta tiedän, mitä tarvitsen, komissaari Sten Halmista. Se koskee suvun kunniaa. Olkaa huoletta; kauppaneuvoksettarelle ei juolahda mieleen kuiskata yhtään ainoaa sanaa Gråbergin kauppahuoneen asioista.
— Veli Edvardson!… Oletpa itse oveluus, veli!… Tiedätkö, veli, että Lauri Roderik taaskin muutti mielensä ja lähti yliopistoon?
— Mitä poikain kujeita se on? Enkö nähnyt hänen ja tytön toimivan ihan kuin pitikin X-kylän palossa? Minä luulin nuorten jo olevan kihloissa.
— Minä en ymmärrä, mikä pojassa on. Milloin konttoriin, milloin ulkomaanmatkoille, milloin taas yliopistoon. Ei ole varsin kehuttavasti tuhannen markan velkakirjasi laita, veli hyvä. Minä päästin hänet. Kun hän kerran alkoi, niin jäähdyttäköön nyt intoaan maisterinarvolla.
— Veli Gråberg … anna anteeksi, minun periaatteeni on, ettei liikemies koskaan saa olla kunnianhimoinen. Maisteriko? Kaikkia vielä! Halm tallasi kauppaneuvoksen valtakirjan jalkoihinsa, mutta nyt, kun hän on ehtinyt tarkemmin miettiä asiaa, ei hän sitä myisi kokonaisesta laivastakaan. Meidän puolestamme kernaasti. Jokainen kunnianhimo on huono kauppa… Lauri Roderik itsensä pilalle lukeneeksi maisteriksi! Eikö hän ole puhunut tytöstä?
— Ei sanaakaan.
— Hän osaa siis olla vaiti; onhan sitten jotakin toivoa. Kun osaa olla vaiti kahdenkymmenen ikäisenä, osaa kyllä hoitaa liikeasioita neljänkymmenen vanhana. Hänestä voi vielä tulla kauppias.
Konsuli Gråberg huokasi. Hän ei luottanut siihen lohdutukseen, vaan pelkäsi, ettei hänen ainoa poikansa koskaan tulisi isänsä paikalle konttoriin. Mutta tulisihan hänestä maisteri; se oli kuitenkin edes vähäinen lohdutus oppimattomalle isälle, jonka oli täytynyt lukea maantiedettä vanhoilla päivillään, saadakseen selville, mille maailman kulmalle hän lähetteli laivojaan.
Samaan aikaan oli kauppaneuvos Halm konttorissaan silmäillyt postissa tulleita tietoja ja sanoi kirjanpitäjä Stenmanille:
— Otava on Lontoossa. Nopea matka, kymmenen päivää. Kingslaw & Pojat ilmoittaa Odessan rahtien olevan kalliimpia kuin miesmuistiin. Edestakaisin yli 60.000. Tervola teki tehtävänsä kuin mies.
— Tervolan olisi pitänyt olla täällä jo kaksi viikkoa takaperin, vastasi Stenman kääntämättä silmiään konttokirjastaan.
Isäntä oli vaiti. Nuori kirjanpitäjä oli toimittanut asiansa ja toimittanut sen hyvin; miten hänen sitten kävi, se oli tosin sivuasia. Mutta vankallekaan pohjalle päässyt kauppias ei ole vapaa inhimillisistä heikkouksista, ja Halm tunsi rinnassaan jotakin isällisen hyväntahtoisuuden tapaista tuota ripeää, kunnon nuorukaista kohtaan. Olihan Tervola hänen koroittamansa…
Puolen tunnin kuluttua, joka ääneti käytettiin lähetettävien kirjeiden hyväksi, sanoi Halm Stenmanille:
— Meillä on tänään ristiäiset.
— Toivotan onnea, vastasi kirjanpitäjä kuivasti.
— Stenman … minä olen saanut huonoja sanomia Juhanista. Hän pelaa…
Stenman pudisti päätään, pani nuuskaa ja kirjoitti yhä edelleen.
