20. LAPSEN PUUMERKKI.
Kiitä Jumalaa, ettet saanut ennustajan lahjaa.
Kauppaneuvos Hannu Herman Halm oli siihen aikaan saanut surun, paljoa tuntuvamman kuin hän osoitti niissä muutamissa sanoissa, jotka hän sivumennen lausui ainoalle uskotulleen, kirjanpitäjä Stenmanille. Hänen vanhin poikansa Juhani, isän ja kauppahuoneen ylpeys, oli askel askelelta vaipunut syvemmälle turmioon. Jokainen kirje toi siltä Lontoon kauppahuoneelta, jossa Juhani oli konttoritoimessa, yhä surettavampia tietoja. Viimeinen niistä oli kertonut, että Juhani Halm oli erotettu konttorista, ja siinä oli myöskin ollut väärennetty, isän hyväksymä vekseli, jonka Lontoon kauppahuone oli kuitenkin lunastanut pelastaakseen nimen häpeästä. Salaisuus oli hyvin kätketty; ei kukaan kotiseudulla aavistanut sitä, mutta se oli särkenyt isän sydämen ja tunkenut kaikki muut ajatukset syrjään.
Eräs lohdutus oli vielä — pieni poika, jonka Luoja oli lähettänyt korvaamaan tuhlaajapoikaa, hän saisi periä kaiken sen rakkauden, mitä tähän asti oli tuhlattu vanhemmalle veljelle; hänestä olisi kerran tuleva perheen tuki ja kauppahuoneen kunnossapitäjä. Sentähden täytyi saada jo hänen kätkyensä siunatuksi; sentähden oli korkeuden armo ostettava mistä hinnasta hyvänsä — runsailla lahjoituksilla, leskien esirukouksilla, onnettoman, halveksitun veljen tunnustamisella … ja vihdoin myös veljentyttären, Liisun, rukouksilla, kun lapsi ristittäisiin. Sillä Hannu Halmin sydänkonttoriin tuli toisinaan, milloin liikeasiat olivat vaiti, salaperäinen, kauan unohduksissa ollut velkoja, jonka nimeä ei ollut kirjoitettu konttorikirjoihin saamisten eikä velkojen puolelle, vaan joka puhui toisista kirjanpidoista, toisen maailman tilinteoista. Liisu Halm tunsi sen kopean velkojan; hän yksin oli katsahtanut porttien läpi tuohon hirmuiseen tuntemattomaan maailmaan, missä eivät maalliset numerot ja kyynärmitat kelvanneet mihinkään. Häntä, Liisua ei saanut puuttua, hänen täytyi kirjoittaa kuittinsa kastetodistukseen, jotta se kelpaisi pääsylipuksi onnelliseen elämään.
Tavallinen päivällisen aika oli kello yksi, siis, silloisen ristiäistavan mukaan, olivat kahvipidot kello kolmelta. Rikas talo, joka loisti ylellisyydestä sellaisesta, jota niihin aikoihin asti ei oltu tunnettu paikkakunnalla, oli kohta täynnä kaupungin ylhäisimpään seurapiiriin kuuluvia vieraita.
Ei oltu vielä opittu kutsumaan ainoastaan sukulaisia ja lähimpiä ystäviä; kaupunki oli moisiin tilaisuuksiin nähden kuin suuri perhe, ja sentähden ei voitu viettää mitään häitä, ristiäisiä tai hautajaisia kutsumatta sadoittain vieraita.
Talon nuori emäntä sai yksityisessä huoneessaan olla rauhassa noilta vierailta, jotka välinpitämättöminä katselivat hänen äskensyntyneen poikansa pääsemistä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Hänkin rukoili siunausta lapselle, mutta hän ei ostanut sitä, hän anoi sitä ilmaiseksi.
Kaupungin kirkkoherra astui arvokkaana ja hyväätarkoittavana esiin, käsikirja kädessä, liperit koviksi silitettyinä, ja otti vastaan nimilipun, joka oli leimaava äskensyntyneen ihmisten keskuudessa tunnettavalla puumerkillä. Hän oli tottunut lukemaan kastesanat laulavalla äänellä, joka vaikutti yleisöön. Hän tiesi tekevänsä sen hyvin, niin ettei rahtuakaan unohtuisi; hänen omalletunnolleen oli siinä riittävästi; ajallinen ja iankaikkinen palkinto oli muka kyllä tuleva. Mitään sellaista ajatusta tai rukousta, että tuon lapsen nimi kerran taistelun loputtua kirjoitettaisiin ylhäällä elämänkirjaan, ei johtunut hyväätarkoittavan kelpo papin mieleen. Hän oli kastanut monta sataa pienokaista, jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, ja hän oli kastanut heidät niinkuin linnan vahtimestari aukaisee palatsin portin linnanisännän alamaisille, pysyen itse ulkona torilla.
