Talvi-iltain tarinoita 5 / Sumutarinoita.

by Zacharias Topelius

KYMMENES KERTOMUS.

Vuodenajat.

Rouva Rönnevall nousi, meni Biisamin luo ja ojensi hänelle kätensä toistaen hänen omat sanansa:

— Kiitoksia paljon, se tuli täydestä sydämestä.

— Minä olen puhunut tyhjistä sydämistä, vastasi Biisami.

— Älkää kieltäkö, teidän sydämenne oli täpö täysi! Tepä ette ollut vaiti tuona iltana paroni H:n luona. Te juuri puhuitte. Miksi tahdotte vetäytyä verhon taa? Meidän aikanamme tarvitaan yhtä paljon rohkeutta kristinuskon tunnustamiseen kuin kaksisataa vuotta takaperin sen kieltämiseen. Tiedätteköhän, että me naiset eniten kunnioitamme juuri teidän miesten rohkeutta?

— Nuorten miesten rohkeutta. Niin kyllä.

— Sekä nuorten että vanhojen. Tunnustakaa suoraan, että te puolustitte uskoanne.

— En, hyvä rouva. Minä olin köyhä soitonopettaja, opetustunneista riippuvainen; minä olin vaiti, milloin minulta ei kysytty. Sattumalta minut muutaman päivän kuluttua psykografi-istunnosta pantiin koetukselle. Paroni H. oli niin perinpohjin voitettu, ettei hän varsin helposti sitä unohtanut. Seuraavalle tunnille tullessani hän vastoin tapaansa istui salissa. Kun tunti loppui, tarjosi hän minulle sikarin. — Mitä te soitatitte tyttärelläni? kysyi hän. — Moschelesia, sanoin minä. — Vai niin, se muistuttaa tuota katalaa Rödleriä. Myöntäkää, että asessori B. on vanha kettu. Kaiken tuon hän kertoi keskiviikkona vain ajaakseen minut ulos varustuksistani. Hän uskoo yhtä vähän kuin minäkään Lutherin kolmeen pääkappaleeseen. Kaikki oli vain hienosti harkittua asianajajan viekkautta, eikö niin? — Minä vastasin, että asessori B. kyllä lienee tarkoittanut, mitä sanoi. — Se ei ole mahdollista, jatkoi paroni H. Hänellä on tietoja, siis hänen täytyy uskoa järkeen. Mitä mieltä te olette? — Minä uskon Jumalaan, herra paroni. — No niin, kukapa ei usko Jumalaan? Mutta mitä muihin asioihin tulee, ymmärrättehän? — Minä vastasin, etten minä mistään hinnasta aio luopua Kristuksesta enkä sielun kuolemattomuudesta. Paroni H. hymyili ja rupesi puhumaan eilisestä konsertista. Seuraavana päivänä hän lähetti minulle kohteliaan kirjelipun ja palkkion tunneista ilmoittaen valinneensa toisen soitonopettajan.

— Tunsitteko Homen? kysyi rouva Rönnevall hetkisen vaitiolon jälkeen.

— En. Mutta minä olen sattumalta lukenut vähän spiritististä kirjallisuutta. Minä tunnen Allan Kardecin, Hornungin ja muiden kirjoitelmia sekä hurskasta Justinus Kerneriäkin. Minusta on koetettu tehdä proselyyttiä ja siten saada uskomaan kuoleman jälkeiseen olemassaoloon.

— Ja mitä olette vastannut?

— Olen vastannut, etten tarvitse sitä todistusta, koska minulla oli parempia.

— Pidättekö siis spiritismiä hullutuksena?

— Kyllä, hyvä rouva; samassa merkityksessä kuin asessori B. Minusta spiritismi on vallatonta ilvehtimistä salaperäisillä luonnonvoimilla. Useimmiten herkkäuskoista kuvittelua, joskus petosta, jolla koetetaan koota rahaa ja mainetta. Spiritismi on veltostuneen uteliaisuuden julkean rohkeaa leikkiä:

Der Mensch versuche die Götter nicht und begehre nimmer und nimmer zu schauen was sie gnädig bedecken mit Nacht und Grauen.

— Mutta olettakaamme, että muutamia spiritistejä todellakin ohjaa totuuden kaipaus.

— Mahdollisesti kyllä. He lukekoot silloin Luukkaan 16:nnen luvun. "Elleivät he usko Moosesta ja profeettoja, eivät he myöskään usko, vaikka kuolleet nousisivat haudoistaan."

— Te esititte yhden todistuksen, että nuo luulotellut henget valehtelivat. Tiedättekö useampia samanlaisia?

— Montakin. Tunnolliset spiritistit tunnustavat itse, että nuo valehenget tavallisesti "ovat hyvin alhaisella moraalisella asteella". Ne saattavat olla poikamaisia, säädyttömiä, pilkallisia, jopa aivan halpamaisiakin. Niiden tavallisin valhe on, että ne ottavat itselleen kuuluisia historiallisia nimiä. Yhtä tavallisesti ne antautuvat vahvistamaan kysyjäin tyhjiä kuvitteluja, enkä minä siitä niitä moiti, sillä nehän suorastaan lienevätkin vain kysyjäin omia hourekuvia. Muistan erään merkillisen todistuksen, joka on Zürichissä 1861 painetussa Maksimilian Pertyn kirjassa "Ueber die mystischen Erscheinungen des menschlichen Lebens".

— Jonkun tiedemiehenkö? Olkaa hyvä, kertokaa!

— Niin, Perty on luonnontutkija, eikä siis tunnusta mitään muuta mystiikkaa kuin sen, mikä on ihmisen hermoissa. Myönnän kyllä, että hän olisi voinut laajahkoon teokseensa, joka käsittelee kaikkia aikakausia, tarkempaa arvostelukykyä käyttäen koota tositapahtumia, sillä siinä on myöskin paljon arvotonta taikauskoa. Mutta se etu kirjalla on, että siinä koetetaan sovitella kaikki nuo tuhatlukuiset tapaukset varmojen luonnonlakien alaisiksi ja tunnustetaan niiden kuuluvan vielä hyvin vaillinaisesti tutkittuun alaan.

Perty kertoo näin:

Vanha herttuallinen Tübingenin linna oli 1850-luvun lopulla kuuluisa meluavista kummituksistaan. Joukko ylhäisiä Berlinin spiritistejä otti silloin kysyäkseen hengiltänsä — varsinkin Heineltä, joka oli heidän paras tietäjänsä — kummittelun syytä. Henget vastasivat, että sen aiheutti kummitteleva munkki, "der Pfaffe Konrad". Munkkia pyydettiin esiintymään, ja hän tuli kuin tulikin ja kertoi kysymysten vastaukseksi kokonaisen romaanin. Hän oli eläessään ollut hovipappina Baijerin ja Saksin herttualla Henrik Leijonalla, joka kuoli 1195. Herttuan ollessa ristiretkellä oli munkki rakastunut hänen puolisoonsa herttuatar Matildaan, joka oli syntyjään Englannin prinsessa. Kun herttuatar halveksien hylkäsi hänen epäpyhän rakkautensa, oli munkki surmannut hänet, ettei itse olisi tullut ilmi. Mutta tämän rikoksensa tähden hän ei saanut rauhaa kuolemansa jälkeen. Hengen kertomusta kummasteltiin ja epäiltiin, sillä olisihan historian pitänyt tietää niin ylhäisen henkilön murhasta, mutta se kertoi vain hänen kuolleen luonnollisen kuoleman. Henki pysyi itsepäisesti selityksessään ja ilmoitti herttuattaren haudan olevan määrätyssä paikassa linnan entisessä hautakappelissa, jota tällöin käytettiin viinikellarina. Berlinistä lähetettiin mies tutkimaan osoitettua paikkaa, mutta hän ei löytänyt mitään. — Etsikää tarkemmin, sanoi henki; siellä on sen ja sen näköinen hautakivi, jonka henki piirusti lyijykynällä, ja kiveen on hakattu, että herttuatar murhattiin. Berliniläiset lähettivät toisen salalähetin, hän kaivatti koko kellarin perinpohjin aina vuoreen asti ja löysi — saman verran kuin ennenkin. Se oli toki liian paksua. Spiritistit joutuivat mitä pahimpaan pulaan; ilmestys oli heidän kirjoituksissaan komeasti julistettu historialliseksi löydöksi. Silloin juolahti erään läsnäolijan, jonkun vanhan armollisen rouvan mieleen, että hän oli nuoruudessaan lukenut jotakin "der Pfaffe Konradista". Otettiin tarkastettavaksi kokonainen romuläjä tämän vuosisadan alkupuolella kirjoitettuja romaaneja, ja kas, eräästä todellakin löytyi herttuatar Matildan ja Konrad munkin historia melkein sanasta sanaan sellaisena kuin henki oli sen kertonut! Selvästi kaikki oli vain romaaninkirjoittajan mielikuvituksesta peräisin. Mutta merkillistä oli, että "der Pfaffe Konradin" tarina oli romaanista puoleksi unohtuneena siirtynyt vanhan rouvan mielikuviin ja niistä psykografiin, joka oli apinoinut koko romaanin. Minä puolestani en katso siinä olevan mitään ihmeellistä. Onhan psykografilla kutsuttu esiin Tartuffenkin henki, ja kun häneltä kysyttiin, mitenkä hänen ystävänsä Orgon voi toisessa maailmassa, vastasi Tartuffe hyvin vakavasti, että vointi ei ollut niin hyvä, kuin olisi ollut syytä toivoa.

Konsuli Rönnevall oli tämän keskustelun aikana tähystellyt merelle päin, pyyhki kiikarinlaseja ja sanoi Itämeren jo seljenneen. Helpotuksesta huokaisten matkustajat näkivät Hengistin esteettä täysin höyryin kiiruhtavan päämääräänsä kohden. Eversti Hemming sanoi muistelevansa vielä olevan jäljellä yhden onnettoman, jonka vaikeana tehtävänä oli Hengistin matkustajain palauttaminen henkien maailmasta arkipäiväiseen elämään.

— Kymmenennen arvan sai mamselli Hedmansson, huomautti dosentti Sumu.

— Minä pidätin itselleni oikeuden käyttää sijaista, väitti nuori tyttö vastaan.

— Aloitahan vain! sanoi rouva Rönnevall hymyillen. Jos takerrut kertoessasi, kyllä minä kuiskaan.

— Mutta minä en osaa muuta kuin lastensatuja.

— Kertokaa sitten viaton satu! pyysi kanslianeuvos tohtori Rabe.

— Minä kerron niin huonosti.

— Se on totta, puuttui puheeseen rouva Rönnevall hyväntahtoisesti hymyillen. — Anna Hedmansson ei ole tottunut kertomaan sanoin, vaan sävelin. Laula meille jokin laulu!

— Tahdotteko, täti, säestää Rödlerin sitralla?

— Hyi, manaatko pahoja henkiä esiin näin kauniina kevätiltana? Laula meren-romanssisi; se, jonka itse olet säveltänyt.

— Ja olenko silloin täyttänyt kymmenennestä arvasta johtuvan velvollisuuden?

Seura oli niin kohtelias, että myöntyi siihen. Anna Hedmansson astui muutamia askelia etäämmälle, nojautui laivan partaaseen ja katseli vienosti värehtivälle merelle. Raikkaalla, metallinsointuisella äänellä laulettuna helähti hänen huuliltaan:

Kehtolaulu merelle.

Meri ylväs, kaikkein tie, orja yhdenkään et lie, ääretönnä tavoitat maan ja taivaan rantamat! Olen nähnyt, kuinka laivat Turman vaahtopäissäs' saivat, kuullut, kuinka syksy-yöt ukkospauhuin rantaan lyöt.

Nyt sa uinut hiljalleen lailla lapsen viihtyneen kätket kuohus' syvyyksiin, kimmeltävän kristalliin. Nuku, meri, armahasti kotilahdelmalta asti kanna sylin hellivin meidät maihin outoihin!

Konsa heräät kohisten, auringossa kylpien, loiski lainein kirkkahin sydämeni maahankin! Riemut laula, surut liennä, kummuille ja laaksoon riennä, hopeoiden, suudellen rantaa, maata isien!

Kaino laulaja oli uskonut sävelensä merelle, mutta ne herättivät vastakaikua.

— Mitä te puhutte tyhjistä sydämistä? sanoi tohtori Rabe Biisamille. — Ellei tuo pulpahtanut kuin lähteensuoni metsänrinteestä, niin sanonpa olevani tuiki tyhjä musiikista.

— Kyllä äänestä hyvä tulee, vastasi Biisami lämpimästi, taputtaen kainoa tyttöä olkapäälle. — Ääniaines on erinomainen, sisällä on hyvä kajahtelu, ja mitä vielä koulutuksesta puuttuu, sen täydentävät uutteruus ja hyvät opettajat. Minulla on muutamia ystäviä Parisissa; jos sallitte, niin raivaan teille tien ensimmäisten tulikokeiden läpi. Voi, neiti Hedmansson, miksi en minä ole saanut opettaa teille ensi asteikkoja? Kun kerran kuulette konserttisalin kaikuvan kättentaputuksista, soisin voivani sanoa: tuo pikku tyttö on ollut minun oppilaani!

