YHDEKSÄS KERTOMUS.
Tyhjät sydämet.
Rouva Rönnevallin lopetettua kertomuksensa syntyi hetkisen äänettömyys. Kuulijat katsoivat kummastuneina hänen hehkuvia kasvojaan ja hänen loistavia silmiään. Ymmärrettiin, että hän oli taistellut sukupuolensa oikeuksien puolesta ja samalla käsittänyt sen velvollisuudet. Hänellä, tuolla viehättävällä pikku rouvalla oli herkkä sydän, joka ei tyytynyt pelkästään keitettyyn loheen, ahtaihin hameenmiehustoihin ja miesten itsekkyyttä vastaan käytäviin pieniin kahakkoihin.
— Sellainen hän on, kuiskasi hänen miehensä konsuli naapurilleen kapteeni Videstrandille.
Ei edes everstikään enää uskaltanut sanoa häntä opettavaiseksi, ja nekin, jolla ehkä olisi ollut halua arvostella Briitta Skrifvarsia tai hänen afrikkalaisvilliään, huomasivat parhaaksi olla vaiti.
Äänetön matkustaja, jota sanottiin vain Biisamiksi ja joka matkalla oli vähitellen paljastunut vanhaksi musiikinopettajaksi, nousi silloin paikaltaan, puristi kertojan kättä ja sanoi:
— Se tuli täydestä sydämestä, rouva Rönnevall!
— Jonkin kerranhan täytyy lähteen tulvia, virkkoi pikku rouva ihmetellen tuota kohteliaisuutta, sillä vanha viluinen herra suvaitsi vasta ensi kerran kunnioittaa peräkannen keskustelua aktiivisella osanotolla.
— On kuivuneita lähteitä, jos likaveden täyttämiäkin, huomautti
Biisami. On tyhjiäkin sydämiä, rouva Rönnevall!
— On silloin, kun ne ovat lakanneet sykkimästä.
— Jo paljon aikaisemmin. On sydämiä, jotka ovat niin täynnä omaa itseään, ettei niissä ole tilaa millekään muulle. Mutta tuo itse on sisällyksetön, se pyörii lakkaamatta oman keskipisteensä ympäri. Ja on toisia, jotka ovat täynnä lakkaamatta särkyviä ja kuolettavaksi tyhjyydeksi haihtuvia ilmakuplia. On monta, joilla on kerran ollut kiinteä ydin, mutta jotka ovat sen menettäneet. Paljon muutakin kuin kasteen kuivattaa sydänpäivän aurinko.
— Minä en tuota ymmärrä; olkaa hyvä, selittäkää tarkoituksenne! Mikäli minä tiedän, on aina jotakin, jota haluaa, toivoo, pelkää, rakastaa tai inhoaa, niin kauan kuin elää. Ainoastaan kuollut on kaikesta välinpitämätön.
— Jos on. Mitä me siitä tiedämme? Mutta te olette oikeassa. Niin tyhjä ei ole mikään sydän, ettei se jotakin etsisi. Minä sanon niitä tyhjiksi, jotka etsivät turhaan.
— Suokaa anteeksi! puuttui siinä puheeseen tohtori Rabe. — Minäkin kuulunen tyhjäin joukkoon, sillä minäkin etsin jotakin turhaan. Minä etsin sitä onnetonta, jonka arpa on määrännyt rouva Rönnevallin jälkeen kertomaan.
— Minä se olen, sanoi Biisami.
— Kiitos siitä, te pelastatte minut, minä saatan nyt toivoa pääseväni unohduksiin, sanoi edellinen kertoja päätään nyökäyttäen, voimatta vieläkään saada mielestään opettavaisuuttaan.
Biisami pani huolellisesti matkareppuunsa nuottivihon, jota hän tähän asti oli uskollisesti pitänyt kädessään, ja piirusti ajatuksiinsa vaipuneena muutamia näkymättömiä piirtoja sateenvarjollaan peräkanteen.
— En tiedä — sanoi hän — suvaitseeko tämä arvoisa seura ollenkaan tarkata vanhaa soittotaituria, joka on koko ikänsä tutkinut sointuoppia ja siitä saanut jonkin verran korvaa tajuamaan epäsointujakin. Kun kuulin rouva Rönnevallin kuvailevan uskollisuuden ja itsenäisyyden elämää, johtui mieleeni, miten harvinainen sellainen elämä on, joka kuluu täydellisessä sopusoinnussa itsensä kanssa ja jota siitä syystä saattaa sanoa todella ehjäksi. Kielisoittimen äänen puhtaus riippuu siitä, ovatko tapit lujasti kiinni. Ihminen hankautuu ja kuluu meidän päivinämme enemmän kuin ennen, päivän kysymykset pirstovat meitä, mukavuus veltostuttaa meitä, uusien vaikutelmien lakkaamaton surina korvissamme tekee meidät lopulta välinpitämättömiksi. Ja kuitenkin tunnemme sydämessämme aina tukevan maaperän tarvetta, kiinnekohdan tarvetta, joka ei petä meitä täällä meidän asuessamme pyörivällä pallolla vaihtelujen maailmassa. Minä sanon tyhjiksi niitä sydämiä, jotka eivät ole löytäneet semmoista kiinnekohtaa, ja pelkään niitä olevan hyvinkin paljon. Saanko valaista käsitystäni parilla esimerkillä?
