5. LUMOTUN LINNAN LOHIKÄÄRME PALAA JA AHDISTAA JAAKKO-RITARIA.
Nuori herra Yrjö Ros oli jo hyvällä alulla täyttämässä romanttista ritarinvelvollisuutta, jonka ylhäinen suojelija oli määrännyt hänen tehtäväkseen. Hän oli löytänyt lumotun linnan avaimet ja saanut tietää lumotun prinsessan nimen; oli enää vain lumous poistettava ja prinsessa vapautettava. Mutta milloinka on ritari saanut semmoista työtä tehdyksi ensin kestämättä sankarillista taistelua lohikäärmeitä, jättiläisiä tai muita satujen hirviöitä vastaan? Uusi Pyhä Yrjänä oli yhtä vähän kuin hänen edeltäkävijänsäkään pääsevä osoittamatta moista miehuudennäytettä. Lukija älköön pahastuko; tapahtui todellakin niin, että lohikäärme, joka oli lumotun linnan vartijana, palasi kotiin.
Kornetti Jaakko Peura eli sadun ritari Jaakko ei katsonut soveliaaksi jättää hevosia ilman silmälläpitoa niin epäilyttävään paikkaan. Kiitettävän itsekieltäytyvästi hän tahtoi ensin toimittaa hevoset katoksen alle, ennenkuin hän ajatteli oman nälkänsä ja janonsa tyydyttämistä. Sitä varten hän vielä kerran oli kulkenut salaperäisen asunnon ympäri, löytääkseen jonkin sisäänpääsypaikan uskollisille kumppaneilleen. Sen seitsemän kertaa nousi käsi korvan taakse — mikä on hyvin tavallinen liike kaikissa tärkeissä asioissa. Yön sumusta saamansa nuhan tähden hän myöskin yhtä monesti niisti nenäänsä ritarien tavalla — sillä eihän missään ole sanottu vaeltelevain ritarien koskaan käyttäneen nenäliinaa — ja sillä välin hän aina katsahti halukkain silmäyksin saavuttamattomissa oleviin ikkunoihin, joiden takana hän syystä saattoi odotella saavansa hyvän aterian. Vihdoin hän katsahti myöskin yhä nouseviin mustiin pilviin ja huomasi, ettei pitempiaikainen paljaan taivaan alla oleskeleminen tulisi varsin viehättäväksi. Sentähden hän keksi keinonsa, talutti hevoset riiheen, joka oli aivan lähellä pihamuuria sen ulkopuolella, hankki niille rehua ja päätti odottaa uusia käskyjä. Heittäydyttyään oljille hän vaipui kohta hyvän omantunnon rauhalliseen uneen.
Ilkeät noidat, jotka aina liittoutuvat häiritsemään vaeltelevain ritarien tyyntä lepoa, pitivät nytkin huolta, ettei väsynyt kulkija kauan saanut nauttia tuota virkistystä. Sekavia unia, paastonneen vatsan aiheuttamia, liihoitteli hänen mielikuvituksessaan. Milloin hän oli ratsastavinaan kuoripiimäjärvessä, jonka valkoiset laineet ulottuivat hänen leukaansa asti, mutta kun hän vain avasi suunsa, vaipuivat herkulliset aallot aina syvälle. Milloin oli hänen edessään suunnattoman suuri puurovati, jonka keltainen voisilmä loisti kuin taivaan aurinko; mutta koko laajasta luomakunnasta ei löytynyt ainoatakaan lusikkaa. Milloin hän tavoitti loistavaa juustoa, joka häilyi näkymättömistä rihmoista kuin täysikuu hänen silmäinsä edessä; mutta silloin muuttui juusto rumaksi noidannaamaksi, joka terävin hampain yritti näykkiä hänen kättään, ja kaksi suurta kahlekoirankäpälää tarttui hänen kaulukseensa uhaten surkeasti lopettaa hänen ritarilliset seikkailunsa.
Kauhistuen Jaakko nousi oljissa istumaan, hieroi silmiään ja näki viimeisen unensa ilmi elävänä edessään. Siinä seisoi noita kumartuneena hänen ylitseen kuin olisi hän aikonut kerrassaan nielaista koko ritarin; kahlekoirankäpälät ja muriseva kita pelmuuttivat hänen ympärillään olevia olkia, ja uhkaava ääni kehoitti Riikkaa, Marttia ja Ramströmiä sitomaan rosvoa.
Tuo uuttera poliisi esiintyi pienen, terävän akan hahmossa, jolta puuttui vain kolmen kyynärän pituus, pari luisevaa miehenkättä ja suun hampaattomuus, jotta hän tässä merkillisessä jutussa olisi vastannut oikeaa noitaa Meg Merilliestä. Yllä oli hänellä musta kamlottihame, joka oli vedetty pään yli, ja väriltään epämääräinen, juovikas alushame, mikä näytti olevan määrätty ottamaan vastaan kaikki parhaillaan riihen ulkopuolella riehuvan rajuilman merkit. Paljaat käsivarret ja jalat (sillä sukat ja kengät olivat mytyssä) eivät suinkaan lisänneet tämän henkilön viehättäväisyyttä, jonka kohtalo oli lähettänyt varsin epäkohteliaasti toteuttamaan ritarin unet.
Martti, hiljainen, kierosuinen renki, ja Riikka, iloinen, punaposkinen karjakko, riensivätkin heti esiin ohjaksenperineen, jotka kiireesti kietaistiin viattoman Jaakon käsiin ja jalkoihin, ennenkuin hän vielä oikein ehti päästä selville, näkikö hän unta vai oliko valveilla. Ramström, pieni, käyrä ja kaljupäinen hovimestari, jolla oli yllä lyhyt, messinkinapein koristettu nuttu, polviin asti ulottuvat housut, mustat villasukat ja linttaan astutut kengät, ei pitänyt erikoista kiirettä.