Anna Hedmansson katseli katselemistaan merelle eikä vastannut mitään. Hän oli salon asukas, lapsi parka, hänen laulunsa oli todellakin kuin jylhästä vuoresta kumpuava lähteensuoni, ja konserttisalin ajatus peloitti häntä.

— Luonto on kaunopuheinen, kun se vain saa sanat, huomautti neiti Hemming. Eikö täällä ole ketään muuta, joka kastaisi siveltimensä mereen?

Eversti Hemming nauroi:

— Kasta sinä käsilaukkusi!

— Se on mennyttä! Luonnon kolmesta valtakunnasta ei löydy pelastavaa luutnanttia. Mutta dosentti Sumulla, joka maalasi silmiemme eteen Hämeenkankaan, on arvattavasti useampiakin luonnonkuvauksia salkussaan?

— Kapteeni Videstrand on meistä eniten painiskellut luonnonvoimien kanssa, vastasi dosentti.

Kapteeni Videstrand oli huomaavinaan, että tohtori Rabella oli jo valmiina jokin uusi luonnonihme, samanlaatuinen kuin vedenkorkeusmerkki.

Rabe pyyhkäisi kädellään otsaansa ja sanoi nähneensä viime yönä unta. Hän oli ollut alkuajan maailmassa ja nähnyt titaanien heittävän palloa meidän aurinkokuntamme kiertotähdillä. Se oli tapahtunut niin varomattomasti, että useimmat pallot olivat jääneet aurinkoon nähden viistoon asemaan, ja siten oli niille kasaantunut kaikki se vaiva ja puuha, joka johtuu vuodenajoista. Rabe oli kysynyt, eikö maapallo saata päästä vapaaksi tuosta rasituksesta, ja hänelle oli vastattu maan saaneen vuodenajat, jotta Hengistin matkustajat kerran keksisivät sopivan keskusteluaineen.

— Almanakka on ennättänyt meitä ennen, huokasi neiti Hemming.

— Jättäkäämme almanakka omaan arvoonsa — jatkoi tohtori — ja koettakaamme ennemmin saada esiin muutamia ääripiirteitä pohjolan vuodenaikojen luonteesta ja vaikutelmista. Sananvalta on vapaa. Alkakaamme siitä, mistä luontokin alkaa, keväästä. Äänestäkäämme!

Ehdotus hyväksyttiin. Vähän kursailtuaan oli eversti taipuvainen aloittamaan.

A. Kevät.

Eversti Hemming. Minulla on ylläni tiukkaan napitettu univormu, minun ammattiini kuuluu suoran rintaman, säntillisen, täsmällisen, hyvin harjoitetun, sisältä ja ulkoa sääntöperäisen täydellisen, sanalla sanoen supisuoran suosiminen. Katsokaa hyvin tehtyä naulaa. Miten moitteeton muoto! Miten säännöllisen litteäpäinen! Miten veljiensä, toisten naulojen kaltainen! Täytyy ihailla tuota ylevää naulan luonnetta. Jos minä saisin määrätä, olisi yhteiskunnassa kaikki taottava nauloiksi lännen arvoluokan nupinaulasta suureen neuvosherran arvoiseen rautakaraan asti. Valssattaisiin pois kaikki liiallinen. Kaikki muotoon sopimaton vannehdittaisiin, koputeltaisiin, kiskotettaisiin. Siitä tulisi malliyhteiskunta. Viimeinkin saataisiin lepoa.

Mutta mitä nähdään? Epäsäännöllisyyttä lakkaamatta. Ei mitään siloitellun kunnioitusta, ei vähäistäkään tasamukaisuutta. Jok'ainoa kananpoikakin uskaltaa pitää oman päänsä ja kaakotuksensa. Mikä vallattomuus! Ei muotikaan voi tasoittaa kaikkea; ei palotarkastajakaan voi valaa kaikkea kaavoihin; ei keikarikaan voi ajatella tai puhua aivan samaa kuin kaikki muut keikarit. Ja kaikessa tässä on luonto meillä verrattomana huolimattomuuden esimerkkinä. Siltä me juuri olemmekin oppineet tuon turmiollisen pahan tavan. Milloinka se tottelee almanakkaa? Milloinka se noudattaa laillisia vuodenaikoja, sateita ja päivänpaistetta, pakkasta tai suojaa, joiden pitäisi sattua määrättyinä päivinä, mutta kuitenkin aiheettomasti ovat tulematta? Kevät on kautta kunniani pahin mellastelija kaikista joutilaista. Koetetaanpas sitten maaliskuuta; vielä mitä, ei maksa vaivaa. Entä mitä on sanottava huhtikuusta? Vielä vähemmin. Tai toukokuusta? Jäätä paikoittain, lumiräntää, maa keltaisena, metsät paljaina, paleltuneita sinivuokkoja… Onko mitään uppiniskaisempaa kuin tuo ylistelty kevät, jolle runoilijat ovat tyhjään tuhlanneet kokonaisia mustejärviä? Ja lumen sulaminen, jäänlähtö, lehtien puhkeaminen, nuppujen aukeaminen, muuttolintujen palaaminen, hauen kuteminen, jäniksen turkin muuttuminen harmaaksi, sammakoiden kurnutus, hyttysten tanssi, minä kysyn: milloinka ne tapahtuvat juuri sinä päivänä tai siinä paikassa, missä niiden ohjesääntöjen mukaisesti pitäisi tapahtua. Me sotilaat olisimme onnettomia, jos meidän olisi komennettava moisia asevelvollisia. Minä olen purjehtinut avomerellä tammikuussa, mutta olen myöskin ajanut Näsijärven jäätä kesäkuun keskipaikkeilla 1867. Myöntäkäämme, että juhannuksen jälkeinen katsastelu onnistuu jonkin verran paremmin päällikön mieliksi. Se ei ollenkaan estä, että kevät olisi aina kahtena vuonna kolmesta vedettävä sotaoikeuteen. Älä koukkuile, ole niin hyvä! Takki pois tai tottele rumpua!

Neiti Hemming. Kevät on liian urhoollinen sotilas sotaoikeuteen vietäväksi. Ei mikään maailmanvalloittaja ole rynnännyt sellaisiin linnoituksiin, ei mikään sotajoukko ole saavuttanut niin loistavia voittoja. Mutta on opettavaista … (rouva Rönnevall sivalsi kertojaa keveästi päivänvarjollaan) … tahdoin sanoa: on hupaista ihmiselämässä katsella kevään heijastuksia. Miten se otetaan vastaan? Miltä se näyttää alastomasta todellisuudesta, jolla ei ole aikaa eikä halua uneksia?

Sydän täynnä satakieliä ja ruusuja lähdin eräänä toukokuun aamuna katselemaan, miltä kevät näyttää. Kevyt sumu hälveni järven yläpuolelta jättäen taivaan kirkkaansiniseksi. Aurinko paistoi, mutta oli viileätä. Ilmassa tuntui terveyden ja nuoruuden tuulahdus. Ei yhtään perhosta, ei ainoatakaan vihreää kortta näkynyt, mutta kyyhkysiä, varpusia ja kasvihuoneen kasveja oli kauppatorilla. Siellä oli markkinat niinkuin tavallisesti: ostajia, myyjiä, tinkijöitä, varsinkin naistinkijöitä. Eräs rouva, jolla oli yllä musta silkkiviitta ja päässä punaisin nauharuusukkein koristettu olkihattu, osti kuoreita ja pani kalat nenäliinaansa. Puolihumalainen teurastajanrenki osti lehmän ja tarttui omin käsin saaliiseensa. Eräs kalmukkiturkkinen ruokakauppias hieroi härskiintyneen voin kauppaa. Kielevä matami riiteli vielä kielevämmän juutalaisvaimon kanssa piparjuurileiviskästä. Alakuloinen hämäläinen kaupitteli kuivuneita palvatun lihan palasia. Kookas virolainen, jolla oli pitkä ruskea tukka ja yllä pitkä ruskea nuttu, laahasi suolasäkkiä kauppapuodista. Eräs uusmaalainen oli latonut parikymmentä halkoa heinäkuormalleen, pyysi niistä puolen sylen hintaa, mutta kun ei sitä saanut, niin haihdutti mieliharmiaan juomalla kupillisen kuumaan veteen sekoitettua siirappia. Venäläinen puutarharenki myyskenteli vähittäin kaalinpäitä ja vaihtoi vaskirahoja. Kolme pohjalaista työtöntä työmiestä seisoi hajasäärin, lyhyet mekot yllään, katselemassa maailman menoa, kädet kintuissa olevien hajallisten housujen taskuissa. Repaleinen tyttö oli saanut kiinni näpistelevän poikaviikarin ja huusi poliisia. Siinä tunkeiltiin ja sysittiin toisia; näin kaatuneita munakoreja, silakkain jätteitä, maahan viskattuja sipuleja ja läikkyneitä maitopulloja, mutta kevättä vain minä en nähnyt.

Sattumalta kävi tieni sairashuoneen ohitse. Pitikö minun katsella asuntoa, missä kevät vähimmin saattaa ottaa valtoihinsa sykkivän sydämen? Rohkeutta vain! Minä astuin sisään. Niin, siellä oli syksy, siellä hierottiin kuoleman kanssa kauppaa vuosista, kuukausista, viikoista ja päivistä. Potilaat makasivat kalpeina vihreiksi maalatuissa sängyissä, ja heidän tautinsa oli kirjoitettu mustaan tauluun, joka riippui päänalusen yläpuolella. Hoitajat toivat heille kirkkaissa tinamaljoissa kauralientä, lääkärit seisoivat salaperäisen näköisinä peitossa olevan vuoteen ympärillä, missä yhdeksäntoistavuotias tyttö juuri oli päässyt kaikista sydämen huolista, joihin tämä maailma ei tiedä mitään lääkettä. Ei, tänne ei kevät voinut asettua. Ja kuitenkin minä tapasin sen sieltä: se loisti muutamista taudin puoleksi hivuttamista kasvoista, sairashuoneen puutarhasta, missä laihat toipuvat sairaat, väljät sarkanutut yllään hengittivät toivon ilmaa…

Etsisinkö kevättä virastosta? Miksikä en? Korkeista saleista löysin raukean mätäkuun; vahtimestarin vaimo siirsi uunien tuhkan lisätuloihinsa. Aurinko paahtoi polttavana puolitiehen laskettuja rullakaihtimia; pöytäkirjurit hikoilivat, kuului kynien rapinaa, mustetahrojen raaputtamista ja epäselvää kuiskailua. Päällikkö ilmestyi sisemmän huoneen ovelle, otti vastaan vieraita, pyysi istumaan ja alkoi puhella … virka-asioistako? Ei, vaan viimeksi julkaistusta ritarien nimityksestä. Missä oli kevät?

Ehkäpä sen tapaa nuoren kaupunkilaisneitosen luota suljettujen ikkunain ja alas laskettujen verhojen takaa. Aamua oli jo pitkälti kulunut; hän oli vielä unessa. Hän oli nukkunut aamulla kello kolmelta; kynttilät olivat palaneet loppuun hopeajaloissaan, yöpöydällä oli eräs Zolan romaani. Ikkunakomerossa oli kaksi tuoksuvaa hyasinttia, joita ensimmäinen vastasyntynyt kärpänen ihaili. Onnettomat kasvihuoneen lapsiraukat, ne tuhlasivat tuoksuaan verhojen puolihämärään ja tuntuivat huokaavan: valoa, lisää valoa!

Missä on kevät, ellei siellä, missä nuoria on? Minä kiiruhdin etsimään sitä ahkeran ylioppilaan kamarista, jonka ovesta otettu avain näytti varoittavan: pois kaikki häiritsevä! Huone oli viisi askelta pitkä ja kaksi askelta leveä. Sisäikkunat olivat vielä paikoillaan talven jäljeltä, mutta uunissa ei ollut tulta; halot ja kukkaro olivat molemmat ottaneet eron palveluksestaan. Millainen ilma — ummehtunut ja kalsea, täynnä kuukausien vanhaa tupakansavua, joka oli imeytynyt kiinni jokaiseen pienellä maalaamattomalla puuhyllyllä olevaan kirjaan ja tomuttamattomana naulassa riippuvan takin joka poimuun! Yskivä, kumarainen, kokoon luhistunut nuori mies, jonka silmät olivat sumean loistavat ja jonka laihtuneilla poskilla oli petollinen puna, istui kirja kädessä kovalla tuolilla kuluneen pöydän ääressä. Äiti, missä olet? Lähetä poikasi vuorille, havumetsiin, järville! Isä, etkö tiedä, että voimakas sielu tarvitsee terveen ruumiin, tee pojastasi mies!… Voi, he eivät kuule, he ovat kahlinneet poikansa jo lapsesta pitäen kiinni kirjaan, yksinomaan kirjaan; hän on kunnianhimoinen niinkuin hekin, hän tekee viisitoista tuntia vuorokaudessa työtä, hänestä on tuleva vanhempiensa tuki ja paljon enemmänkin … oppinut mies, suuri mies … eikä hän elä viidenkolmattakaan ikäiseksi!