Ei kellään ollut mitään vastaan sanomista. Oltiin uteliaita kuulemaan musiikinopettajan puhuvan muusta kuin asteikoista, ja neiti Hemming kuiskasi naapurilleen arvaillen, olikohan romanssi soitettava duurissa vaiko mollissa.
— Silloin minä pyydän teitä, arvoisat naiset ja herrat — jatkoi Biisami — ajatuksissanne siirtymään keväästä ja Itämereltä marraskuun iltaan ja Helsinkiin. Kuvitelkaamme, että tämä laivankansi on hieno, hyvin valaistu sali. Lamppu palaa ja neljä kynttilää kruunussa, näkyy jono kauniita huoneita, räiskyvä tuli palaa takassa, heijastuen pystykuvastimista. Me istumme puoliympyrässä vähän matkan päässä takkatulesta. Seitsemän, kahdeksan henkilöä, melkein niinkuin nyt tässä. Tuossa istuu isäntä, paroni H., ylhäinen virkamies, jonka lähimpään seurapiiriin minulla toisinaan oli kunnia tulla kutsutuksi, koska minä opetin pianonsoittoa talon nuorille. Ehkä te, herra eversti, tahdotte olla hänenä. Tuohon on vapaaherratar istuutunut mukavaan patjakkoon: te, neiti Hemming, olette hän. Hänen vieressään istuu sukkela rouva N. … olkaa niin hyvä, rouva Rönnevall! Tässä on talon lääkäri, tohtori C. … ehkä te, tohtori Rabe? Tässä eräs nuori neitonen, neiti F. — aivan kuin tämä nuori neiti. Tässä asessori B. … kapteeni Videstrand. Tässä vielä eräs apukamreeri, dosentti Sumu, ja viimein minun mitätön henkilöni.
Unohtakaamme edelleen tämä sumuinen meri ja ajatelkaamme, että valoisan salin ulkopuolella on pilkkopimeää, riehuu myrsky ja ikkunoita pieksävä rankkasade. Ettekö kuule aaltojen pauhua Viaporin rantoja vasten? Napaseutujen voimat ovat valloillaan; onneton se, jolla ei nyt ole valoa ja lämmintä ympärillään, valoa ja lämmintä sisällään, kattoa päänsä päällä ja lujaa pohjaa jalkainsa alla!
Moinen luonto pakottaa ihmiset likemmäksi toisiaan; kaikki ovat tuttavallisempia ja avomielisempiä; on sisäinen tarve, joka saattaa toisen lähestymään toistaan ja laskemaan naamarit kasvoiltaan. Suuri, musta pimeyden kehys enentää pienen taulun valoisuutta. Mielikuvitus pääsee lentoon, ilmaisematon tapaa sanat; mielihyvin kuunnellaan satuja, kerrotaan kummallisia menneen ajan tapahtumia tai hämäriä tulevaisuuden aavistuksia.
Me olimme juuri nousseet teepöydästä ja istuutuneet puoliympyrään suuren englantilaismallisen takan eteen. Äsken uudelleen sytytetyn tulen ohuet liekit alkoivat leimuella koivuhaloissa, ja keskustelu muuttui vähitellen toisen luontoiseksi. Nälänhädästä, Garibaldista, sodasta ja politiikasta, Sheridanin Parjauskoulun Fredrik Delandista puhe kääntyi aivan itsestään, en tiedä miten, kuuluisaan spiritistiin Homeen ja hänen ihmeisiinsä, joista silloin kaikki puhuivat. Meidän isäntämme paroni H. oli spiritisti; hän oli likeisessä yhteydessä Amerikan koputushenkien kanssa ja sai kerran kuussa säännöllisesti postissa lehdet "Journal de l'Ame", "Revue Spiritualiste de Paris", "Licht, mehr Licht" ja "Banner of Light", jotka kaikki olivat spiritualistisen romun kaatopaikkoja, sillä juuri pimeyden apostolithan ne innokkaimmin nimittivät itseään valon sankareiksi. Vieläpä enemmänkin: isäntämme oli Porista, joka oli jonkin aikaa Suomen spiritismin kehtona ja keskuksena, tilannut "psykografin", vai mikä "emanulektori" se lienee ollut tuo berliniläisen Hornungin tunnettu keksintö, joka oli aiottu yksinkertaisemmaksi henkimaailman välittäjäksi kuin hankalat koputuspöydät. Psykografin jälkeen keksittiin vielä yksinkertaisempi lyijykynä, ja lopulta huomattiin yksinkertaisimmaksi antaa henkien itsensä näyttäytyä. Me tiesimme paroni H:n tehneen kokeita psykografilla ja pitäneen niistä tarkkaa luetteloa. Niinpä ei ketään kummastuttanutkaan, että isäntämme, pelkäämättä puolta kymmentä ilkeää hymyä, ryhtyi tapansa mukaan rakastettavan suorasti puolustamaan Homea.
— Onko tosiaankin totta — sanoi pisteliäs rouva N. — että eräs keisarinna Eugenien hovineiti tunsi kylmän käden koskettavan kättään ja vievän sen vielä kylmemmille huulille?
— Totta se on — sanoi paroni H. levollisesti — mutta tuo käsi oli hänen monta vuotta takaperin kuolleen sisarensa käsi, ja kun Homelta pyydettiin todistuksia siitä, tuli marmorin valkoinen käsi taaskin näkyviin ja veti hovineidin sormesta monien sormusten joukosta pois juuri sen sormuksen, jonka hän oli saanut muistiksi kaivatulta sisarvainajaltaan.
