19. SYYRAKIN KIRJA.
Älä ryhdy moneen asiaan.
Rouva Margret Halm harjoitti, niinkuin tiedämme, omin päin kauppaa ja asui omassa hyvin rakennetussa talossaan Kauppiaankadun varrella. Kirjanpitäjä seisoi kauppapöydän takana puodissa, punnitsi kahvia, sokeria, inkivääriä ja pohjanahkaa, mittasi purutupakkaa ja Lybeckin karttuunia, tyrkytteli terva-ukkojen vaimoille punaisia silkkihuiveja ja ilahdutti lasten mieltä veskunoilla ja Venäjän prenikoilla. Myymälän takana oli puotikamari, joka aina haisi bresiljalta ja jossa Liisu toimitteli konttoristin tehtäviä, milloin häntä ei tarvittu myymälässä apuna. Puotikamarin takana oli Margret-rouvan yksityinen työhuone, jonne hän vei parhaimmat liiketuttavansa, ja sen takana taas erittäin huolellisesti siistitty sali ja aution näköinen, yhtä siisti vierashuone pitkine sohvineen ja kullattuine peilinkehyksiä koristavine aarnikotkineen sekä vihdoin tilava keittiö ynnä väentupa renkejä ja ostajia varten pihan toisella puolen. Rakennuksen yläkerrassa oli ajan tavan mukaan kaksi suurta huonetta, joista oli yksi kummallakin puolen avaraa ullakkoa ja jotka alkujaan olivat aiotut vierashuoneiksi, mutta joista sittemmin pohjoispuolella olevassa asui komissaari Halm ja eteläpuolella olevassa hänen veljensä tytär, Liisu Halm, niinä harvoina hetkinä, jotka hän saattoi käyttää omiin toimiinsa. Portaat ja eteiset, joihin oli sirotettu katajan havuja, olivat erittäin puhtaat, koko talo todisti säästäväisyyttä, järjestystä ja vankkaa varallisuutta. Eikä muita ylellisyyden merkkejä ollut kuin vierashuone, jota lämmitettiin kahdesti vuodessa välttämättömiä kahvipitoja varten, mutta joka muun ajan oli autiona, kylmänä ja kolkkona kuin naulassa riippuva paraadiunivormu.
Kapteeni Edvardson oli Margret-rouvan luona tiedustelemassa, kun kauppaneuvos Halm tuli kälynsä luo, joka parhaillaan kutoi sukkaa. Herrat tervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmästi, senjälkeen kapteeni otti hattunsa, siveli sen nukkaa keltaisilla hansikkaillaan, suuteli emännän suurta kättä ja pyysi saada pysyä edelleenkin hänen suosiossaan. Margret-rouva löi vastineeksi häntä keveästi villasukallaan ja virkahti, että he kyllä pysyisivät hyvinä ystävinä, jos vain Edvardson lakkaisi houkuttelemasta hänen tervatalonpoikiaan Gråbergin puolelle. Mitä X-kylään tuli, arveli Margret-rouva, että se, joka oli pistänyt lusikkansa toisen keittoon, saisi syyttää itseään, jos polttaisi näppinsä. — Hyvästi, serkku; käykää katsomassa… Ja Hannu-lanko, kas, sepä oli hauskaa! Saanko tarjota lasin piparmintulla höystettyä viiniä?
Hannu-lanko ei suvainnut huolia piparmintusta; hän silitteli Margret-rouvan erinomaisen valkoista ja erinomaisen laiskaa kissaa ja sanoi, ettei hän luottanut kutsumuskorttiin, vaan lähti itse kuulemaan, tahtoisiko käly kantaa hänen pienen poikansa kasteelle. Sitäpaitsi koski käynti Sten-veljeä, joka myöskin oli kutsuttu, jos vain terveys sallisi hänen tulla.
Margret-rouva kiitti kunniasta ja sanoi kyllä tulevansa ja ottavansa Liisunkin mukaan, koska lanko oli kunnioittanut häntä lähettämällä kutsukortin, mutta ukolle saattaisi lähettää ristiäiskonvehdit ullakkohuoneeseen; hänen oli viisainta istua kuin orava häkissään.
— Margret, sanoi kauppaneuvos, jos sinulla olisi onneton veli ja hän asuisi muutaman askelen päässä talostasi, häpeäisitkö sinä tunnustaa häntä sukulaiseksesi?