Mistä minun oli etsittävä kevättä? Minä menin kasarmiin. Tuhatkunta urhoollista miestä oli koottu pelloilta ja metsistä ja suljettu kivivankilaan. Kivetyllä pihalla nostelivat rekryytit tahdissa milloin oikeata, milloin vasenta jalkaansa vaakasuoraan asentoon. Korvia särkevä melu kajahteli muureista, tullen musiikkisalista, missä kolmekymmentä soittajaa yht'aikaa kiusasi epäsointuja vastahakoisista torvisoittimista. Pitkissä, ikävissä saleissa istui tai venyi vuoteillaan harmaasinellisiä sotamiehiä, kiväärejään puhdistellen. Oletteko kuulleet puhuttavan bakteereista … noista näkymättömistä madoista, joita sopii miljoona peukalon kynnen alle? Auki ikkunat, miehet ulos! Kyllä tiedän, että torvien epäsoinnuista kerran kehittyy kauniita sopusointuja, ja että nämä muurien saartamat vangit kerran marssivat voimakkain rivein taistelemaan maansa ja ruhtinaansa puolesta. Mutta ulos nyt, ulos, vaikkapa myrskyyn ja rankkasateeseen! Täällä ei ole kevättä, eikä ilman kevättä ole rohkeutta, ei toivoa, ei terveyttä, ei voimaa … ulos, miehet!

Mihinkä minun on mentävä kevättä etsimään? Kauppapuotiinko? Turha vaiva. Toisella puolen katua on saippuan ja venäjänlehtien hajua, toisella hajuveden tuoksua, joka tulee naisten lempikaupasta, missä päivät päästään valehdellaan ja imarrellaan puotipöydän takana. Menisinköhän äsken maalattuun höyryveneeseen, joka savuaa tuossa satamalaiturissa? Mutta kenpä ei tunne sen meritautisia hyttejä ja keittiöstä tulevaa uudelleen lämmitetyn vasikanpaistin käryä? Vai lähdenkö äsken lumesta paljastuneeseen puistoon? Niin puistoon, sieltähän ainakin tapaa kevään!… Ah, eipä sitä ollut sielläkään, vaikka se viserteli joka puun lehdettömiltä oksilta. Se taisteli henkensä puolesta nuhaa ja yskää, kalosseja ja nahkaturkkeja, öistä valvontaa ja elämäänkyllästymistä vastaan; se tirkisti sisään ravintolan portista, missä vahtimestari otti sen vastaan punssitarjotin kädessä. Kevättä oli ilmassa, vuokoissa, muutamissa vapaissa hengähdyksissä, mutta sitä ei ollut ihmisten sydämissä … sitä maanpakolaista!

Missä se oli? Jos voisin aamutuulen mukana siirtyä syrjäiseen metsään, vuoren päivänpuoleiselle rinteelle, puron rannalle, joka ei vielä ole taipunut myllyn ikeeseen, niin minä sen löytäisin. Mutta en pääse sinne, minä olen kytketty kaupunkiin. Enkö sitten mistään löydä kevättä? Noin suuri ihmisvirta ja niin vähäinen, ehtynyt puronen luontoa!

Itseeni ja maailmaan tyytymättömänä palasin asuntooni. Piha oli aidattu ja kolmelta taholta rakennusten saartama, mutta neljänneltä puolelta oli toukokuun auringon juuri silloin kadehdittavan sopiva tirkistää sisään. Niukatpa siinä nähtävyydet olivat: pienoinen ruohokenttä, kaksi lehmusta, hiekkaläjä ja lautatapuli. Pari hamppuvarpusta piipersi lehmuksessa, kaksi pientä tyttöä leikki hiekkaläjässä, neljä poikaa oli pallonlyönnissä ruohokentällä. Huoneiden varjo oli käytännöllisen hyödyllinen: varjossa pallon lento näkyi paremmin ja ikkunoita oli helpompi varoa. Mutta miten viehättäväksi kaikki muuttuikaan, kun aurinko pilkisti pihaan! Lintujen viserrys näytti vain odottaneen tuota merkkiä ja alkoi samassa äänekkäänä soida lehmuksista; tyttöset panivat hiekkakasalla toimeen pidot, ja poikaset ryhtyivät ryntäilemään siihen asti rauhassa ollutta lautatapulia vastaan ja toiset puolustamaan sitä. Mitä urotekoja! Mikä suuri riemu! Viimeinkin löysin kevään, vieläpä juuri sieltä, mistä en suinkaan uskonut sitä löytäväni.

Semmoinen se veitikka on: sitä ei näy, ellei sitä ole katsojan omassa silmässä. Mutta jos sitä on siinä, silloin tapaa sen kaikkialta: kauppatorilta, virastoista, neitosten kamareista ja ylioppilaan lukuhuoneesta, kasarmista ja kauppapuodista, niin, jopa sairashuoneestakin ja viheriöivältä haudalta. Se on kaikkialla, missä se vain tapaa elämää, ja kaikkihan tahtoo elää! Olenko oikeassa, mamselli Hedmansson? Te näitte kevättä meressä; olen varma, että te olette nähnyt sen myöskin vuorilla, aamuruskossa, sammuvassa tähdessä, niinkuin me kaikki olemme tunteneet sen huokuvan maailman ilmassa.

Anna Hedmansson. Minä muistelen lukeneeni Matteuksen kuudennesta luvusta jotakin silmäämme koskevaa. Jos se on turmeltumaton, näemme valon. Mutta mitä merkitsee tuo "sisäinen valkeus", joka voi muuttua pimeydeksi? Onko meidän sielullamme muitakin ikkunoita kuin silmät? Kaiketi niin lienee, koska välistä sisimmässämme näyttää pilkkopimeältä, vaikka ulkona on valoisaa, ja toisinaan taas on sydämessämme kirkkaan valoisaa, vaikka ulkona on synkkä pimeys.

Muistanpa erään hyvin surullisen kotiseutuni kevään. Valoa oli yltä kyllin ympärillämme, mutta ei sisimmässämme. Se oli kylmää valoa; luonto nukkui kuin kuolleena. Ei ainoatakaan kukkaa, ei yhtään perhosta. Lehdettömät puut olivat kuin rakkautta vailla olevat sydämet; järvi oli jääkatteensa peitossa kuin elinkautinen vankilansa muuriin kiinni taottu vanki.

Ah, miten me ikävöimme! Paistoipa päivä ja säteilipä yö kuinka tahansa, sisimmässämme oli kuitenkin pimeätä. Me ajattelimme: tänä vuonna ei tule kevättä ollenkaan! En voi kuvailla, miten raskas se ajatus oli: kadotettu taivas, pettynyt toive. Me tunsimme kuin kuihtuvamme. Viisas tätini nauroi ja sanoi meille: odottakaa! Niin, me odotimme, mutta kevättä ei tullut! Sen sijaan tuli tauteja, sen sijaan tuli surua. Joka päivä kirkonkellot soivat kuolleille: kuoli rinnan nuoria ja vanhoja, hyviä ja pahoja, katkerasti kaivattuja ja toisia, jotka helposti unohdettiin. Ystävä, joka tänään vielä hymyili, oli jo huomenna surupukuinen. Mitenkä me olisimme voineet kärsivällisinä odottaa? Sitä ei tullut … ei tullut kevättä, joka korvaa kaikki, lohduttaa kaikki, uudistaa ja nuorentaa kaikki, sitä ei kuulunut! Kuoleman usvat kohosivat meristä ja verhosivat maan.

Mutta lopulta se tuli kuitenkin, kun toivomme jo oli sammunut. Eräänä aamuna, kun vedimme syrjään kaihtimet, oli maailma uusi. Aamusade oli kylvettänyt luonnon kohmettuneita kasvoja; kevät oli kylvänyt kyyneliä ja tahtoi nyt niittää iloa. Oli suloista hengittää uutta ilmaa, nähdä puiden puhkeavan silmikkoihin ja ruohokentän vihertyvän, mutta vielä paljon kauniimpaa oli huomata, miten sumut hälvenivät sisäistä silmäämme peittämästä. Ympärillämme oleva elämä heräsi kuolleista ja voitti kuoleman; sisimmässämme oleva elämä heräsi kuolleista ja voitti tuskan. Kellot taukosivat soimasta hautaan ja soivat sen sijaan Jumalan ylistystä. Vehreys peitti uudet haudat; puna kohosi taas kalpeille poskille, ja uusi toivo virisi toivottomiin sydämiin. Kevät, kevät! Niin, milloin se tulee yht'aikaa luontoon ja ihmiseen, silloin menettää tuska okansa ja suru käärinliinansa. Ehkäpä ne eivät katoa jättämättä huomattavia jälkiä. En tiedä; sanotaan, että ihmisen kauan elettyä on sielu kuin arpia täynnä. Mutta eiväthän hyvät surut ole vihollisia, ne palaavat väärin ymmärrettyjen ystävien tavoin, ja keskellä elämän onnea sattuu toisinaan, että me kutsumme ne esiin menneisyydestä, heittäydymme niiden rinnoille ja itkemme sydämemme lievikkeeksi niiden sylissä…

Dosentti Sumu. Minä olen lukenut monta kevään ihanuudesta kirjoitettua kaunista runoa, ja useimmista niistä heijastuu ihmissydän. Mutta sisäisen silmämme kevään syvyyttä olen huomannut ainoastaan ani harvalla. Kevät ja suru rinnan, siinä on jotakin niin valtavaa, että sitä voi verrata vain haudan partaalla olevaan lapseen. Se on lausuttuna Franzénin "Kevään kaipuussa":

Aurinkos', luonto, nousullaan kaikk' usvat karkoittaa, kaikk' elpyy, kaikk' käy kasvamaan, uudistuu taivas, maa. Mä yksin riudun, toivoton, ei koskaan nouse aurinkon'.

Mikä vahinko, että niin kauniit säkeet ovat niin toivottomia! Se on selityksenä Raamatun sanoihin: "Jos nyt valkeus, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan silloin pimeys!" Eikö ole kummallista, että juuri se runoilija, josta loistaa suurempi sisäinen valkeus kuin kestään muusta, esittää toivotonta pimeyttä ja yötä, minkä aamu ei koskaan koita? Ehkä ymmärrämme tuon selvittämättömän kysymyksen vastauksen, jos etsimme sitä sen valkeuden laadusta, joka täyttää Franzénin runot. Se asettaa aamun haudan tuolle puolen. Harmaapäällä on vielä rohkeutta laulaa:

Saavu, talvi! Toivon sentään kevättä.

On kummallista, että Franzénin viattomalla runottarella on kuin sinipunerva nauha yksinpä valkoisessa morsiuspuvussaankin. Hänen viheriässä myrttiseppeleessään on aina jokin kellastunut lehti. Niin, miten hänen kaltaisensa suomalainen sydän saattoikaan laulaa muulla tavoin kuin maansa luonnon ja kansansa elämän syvyydestä. Vieläpä hänen samppanjalasinsakin pohjassa on ilon haihtuvaisuuden varjo:

Vankina nuorten toivehen kuuman, äärestä viinin mi helmeilee, tai suloneitosen huulien huuman kotiin se pilvien taa pakenee.

Se on suomalaista tuo, en voi sitä muuksi saada. Semmoisia me olemme, aina muuttamassa. Kauneinkin kukoistus, hurmaavinkin onni on edessämme aina siivet valmiiksi levitettyinä lentämään "kotiinsa pilvien taa". Myönnän kyllä, että se olisi raskasmielistä, ellei se olisi inhimillistä. Me rakastamme kyllä iloa, me niinkuin muutkin; me tahtoisimme hyvin mielellämme kerran torjua luotamme kaikki kuoleman ja kuihtumisen ajatukset, irroittua tomun orjuudesta ja elää ajattelemattomain lasten tavoin särkyvien kuplien hetkellisessä maailmassa. Mutta sitäpä me emme voi. Ei auta edes rakkauskaan, ei humalaan juominen. Yksistään lapset vain saattavat unohtaa kaikki. Meillä muilla, kun ehdimme neljännen- tai kuudennentoista ikävuotemme ohi, on jo auttamattomasti keltainen lehti seppeleessämme. Se on perinnöllistä, se kummittelee yhä uudestaan. Olkaa hyvä, älkää pitäkö meitä liian mietiskelevinä tai liian sävyisinä! Mekin osaamme nauraa; mekin osaamme laskea leikkiä, hullutella, olla hurjia ja mielettömiä ja varsinkin osaamme olla pisteliäitä lähimmäistämme kohtaan, milloin se päähämme pälkähtää. Mutta kuitenkin kaikitenkin olemme aina muuttoa tekemässä, aina katselemme pois päin, milloin entisyyteen, milloin tulevaisuuteen, milloin hautaa, milloin pilviä kohti, aina, aina vain olemme samoja kaukomieliä Lemminkäisiä, joka ei unohda häihinkään lähtiessään hioa miekkaansa eikä jättää verta vuotavaa sukaa surmansa merkiksi.