Nuori äiti saattoi huoneestaan nähdä hänet, kun ovi oli puoliavoimena. Mitä liikutti häntä pappi? Hän ajatteli lastaan, joka istutettiin rikkauden taimilavaan ja joka kenties oli saava päättää päivänsä köyhyyden rikkaläjässä. Sellainen elämänsiemen, sellainen pieni poika-parka, kiedo hänet vaikka mitä pehmeimpiin, pitseillä koristettuihin kapaloihin, hyväile häntä vaikka kuinka hellästi, hoitele häntä vaikka kuinkakin kateellisen huolekkaasti — ei kukaan voi sanoa äidille, missä ja miten hän kerran on lopettava myrskyisen elämänsä … ehkäpä haudattuna etäällä erämaan hiekkaan, napaseutujen hankiin tai valtamerten pohjattomaan syvyyteen. Äiti, äiti, nauti nyt tänä hetkenä puhtainta iloa, mitä maa sinulle suo — sulje rakkauden kyyneliä vuodattaen lemmittysi uskollisinta sydäntä vasten, joka sykkii toisen olennon onnen tähden — kuvaile hänen tulevaisuutensa valoisimmaksi, mitä toivo voi uneksia ihmisolennon aamunkoitossa — mutta kiitä lempeätä kohtaloa, ettet ole saanut ennustajan lahjaa nähdäksesi tuntemattomaan tulevaisuuteen!
Kummit järjestyivät paikoilleen. Margret-rouva, jolla äskensyntynyt oli sylissään, oli asettunut vastapäätä konsuli Gråbergia — kauppakilvoittelulla ei ole mitään tekemistä ristiäisten kanssa. Ihmeekseen keksivät vieraat kummien joukosta useimmille oudon, pitkän ja laihan kumaraisen herran.
— Kuka hän on? kuiskailtiin.
— Matkoilla oleva ruotsalainen sotilas, arvasivat jotkut.
— Hän on komissaari Halm, sanoi hiljaa kapteeni Edvardson; hänen terävä silmänsä oli tuntenut miehen, joka monta vuotta sitten tuli hopeakaupasta niin epäiltävän kuuluisaksi.
— Komissaariko? kuiskasivat taas lähinnä seisovat ja katsoivat toisiinsa ikäänkuin kysyen, mitenkä se oli mahdollista.
— Onhan hän kauppaneuvoksen veli, huomautti kapteeni kylmästi.
Torninkello oli lähes neljä iltapäivällä, kun kastetoimitus alkoi. Neljä pientä tyttöä, kolme omilla jaloillaan ja neljäs hoitajattaren sylissä, katselivat viattomasti ihmeissään pappia, kastemaljaa, pikkuveljeään ja monia outoja vieraita. Päivä oli kirkas ja kylmä; salin ikkunat olivat lounaaseen päin. Mailleen menevä tammikuun auringon valo alkoi kultahohteisena loistaa ikkunoista. Pappi ehti sanoihin "lapsi, luovutko perkeleestä ja kaikista hänen menoistaan?" — kun kirkas, kultainen auringon säde valaisi kaikki lapset ja häilyi äskensyntyneen pään ympärillä kuin loistava sädekehä.
Samassa kuului raskas kaatuminen. Mitä se oli? Komissaari Sten Halm vain oli vaipunut maahan.
Hämmennystä syntyi, pappi pysähtyi keskelle lausetta; tainnoksiinmennyt kannettiin pois. Taas kuului kuiskauksia salissa, mutta äänekkäämpiä kuin ennen: Sten Halm se on … se hopealastistaan kuuluisa.
— Niin — huomautti taas kapteeni Edvardson yhtä kylmästi kuin olisi hän tallannut kärpäsen kuoliaaksi — hän on kauppaneuvoksen veli.