— Kysymys sekin, lanko! En. Mutta viisas hänen pitäisi olla. Järkeä ei Stenissä ollut kahdentoista killinginkään verran, kun laahasin hänet tänne Isostakyröstä. Vanha pahus oli hänessä, ja varjelkoon, mimmoisia houreita hänellä oli muka jonkinlaisten pahantekojen sovittamisesta! Ihminen on heikko olento, lanko; meidän ei sovi mellastella tämän maailman tavaroilla kuin järjettömien elukoitten, muista se. Hannu; Belialin puro käy läpi Halmin suvun. No, toden totta, emmepä me muutkaan ole paljoa parempia; sama on vikana Gråbergissa ja koko liudassa. Liisu vain sai edes vähän hillityksi Sten-lankoa; sentähden arvelin: mitäpä hyötyä olisi lääkärien ja apteekkarien palkkaamisesta? Tässä ei auta mikään cremortartari (viinikivi). Minä otin Pokkisen Annan hoitamaan häntä ruoasta ja kahdesta riksistä viikossa, siinä ei käy säästäminen ja itse huolehdin joka päivä, että hän sai säännöllisesti pehmeäksi keitettyjä munia, kalaa ja kanasoppaa. Otto Kristofer-vainajan yönuttu ja tohvelit olivat hänellä vuoteensa vieressä, lautapeliä ei maksanut vaivaa muuttaa sinne. Tosin hän yritti joskus hulluuksissaan mennä ulos, mutta silloin lähetettiin Liisu hänen luokseen, ja hän tyyntyi. Liisu luki joka päivä hänelle Jumalan sanaa; minä arvelen, että siinä oli hänen apteekkinsa. Rahaa hän ei saanut koskaan nähdä, se oli hänelle myrkkyä; mutta kun hän tuli vähän paremmin mukiinmeneväksi päästään, alkoi Liisu karkoittaa hänestä paholaisen juonia. Ensin oli hänellä kaulassaan, ikäänkuin sattumalta, keltainen kaulahuivi; siitä vetäytyivät, ajatteles lanko, Stenin kasvot vääriksi, mutta koska huivin omistaja oli Liisu, oppi hän sitä sietämään. Sitten hän tottui sietämään keltaisia hansikkaita, keltaista sitruunaa ja vihdoin messinkistä kynttilänjalkaa. Toista oli, kun Liisu sitten rohkeni näyttää hänelle kultasormustaan ikäänkuin leikillä; me luulimme, että hän tulisi tuiki hulluksi uudelleen. Pokkisen Anna ja minä seisoimme vartijoina oven luona, hän näet pyrki ulos; hän, pitkä, voimakas mies; olisimme me siinä olleet aika pulassa, jollei Liisu olisi saanut häntä jälleen lauhkeaksi. Kolmen päivän perästä hän saattoi sietää kultasormusta, ja nyt hän voi katsoa mitä tahansa muuta paitsi rahaa. Kuulehan vain, lanko; hän ei kärsi seteliä eikä edes kuudenäyrin rahaakaan! Ei ketään, paitsi meitä kolmea, Liisua, Annaa ja minua, ole viiteen viikkoon päässyt hänen luokseen; sinä, lanko, olet ensimmäinen. Tahtoihan kyllä Edvardsonkin sinne, mutta minäpä en päästänytkään.
— Ennen kuka muu hyvänsä kuin Edvardson! Minä olen iloinen, Margret, että sinä olet ollut niin ystävällinen Sten-veli-raukalle; kyllä se päivä tulee, jolloin vaivasi runsaasti palkitaan. Ymmärräthän kuitenkin, ettei hänen asioitaan voi jättää noin vain oman onnensa nojaan. Velkakirjat voisivat langeta, obligatsioneja saatettaisiin vaatia maksettaviksi tai saattaisi niitä joutua arpaan. Mitä siitä arvelet? Tahdotko, että minä otan pesän hoitaakseni?
— Minä olen sitä mieltä — vastasi Margret-rouva, nyökäyttäen veitikkamaisesti päätään, mikä merkitsi: senpä kyllä uskon, hyvä herra, mutta sinne ei käy nokkaansa pistäminen — minä olen sitä mieltä, että koska Sten-lanko nyt alkaa jälleen tulla järkiinsä, hoitaa hän itse asiansa. No, siinä on kyllä yhtä ja toista sekä pitkin että poikin; mitä tulee ajatella miehestä, joka polttaa velkakirjansa velallistensa nähden? Mutta minä en punnitse enää naulaakaan pellavia, jollei Liisu paranna häntä. Odottakaamme kevääseen asti. Matami Widström hoitaa pesän Isossakyrössä, minä lähetin nimismiehen tekemään tavaraluetteloa, ja kassa-arkun panin sinettiin todistajain läsnäollessa. Odottakaamme, lanko! Sten on hurja mies, se on sukuvika… Liisu!