Onneksi ei meillä yksin ole tuota onnen ja ilon Akilleenkantapäätä, ettemme voi kiintyä haihtuvaan nykyhetkeen. Sama arka kohta on koko ihmiskunnan, varsinkin pohjoismaitten kansojen tunnusomaisena piirteenä. Katsokaa kansanlauluja! Ruotsalaiset ja norjalaiset ovat kuin ovatkin saaneet oman osansa salaperäisestä kaipuusta, joka vetää mieltämme pois; tanskalainen luullakseni voi helpommin unohtaa. Bellmanin hurjimpia lauluja on sanottu "ruusunpunaiseksi suruksi"; Wilhelm von Braun lopetti erään vallattomimman runonsa "neljän laudan" ajatuksella, mikä ei suinkaan ole iloisimpia. Erotus on vain siinä, että kun meidän skandinaavisilla veljillämme on hieman kiinanmustaa tunnelmassa, on suomalaisilla sen sijasta maiseman varjo. Heissä on mystiikkaa, mystiikka on heidän syntymämerkkinsä.

Voisinpa kertoa monta kansamme piirrettä, jotka kaikki osoittavat jotakin kauempana olevaa kohtaa avointa syliä, jotakin, jota etsitään ja odotetaan nykyhetken ahdasten rajojen ulkopuolelta. Tyyniluontoinen suomalainenkin voi kiivastua ja levollisesta muuttua kiihkoilijaksi; mutta sinä hetkenä, jolloin hän antautuu materialistiksi, ateistiksi tai nihilistiksi, silloin hän on ryöminyt ulos omasta itsestään.

Mistä sitten on peräisin tuo alinomainen epäilys, joka ei koskaan voi kokonaan antautua hetken vaikutelmien valtaan ajattelematta, mitä seuraa jäljestä tai piilee sen takana? Minä vastaan Saarnaajan sanoilla, että ihmisen kasvoista kajastava surumielisyys johtuu kaiken katoavaisuudesta; mutta mikäli se on pohjoismaista, se johtuu pohjolan luonnosta, ja mikäli se on suomalaista, se johtuu luonnon ja kasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Mitä on tuo valo, jota me rakastamme niin suuresti, tuo luonnon kauneus, joka meitä viehättää, tuo kevät, joka ihastuttaa silmäämme ja elvyttää sieluamme? Tuohan kaikki on vain pakeneva päivä, katoava kuukausi, minuutti olemassaoloamme. Valkeutta seuraa pimeys, kukoistusta kuihtumus, kevättä syksy. Katso ruohoa, joka "tänään kasvaa ja huomenna heitetään pätsiin"! Miten olisi moisessa luonnossa eläen mahdollista antautua kokonaan hetken syleilyyn ja sanoa: tässä on rauha! Kukapa ei tahtoisi kevätaamuna jollakin niemellä tai vuorella nähdä koko elämänsä kukoistuksen sulavan nykyhetkeen mitään muuta ajattelematta ja tuntematta — noihin kimaltaviin laineihin, nuoreen kasteiseen ruohoon, noihin vaihtuvan värisiin metsiin ja ihastuttavaan, nuorentavaan ilmaan, josta juomme terveyttä? Niin, me ihailemme, itkemme, hymyilemme, onni virtaa läpi koko olemuksemme, me voimme syleillä toinen toistamme sydämemme hurmiossa, ja kuitenkin on aina, aina jotakin sen kaiken peitossa. Mikä on tuo tuntematon, joka jakaa kahtia tunteemme ja pimentää ihastuksemme? Tuleva pimeys se levittää varjonsa melkein kuolemattoman valon yli, lähestyvä syksy se siroittelee keltaisia lehtiään aina kevään riemuisampaan vehreyteen asti. Jos ne jo yllättäisivät meidät, painostaisivat ne meitä vähemmän, sillä me tuntisimme vanhat tuttumme yön ja kuoleman, ja meidän olisi helpompi ne kestää. Mutta juuri koska ne kaukaa uhkaavat meidän onnellista iloamme, ne näyttävät peloittavilta ja saattavat salaa kaihomieltä "maan mullassa kasvavain riemun kukkien keskeen". Kun tähän vielä lisäät erämaitten yksinäisyyden Suomeen nähden, talviyöt, toimeentulontaistelun, meren aaltojen ja sisäjärvien yksitoikkoisen kohinan sekä lopuksi historian koettelemukset, niin luullakseni ymmärrämme, miksi emme koskaan voi täydellisesti luottaa nykyhetkeen tai siitä löytää suurinta iloamme.

Niin on laitamme, vaikka sitä koettaisimme kuinka itsepäisesti tahansa kieltää. Luonto on värittänyt meidät sellaisiksi. Mutta jos tämä luonto onkin pannut kaipuun pysyväiseksi meidän sydämiimme ja antanut kauneimpien laulujemme itää surusta, niin se on meille korvaukseksi antanut syvemmät vaikutelmat. Kaikki ihmiskäsitys tarvitsee rajansa. Meidän maallinen olemassaolomme on rajoitettu, se liikkuu alinomaisten vaihtelujen maailmassa; me voimme aavistaa, toivoa, jumaloida ikuista kauneutta ja ikuista iloa, mutta me emme voi käsittää, emme pidättää niitä. Kauneus ei meistä enää olisikaan kauneutta, ellei se joka hetki olisi kuihtumisen rinnalla; ilo meitä kyllästyttäisi ja uuvuttaisi, ellei se niin tuulennopeana aina haihtuisi. Sen tähden piilee kaunein ja iloisin juuri siinä, että kaikki on niin silmänräpäyksen lyhyttä. Jos ihmishenki voisi olla alinomaisessa valossa, ei se koskaan yhtä rakkaasti, yhtä kaivaten kuin nyt ihailisi nousevaa aurinkoa. Ja etelämaalaisella, joka mukavasti loikoilee alinomaisen kukoistuksen ympäröimänä, luuletteko hänellä olevan mitään käsitystä siitä, mitä me sanomme kevääksi? Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu. Mitä vaarallisempi taistelu, sitä loistavampi voitto. Mitä autiompaan yksinäisyyteen, mitä edemmäksi pohjolaan kohtalo on meidät saattanut, sitä ihanammalta näyttää meistä, kun elämä virkoaa talvien haudasta. Miten tuo pian kalpeneva pohjoismaiden kevät kokookaan elämän, valon ja kauneuden täydellisyyden muutamien viikkojen, päivien, tuntien kehykseen! Me tiedämme sen olevan olemassa vielä tänään, mutta ei huomenna enää. Meidän täytyy korjata kaikki silmänräpäyksessä, ja kun sylimme vielä on avoinna, vaipuu aurinko, värit himmenevät, kaste laskeutuu, päivän valjetessa ehkä muuttuakseen härmäksi. Älä ihmettelekään, että tuossa silmänräpäyksessä on yhtaikaa surumielisyyden sävyä ja mitä voimakkainta loistoa. Mitä Amalia von Imhoff sanoo rakkauden kauneimmasta kukasta, että se on tuskansekaista riemua — se soveltuu kaikkiin suloisimpiin tunteihin, mitä ihmissydämessä voi olla. Ei Andromache ollut koskaan niin kaunis kuin "hymyillessään kyynelten läpi" Hektorin jättäessä jäähyväisiä, ja Raamattukin aina yhdistää ilon niittämisen kyynelten kylvöön.

No niin, vertauskuvallisuuttahan siinä on, sen olemme sen seitsemästikin kuulleet: ihminen kuvastaa luontoa. Mutta ihmeellistä on, että joka kerta, kun kevät tulee, se tulee, kuin se tulisi ensi kerran. Se on kaikesta kauniista katoavaisin ja kuitenkin kuihtumattomin; se ei kuollessaan kuole eikä kulu koskaan. Jos elämme kahdeksankymmenen ikään, niin katselemme kevättä aina samalla lailla lapsen tavoin ihmetellen. Merkillistä, miten päivät ovat pitkiä! Näin vehreä ei tämä nurmi ole ollut koskaan ennen: ei, ei koskaan ole koivu ennen pukeutunut niin hienoon pukuun, ja katso, miten ihmeellisenä aurinko laskee! Ympärillämme herännyt elämäpä se samaan aikaan herää meissä itsessämme ja vastustaa kuolemaa. Mikä sokeus, että kiellämme kuolemattomuuden olemassaolon, vaikka silmäimme edessä on tuo iäti uudistuva vastalause!

B. Kesä.

Tohtori Rabe. Vahinko, ettei vuodenaikojen sinfonia miellytä herroja Seiffeä ja Dattelbaumia. Mikä meistä pohjoismaalaisista on varsin tuttua, se voisi tarjota heille jotakin uutta. Minä ilmoittaisin heille, että he erehtyvät luullessaan meillä olevan "yhdeksän kuukautta talvea ja kolme kuukautta olematonta kesää". Minä olen viettänyt neljä kesää Saksassa ja voin todistaa, että se vuodenaika tosin meillä on kuukautta lyhempi, mutta yhtä lämmin kuin heillä ja valoisien öittensä tähden paljon kauniimpi. Ellei meidän vihannuutemme olekaan aivan yhtä mehevä eikä kasvikuntamme yhtä monilajinen, niin on koko meidän luontomme sitä vastoin lujempi luonteeltaan. Minä häpeisin, jos minun pitäisi niinkuin ystäväimme saksalaisten olla noin etelän ja pohjoisen keskivälillä. Sanokaa, jos mielenne tekee, Würtembergiä eteläksi ja Pommeria pohjolaksi; onhan sekin tavallaan sukkelaa, sillä viiniköynnös menestyy Würtembergissä, jota vastoin Pommeriin tuodaan väkijuomat Rein-joelta ja Champagnesta. Muuten ei luonnon erotus edes ole likimainkaan niin huomattava kuin ero Pohjois- ja Etelä-Suomen luonnon välillä. Ennemmin kuin matelijan lailla liikun milloin vedessä, milloin maalla, tahdon olla toisessa tai toisessa; silloin ainakin tiedän, missä olen.

Meidän kesämme varsinaisena pohjoismaalaisuutena on osaksi kasvikuntamme, missä koivu, honka, kuusi ja sammal ovat yleisimpinä, mutta paljon enemmän vielä vuodenaikojen jyrkkä ero. Jotakin suurenmoista on niin valtavassa luonnonkamppailussa. Talvi ja suvi eivät täällä sotkeudu toisiinsa niinkuin Euroopan mantereen suurimmassa osassa ja Englannissa. Tosinhan ne voivat vaihdekohdissa juonitella varsin kauan, mutta viimein ne kuitenkin kohoavat korkeiksi kylmän ja lämmön, pimeyden ja valon, kuoleman ja elämän huipuiksi. Ne eivät ole pehmeitä etanoita, jotka matelevat toinen toisensa päällä, vaan vahvakäsivartisia, taistelukuntoisia jättiläisiä, jotka painiskelevat jonkin aikaa rusentavin ottein ja sitten hallitsevat aikansa itsevaltiaasti valtakuntaansa.

Jos jompikumpi näistä kuningastovereista pääsisi yksin ainiaaksi vallitsemaan, niin heidän vapaasukuinen vasallinsa ihminen joko nukkuisi kesän kuumuuteen tai paleltuisi talven pakkaseen. Tosin meitä puristetaan lujasti kilpien väliin, mutta on meillä kuitenkin ilmaa parhaiksi sen verran, kuin tarvitsemme hengittääksemme, me kasvamme kahden jättiläisen taistelua käydessä ja vartumme vahvoiksi. Edellinen puhuja sanoi kevään vertauskuvallisesti merkitsevän kuolemattomuutta; minä lisään, että kevät on myöskin vapauden viirinkantaja. Syyttäkää historiaa, jos tahdotte, siitä, että pohjolassa on kansoja, jotka ovat nukkuneet vapautensa ajan, ja toisia, jotka ovat suojelleet vapautensa loukkaamattomana aikojen halki. Minä sanon, että pohjolan kevät, joka katkoo summattoman raskaat kahleet ja pystyttää elämän lipun mitä voittamattomimmillekin valleille, pontevammin kuin mikään muu kehoittaa taistelemaan vapauden puolesta. Katsokaa jokiamme huhtikuun keskipalkoilta toukokuun alkuun ja arvostelkaa, voivatko ne virrata orjuutettujen maitten halki! Toisinaan ne puolustavat vapauttaan mitä jättiläismäisimmässä taistelussa, toisinaan ne irroittavat kahleensa niin huomaamattoman rauhallisesti, kuin kristinusko ja sivistys vapauttavat kansoja. Sitä minä sanon luonnon maailmanhistoriaksi, ja jos vapaus täällä voittaakin vain lyhyeksi aikaa ja joutuu uudestaan seuraavan talven kahleihin, niin moiset vaihdokset merkitsevät vain, että aikakausi kuolee ja jättää taistelunsa ja voittonsa perinnöksi tulevalle aikakaudelle. Lopputuloksena on, niinkuin historiassakin, kahleeton vapaus. Kylmänarat herrat luonnonkeinottelijat — kunnia oikeille luonnontutkijoille! — koettakoot vain todistaa meille omine tämänpäiväisine viisauksineen, mikä on huomenna hulluus, että maa muka on miljoonan vuoden kuluttua paleltuva kuoliaaksi — nuo herrat ovat aina miljoonain omistajia blankoluotolla. Minä yhdyn ennemmin vanhempaan ennustukseen, joka sanoo, että maa on kerran räjähtävä liekkeihin — ainoa arvokas loppu, mikä vastaa sen lämminsydämistä alkua.