— Onko totta — kysyi taas rouva N. huonosti salaten hymyilyään — että Tuileriain linnassa henkilöt kääntyivät tuoleillaan ympäri, että keisarilta ja monelta muulta hävisi taskukellot ja että naisten puvut joutuivat arveluttavaan epäjärjestykseen?
— Totta on sekin, mutta siinä oli vain osa Homen läsnäollessa tapahtuneista ilmiöistä. Käsiä tuntui liikkuvan pöytäliinojen alla, näkymätön käsi nosteli pöytiä, tuntemattomat olennot poljeksivat varpaille, seinäkellot pysähtyivät, kellot soivat ja nidos Voltairen teoksia, jota joku hovinaisista oli juuri toivonut itselleen, lensi hänen syliinsä. Viimein tuntui lattia huojuvan, ovet aukeilivat ja sulkeutuivat, kynttilät sammuivat ja syttyivät itsestään, mutta yhtäkkiä Home hävisi salaa, ja kaikki oli heti kuten luonnostaan piti olla. Minun tulee lisätä, että kuuluisa silmänkääntäjä Moreau-Cirti, joka silloin myöskin oli läsnä, sanoi kaiken sen menevän yli hänen ymmärryksensä ja väitti, ettei sillä ollut mitään yhteyttä luonnollisen magian kanssa.
— Oikeinko totta, että hän katosi, tuo kunnon Home? virkkoi tohtori C. — Minä olen kuitenkin kuullut kerrottavan hänen toisella kertaa osoittaneen vielä erinomaisempaa taitoa. Keisarin tuttavallisimmassa seurapiirissä, johon paitsi häntä ja keisarinnaa kuului ainoastaan herttua Montebello, näyttäytyi kerran Homen läsnäollessa hengen käsi, joka tarttui kynään, kastoi sen säännölliseen tapaan musteeseen ja kirjoitti paperille Napoleon I:n omakätisen nimikirjoituksen. Keisari pyysi silloin saada suudella kummituskättä. Heti se siirtyi hänen ja sitten keisarinnan huulille, ja keisarinna pyyhkäisi kiireimmiten brysselinpitsisellä nenäliinallaan pois suutelon huudahtaen: "Mais c'est affreux, je me ressens des moustaches de mon mari!"
Paroni H. odotti hetkisen noitten sanain synnyttämän yleisen naurun asettumista ja virkkoi sitten sävyisästi:
— Juttu ei ole huonoimpia, mutta suuresti epäilen, oliko keisarinna Eugenie siinä tilaisuudessa sellaisella mielellä, että hän olisi voinut tuntea miehensä viikset. Marraskuussa 1858 minä olin Pietarissa. Home oli saapunut sinne nuoren rouvansa, lankonsa kreivi Kuselevin ja kaikkialla hääräilevän Aleksander Dumas'n kanssa. Home oli päässyt ylimpiin seurapiireihin ja saattoi koko Pietarin hämminkiin; neljään viikkoon tuskin puhuttiinkaan muusta kuin Homesta. Tuhansien juttujen joukossa oli myöskin eräs, jonka kuulin luotettavilta hovilaisilta ja joka muistuttaa Tuileriain linnan kättä. Home kutsuttiin armossa pienehköön iltaseuraan Talvipalatsiin, ja hän huvitti ensin seuraa lennättämällä pientä kilisevää soittokelloa toiselta toiselle. Häneltä kysyttiin sitten, eivätkö henget voisi näyttäytyä, ja hän vastasi käden silloin tällöin tulevan näkyviin, mutta seura tällä kertaa oli muka liian lukuisa, joten muutamien oli ensin poistuminen. Kirjoitettiin aakkoset, eräs ylhäinen henkilö piti määrättyjä kirjaimia perättäin osoittavaa kynää, ja siten huomattiin, että kreivi Adlerbergin ja ruhtinatar Trubetskoin ja Bobrinskyn oli poistuttava. Heidän mentyään kaikki läsnäolijat näkivät sinertävän käden kurottuvan kohti… Mutta ehkäpä tiedättekin tapauksen? No niin, minulle vain vakuutettiin, ettei kellään koko seurassa ollut halua leikinlaskuun, vaan että jokainen, joka oli koskenut tuohon jääkylmään, kosteaan käteen, oli ollut vakuutettu, ettei se ollut kenenkään elävän ihmisen käsi.
— Minua se ei ollenkaan kummastuta, puuttui puheeseen tohtori C. Minun ollessani Lontoossa 1860 Homekin oli siellä samaan aikaan kuuluisan amerikkalaisen mediumin mr. Squiren kanssa. Herrat lienevät erinomaisesti sopineet yhteen, missä suhteessa on kunnioitettava noita kahta suurta miestä; onhan muuten jalousie de metier niin tavallista tässä maailmassa. Home ja Squire näet osoittivat mahtuvansa molemmat saman katon alle. Eräänä iltana oli lordi Lyndhurstin luona koolla täysverinen ja tietysti sangen ennakkoluuloton seurapiiri. Siinä tilaisuudessa Home ja Squire nousivat molemmat yht'aikaa monta metriä korkealle, lattiasta salin kattoon asti, ja Home, ollen laihempi ja niinmuodoin kevyempi, pysyi tuossa asennossa niin kauan, että ehti kirjoittaa nimensä kattoon. Minä en itse ollut läsnä, mutta kuulin luotettavilta henkilöiltä, että hän tuossa korkeassa asemassaan ei muistanut ottaa lukuun erästä pikku seikkaa, joka hyvin huvitti hienoa seuraa. Huomattiin näet, että sillä arvon miehellä oli puolianturat saappaissa…
— Mutta, hyvä tohtori, virkkoi isäntä, tahdotteko kokonaan peloittaa minut kertomasta pientä tapausta, jonka itse näin ja jota siis en parhaalla tahdollakaan voi katsoa pelkän mielikuvituksen tuotteeksi?