— Nyt saan jo kolmannen kerran maksaa hänen velkansa. Se ei käy päinsä, Stenman. Minä käsken hänen heti palata kotiin Ruotsin kautta.
— Keskellä talveako?
— Niin, keskellä talvea. Pohjanmeri ja Ahvenanmeri eivät ole mitään Lontoon pelihuoneiden rinnalla. Jos kadottaisin hänet… Jumala rankaisee meitä, Stenman!… Silloin on minulla jäljellä vain äsken syntynyt poika, joka kastetaan tänään. Stenman, meidän täytyy tehdä jotakin köyhäin hyväksi; ei meillä ole siunausta lapsistamme, jollemme tee mitään muiden hyväksi. Kirjoita 500 merimieshuoneelle leskiä ja orpoja varten. Mutta se ei riitä, Stenman; me perustamme Y-kylään säästöpankin tämän päivän muistoksi. Minä annan 1.000 pohjarahastoksi.
— Määräsittehän, patruuna, kaksi prosenttia Otavan Odessan matkan tuloista kauppiaitten apukassaan. Tehnee 1.000 tai 1.200.
— Se on totta, sitä en muistanutkaan. Mutta samapa se; se lintu ei ole vielä kynitty. Kirjoita 500 merimieshuoneelle ja 1.000 säästöpankille. Onni on häilyväinen, täytyy tehdä jotakin hyvää. Täytyy jättää muisto jälkeensä… Jos kuolen, Stenman, on testamentissani määräys sinulle.
— Se on suotta. Te elätte kolmekymmentä vuotta kauemmin kuin minä.
— En saa rauhaa ajatellessani Juhania. No, niin… Porvaristo teki tenän eilen; Rufus-ukko lateli sukkeluuksiaan. Minusta se on samantekevää; minä alan kyllästyä koko sotkuun. Gråberg on ostanut uuden varastopaikan sataman luota. Edvardson kylvää rahoja kuin hietaa. Se on hänen keksintönsä, Stenman.
— Johan sanoin teille, patruuna, ettei siinä miehessä ole yhtään suoraa paikkaa. Toiminimi tietää, mitä hän on miehiään. Minerva tuotti aikoinaan hyvin, mutta mitä siitä tuli? Merilainoja siitä tuli, käräjänkäyntejä siitä tuli. Toiminimi ei luullakseni kiittänyt Edvardsonia. Ja moisen miehen kanssa ryhdytte uudelleen asioihin, patruuna!
— Liikeasioissa, Stenman, täytyy katsoa eteensä, mutta täytyy myöskin osata unohtaa. Gråberg ei saata unohtaa; sentähden hän onkin vain pikkukauppias ja sinä pysyykin… Nyt lähden veljeni Stenin luo. Hänet on kutsuttu kummiksi.
— Komissaariko? kysyi Stenman hyvin kummastuneena ja unohti panna hyppysissään olevan nuuskan nenäänsä.
— Kummastuttaako se sinua? Onhan hän vanhin veljeni.
— Antakaa anteeksi — Stenman vastasi hämillään — minä luulin, että hän on hullu.
— Omituinen hän on, mutta ei hullu. Margret pitää häntä häkissä. Minun velvollisuuteni on valvoa, miten hän tulee toimeen vanhoilla päivillään.
Kauppaneuvos otti hatun, kepin, turkkitakin ja oli kohta tiessään. Vanha kirjanpitäjä katsoi hänen jälkeensä, alkoi vuolla uutta sulkakynää ja jupisi itsekseen:
— Isä oli viisain kaikista, kunnes tuli hulluksi… Sten oli uskaliain, kunnes hänkin tuli hulluksi… Otto Kristofer oli tyhmin ja hyväluontoisin; hänellä säilyikin se rahtunen ymmärrystä, mikä hänellä oli… Hannu Herman on paras kaikista; tuleeko hänkin nyt hulluksi?… Juhani tulee Sten Halmiin; hän menettää järkensä.
Huono kauppa … saldona kaikesta haaksirikko, haaksirikko!