Mitä on vielä herroille Seiffelle ja Dattelbaumille kertomatta pohjoisesta suvestamme? Eikö joku naisista olisi hyvä ja huomauttaisi heille muuraimistamme ja mesimarjoistamme korvaukseksi siitä, ettei keväänkuvauksessa mainittu mämmiä eikä mahlaa?

Rouva Rönnevall. Minä otan vastaan haasteen ja rohkenen luvallanne lähteä ulommaksi keittiö-osastoa, joka kanslianeuvos tohtori Rabesta tuntuu olevan meidän luonnollinen rajamme. Minun mielestäni tohtori Rabe esitti hyvin suven ja talven vastakohdat niiden vuodenaikojen selväpiirteisimmäksi pohjoismaiseksi ominaisuudeksi, mutta unohti mainita, missä nämä vastakohdat kärjistyvät huippuunsa. Ei riitä valosta ja pimeydestä puhuminen; luulenpa koko maailman tietävän kokemuksesta, mitä on yö ja päivä. Jos taas tarkkaamme lämpimän ja kylmän vastakohtaa, niin ovathan ne paljon lähempänä toisiaan kuumien maiden vuoristoissa kuin meillä missään. Niinkään pitkälle etenemättä oletan jonkun meistä nousseen Alpeille. Sielläkin ilmenevät molemmat vastakohdat: kylmä ja lämmin, mutta olemmeko silti pohjolassa? Emme, hyvä tohtori, siitä puuttuu vielä jotakin: siinä on vaihtelua, ajattelen lähinnä valoa. Mitä puuttuu mahtavalta Alppien maailmalta, kun se ei loista pohjolan kauneutta? Valon kuolemattomuus, päiväksi muuttunut yö.

Älkää kauhistuko, hyvä herrasväki, minä en aio puhua Aavasaksasta. Minä olen syntynyt seudussa, missä kolme kuukautta vuodessa näkee esteettömästi lukea hienointakin nonparellia keskellä yötä päivänvalossa, mutta minä en uskalla edes yrittääkään kuvailla niin yleisesti tunnettua kuin kesäkuun päivänä kello kymmenen aikaan illalla tuntemamme tunteet ovat. Sallikaa minun vain muistuttaa mieleen jotakin, mikä meiltä monelta jää huomaamatta noina valoisina kesäöinä, kun joko ikkunasta taikka kävelyllä, veneretkellä tai muulla matkalla katselemme pohjolan maisemaa.

Auringon laskettua lyhyeen lepoonsa muuttuu maisema omituisen salaperäiseksi tunnelmaltaan, mitä emme koetakaan selittää, koska se on meille kaikille niin tuttu. Häikäisevä valonlähde, mistä olemme saaneet valkeutta, on poissa, useimmat linnut ovat vaienneet, kaikki työt pysähtyvät, lapsen silmää raukaisee uni, vaikka se ei tahdo nukkua, väsynyt työmies kaipaa lepoa eikä kuitenkaan lepää; me tiedämme, miten talven unikeot silloin osaavat valvoa! Yöhän on tulossa eikä kuitenkaan tule. Sen sijaan leviää omituinen ihmeellinen kirkkaus järville, rannoille, yli metsäin ja vuorten — se ei ole auringon, ei kuun eikä tähtien valoa eikä hämärääkään — ajattelen tällöin Pohjois-Suomea, sillä etelärannikolla jo vähäinenkin pilvi luo yön harsomaisen haamun. Tunnustakaamme, että tuo valaistus on ihmeen kaunis! Se on ylimaailmallinen kirkkaus, jolla tuskin on vertaista meidän aistillisten ilmiöiden piiriin kuuluvassa kokemuksessamme. Mutta sen kaltaista en tiedä muuta kuin iltaloiston, kun se heijastuu jonkin autioksi jääneen talon ikkunoista, missä ennen on asunut rakkaitamme, taikka kyynelkiillon silmässä, joka kuvaamattoman rakkaasti meitä katselee. Semmoinen yön hiljainen, unelmainen maailma on olemassa vain aavistuksessamme: sellaiseksi lienevät kreikkalaiset kuvitelleet Elysionin kenttiä.

Eräänä tuollaisena yönä olin kerran Punkaharjulla. Oli keskiyö, taivas pilvetön, pohjan puolella voimakas kirkkaus, etelän puolella heikompi. Siitä syystä oli harjun eteläpuoli synkässä varjossa kuusien ja koivujen takana, mutta pohjoisesta valui valovirtoja yli tyynten selkien. Puruveden ulapoilla välkkyi hohtavia juomuja tummempien välillä, muutellen muotoaan, kadoten ja ilmestyen taas kimaltelemaan virtapaikkoihin. Kaikki rannat loistivat, kaikki kukkulat sädehtivät; yksin honkain latvatkin näyttivät kullalta. Kirkkaus tunkeutui koivun lehvien lomitse harjun pohjoispuolelta, niin että ne näyttivät läpikuultavilta; kuusen havut muuttuivat hopeaneuloiksi. Silmää ei häikäissyt, sydän ei sykkinyt nopeammin; kummallinen lempeys levisi yli koko tuon vaihtelevan väriloiston. Ruoho oli pehmoinen kuin sametti ja kostea kasteesta; punahiekkaisella tiellä ei ollut elävän olennon jälkeäkään; kaikki oli yksinäistä, äänetöntä ja hiljaa miettiväistä; kaukaa kuului vain laulurastaan sointuva ääni, joka oli kirkas kuin yö, jolle se lauloi.

Toisena samanlaisena yönä lipui veneemme erästä Pohjois-Suomen jokea pitkin. Korkeat, lehväin seppelöimät rannat olivat alhaalta varjossa, ylempää valossa, mutta paljon kauniimpi oli niiden kuvastus vedessä. Siinä oli ihanne todellisuuden rinnalla, runous tyhjentymättömän lähteensä luonnon rinnalla. Kaikki puiden latvat, kaikki lehvät, kaikki varjo- ja valokohdat näyttivät hienommilta, pehmeämmiltä ja miellyttävämmiltä vedessä kuin rannalla. Ja kun ranta veden alla ikäänkuin kääntyi syvemmälle, kauemmaksi meistä, näytti vanha, harmaa lato äsken maalatulta, kalastajan verkot hopealangoista kudotuilta ja rosoinen rannan kallio hienosta kiilteestä välkkyvältä.

Me liu'uimme virran vieminä merelle ja saaristoon. Uutta kirkkautta ja uusia värien vaihteluja. Yön taivas kaartui loistavana allamme niinkuin se kupuili päällämmekin. Puruveden näyt uudistuivat, mutta toisissa kehyksissä. Airoista valui hopeaa; pienet vesihyönteiset juoksentelivat nuolennopeina tyyntä lahden pintaa milloin minkinlaisissa välkkyvissä kaarissa; uiva sorsaparvi jätti jälkeensä kultajuovia, ja kaukana salmen suussa vierivät mainingin leveät, kirkkaat harjat kuin sulat lasivuoret mereltä päin.

Näin siinä tapauksessa, että yötaivas on kirkas. Mutta minä olen nähnyt yön kirkkauden myöskin paljon salaperäisempänä. Pitkään aikaan en ymmärtänyt, miksi jokin tuttu maisema minusta toisinaan näytti niin tuntemattomalta kuin en olisi sitä koskaan nähnyt yön valossa. Joka esine — aita, puu, riihi, laitumella käyskentelevä hevonen näytti minusta kuin säteilevän omaa valoa, olevan yksinään eikä tarvitsevan mitään taustaa. Minä luulin uneksivani. Se oli vastoin kaikkia maalaustaiteen sääntöjä tehty maisemakuva, erillisiksi ryhmiksi hajonnut ja kuitenkin niin sopusointuisen kokonainen, äärettömän pehmeä ja täynnä suloutta. Mikä oli syynä siihen? Mikä haltijatar oli taikasauvallaan vapauttanut kahlehditun luonnon ja tehnyt kaikki sen muodot itsenäisiksi?

Syy oli vain se, että pohjoinen taivas oli pilvessä, eteläinen vienommin valaistu. Ilmakehä levitti heijastuksineen kaikkialle tasaista valoaan, ja sen tähden maisemassa ei ollut mitään varjoja eikä valoisampia kohtia. Me olemme niin tottuneet näkemään valon tulevan jostakin määrätystä kohdasta tai määrätyltä alalta, toisten vastakkaisten, kätkössä olevain puolten esineistä ollessa varjossa, että meidän on vaikea ajatella kaikkea joka taholta yhdellä lailla valaistuksi. Mutta juuri siitä syystä, että kaikki esineet ovat samalla tavoin valaistut, näyttävät ne itse loistavan. En tiedä, onko optikko tai maalari olettanut mitään tuollaista, mitä niin harvoin sattuu jokapäiväisessä kokemuspiirissämme. Tuossa valossa tarkkaan kuvattu maisema näyttäisi taidokkaasta arvostelijasta koulupojan naurettavalta ja oppimattomalta eri yritykseltä. Ilman varjoja ja valoja maalaaminen, mikä hulluus! Mutta tällöinkö arvostelijat ensi kerran pilkaten nauraisivat taiteen tekniikalle?

Antakaa anteeksi, herra tohtori, minun mielestäni pohjolan kesän ominaisimpana piirteenä ovat juuri sen yöt. Kaiken muun — sääsket, muuraimet ja mesimarjatkin — voimme sivuuttaa vain taulun sisäkuvina. Etelässä mitataan valoa vuorokausittain, meillä vuodenajoittain. Etelä elää vain päiväkseen; meillä on pitkät muistot ja pitkä toivo. Koko elämämme liikkuu entisyyden muistelon ja sen kaipaamisen välillä, mitä kerran on tuleva. Johan on huomautettu, että meissä itsessämme oikeastaan kaikki käy poispäin. Emme koskaan voi olla oikein itseemme tyytyväisiä, emmekä oikein juurtua turpeeseemme. Lakkaamatta kuuluu sisimmässämme salainen ääni: tule, tule pois! Sanokaa sitä surulliseksi, jos mielitte; minusta se on kristillisen iloista. Miten omituista ja aavistuksellista onkaan, että luontomme suurin kauneus on valoisa yö!

C. Syksy.

Neiti Hemming. Minä en voi ihailla valoa sen tähden, että se kuukausia on kuolematon ja sitten häviää. Minun tunteeni ei suostu siihen, minä olen pimeänarka, en viihdy synkässä yössä. Rakastammehan juuri siitä syystä tähtiä ja valkoista lunta, että ne vastustavat syysyötä. Oh, noita tähdettömiä, lumettomia lokakuun öitä! Silloinhan me olemme kytketyt tomukomeroomme, emmekä kuitenkaan ole niin äärellisyyteen kahlehdittuja, ettemme ojentaisi käsiämme iankaikkisuutta kohti, emmekä myöskään ole niin ikuisia, ettemme värjöttäisi ajassa!

Minä en voi antaa anteeksi runoilijoille, että he ovat tehneet kuun naurunalaiseksi. Katselkaa sitä kauniina elokuun iltana! Pimeä tulee niin lempeästi, ei synkkänä eikä hirvittävänä kuin etelässä, missä leppymätön yö yht'äkkiä yllättää. Meillä viivähtää päivän katse vielä kauan sen jälkeen, kun sen säteilevä silmä on vaipunut näköpiirin taa, ja kun se rauhallisesti uinahtaa, ilahduttaa vaeltajaa taivaan kuvun ensimmäinen tähti. Silloin keltainen elokuun kuu nousee metsän reunaan välkkyen lehvien välitse ja katselee meitä kuin rakas silmä yön hiljaisuudessa. Älä sure, sanoo se meille; pimeys ei ole muuta kuin valon kehys, jonka Luoja on ihmeteltävän taitavasti asettanut enentämään sen kauneutta. Luonnossa ei ole mitään ruikutusta tuommoisena elokuun iltana, jolloin keskikesän valo sulkee silmän ja syksy levittää yöksi loistavan tähtihuntunsa. Siinä on raikkautta ja suoruutta, mutta myöskin ihmeteltävää hellyyttä, joten tuntuu, kuin katsoisi matkalle lähtevän äidin silmään hänen sanoessaan jäähyväisiä lapsilleen. Nyt minä lähden, sanoo suvi; mutta se ei lähdekään, vaan palaa yhä uudelleen seuraavan päivän tullen vielä kerran sanomaan jäähyväisiä, entistään rakkaampana sen tähden, että se oli piillyt pimeässä ja ilmestyy jälleen vihannuuksineen ja satoineen. Vaikka se on komeampi kuin milloinkaan ennen kuninkaanlevätti yllään, niin aavistaa jo kuitenkin, ettei sen aika enää ole pitkä. Elokuun illan salaisuus on, että luonnon suloisuus on jäljellä vielä syksyn kynnyksellä. Mitä se on muuta kuin kuolemalle hymyilevä elämä? Yhä uudestaan suvi sanoo meille: nyt minä lähden. Mitä vielä, vastaamme me, kyllä sinä vielä palaat! Silloin liikkuvat haapojen lehdet kuin liehuvat siivet iltatuulessa, ja me ymmärrämme, että ne levittäytyvät lentoon.