— En suinkaan, minä olisin hyvin pahoillani, jos olisin riistänyt meiltä mielenkiintoisen seikkailun tuottaman huvin, joka kenties saa meidät kaikki vakuutetuiksi. Siis teillä, herra paroni, on itsellänne ollut tilaisuus tutustua…
— Herra Homeen, niin on. Ja minä vakuutan, hyvä herrasväki, olleeni ennen tuota tapausta yhtä jyrkkä epäilijä kuin kuka hyvänsä teistä. Muuten minä en silloin ollut yksin; vaimoni oli myöskin läsnä tilaisuudessa.
— Mutta, hyvä ystävä — sanoi vapaaherratar hieman hämillään — lupasithan itse…
— Ollako vaiti? Tosin lupasin; mutta vain teidän sukupuolennehan, armollinen ystäväni, on anteliaalta luonnolta saanut salaisuuksien säilyttämisen taidon. Minä siis tunnustan — senkin uhalla, että joudun teidän pistosanojenne koko tykistölle alttiiksi, hyvä herrasväki — että käännyin jotenkin itsepintaisena ystäväni, Pietarin komissariaatissa palvelevan eversti P:n puoleen pyytäen häntä toimittamaan minulle tilaisuuden tutustua Homeen. P., ollen kaukaista sukua Homen rouvalle, oli lopulta niin kohtelias, että kutsui minut ja vaimoni luokseen eräänä iltana, jolloin hän varmasti odotti Homea vieraakseen. Muistan sen kuin eilisen päivän; päivä oli marraskuun 4:s 1858; sohvapöydän ympärillä istui meitä kahdeksan, korkeintaan kymmenen henkilöä, kun rouva P. äkkiä tunsi kädessään kylmän käden. Samassa hänen silkkihameensa kohoili, kuului omituista suhinaa ja pöytä tuntui huojuvan kuin laiva aallokossa. Mutta suuri pöytälamppu ei liikahtanut paikaltaan vähääkään.
— Antakaa anteeksi, keskeytti rouva N., siinä ei ole mitään merkillistä, jos on totta, että Home Firenzessä huvikseen asetteli munia seinälle. Munat eivät vierähtäneet alas, lamppu ei kaatunut; sellaisia ovat herra Homen luonnonlait.
— Itse Kolumbus ei osaisi suorittaa tuota paremmin, puuttui puheeseen tohtori. Mutta olkaa hyvä, jatkakaa, herra paroni; kertomuksesta tuntuu tulevan hyvin romanttinen.
— Se ei ole pitkä, jatkoi paroni H. hyväntahtoisesti. Vaimoni voi todistaa…
— Minä en todista mitään! huudahti vapaaherratar.
— Kyllä todistat, siitä olen varma, sillä kun me kummastellen katselimme pöydän liikkeitä, huomasimme kaikki pöytinemme ja tuoleinemme siirtyneemme huoneen päinvastaiseen nurkkaan kenenkään käsittämättä, miten se oli tapahtunut. Me katsoimme hymyillen toisiamme — aivan niinkuin te, hyvät naiset ja herrat, juuri nyt. Me tahdoimme vakuuttaa toinen toisillemme, että olimme vaihtaneet paikkoja, sillä huone näytti siltä kuin olisi kymmenkunta lasta leikkinyt siinä rautatietä sohvilla.
— Home istui pöydän alla; siinä koko salaisuus! nauroi vapaaherratar.
— Varmasti, virkahti rouva N.
— Suokaa anteeksi — jatkoi isäntämme. — Home ei ensinkään ollut pöydän alla. Minäkin olin niin lapsellinen, että uskoin jotakin sen tapaista ja kumarruin katsomaan, mitenkä asia oikeastaan oli. Mitä huomasin? Aivan tavallisen mahongista tai pähkinäpuusta, en muista, kummastako, tehdyn pöydän, joka sitä paitsi oli melkoisen suuri ja hyvin raskas. Minä en olisi jaksanut sitä liikuttaa paikaltaan. Sangen kummastuneena katsoin silloin ympärilleni ja näin Homen hyvin välinpitämättömän näköisenä istuvan ikkunan ääressä puhelemassa erään naisen kanssa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Minkä näköinen hän on? kysyi apukamreeri salatakseen liian hillitöntä naurunhaluaan.
— Aivan musta, sarvet päässä ja jalassa kaviot, ellei hän ennemmin ole kuuluisan harmaapaperinaaman tapainen, vastasi heti rouva N.
Mutta paroni H. jatkoi horjumattoman maltillisena.