Liisu oli kadonnut kummien rivistä, mutta Margret-rouva seisoi vakavana, lapsi sylissä. Kirkkoherrakin viipyi paikallaan, käsikirja avoinna ja käsi veteen pistettynä, kunnes ehdittiin rauhoittua häiritsevän keskeytyksen jälkeen. Sitten hän saattoi taas jatkaa: minä kastan sinut, Sten Otto Herman…
Toimitus päättyi ja uusi jäsen oli saatu kristilliseen seurakuntaan. Isäntä oli miellyttävä ja levollinen kuin ainakin. Valitettavasti sairasti hänen veljensä Sten, joka äskettäin oli asettunut kaupunkiin asumaan, pyörtymystautia; ei se ollut mitään, mistä olisi tarvinnut olla levoton; se ei merkinnyt mitään. Siihen selitykseen läsnäolijat tyytyivät tai olivat tyytyvinään; runsas kestitys sulki monen puheliaan suun, mutta siitä huolimatta pysyi komissaari sen iltaa puheenaiheena. Ken ei olisi tiennyt hänen elämäntarinaansa? Juuri hänhän joutui ennen muinoin kahdesti köyhäksi, kahdesti rikastui uudelleen ja joutui kahdesti huonoon maineeseen, pakeni sitten velkojiaan isänmaastaan ja palasi vihdoin koronkiskurina ja ihmisvihaajana elääkseen erakkoelämää ja aaveita näkemään. Kuinka uskalsi kauppaneuvos, kuinka uskalsi hänen pahamaineinen veljensä moisessa tilaisuudessa?… Mutta komissaari oli taas rikas, hänen sukulaisensa tahtoivat saada perinnön; mitä ei raha uskalla? Köyhät ja kunnialliset ihmiset eivät koskaan voisi tehdä sellaista. Niin, Hannu Herman Halm oli tosin hyvin kunnioitettu ja vieraanvarainen isäntä, hänen kotinsa oli hyvin miellyttävä … mutta liian tuhlaavaisen komea … millaisia mattoja, peilejä, tauluja, uutimia … mutta Halmin suvusta on paljon sanomista; ylpeys käy lankeemuksen edellä… Ja niin maisteltiin hyviä makeisia, oivallisia rypäleitä, sokerileivoksia … hyväiltiin lapsia, kyseltiin hellästi huolehtien kauppaneuvoksen rouvan terveyttä ja juotiin äskensyntyneen terveydeksi samppanjaa.
— No, Gråberg! — sanoi rikkiviisaasti muuan lihava herra, joka kuului porvariston vähemmistöpuolueeseen — oletko kuullut, veli, päivän suurta uutista? Palon hävittämä X-kylä on saanut 50.000 suoranaisena valtioapuna ja kaksi vertaa enemmän korottomana kuoletuslainana kahdeksikymmeneksi vuodeksi. X-kylä seisoo paikoillaan lujana kuin kallio.
— Olkoon onneksi! vastasi konsuli Gråberg kuivasti.
— Sen uutisen voisit mieluummin kertoa talon isännälle, veliseni, vastasi kapteeni Edvardson. Sepä vasta sattui. On onni olla ystävyyssuhteissa naisten välityksellä … asetellaan miinoja kilpaveljen räjäyttämiseksi … ruuti räjähtää omien jalkain alla, ja kilpaveli nauraa.
— Niin, se ilo lienee isännällemme maksanut aika sievät summat, sanoi lihava herra hymyillen.
Isäntä, aina kohtelias ja ystävällinen, ei näyttänyt huomaavan puhetta, joka mausti hänen makeisiaan. Eivätkä huomanneet sitä ne neljä pientä, sievää tyttöäkään lennellessään valkoisiin, sievästi silitettyihin hameihin puettuina kuin perhoset vierasten ja tarjottimien välillä. Eikä kuullut sitä onneksi emäntäkään muista huoneista eristetyssä makuukamarissaan. Hän puristi äskensyntynyttä sydäntään vasten ikäänkuin suojellakseen sitä kaikelta pahalta panettelulta, kaikilta tämän kavalan maailman vaaroilta ja kiusauksilta.
Sitä paremmin huomasi sen rouva Margret Halm ja pahastui siitä sitä enemmän. Kun vieraat teen juotuaan lähtivät matkaansa, tarttui hän lankoansa kauppaneuvosta mustan hännystakin nappiin ja sanoi:
— Hannu-lanko, miksi kutsuitkaan Stenin ristiäisiin?