Ei, minä en voi rakastaa pimeyttä. Juuri sen tähden, että se ei ole mitään, hävittää se kaiken elämän. Mikä minä olen pimeässä? Ruumiiton henki. Mihin minä menen? En tiedä. Mihin kosken? En tiedä. Jotakin varjonkaltaista vilahtaa ohitseni. Onko se ystävä? Vaiko vihollinen? Ei kukaan vastaa. Se saattaa olla uskollinen koirani, mutta se saattaa myöskin olla verenhimoinen susi. Minä voin astua kohti seinää, vaikka luulen kulkevani sileällä kadulla. Edessäni oleva tuntematon saattaa olla viaton ruohokenttä, mutta myöskin pyörryttävä kuilu.

Myöntäkää, että syksyn pimeys on haudattu maailma. Mutta kun sitä katsomme päivänvalossa, on hetkiä, jolloin annamme sille anteeksi kaikki, mitä se meiltä riistää. Syyskuun loppu ja lokakuun alku ovat viehättäviä, milloin sattuvat sille päälle. Ilma on lauha, puhdas ja virkistävä: tuntuu aivan omituiselta, sellaiselta kuin kauniin vanhuksen läheisyydessä. Semmoiset päivät ovat luonnon kultahäitä. Kukapa ei tuntisi lehtimetsiämme syysauringon komeudessa? Punaisen, keltaisen ja viheriän vivahdukset ovat niin moninaisia, niin vaihtelevia, ettei minkään maalarin sivellin uskalla ryhtyä niitä kuvaamaan. Sanottaisiin häntä epätodeksi ja hänen värejänsä räikeiksi, vaikka hän olisi mitä uskollisimmin kopioinut lehtimetsän peruskuvan. Miksi? Senkö tähden, etteivät värit ole sopusoinnussa keskenään? Päinvastoin. Mitkään värit eivät niin luontevasti sula toisiinsa kuin keltainen ja vihreä; punainen taas on vihreän täyteväri. Enpä ole vielä kuullut kenenkään arvostelevan taivaankaarta. Maalarin taulu tulee vasta silloin epätodeksi, kun yksityiskohdat nielevät sen, kun se näyttää meille puita, vaan ei metsää. Siihen tarvitaan taustaksi taivas ja pilviä, tummanvihreätä havumetsää ja — mitä vain aavistuksen tavoin saattaa esittää — kuolevan maailman syysilmaa.

Kaikki lukuunottaen pidän parempana Keski-Euroopan syksyä, joka huokuu lämpöisempää ilmaa, on vehreydeltään runsaampi ja tuntee vähemmän syksyistä kaipausta. Valo ei ole ehtinyt siellä käydä niin rakkaaksi, että sen häviäminen virittäisi mielen kaihoisaksi; kuihtuminen tulee sääliväisemmin eikä riistä kaikkea paljaaksi. Viinin- ja hedelmänkorjuu on iloisin kaikista vuodenajoista. Ollaan rikkaita, ollaan onnellisia; ei ole edessä hirvittävän pitkä talvi. Me täällä pohjolassa olemme kärsivällisiä siitä syystä, ettemme ole koskaan nähneet parempaa, mutta ne meistä, jotka ovat viettäneet syksyn tai talven eteläisemmässä ilmanalassa, eivät katso muuttolintuja epäisänmaallisiksi luopioiksi. Antakaa minun vapaasti valita, niin minä teen niiden tavoin.

Eversti Hemming. On anteeksiannettavaa, että naiset eivät suosi syksyä. Jos he viihtyisivät metsästyssaappaissa, ottaisivat hyvän pyssyn olalleen ja päivän koittaessa lokakuussa päästäisivät irti koiraparin, niin he saisivat toisenlaisen käsityksen tästä vuodenajasta, joka nyt vain tekee heidän päivänvarjonsa tarpeettomiksi ja turmelee heidän hameenhelmansa. Miksikä etsisimme reipasta rohkeutta ja raitista mieltä muualta, kun löydämme sitä muutaman askelen päästä omalta portiltamme? Kun seisoo sellaisena kirkkaana lokakuun aamuna, jolloin on valkoista härmää ruohikossa, jossakin koivikossa sopivassa väijymäpaikassa, mistä voi olettaa jäniksen kulkevan kierrosmatkallaan koirien sitä ajaessa — kun kuulee irti päästetyn koiraparin lähestyvän ja selvästi erottaa kuin pianon askelmasta, milloin haukunta merkitsee jälkiä, milloin ajoa, milloin paikallaan haukkumista — kun hiiskahtamatta jännittyneenä odottaa saalistaan — kun yht'äkkiä saa nostaa pyssyn olkapäätä vasten, laukaista, nähdä keveän savun haihtuvan, huomata laukauksen vaikutuksen, ja sitten kun jänis tekee kuperkeikan metsänreunassa, huutaa merkiksi "jo keikahti" ja sen jälkeen viettää iloiset peijaiset — hyvät naiset, minä surkuttelen, ettette ole koskaan saaneet olla mukana moisella sotaretkellä; siitä saisitte paremman käsityksen syksystä. Jos voisin edellyttää metsästäjän onnellisen metsäelämän mieltänne edes aivan vähässä määrin kiinnittävän, kertoisin erään metsästysretken Tammisaaren saaristosta, missä yhtenä aamupäivänä ammuimme Hermanninsaaresta kahdeksankolmatta jänistä, kaksi kettua, kahdeksan metsoa, lukuunottamatta suurta joukkoa teeriä, pyitä, sorsia ja telkkiä… Vai niin, arvoisa sisareni osoittaa, että naiset pyytävät päästä…

No hyvä. En huoli sitten vaivata myöskään syysmuistelmilla, jotka koskevat siian ja nahkiaisten pyyntiä Kokemäenjoesta; enkä huoli edes kehoittaa naisia ottamaan peloittavia korejaan ja täyttämään niitä jonakin syyspäivänä herkkusienillä, karvikkailla, keltasienillä ja lampaantateilla ja muilla herkuilla, joita metsät tähän vuodenaikaan ovat tulvillaan ja jotka meille runsaastikin korvaavat oranssien ja persikkain poimimisen sävyisän huvin. Minä vain panen vastalauseeni kaikkia epäoikeutettuja syksyn hävitystä koskevia valituksia vastaan. Olkaa hyvä ja huomatkaa, ettei suurin osa metsistämme ole sen saaliinhimon saavutettavissa, että sen täytyy jättää koskematta, paitsi havupuut, myöskin ilma, itse maisema, täysinäiset ladot, metsäin ja maitten vapaa elämä…

Neiti Hemming. Pimeys syö ilman, sumu ahmaisee maiseman, veroihin tyhjentyvät ladot, sade kahlehtii vapauden sateenvarjon alle…

Eversti Hemming. Mikä syytöskirja! Myöntäkää kuitenkin, että syksy jättää jälkeensä oivallisen makkarainsyöntihalun! Mutta se saa aikaan enemmänkin, panee seuraelämän liikekannalle. Se vetää sulkujanan kaupunkien, kylien ja maakartanoiden ympärille, kirjoittaa ihmismaailman sotaväkeen, osan ruotuihin, osan komppanioihin, pataljooniin ja rykmentteihin; se panee toimeen katselmuksen salongeissa ja johtaa ne tuleen…

Neiti Hemming. Missä korttikuninkaat taistelevat "kaadoista" ja "kunniasta"!

Eversti Hemming. Ehkäpä ei ole pelkkä sattuma, että samalla kun pelipöydät tulevat vanhanaikaisiksi ja valtio saa vähemmän tuloja korttileimoista, maalarit myyvät useampia tauluja, kuvanveistäjät useampia valaistuja kipsipäitä ja pianotehtaat useampia kidutuskoneita. Pedagogit sanovat syksyä älykkyyden vuodenajaksi. Mahdollisesti koulut, kirjakauppa, sanomalehdet ja salonkijuorut tunnustavat heidän olevan oikeassa; metsästäjänä minulla on omat ajatukseni. Ehkäpä voidaan syksyä myöskin sanoa politiikan, keisarinkohtausten, parlamenttien, kumitehtaiden, kaasuyhtiöiden, sähkön, petrolin ja varkaiden vuodenajaksi. Puhumattakaan luonnonvoimista… Kapteeni Videstrandilla on puheenvuoro.

Kapteeni Videstrand. Kun en ota lukuun maata, joka on kevään ja suven, luulen minä niinkuin eversti Hemmingkin tulen, ilman ja veden vallitsevan syksyä. Takkaan sytytetään tuli, riihet lämpiävät, pajan kipinät tuikahtelevat yön pimeydessä. Kuka ei ole matkustanut syysiltana pimeätä metsätietä? Aukealla paikalla saattoi vielä erottaa tien, sillat, aidat, puut, järven välkkymisen ja tuulimyllyn humisevat siivet. Synkässä metsän varjossa ei näy enää mitään. Ohjakset juoksevat käsistä kalpeina juovina yön pimeyteen. Näkymättömät hevoset vetävät yhtä näkymättömiä vaunuja. Nopeammasta liikkeestä arvataan mentävän alamäkeen: onko edessä vain matala kunnas vaiko mutkikas, huimaava mäki? Siitä ei ole tietoa. Ollaan eläinten vaiston varassa, ja se hairahtuu harvoin muulloin kuin kenties äkkijyrkässä tienkäänteessä tai liian ahtaassa portissa. Tuon avuttoman riippuvaisuutensa tuntien ajaja ajaa edelleen; mutta kun jälleen päästään aukealle, ovat raskaat sadepilvet riistäneet ilmasta viimeisenkin valonkajastuksen. Silloin näkyy kaukaa häikäisevä valo, joka liikkuu hitaasti. Tietämättään matkustaja ajaa suuren järven rannalla olevaa harjua, ja tuo yksinäinen, harhaileva loiste on järveltä näkyvä tuulastuli. Se elähdyttää sokeata yötä, antaa tyhjälle pimeydelle sisällystä, ilahduttaa silmää ja virkistää mieltä. Hän, tuo tuntematon järvellä oleva kalastaja, ei tiedä olevansa eksyneelle matkustajalle lohduttavana ystävänä.

Taaskin näkyy kirkas tuli ja paljon lähempää. Tien varrella on yksinäinen torppa. Sen matalista ikkunoista leviää loimuavan takkavalkean loiste kolkkoon iltaan. Matkustaja ajaa hiljalleen ohitse: takkatulen valossa hän voi tuvasta erottaa vaimon, joka valmistaa illallista, päreitä kiskovan miehen ja kaksi leikkivää lasta, jotka ovat tehneet lastuista kaulavyön koiralle. Päivän valossa hän ei olisi huomannut niin jokapäiväisiä asioita. Mutta pimeys, yksinäisyys ja ylt'ympärillä oleva erämaa tekevät köyhän torpan viehättävän miellyttäväksi. Onhan siinä kuitenkin ihmisasunto, koti, kotoinen perhekunta, rakastavia sydämiä ja hiljaista tyytyväisyyttä. Ei mikään rikkauden ylellisyys eikä mikään loistava koruasumus ole koskaan voinut herättää mielessä niin rauhallisen suloista, niin puoleensavetävää inhimillisen osanoton vaikutelmaa. Miksi ajajan matka käy niin nopeasti sen ohitse? Miksi hän ei voi viivähtää tuon ystävällisen valon ääressä? Miksi hänen on jälleen painuttava autioon korpeen?