— Home on nuori mies; hän on syntynyt Edinburgissa 1835; hän on keskikokoinen, hoikka, vaaleaverinen, kalpea, sairaan näköinen, yksinkertainen ja teeskentelemätön koko olemukseltaan. On tunnettu asia, ettei hän koskaan näytä salaperäistä taitoaan julkisesti eikä mielellään suurissa seuroissakaan. Hän myöntää itse, ettei hän milloin hyvänsä voi kutsua esiin henkiä; se riippuu enemmän heidän kuin hänen tahdostaan, ja kun hän Roomassa kääntyi katoliseen uskoon 1856, ilmoittivat henget hänelle kohta sen jälkeen Napolissa pysyvänsä poissa koko vuoden, mikä todella tapahtuikin. Suostumuksensa tai kieltäytymisensä he ilmoittavat nakutuksilla; kolme nakutusta merkitsee myöntymystä, yksi kieltoa. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että kaikki, jotka ovat kuulleet noita nakutuksia, varmasti huomaavat, mistä ne ovat peräisin. Niillä on hyvin omituinen ääni, minä en voi verrata niitä muuhun kuin siihen ääneen, joka syntyy, kun suuri lintu nokallaan hakkaa puunkuorta, tai pikemmin nastan nakutukseen, kun sähköttäjä lähettää sähkösanomaa.
— Sallitteko, herra paroni, minun kysyä yhtä asiaa? virkkoi tohtori.
— Sangen mielelläni, hyvä herra tohtori. Huomaatte, että minä olen valmis puolustautumaan. Teidän miekkailupistojenne varalle on minulla rautahaarniska, ja se on oma vakaumukseni, josta ette ole löytävä yhtään rakoa.
— Minä muistelen, että te, herra paroni, olitte jonkin verran vapaa-ajattelija.
— Oikein! Ja luenpa ansiokseni, että olen vielä tänä päivänäkin.
— Siis katkismuksemme tavalliset uskonkappaleet…
— Ovat olleet hyviä aikanaan; mutta ehkä päästätte minut lausumasta ajatustani siitä, mikä merkitys niillä on yhdeksännellätoista vuosisadalla.
— Siis korkein olento, kuoleman jälkeinen elämä, arveletteko, että…?
— Johan te käytte pahasti kimppuuni. Tuo ei ole rehellinen isku, vaan salapaula. Mutta koska tahdotte, no — miksikä en uskoisi yleistä järkeä, maailmanainetta ja kuoleman jälkeistä olemassaoloa tuossa aineessa, jossa persoonallisuus häviää, sen jälkeen kun — mitenkä sanoisinkaan?
— Sen jälkeen kun se on lyhyemmän tai pitemmän aikaa pyristellyt jonkinlaisessa henkimaailmassa, mikä ei kuitenkaan ole muuta kuin aineellisen elämän jatkoa hermoaineen avulla, joka elämän aikana muodostaa sielumme, mutta kuoleman jälkeen vähitellen haihtuu ja hajoaa yleiseen maailmanaineeseen.
— Hieman sinne päin, mutta ei aivan niin, hyvä tohtori. Minä olen todellakin oikeauskoisempi kuin te, sillä minä uskon, että meidän kiertotähteämme ympäröi sille ominainen kolmas aine, ikäänkuin näkymätön ilmakehä, joka on kuolemankin jälkeen ravintona hermoaineelle. Siten on mahdollista henkien elää, niin kauan kuin maapallommekin elää; ei kauempaa, sen myönnän. Mutta muutenhan ei voitaisi selittää ammoisina aikoina eläneitten henkien olemassaoloa ja tervehdyskäyntejä.
— Niin todellakin, puuttui taaskin rouva N. puheeseen. Minä tunsin erään neidin, joka oli kotiopettajana kenraali R:llä. Häntä huvitti suuresti henkien kanssa puhuminen, tuota kunnon mamselli A:ta, ja hänen onnistui viimein saada ompelupöytänsä nakuttamaan. Kerran hän kääntyi Sokrateen puoleen, pyytäen häntä olemaan kohtelias ja sanomaan jonkin kauniin ja nerokkaan ajatelman. Hänen suureksi ilokseen viisas mies kohteliaasti suostuikin pyyntöön, ja neiti kirjoitti vastauksen kirjain kirjaimelta sellaisella mielenkiinnolla, jota aina ehdottomasti tuntee ollessaan keskustelussa niin kuuluisan henkilön kanssa. Vastaus oli: Vous êtes une folle, te olette hupsu! Minä olen itse nähnyt kirjoituksen ja voin siis vakuuttaa, että siinä oli nuo sanat. Ainoastaan oikeinkirjoituksessa oli muutamia pikku virheitä.
— Ja kummastuttaako se teitä, hyvä herrasväki? huomautti tohtori hymyillen. Minä tunnustan, että siitä pitäen, kun minä pari vuotta takaperin luin kuningas Dareioksen puhuneen saksaa Zürichissä, ei minua ollenkaan kummastuta, että Sokrates puhui ranskaa Helsingissä!
— Niin, sanoi paroni, mitä minun pitäisi sitten vastata tähän? Minä näen, että tässä on kaksi puoluetta; toinen uskoo henkiä, toinen ei usko mitään. Ja koska minä olen ensinmainitun puolueen kannattaja, niin mielihyvikseni saan kerran vaihteen vuoksi lukea itseni oikeauskoisiin.