Liisu tuli puotikamarista.
— Luuletko, että Hannu-setä voi tänään käydä tuolla ylhäällä tervehtimässä häntä?
— Hän on nyt levollinen. Käykää ylös, setä. Mutta älkää puhuko rahoista!
— Kukapa puhuisi nuorasta hirtetyn miehen talossa? Mene sinä mukaan,
Liisu, mene mukaan; eihän koskaan saata tietää, mitä voi tapahtua.
Muutama silmänräpäys myöhemmin oli kauppaneuvos veljensä tyttären kanssa komissaarin ullakkokamarissa. Vanhus istui pöydän ääressä ja viilaili teräslankoja linnunhäkiksi. Hänellä oli yllä veljensä Otto Kristoferin kuuluisa yönuttu ja tohvelit; kuihtuneen näköinen hän oli, vaan ei sekavamielinen. Veljekset eivät olleet nähneet toisiaan kolmeenkymmeneen vuoteen.
Hannu Halm ei ollut mikään sydämetön mies. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun hän jälleen näki kerran niin ihaillun, sittemmin inhotun veljensä, joka oli kaksikymmentä vuotta vanhempi häntä ja kerran oli ollut suvun toivona, kunnes hänestä tuli sen epätoivo — veljensä, joka oli rikkonut niin paljon, mutta myöskin kärsinyt niin paljon.
— Etkö tunne minua, Sten-veli? hän kysyi.
Vanhus katsoi häntä eikä ollut huomattavasti liikutettu.
— Sten-veli? hän toisti. Minulla oli kaksi veljeä. Oletko sinä Otto
Kristofer vai Hannu Herman?
— Otto on kuollut, minä olen Hannu. Minä tulin vielä kerran tässä maailmassa pudistamaan kättäsi ja kysymään, voinko millään tavoin olla sinulle hyödyksi.
— Vai niin, oletko Hannu? vastasi komissaari yhtä välinpitämättömän levollisena. — Sinä olet vanhentunut; ei ole aina onneksi vanhaksi tuleminen. Ja sinäkö tahdot pudistaa kättäni? Niin, niin, olimmehan veljeksiä. Mutta täällä ei ole mitään perittävää, Hannu, ei vanhaa nuttukuluakaan. Minä olen köyhä mies, Jumalan kiitos, että olen köyhä. Minä elän sukulaisteni armoilla. Anna minulle kätesi; olipa se kiltisti tehty.
— Oletko nyt terve, Sten-veli? Oletko tyytyväinen?
— Hyvin terve. Hyvin tyytyväinen. En ole koskaan ollut niin tyytyväinen aina siitä asti, kun laskin mäkeä Kallisen rinteessä. Silloin ei sinua vielä ollut olemassa, Hannu. Ja mitä olikaan sinulla tekemistä täällä maailmassa? Täällä on syntiä ja rauhattomuutta, ei mitään muuta.
— Voinko auttaa sinua millään tavoin, Sten-veli? Etkö tarvitse mitään mukavuutta? Etkö huoli Virginian tupakasta? Tai ehkä tahdot hyvää, virkistävää viiniä?
— Ei, kiitoksia, minä en tarvitse mitään. Minulla on hyvä olla, kuten näet. Minä tyydyn tähän. Maltas, lähetä minulle vähän teräslankaa! Minä teen nyt linnunhäkkejä ansaitakseni ylläpitoni. Minä teen myöskin ongenkoukkuja; sinä voit myydä niitä kaupassasi. Onhan sinulla kauppa? Vai oletko ehkä köyhä kuin minäkin? Se olisi sinulle onneksi, Hannu.
Rikas kauppaneuvos loi silmänsä alas.
— Minä lähetän sinulle teräslankaa. Minä myyn häkkisi ja ongenkoukkusi.
— Niin, tee se, Hannu; se on kiltisti tehty, se. Mutta älä ota niistä varsin paljon. Älä leiki rahojen kanssa, Hannu! Minä voisin kertoa sinulle jotakin, mutta se on hyvin surullinen juttu. On kauheata, tiedätkös, leikkiä rahojen kanssa.
Liisu kiiruhti keskeyttämään vaarallisen puheenaineen ja muistutti, ettei hän ollut vielä sinä päivänä lukenut mitään sedälleen.
— Niin, lue, lapseni, lue jotakin! Hannu voi myös kuulla. Eikö niin, Hannu? Jumalan sana karkoittaa pahat ajatukset. Mihinkä pysähdyimmekään?