Merimies seisoo pimeänä syysyönä peräsimessä. Olettakaamme hänen lähestyvän meidän maamme rannikkoa. Tyynenmeren korallisärkkien ja New Foundlannin riuttojen jälkeen ei ole monta niin vaarallista väylää kuin Suomenlahden pohjoisrannikko vedenalaisine kallionkärkineen ja Pohjanlahti yksikivisine kareineen. Maamyyrät pitävät myrskyä meren pelättävimpänä ja pahimpana vihollisena, mutta mitä on avoimen meren myrsky näiden karien rinnalla, jotka vuosikymmenen kuluessa taas muuttuvat ja tekevät merikartat epäluotettaviksi! Merimies katsoo silmiään siirtämättä valoisaan kompassiin. Hän on lokannut vauhdin nopeuden ja laskenut, missä hän on, mutta hän ei saata yhtä tarkkaan laskea virtaa, joka alusta joka hetki siirtää pois oikeasta suunnasta. Ei mikään merenkulkutiede voi varmasti sanoa, missä purjehtija milloinkin on aaltoilevalla merellä, mutta ei mitään miehuutonta pelkoa näy hänen tuimissa, ahavoituneissa kasvoissaan, kun hän jäykkänä seisoo rankkasateessa, joka huuhtelee hänen kulunutta öljylakkiaan ja melkeinpä on sokaista hänen silmänsä. Silloin kaukaa taivaanrannan takaa sukeltaa esiin valo; vihdoinkin, viimeinkin on kauan kaivattu majakka näkyvissä! Liian harvoin kohtaa häntä tuo toivottu opas Suomen syksynpimeillä rannikoilla. Nyt se näkyy, nyt hän tietää täsmälleen, missä on, nyt hän vakavasti muuttaa suuntansa majakan mukaan; hän kiittää Jumalaa ja on pelastettu.

Niin lämmittää, lohduttaa ja opastaa meitä tuli pohjolan syksyisenä aikana. Ilmasta ei merimies voi antaa yhtä hyvää arvolausetta. Hengistin matkustajat ovat kokeneet pienoisen viattoman näytteen siitä, mitä sumu merkitsee. Se voi virtavedessä tehdä meille paljon pahemmat kolttoset kuin nyt. Ja ehkäpä joku teistä, arvoisat läsnäolijat, on koettanut viatonta veneellä sumussa soutamisen huvia. Vakuutan, että on oleva hyvinkin mieluinen hämmästys, kun puolen päivän aikaan ahkerasti soudettuaan huomaa tulleensa samaan laituripaikkaan, josta aamulla lähti. Usein kolahduttaa silloin karille, vaikka luulee olevansa keskellä aukeata selkää. Edessä näkyy tuiki tuntematon ranta jättiläisesineineen, jotka lähemmin tarkastaessa huomaa lepänpahasiksi, ja suunnattomilta näyttävät vuoret paljastuvat tavallisiksi rantakallioiksi. Uteliaana soutaja nousee maalle tuohon uuteen, tuntemattomaan seutuun, näkee tornimaisen palatsin, menee lähemmäksi, tuntee sen ladoksi, jonka luota poimittiin elokuussa marjoja, ja on omalla rakkaalla rannallaan parin kivenheiton päässä omasta kesäasunnostaan.

Entä myrsky? Entä aallot? Älkää pyytäkö merimiestä moittimaan vanhoja uskottujaan. Minä tunnustan rehellisesti, etten huoli joutua mihinkään tekemisiin kuuman vyöhykkeen tyfoonien kanssa. Mitä merkitsevät mastot ja purjeet jättiläisluudan lakaistessa, joka parissa minuutissa pyyhkäisee kokonaisia kaupunkeja kuin korttihuoneita? Samasta syystä jätän myöskin lukuunottamatta maanjäristyksen aikaansaamat aallot. Minä näin sellaisen kulkevan Liman rannikolla kolmatta penikulmaa rannasta maalle ja heittelevän puhki laivoja kuin pähkinänkuoria lähimpäin vuorten huippuihin. Se soveltuu vertailuksi, kun ihmetellään valtameren laineita. Myönnän kyllä, ettei Great Easterninkään matkustajain onnistunut tuon kuuluisan jättiläisen ensi matkalla Atlantin yli heittää keilaa laivan kannella ja että toisella matkalla sonnit suistuivat kannelta tallistaan suin päin etusalonkiin. Mutta Atlantin laineet ovat tuskin korkeammat tavallisia taloja, ja Itämeren aallot voidaan aukealla paikalla meren hurjimmillaan ollessa mitata melkeinpä tavallisella sylimitalla. Vähimmin huvittavia ovat rantakuohut täällä ja jäävuoret Atlantilla; mutta ellei tuhoudu, niin tottuu kyllä kaikkeen. Pahempi on Itämeren aalto, kun se marras-, joulu- ja tammikuussa jäädyttää laivan. Rautalankavantit polttavat merimiehen kouria, kun on noustava taklaukseen. Kannella voit vaikka luistella; kajuutan portaat ovat kuin kelkkamäki, miesten nutut kuin jäätynyt pohjanahka. Keulalaitaa painavat yhä syvempään alinomaa kasvavat jääkimpaleet; jokaisesta hyökyaallosta jää uutta taakkaa, jota turhaan koetetaan kolistella irti kangilla ja kekseillä. Laiva kulkee yhä raskaammin ja hitaammin; jos on laitatuuli oikealta puolen, kallistelee oikea puoli yhä arveluttavammin, jos tuulee alihangan puolelta, käy sillä puolen samoin. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että semmoisen purjehduksen jälkeen mielellään laskee satamaan. Mutta se, mikä täällä Itämerellä tuottaa merimiehelle vastusta, se uhkaa henkeä Mustalla merellä. Kylminä talvina laivat sattuvat siellä joskus jäätymään, kunnes niitä on mahdotonta ohjata, ja silloin ne painuvat pohjaan yhtä varmasti kuin jos niissä olisi kaksinverroin liian suuri kuorma rautatiekiskoja.

Meren syksy ei tiedä kuihtuvista kukista, ei putoilevista lehdistä; sillä ei ole mitään surtavaa, sen alla on sama suvinen laine, vähän tummempana, vähän kylmempänä, mutta uskollisena kuolemaan, se on jäätymiseen asti. Vaara on rannikolla; mutta jos rannikot ovat kotimaan rantoja, kasvaa rohkeus rinnan vaaran kanssa. Märssymies tervehtii vanhaa harmaata kariaan; siitä voi tulla hänen hautansa, mutta se on kodin ja ystävien portinpieli, niiden luo hän pyrkii talvilepoon, unohtamaan seuraavaan kevääseen asti, että hänen elämänsä on keinuva aalto.

D. Talvi.

Konsuli Rönnevall. Sallikaa liikemiehen lausua arkipäiväinen ajatuksensa siitä vuodenajasta, joka anastaa puolet koko meidän olemassaolostamme täällä pohjolassa. Niinkuin sadeaika päättyy kuumassa vyöhykkeessä kesän kuumuuteen, niin meidän lyhyt suvemme päättyy vaiheaikoineen talveen. Minä saattaisin kauppiaana sanoa sitä viholliseksi, koska se sulkee satamamme ja keskeyttää kauppaolojen suuret järjestelijät, viennin ja tuonnin. Mutta minä olen tottunut elämään tosioloissa ja käytännön miehenä käyttämään niitä hyväkseni. Minä siis mieluummin sanon talvea ystäväksi, vieläpä liike- ja kauppatuttavaksi. Mitä meistä tulisi, ellei se rakentelisi siltojaan järvien, jokien ja soiden yli, ellei se tekisi rautateitä tiettömille nevoille ja täyttäisi varastojamme tavaroilla kauppalaivaston tarpeiksi. Olematta meille mitenkään tuhoisa se on pikemmin toimeliaisuuden aikaa, koska kerran luonto ja kohtalo ovat asettaneet meidät ikuisen lumen rajalle. Meidän maamme tuottaa kesällä, mutta kokoaa, järjestää ja panee kirjaan talvella. Puolet tätä maata on kesällä erämaata, mutta elpyy ensi pakkasen, ensi lumen tultua.

Kummastuttaapa todella, miten hullunkurinen käsitys on etelämaalaisilla, vieläpä monella viluisella pikku mamsellilla ja turkkipukuisella kamarijunkkarillakin meidän talvestamme. Heidän mielestään ei tuona vuodenaikana voi tehdä sen parempaa kuin värjötellä takan edessä, juoruilla höyryävän kahvipannun vieressä taikka politikoida totilasin ääressä. Minä tahtoisin noille naisille ja herroille määrätä saman päiväkäskyn, jonka neiti Hemming huusi kasarmiin: ulos, hyvä herrasväki! Nopea hevonen, kilisevät kulkuset, kirkas jää tai liukas, sileäluminen maantie! Mitä silloin näemme? Luulemme tapaavamme nukkuvan kansan, mutta ihmeeksemme tiet ovat täynnä elämää, kirveet heiluvat, rukit surisevat, kangaspuut ja tehtaat kalkkuvat. Entä nukkuminen? Niin, kyllä me nukummekin perinpohjin; laiskuri ja ahkera nukkuvat kilpaa; mutta kun aurinko paistaa häikäisevään lumeen, tulee kaikille kiire, kun pitäisi kuudessa tunnissa ehtiä, mitä muuten ei ehditä kahdessatoista.

Oletteko nähneet kaupunkien toreja tai kylien markkinapaikkoja tuommoisena tammikuun paukkuvana pakkasaamuna? Kaikki posket ovat punaisina, kaikki silmät sirkeinä. Huurretta riippuu miesten parroista, naisten villamekoista, hevosten harjoista, rekien valjaista, hirsistä, tervatynnyreistä, pellavatukuista ja heinäkuormista. Ilma on täynnä hienoja, välkkyviä jääneulasia; ei kuolemakseenkaan kukaan uskalla paljain käsin koskea rautaan. Savu kohoaa piipuista pystysuoraan taivasta kohti nousevan auringon punaamana. Kaikki torillaolijat koputtavat jalkojaan ja huitovat käsiään. Luulisi näkevänsä raivoavan väkijoukon valmiina hyökkäämään bastiljiin taikka kiihtyneen teatteriyleisön valmiina viheltämään näytelmäntekijälle tai ajamaan poliisin ulos pellolle. Erehdys. Ei milloinkaan kansa ole ollut levollisempi, ei milloinkaan kiintyneempi päivän rauhallisiin askareihin. Ostetaan ja myydään, puhellaan ja nauretaan, käydään asioilla konttoreissa, niin että saappaista jää märkiä merkkejä mattoihin, hiivitään ehkä hetkiseksi jonkin houkuttelevan lämpölähteen turviin, palataan taas kärsivällisen hevosen luo, joka riputtelee puolet heinistään lumelle, ja ollaan yhtä levollisia vielä auringon laskiessakin.

Sitten tulee pitkä, kylmä yö, joka tyhjentää torin ja täyttää tuvat. Älkää luulkokaan, että kaikki pimeys on yötä! Aikaisin aamun tähtien himmeässä valossa ja myöhään iltaisin revontulien loisteessa astelee kuormamies paksussa lumessa tienlaitaa, korjailee valjaita, tukee kaatuvaa kuormaansa, pitää vastaan alamäessä, auttaa ylämäessä, taivaltaen vitkaan jäät ja oikotiet, kunnes viimein päätyy yksinäiseen taloon, missä hän ja hevonen saavat tuiki tarpeellista lepoa. Talvi ei häntä vähääkään peloita, hän päinvastoin paljon iloisempana tervehtii sen tuloa marraskuussa kuin huhtikuussa näkee suosiltansa pettävän ja kauniin jäätikkötiensä muuttuvan pehmeäksi sohjoksi. Aavikkojen karavaani ei astu niin turvallisena päämääräänsä kohti poluttomassa hiekassa kuin tämä pohjoismaalainen askel askelelta sitkeänä kaalaa monet penikulmat talven lumessa.

Aavikoilla on hietamyrskyt, merellä lounaistuulet, pohjolassa lumimyrskyt. Mitä lumituisku on muuta kuin jäätynyt merenlaine? Miehen ilona on luonnonvoimia vastaan taisteleminen; mutta luuletteko kansan naisten ja lastenkaan arastelevan lumikinoksia? Tiet tukkeutuvat, ilma muuttuu liehuvaksi lakanaksi, metsä kummituksen kaltaiseksi, sekavaksi kaupungiksi, missä on viheriäreunaisia valkoisia torneja, meri aaltoilevaksi puuvillavanuksi, missä hieno harso lentää pitkin laineiden harjoja muutellen alinomaa niiden muotoa. Pohjoismaiden karavaani raivaa pelottomana tietä miehenkorkuisten kinosten halki. Miehet tallaavat lunta, hevoset astuvat ajajatta jäljestä. Monesti on nainenkin mukana auttamassa kuormaa, ja kuusi- tai seitsenvuotias poikanen tarttuu topakkana ja miehekkäänä riippuviin ohjaksiin.

Ellei lumen kuvaaminen olisi niin vaikea pulma maalarille, näkisimme useammin noita oivallisia laatukuvia tauluina. Mutta lumi on ilman heijastusten mukaan milloin sinertävän, milloin punertavan valkoinen, milloin sinipunervalta tai viheriältä vivahtava ja näyttää maalattuna helposti piimältä. Lumen värivivahdukset ovat niin vaihtelevia ja hienoja, että tottunut silmä voi niistä lukea pakkasasteet katsomatta lämpömittariin. Tiedetään sen narisevan jalkain alla kahdentoista asteen pakkasella ja kahdenkymmenen asteen pakkasella helisevän metallin lailla.