— Antakaa anteeksi, herra paroni, on vielä kolmaskin puolue, virkkoi silloin lempeä ääni, joka ei siihen asti vielä ollut sekaantunut vilkkaaseen keskusteluun.
Meitä oli ollut kolme äänetöntä kuulijaa: minä ja nuori tyttö, joka oli edellisenä keväänä päässyt ripille ja jonka läsnäolon kaikki näyttivät unohtaneen. Lapsi raukka istui vaiti työnsä ääressä, neuvottomana ja hämmästyksissään kaikesta, mitä oli saanut kuulla, ja oikein tietämättä, mitä oli ajateltava siitä. Kolmas äänetön kuulija oli asessori B. Hän se nyt pani vastalauseen molempia toisia puolueita vastaan.
Asessori oli mitättömän näköinen ukko, seitsenkymmenvuotias tai hiukan vanhempikin ja harmaahapsinen; kasvoiltaan hän oli jokseenkin tavallisen näköinen, mutta hänen harmaat silmänsä olivat eloisat ja viisaat; muuten hän oli hyvin säädyllinen ja käytöksessään melkoisen siro; hänellä oli aina hännystakki ja kaulassa valkoinen liina. Hän veti niin vähän huomiota puoleensa, että hänen läsnäoloaan tuskin huomattiin, semminkin koska hän harvoin puhui muusta kuin virka-asioista. Olipa kuitenkin joskus sattunut, että hän luopui noista tavoistaan, kun oli puolustettavana jokin asia, jonka hän tunsi läheiseksi, ja silloin hän saattoi olla puhelias, jopa kaunopuheinenkin; hänen kasvoilleen tuli ilme, joka muutti ne melkeinpä kauniiksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpöä, ja koko hänen vartalonsa näytti kasvavan. Häntä pidettiin hieman omituisena ja kummallisena vanhuksena, mutta koska häntä yleensä kunnioitettiin hänen rehellisyytensä ja oikeudentuntonsa tähden, niin oltiin kernaasti huomaamatta hänen omituisuuksiaan ja suvaittiin häntä niissä harvoissa seurustelupiireissä, joissa hän toisinaan vietti iltansa enemmän tottumuksesta kuin harrastuksesta ja joista hän aina hattuunsa tarttuen lähti täsmälleen kello kymmeneltä.
Kaikki kääntyivät heti pieneen mieheen päin, joka jatkoi minuun ja nuoreen tyttöön katsahtaen:
— Täällä on muutamia, jotka eivät usko herra Homeen, vaan pitävät hänen henkiään pilana.
— Ahaa, huudahti tohtori, me saamme apua.
— Mutta — jatkoi asessori — kun emme usko herra Homeen, niin olemme uskomatta siitä syystä, että vielä vähemmän olemme samaa mieltä niiden kanssa, jotka eivät sano uskovansa mitään, mikä on mahdotonta.
Paroni H. nyökäytti ystävällisesti päätään.
— Jatkakaa vain, sanoi hän. Saammepahan nähdä, että viimein kuitenkin olemme yksimielisiä pääasiasta.
— Sallikaa minun kysyä erästä asiaa. Jos oikein ymmärsin, olitte te, herra paroni, vapaa-ajattelija ja epäilitte kaikkea, kunnes herra Home sai teidät vakuutetuksi henkien olemassaolosta.
— En tahdo sitä kieltää. Mitä omin silmin näkee, sitä ei käy tinkiminen olemattomaksi. Täytyy vain koettaa keksiä sille järjellinen selitys.
— Maailmanaine tai oikeammin kolme ainetta; kyllä ymmärrän. Mutta sielun kuolemattomuus on kuitenkin kaikitenkin lasten tarina, eikö niin?
— Hyvä asessori, te olette liitossa tohtorin kanssa ja tahdotte karkoittaa minut varustuksistani. Mutta se ei onnistu; siitä syystä minä en huoli tehdä pitempää tunnustusta.
— Ellen pelkäisi väsyttäväni, saattaisin kertoa tapauksen omasta elämästäni.
— Ilahduttaisitte sillä suuresti mieltäni. On harvinaista kuulla teidän puhuvan muusta kuin oikeusasioista… Lundqvist, tuo lisää puita ja pane takkaan!
— Olkaa kaikin mokomin niin kohtelias ja kertokaa! kehoittivat vapaaherratar ja rouva N. yht'aikaa. — Älkää säästäkö ollenkaan hermojamme, me kyllä olemme valmiit kestämään.
— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun nyt juuri elämme mitä hirvittävimmässä kummitusajassa, virkahti tohtori C.
— No niin — jatkoi asessori kääntyen isäntämme puoleen — minulla oli nuorena kunnia olla teidän setä vainajanne, salaneuvos vapaaherra H:n tuttava. Hän asui tässä talossa, jonka hän oli rakennuttanut, ja koska hän minulle osoitti niin suurta luottamusta, että käytti minua oikeudenkäyntiapulaisenaan, kävin minä usein hänen luonaan tässä huoneessa, joka silloin oli hänen vastaanottohuoneenaan. Te, herra paroni, ette ehkä muista häntä? Hän kuoli jo 1826.