— Syyrakin kirjan 11:nnen luvun 10:nteen värssyyn.
— Aivan niin. Lue siitä, lapseni. Näetkös, Hannu, minä en ole niin köyhä kuin luulet. Joka päivä laskeutuu enkeli taivaasta ja koskee kuivunutta, ruttoista sydämeni lammikkoa. Silloin alkaa juosta lähde kurjasta, vettäkaipaavasta rapakosta, ja se on se kirkas, syvä vesilähde, josta juoksee iankaikkinen elämä. Niin, minä olen rikas, Hannu; en kuitenkaan itsestäni, vaan Hänen täydellisyydestään, joka on kaikkena meissä kaikissa. Lue, lapsi, lue!
Liisu luki:
"Poikani, älä sekaannu moneen asiaan, sillä jos ryhdyt moninaisiin, et siitä paljoa voita. Jos vielä kovinkin pyydät, et sitä kuitenkaan saa; ja vaikka kiirehtisitkin, et kuitenkaan paikastasi pääse.
"Moni pyytää ja etsii rikkautta, mutta ei muuta kuin viivyttää sillä itseänsä. Moni taas on hiljainen, tarvitsee toisten apua, on heikko ja köyhä. Häntä katsoo Jumala armollisesti ja auttaa häntä viheliäisyydestä ja saattaa hänet niin kunniaan, että moni häntä ihmettelee.
"Kaikki tulee Jumalalta, onni ja onnettomuus, elämä ja kuolema, köyhyys ja rikkaus. Jumalisille antaa Jumala pysyväiset rikkaudet ja mitä Hän suo, se aina menestyy. Moni on saita ja säästää, ja rikastuu sen kautta ja luulee kylliksi koonneensa itsellensä ja sanoo: nyt tahdon elää hyvin, syödä ja juoda tavarastani; eikä hän tiedä, että hetki on tullut, jona hänen pitää jättää kaikki muille ja kuolla.
"Pysy Jumalan sanassa ja harjoittele sitä, ja pysy toimessasi. Äläkä huoli siitä, miten jumalattomat tavaraa pyytävät: turvaa sinä Jumalaan ja pysy virassasi; sillä Herran on helppoa tehdä köyhä rikkaaksi. Herran siunaus on hurskaan palkka ja kohta antaa hän siunauksensa kukoistaa. Älä sano: mitä se auttaa minua ja mitä hyötyä minulla nyt on siitä? Äläkä myöskään sano: minulla on kylliksi; kuinka voi minulta mitään puuttua?… Sentähden älä kiitä ketään ennen loppuansa; lapsistansa mies tunnetaan…"
Liisu keskeytti lukunsa. Hänen nuorempi setänsä, Hannu, voimakas mies, oli kalvennut, ja suuria hikipisaroita nousi hänen otsalleen. Hän kohosi istuimeltaan lähteäkseen.
— Sten-veli, hän sanoi, minä pyytäisin sinulta jotakin.
— Mitähän se olisi, Hannu-veli?
— Nuorin poikani kastetaan tänään. Minä pyytäisin sinua ja Margretia ja Liisua tulemaan kummeiksi.
Komissaari oli vaiti hetkisen ja vastasi:
— Minä olen lukenut jostakin miehestä, joka kutsuttiin pitoihin, ja hän tuli ilman juhlavaatteita. Se mies viskattiin synkimpään pimeyteen.
— Sinulle ei käy niin, Sten-veli. Ristiäiset ovat kello kolme iltapäivällä; ennen kello kahta on ihan sopiva musta puku valmiina sinua varten. Se on Otto Kristoferin puku, ja hän oli aivan sinun mittaisesi; minä ostin sen Margretilta.
— Minä tulen.
— Ei, setä, ei! huudahti Liisu pelästyneenä siitä, mitä saattaisi seurata, kun setä esiintyisi sellaisessa tilaisuudessa monien tuntemattomien ihmisten parissa.
— Älä pelkää, sanoi vanhus levollisesti. — Minä kestän nyt kaikki. Koko maailma saakoon tietää, että minä olen köyhä mies ja elän sukulaisteni armoilla. Hannu ei hävennyt tunnustaa minunlaistani konnaa veljekseen; häpeäisinkö minä sitten tulla lainavaatteissa?
— Mutta olettehan katolilainen, setä!
— En, lapseni, olenhan sanonut sinulle, että tunnustan kristinuskoa erottelematta eri tunnustuksia. Tyydytkö siihen, Hannu?
— Kyllä, Sten-veli. Kello kolmelta siis. Jää hyvästi.
— Hyvästi.