Mutta yrittäkäähän, hyvä herra maalari, niin löydätte varmasti mitä kiitollisimpia aiheita. Maalatkaa kelkkamäki; maalatkaa hiihtäjä sutta ajamassa; kirkas sininen jää notkeitten luistelijain jättämiä kiemurtelevin urin; maalatkaa kilpa-ajot, hevoset juoksemaan täyttä ravia, ajajat ohjiin, utelias ihmisjoukko katsomaan ja viitoitettu valkoinen kenttä satamain jäälle. Maalatkaa Ahvenanmaan postinkuljetus, miehet työntämään venettään jäätä myöten ja pysähtymään sulan railon reunalle. Maalatkaa höyryävä meri, kun se jähmettyy jääksi, taikka kosken mustat, lannistumattomat laineet, kun ne kuohuen vierivät lumisten rantojensa välitse.

Maalatkaa talvipukuinen metsä ja Ilmarisen kuu riippumaan kuusen oksiin, revontulien vaaleanvihreät hulmuavat säteet kohoilemaan keskitaivaalle asti ja iltatähti välkkymään hongan latvan yläpuolelle. Lumen heijastuksista saatte voimakkaampia valoja kuin syksyisestä kuuvaloisesta maisemasta. Ja maalatkaa vihdoin, mitä varsin harvoin siveltimin on yritetty, mutta mikä kuitenkin on aito kansanomaista ja aito pohjoismaalaista: maalatkaa jouluaamu kirkkaasti valaistussa kirkossa ja harras seurakunta penkkeihin, niistettävien talikynttilöiden keskelle, uteliaat, ihmettelevät lapset, pappi alttarille, suntio haaveineen, jäätyneet ikkunat, talvi-ilma tupruamaan kuin savu avonaisesta ovesta ja hengitys kohoamaan joka suusta ruumiillistuneen hengen tavoin, silmälle näkyväisenä siunatun aamuhetken kiitosuhrina!

Menkää männikköön, viluinen herrasväki, surumielisine talvihuokauksinenne! Missä on reipasta rohkeutta, missä raitista iloa, missä avointa, vapaata mieltä elämän taistelussa, ellei talven elämässä? Ja tämä luonto, jonka te valheellisesti moititte nukkuvan ja joka kuitenkin aina valvoo, se se juuri on teidän voimanne kehto ja teidän ujostelemattoman ilonne tyhjentymätön lähde. Me elämme kuin valaskala, meidän tarvitsee silloin tällöin sukeltaa suven lämpimään, vehreyteen ja päivänvaloon täyttämään keuhkojamme ilmalla, mutta talvi on se alkuaine, mihin olemme syntyneet ja missä me liikumme kuin kala vedessä.

Jos meiltä riistettäisiin talvi, niin me emme enää tuntisi omaa itseämme, meistä tulisi juurettomia väliolentoja, etelän kansaa, jolla ei ole etelää, ja pohjolan kansaa, jolla ei ole pohjolaa. Siirrettäköön meidät Afrikkaan tai Intiaan, niin tunnustaa täytyy, että me, paahdettuamme itseämme kylliksi päivänpaisteessa, hikoiltuamme kylliksi ja saatuamme kyllämme kookospähkinöistä ja taateleista, kuumeista ja skorppiooneista, mielellämme antaisimme kaikki etelän herkut kourallisesta lunta? Miksikä etsisimme järjellisyyttä muualta kuin todellisuudesta? Metsän eläimillä on turkkinsa kylmää vastaan, pohjolan kansoilla on hirret, polttopuut ja reipas rohkeus. Jos luonto on nuija, on meillä sen sijaan rautaiset pääkallot. Niin on oleva. Kova kovaa vastaan ja päivänpaistetta lumelle!

Biisami. Arvelenpa, ettei naisten vaitiolo merkitse ehdotonta suostumusta konsuli Rönnevallin talvenkuvaukseen, ja ehkäpä sen vain voi katsoa aiheutuvan siitä, että he pelkäävät joutuvansa viluisten mamsellien lukuun. Minun puolestani täytyy panna vastalause, vaikkapa siten joutuisinkin kamarijunkkarien jonon jatkoksi. Minä en aina ole istunut lämmin yönuttu yllä hyvän takkavalkean ääressä tukevasta päivällisestä hyvilläni ja höyryävä teekuppi edessä turvana odotettavissa olevaa iltakylmää vastaan. Luulenpa, että vähemmin onnellisissa olosuhteissa voidaan kärsiä vilua varsin perusteellisesti täällä pohjolassakin ja että mielellään otettaisiin vastaan jokin eksynyt tuulahdus kuuman vyöhykkeen lämmintä. Luulenpa, ettei maanviljelijämme aivan huolettomana katsele lähestyvän talven enteitten ilmenemistä jo elokuun iltana, kun pohjoinen taivas käy kalpeanviheriäksi, joka välistä vivahtaa sinipunervalta, ja ettei hän yhtä hyvällä mielellä näe kuuran hopeoivan puolikypsiä rukiintähkiä, kuin tammikuussa katselee sen koristamaa lehdetöntä koivikkoa. Vaikka olenkin varsin kokematon ja epäkäytännöllinen liikeasioissa, uskallan kuitenkin epäillä, ottaako kauppiaskaan ilolla vastaan sähkösanomaa, että laiva, jonka piti tuoda hänen odoteltu lastinsa, on jäätynyt kiinni rannoillemme, tai että höyrylaiva peruuttaa säännölliset kulkuvuoronsa tavallisella selityksellään: "luonnonesteiden tähden". Ja muistaakseni myöskin ihmistunteiden heijastuksia, luulen köyhän, surullisen ja huolestuneen useinkin sanovan talvelle: miksi suurennat taakkaa? Miksi riistät lämmön vuoteestani, rohkeuden sydämestäni ja lohduttavan kukan rakkaalta haudalta?

Näillä edellytyksillä tunnustan talven auringossa olevan jotakin virkistävän iloista. Mutta minusta sen syy on aivan päinvastainen kuin se luulo, että talvi on muka meidän pohjoisen olemassaolomme säännöllinen ja määräävä puoli. Talvi on yhtä vähän kuin pimeys, kuolema tai hävitys mitään itsessään itsenäistä, jota voisi ajatella muusta riippumattomaksi. Talvi ei ole mitään muuta kuin kesälle tunnusomaisten perusmuotojen, nimittäin valon, lämmön ja elimellisen elämän epuu, siis sellaista, mitä ei voida ymmärtää ja mitä ei ole olemassakaan ilman noita sen vastakohtia. Jos siis talvikin voi olla iloinen, toimelias ja elähdyttävä, niin on laita niin juuri niissä muodoissa ja vaikutelmissa, missä se kieltää itsensä, toisin sanoen: tavalla tai toisella muuttuu oman itsensä vastakohdaksi.

Miksi sen päivänpaiste on niin iloinen? Sen tähden, että se on niin synkän pimeydenkehyksen ympäröimä ja muistuttaa kesän valoa.

Miksi sen takkavalkea on niin kodikas? Sen tähden, että sen liekit leimuvat kylmässä ilmassa, pimeässä varjossa ja muistuttavat suven lämpöä.

Miksi siloinen jäätie on niin mieluinen? Siitä syystä, että se sallii meidän vapaasti liikkua, kun kaikkialla ympärillämme on voittamattomia vastuksia.

Miksi sen lakastumaton havumetsä on niin viehättävän vihreä? Sen tähden, että se muistuttaa kesän vihreyttä silloinkin, kun kaikki muu ympärillämme on lakastunutta ja kuollutta.

Miksi tarmokas toimeliaisuus on mahdollista ja aika-ajoin tuntuvaakin tuona vuodenaikana, ellei juuri sen tähden, että elämä tarvitsee toimintaa, jotta se ei kokonaan nukkuisi noina pitkinä kuukausina, jotka luonto on määrännyt unta ja horroksissaoloa varten?

Ja lopuksi, minkä tähden ihmiset lähestyvät lähemmäksi toisiaan, miksi seuraelämä joutuu liikekannalle, miksi tunnemme entistä suurempaa mielihyvää tuttavallisesta yhdessäolosta? Yksinkertaisesti juuri sen tähden, että kaikki ympärillämme on yksinäisyyttä, äänettömyyttä, liikkumattomuutta, erämaata ja että me tarvitsemme tuota vastalausetta talven kolkkoutta vastaan.

Tarkatkaa talven iloisia ja elvyttäviä vaikutelmia, niin huomaatte niiden kaikkien olevan vastalauseita sitä itseään vastaan. Auringonvalo, kuutamo, revontulet, lamput, tähtikirkas taivas ja loistava lumi ovat kukin puolestaan pimeyden vastalauseita. Takkavalkea vastustaa pakkasta, havumetsä kuihtumista, suksi, kelkka, luistin ja juoksija liikkumattomuutta, seuraelämä yksinäisyyttä. Voiko mikään luonnonesine tai -muoto täydellisemmin kieltää itsensä?

Ja kuitenkin on talvessa jotakin tosiperäistä, ei tosin itsessään, vaan heijastuessaan ihmisestä. Juuri tekemällä ulkomaailman autioksi se avaa meissä toisen korkeamman maailman. Kun ulkomaailma meitä viihdyttää ja ikäänkuin nielee meidät, on tuo sisäinen, korkeampi maailmamme verhon kätkössä. Vasta sitten, kun päivän aurinko laskeutuu ja maa peittyy pimeään, väistyy silmiemme edestä taivaan verho ja me havaitsemme siihen asti näkymättömiä välkkyvien tähtien maailmoita. Se on enemmän kuin symboliikkaa, enemmän kuin luonnonlaki, se on korkeampi maailmanjärjestys. Kukaan ei enää epäile, että äärettömässä luomakunnassa on lukemattomia maailmoita, ja kuitenkin etsitään äärettömyyden mittapuuta niin rajoitetuista aistimista, että niillä ilman pimeyden apua ei saisi aavistustakaan luomakunnan suuruudesta.

Pohjolan talvi on vain siinä normaali, että se avaa eteemme korkeamman olemassaolon. Kesän yöttömänä päivänä me elämme vain maata varten; se kahlitsee meidät itseensä, me unohdamme kiinnikkeemme olevan äärettömyyden ketjussa. Talvi työntää meidät takaisin omaan itseemme, näyttää, miten olemme luonnonlakien pakon vankeja, ja pakottaa meidät etsimään vapautusta itsestämme, yläpuoleltamme.

Tätä pidän talven arvokkaimpana puolena. Mutta minä annan sille anteeksi ja rakastan sitä myöskin sen tähden, että se alinomaa osoittaa kevättä. Se kulkee sitä kohti yhtä varmasti kuin jäätynyt lähdekin kaipaa saada rientää rinnettä myöten mereen. Niin liittyvät kaikki vuodenajat toisiinsa: ovat keinuvia laineita harjoineen ja notkoineen, lakkaamatonta muuttelua, näennäisesti ilman muuta tarkoitusta kuin juuri vaihtelu, ja kuitenkin ne kaikki virtaavat ääretöntä valtamerta kohti, mihin tieto hukkuu ja mistä ainoastaan usko löytää iankaikkisen kiinnekohdan.

Menkää keväällä lehdittyvään metsään ja uskokaa ylösnousemiseen! Menkää suven vehreyteen ja uskokaa elämään! Menkää syksyn luontoon älkääkä etsikö kuolemaa sen putoilevista lehdistä, sillä sitä ei ole siellä, se on vain jyvä, jonka on maaduttava, jotta se voisi kerran versoa vielä korkeampaan täydellisyyteen. Ja sinä, joka vielä epäilet, mene ujostelematta talven lumiin ja katsele pohjolan voimakasta jättiläislasta, kookasta honkaa! Kuule lumituiskun kohinaa sen oksissa sen vastustaessa katoamista ja kuule sen kehoitusta: Katso, minä elän; ja sinä olet elävä kauemmin kuin minä!

* * * * *

Kun Hengist kauniina kevätpäivänä liehuvin lipuin laski Travemünden väylälle ja iloisesti vastasi rannan lipputervehdyksiin, nähtiin tuulen mukana pienen käärömäisen esineen lentävän laivan peräkannelta ja uiskentelevan myötävirtaan Itämerta kohti.

— Mikä se oli? kysyi tohtori Rabe. Putosiko teiltä, hyvät naiset, jokin harso tai silkkihuivi?

— Ei, vastasi neiti Hemming seuraten katseellaan karkulaista. — Se oli vain minun käsilaukkuni. Uskollinen luutnantti oli pelkkä taru, häntä ei ole koskaan ollut olemassa!

End of Project Gutenberg's Talvi-iltain tarinoita 5, by Zacharias Topelius