— Kyllä tulen, hyvä Rebekka, tulenhan minä! huusi hän. — Pidä kiinni rosvoa, Martti! Sido hänet ja piekse häntä pahanpäiväisesti; enhän minä voi jättää laukkia, se on saanut tikun jalkaansa. Mitähän kapteeni sanoo, kun laukki ontuu? .. Katsokaahan, miten se ontuu, tuhat tulimmainen, ei tuosta laukista enää hevosta tule. No, kyllä tulen, Rebekka, tulenhan minä… Mimmoinen herran ilma … eihän tuolla akalla toki liene sydäntä olla antamatta minulle ryyppyä…
Tämä viimeinen toivomus, joka lausuttiin paljoa hiljemmin, osoitti kyllin selvästi, kuka talossa oikeastaan hallitsi. Aivan kohtuuttomalta hänen toivomuksensa ei näyttänytkään, sillä ukko niinkuin kaikki muutkin oli ihan likomärkä.
Ukkosilma oli purkautunut tavattoman ankarasti. Tulet välähtelivät ristiin rastiin ja tiheään kuin miekaniskut; rankkasade näytti siltä kuin olisi maa ollut täpötäynnä pitkiä keppejä. Mutta ukko vain ei saanut jätetyksi laukkia yksikseen.
Jaakko, suomalaisten kiitettävään tapaan milloinkaan hätäilemättä, tarvitsi runsaasti ajatusaikaa, ennenkuin hän huomasi itseään solvaistavan.
— Mikä akkaa vaivaa? Onko hän hullu? Kuulkaas nyt, hyvät ystävät, mitä tyhmyyksiä tämä on?… Päästätkö irti ohjakset, lurjus?… Herra armahtakoon sinua, piikapahus, jos vain uskallat sitoa kiinni käteni… Piruko teitä riivaa? Kyllä minä teidät opetan…
Näiden enemmän kummastelevien kuin vihaisten vastustelujen aikana loppui vihdoin Jaakon kärsivällisyys. Vanha ratsumies ei ollut ensi kertaa ottelussa. Hän hypähti äkkiä seisoalleen, tempaisi irti kätensä, potkaisi koiraa, työntäisi Rebekan kumoon, sivalsi renkiä korvalle ja ajoi piian käpälämäkeen. Koko joukon täytyi peräytyä, ja voitto olisi epäilemättä jäänyt oikeuden puolelle, ellei amatsoniakka, ollen yhtä urhoollinen kuin vastustajansakin, olisi saanut painetuksi ovea kiinni ja pannuksi ulkopuolelta salpaan.
Jaakko oli vankina; vähänpä auttoi häntä oven moukaroiminen lujin nyrkein; sitä hän ei kuitenkaan tehnyt niin suuresti itsensä tähden kuin siitä oikeutetusta pelosta, että rakkaalle Yrjölle ehkä tulisi yhtä tyly vastaanotto osaksi.
Voitostaan ylpeä amatsoni ei oven ulkopuolella suinkaan huolinut pitää suutaan kiinni.
— Jyskytä vain, konna! huusi hän. — Nimismieheen ei täältä ole pitkältä. Mitäs sanot vahvoista jalkaraudoista ja kunnollisesta, rautaisesta kaulavyöstä? Ajattelitko hyvänkin saaliin saavasi sillä aikaa, kun ihmiset olivat häissä tuolla kylässä? Niin viekas roisto! Niin, niin, kyllä me jo kauan sitten olisimme olleet kotona, jos olisimme soutaneet järven poikki, mutta emme uskaltaneet ukonilman takia. Onneksi tiesi hääväki kertoa teidän rosvojoukkiostanne, joka on karannut Loviisasta. Kyllä teidän jälkenne tunnetaan … varastelette hevosia ja ryöväätte yksinäisiä torppia. Te varastitte Pirtin Pekalta ruskean ruunan … te tapoitte Halkolan Antin mustan lampaan … te lypsitte Tammelan Liisun lehmän metsässä. Nuokin hevoset olette varastaneet. Mitä jo sanoinkaan, kun näin ruohoa tallatun muurin luona? Sisään he eivät ole päässeet, sanoin minä, ja tyttöpahanen nukkuu. Heidän on täytynyt piiloutua johonkin muurin ulkopuolelle. Etsitäänpäs riihestä, sanoin minä. Mutta — ja Rebekan sanatulva kääntyi toiselle taholle, mikä vielä vähemmän miellytti Jaakkoa — missä on toisen hevosen ratsastaja? Tunnusta, lurjus, missä on kumppanisi?
— Huuda hiljemmin, vanha noita! huusi Jaakko sisältä, edes hiukan toivoen eksyttävänsä talon poliisia. — Missä teidän silmänne olivat, kun ette nähneet kumppaniani, vaikka hän nukkui minun vieressäni oljilla?
— Kas, sen se roisto valehtelee kuin poika, vastasi kiusanhenki. Vanhaa kissaa ei rihmakerällä petetä. Hän toivoo saavansa apua tuolta toiselta maankiertäjältä… Ramström, te vanha päretikku, minä sanon, että ellette jätä laukin paimentamista, niin ne tappavat meidät. Ottakaa te korento, Martti ottaa pyssyn, Riikka kirveen ja minä otan ruoskan. Totisesti, tästä pitää tuleman oikea sudenajo.