— Minä olin silloin tuskin kymmenen vuoden ikäinen, mutta muistan hänet kuitenkin vallan hyvin … reipas ukko ikäisekseen, Kustaan aikalainen … ylevä ryhti hänellä oli, ja kuten kerrotaan, omisti hän sen hienon seurustelutavan, joka nyt jo on kadonnut meidän saleistamme. Meidän lasten tuli säännöllisesti käydä häntä tervehtimässä joka sunnuntaiaamupäivä ja silloin kunkin vuorostaan hyvin juhlallisesti ikänsä ja arvonsa mukaan suudella hänen kättään. Mutta te, asessori, ette ole koskaan ennen maininnut tuosta tuttavuudesta…
— Se keskeytyi aikaisin, mutta siitä jäi mieleeni vaikutelma, joka ei haihdu. Salaneuvos H. vainaja ei ollut ainoastaan vanha hovimies ja diplomaatti; hän edusti kaikessa aikaansa niin täydellisesti kuin suinkin mahdollista, sen jälkeen kun oli luovuttu tekotukasta ja ateismi tullut kuin hiukan vanhanaikaiseksi. Minun tuskin tarvinnee lisätä, että hänellä oli samanlaiset mielipiteet kuin teillä, herra paroni.
— Kuitenkin ottamatta lukuun henkioppia, luullakseni.
— Ei, päinvastoin… Kustaan aika ei juuri uskonut Jumalaan, mutta sitä enemmän Cagliostroon ja Björnramiin. Katkismusta halveksittiin, mutta teeskentelemättä kunnioitettiin mamselli Arfvidssonin kortteja. Ihmissydämen laita on sama kuin luonnonkin: abhorret a vacuo. Tyhjää paikkaa ei voi olla, ja niinkuin ilma syöksähtää laukauksen jälkeen tyhjään pyssynpiippuun, yhtä varmasti kummitukset ja järjettömyys majoittuvat siihen sieluun, jonka uskonto on jättänyt autioksi. Mutta antakaa anteeksi poikkeamiseni asiasta. Minä aioin vain sanoa, että teidän setänne niiden mitättömäin palvelusten tähden, joita minulla oli onni tehdä hänelle, osoitti minulle suurta suosiota ja ryhtyi useastikin puhumaan sellaisista aineista, jotka eivät koskeneet oikeudenkäyntiasioita. Eräänä sunnuntaina, kun minä lähdin kirkosta yht'aikaa hänen kanssaan, pyysi hän minua vaunuihinsa istumaan ja kutsui päivälliselle luokseen. Matkalla hän sanoi: Te olette ymmärtäväinen nuorukainen, te käytte kirkossa ja teette siinä oikein. Täytyy mukautua joukkojen ennakkoluuloihin, jotta toiste voisitte niitä menestyksellä vastustaa. Meidän ajattelevien täytyy uhrata itsemme, mutta me pidämme uskomme itseksemme ja nauramme salaa narreille, jotka etsivät taivasta ja helvettiä muualta kuin omasta rinnastaan. Ei, hyvä B., etsikäämme Jumalaamme omasta järjestämme, niin on meillä ainoa johtotähti, joka ei petä! — Ennenkuin minä, hieman kaino kun olin luonteeltani, ehdin vastata, olimme jo perillä — tämän talon edessä — ja vanha vapaaherra nousi ylös portaita. Mutta eteisen ovelle hän pysähtyi ja huusi palvelijaansa. — Katsos tuota, kuhnus, torui hän; mitenkä olet lakaissut tänään? — Silloin huomasin oven edessä kaksi oljenkortta ristissä, ja hän, jonka korkeimpana johtotähtenä oli ihmisjärki, ei uskaltanut astua noiden oljenkorsien yli, koska hän pelkäsi siitä aiheutuvan jonkin äkillisen onnettomuuden.
— Heikkoutta, lapsellisuutta, jota olette huomaava monessakin ajattelevassa ja valistuneessa miehessä! huudahti nuorempi vapaaherra H.
— Mahdollista kyllä. Salaneuvos H. vainajalla, joka oli leski, oli yksi ainoa lapsi, nuori ja rakastettava tytär…
— Matilda serkkuni!
— Hän oli saanut hyvin huolellisen, mutta hieman yksipuolisen kasvatuksen. Hänen isänsä käytti melkein kaikki joutohetkensä tämän rakkaan lapsen hyväksi ja oli tehnyt kaiken voitavansa suojellakseen häntä noilta mainitsemiltaan joukkojen ennakkoluuloilta. Hän oli valinnut hänelle kotiopettajattaren oman mielensä mukaan; hän oli mitä huolellisimmin valvonut, mitä kirjoja tyttö luki; ja jo aikaisin hän teroitti hänen mieleensä tuota maailmanfilosofiaa, jota hän piti kaikkien tietojen helmenä. Ja Matilda neidillä oli erinomaisen hyvä pää, hän käsitti kaikki hyvin helposti; jos hän olisi ollut Ruotsin valtaistuimella, olisi hänestä tullut toinen Kristiina. Sitä paitsi hän oli nuori, kaunis, rikas, ja hänellä oli loistava yhteiskunnallinen asema; siksipä hänellä olikin niin paljon ihailijoita, ja hänen isänsä koti tuli kaiken sen kokouspaikaksi, mitä Suomessa siihen aikaan oli sukkelaa ja sivistynyttä siinä mielessä kuin salaneuvos H. ja monet muut tahtoivat.
— Niin, olen kuullut setäni vierassalin olleen suosituimman koko maassa.