— Sentähden, että hän on veljeni, vastasi Hannu Halm.
— Sanohan muuta! Juuri samoja sanoja kuulin kuiskailtavan ylt'ympäri salia. No, en minä sano mitään pahaa Sten-langosta; olemmehan kaikki heikkoja ihmisiä; mutta miksipä kaivellaan menneentalvista lunta? Se on sukuvika, Hannu. Ja hän itse, raukka, hänen olisi ollut parempi syödä makeisensa omassa rauhallisessa ullakkokamarissaan.
— Pyörtymystä, Margret!
— Pyörtymystäkö? Kaikkeapa uskottelet minulle! Etkö nähnyt, miten aurinko loisti kuin kulta pojan pään ympärillä, kun hänet vein kastettavaksi ja kun pappi laski kätensä veteen, ammentaakseen vettä lapsen päähän? Liisu on osannut varsin taitavasti totuttaa Sten-langon kärsimään kaikkea keltaista, mutta ei aurinkoa, joka saa itse kullankin vaalenemaan. Etkö enää muista, mitä äitisi kertoi Sten Halmin kasteesta, kun isäsi näki kultaverhon hänen päässään ja tuli sinä hetkenä hulluksi?
Kauppaneuvos tarttui lujasti hänen käsivarteensa.
— Margret … älä saata minua mielettömäksi! Älä riistä minulta sitä vähäistä järkeä, jonka niin hyvin tarvitsen! Mitä taikauskoista lorua se on? Anna minun pitää pieni poikaseni … kohta, kohta ei minulla ehkä olekaan muuta…
Ja tuo muutoin niin tyyni, selväajatuksinen liikemies heittäytyi väsyneenä tuolille ja peitti kädellään silmänsä salatakseen kyyneleitään.
Margret-rouvan hyvä sydän heltyi.
— Ei, Hannu — hän sanoi lohduttaen — älä välitä siitä joutavasta jutusta; kuinka Jumalan kirkas päivä voisi vahingoittaa lasta? Eikö päivä ole paistanut muille rakkaille lapsille, Annalle ja Lotalle ja Margretille ja Lillille, kun pappi kastoi heidät? Eikä heistä kuitenkaan ole tullut petoja. Ja mitä koskee meihin ihmisten loruilu. Jospa nyt Stenin kutsuminen ei juuri ollutkaan viisasta, niin oli sen sijaan hyvin tehty, ettet halveksinut kurjaa ihmisparkaa, joka on veljesi. Sen Jumala kerran palkitsee sinulle, Hannu-lanko! Jää hyvästi ja kiitoksia kestityksestä! Minä menen katsomaan, miten Sten kotona voi.
Kauppaneuvos istui yksin, vanhin pikku tyttäristään polvellaan, kun Stenman-vanhus astui sisään ja ilmoitti jonkun tahtovan puhutella häntä.
— Huomenna, Stenman; minä olen väsynyt.
— Se on Tervola.
— Vai niin! Käske hänen tulla!
Kauniiseen saliin, jossa palvelija parhaillaan sammutteli kynttiläkruunua, astui horjuen nuori mies kalpeana kuin varjo.
— Mitä? Sinäkö se olet Tervola? Ja noinko laiha ja kalpea? Käy istumaan! Oletko sairas?
— En oikein tervekään, herra kauppaneuvos! vastasi nuorukainen ja vaipui samassa tuolille. — Minä olen viipynyt kauan… Minä olin sairaana Viipurissa.
— Poika-parka! Sinä toimitit asiasi kuin mies… Mutta sait kokea kovaa?
— Hevoset oli tilattu muita varten viidentoista penikulman matkalla… Minun täytyi matkustaa viisi yötä peräkkäin … oli kylmä … lienen vilustunut … tulin sairaaksi paluumatkalla… Lupasittehan, herra kauppaneuvos, muistaa vanhaa äitiäni…
Hän ei jaksanut puhua enempää. Verivirta syöksähti hänen suustaan.
— Se vielä puuttui! sanoi isäntä hiljaa. — Otavan rahti tulee kalliiksi. Äiti kadottaa poikansa, ja minä olen murhannut parhaan palvelijani.