— Matilda neiti oli kahdeksantoista ikäinen, kun minun apuani tarvittiin sotkuisessa riita-asiassa. Minä näin hänet joka päivä: hän oli viehättävä…
— Ja te, asessori, olitte silloin kolmeakymmentä vuotta nuorempi.
Kyllä ymmärrän: eihän kukaan ole kivestä.
— Hän oli viehättävä, milloin tahtoi olla, mutta myöskin äärettömän oikullinen ja epävakainen. Monia ihailijoitaan hän kohteli niin välinpitämättömästi kuin ainoastaan hän rohkeni kohdella. Huomattuaan jonkun uskaltavan rahtusenkaan toivoa, kukisti hän heti hänet jollakin purevan ivallisella päähänpistolla. Isä kuitenkin tahtoi häntä valitsemaan ja näytti taipuvaiselta suosimaan nuorta ruotsalaista kreivi R:ää, joka oli heille kaukaista sukua. Matilda neiti kohteli häntä niinkuin kaikkia muitakin, ei paremmin eikä pahemmin, ja kun oli kerran totuttu hänen oikkuihinsa, ei niitä otettu huomioon, vaan toivottiin nuoren neidin viimeinkin taipuvan rakastajan hellittämättömyydestä.
— Kertokaa edelleen. Minä tiedän jonkin verran serkkuni vaiheista.
— Mutta minä en tahdo millään tavalla menetellä epähienosti. Jos se vaivaa teitä, herra paroni…
— Ei suinkaan. Onhan tuo historia kyllin tunnettu, eikä totuus teidän kertomananne voi kuulua läheskään niin säälimättömältä kuin muitten kulkupuheet.
— Olkoon menneeksi sitten. Rakkaudentunnustuksia kuuntelematta Matilda kiintyi koko luonteensa vilkkaudella milloin mihinkin työhön. Kaksi viikkoa hän maalasi intohimoisesti, hylkäsi sitten siveltimen ja ryhtyi tutkimaan kasvitiedettä. Tuskin hän oli ennättänyt penkoa ties kuinka monta kasvikokoelmaa, ennenkuin heitti ne kaikki romukoppaan ja joutui ratsastamisinnon valtaan. Siihen kyllästyttyään hän ryhtyi kääntämään Frithiofin satua englannin kielelle. Tällä välin hän mieltyi Byronin kirjoituksiin ja alkoi kääntää niitä ranskaksi. Ennenkuin mikään noista töistä valmistui, Matilda neiti kiintyi musiikkiin, osti kamariurut, ja hänen päähänsä pälkähti ruveta transponoimaan Mozartin Don Juania tuolle harvinaiselle soittokoneelle. Muistaakseni hän ehti valmistaa ensimmäisen näytöksen, kun hän eräänä päivänä näki hydro-oxygeni-mikroskoopin ja äkkiä tunsi vastustamatonta halua mikroskoopillisiin tutkimuksiin. Tämä kiihko johti hänet anatomiaan. Hän leikkeli pienen marsun, joka oli kuollut hänen häkissään, ja väitti löytäneensä eläinsielun hermoista. Siitähän oli vain askel fysiologiaan. Hän tutki kaikkea, mitä sillä alalla kohtasi; hän sanoi tahtovansa tietää, mikä on sielun kokoomus, sillä materiaa sen täytyi välttämättömästi olla. Huomattuaan oppineitten olevan asiasta hyvin erimielisiä hän sisustutti itselleen pienen laboratorion ja alkoi tutkia kemiaa. Hän tahtoi keksiä maailmanaineen.
— Hyvä Jumala, mitä kaikkia hullutuksia!
— Sanokaa ennemmin: mitkä runsaat, ihanat lahjat siinä tuhlautuivat ilman pohjaa ja perustaa! Miksi tuo haparoiva henki ei löytänyt päämäärää? Miksi tuon rikaslahjaisen ymmärryksen piti hioa kärkeään tyhjää pimeää lävistääkseen? Näettekö tuota kipinää, joka lentää yön myrskyssä tietä ja tarkoitusta vailla ja sammuu muutaman sekunnin kuluttua autioon avaruuteen? Se kipinä on Matilda H:n sielu.
— Olkaa hyvä, jatkakaa!
— Se riita-asia, jossa minun apuani tarvittiin, koski sangen suurta velkavaatimusta, jonka kruunu oli pannut vireille salaneuvos H:ta vastaan. Hänellä oli 1808 vuoden sodan aikana ollut hallussaan isonlainen yleinen rahasto, ja hän oli luovuttanut sen jollekulle ylemmälle virkamiehelle, joka vähän aikaa takaperin oli kuollut ja jättänyt jälkeensä suuren vaillingin. Kruunu pani toimeen ankaran tutkimuksen, ja salaneuvos sotkeutui tuohon onnettomaan juttuun, joka uhkasi koko hänen omaisuuttaan tai ainakin suurinta osaa sekä hänen virkamieskunniaansa ja kansalaismainettaan, mikä oli vielä pahempi. Kaikki riippui siitä, voitiinko näyttää kuitti, jonka vainaja oli antanut vastaanottamastaan summasta. Mutta se kuitti oli kadonnut johonkin löytymättömiin. Kaikki piilopaikat ja paperitukut etsittiin, koko talo mullisteltiin ylösalaisin, mutta turhaan; kuitti pysyi poissa, ja minun puolustettavani oli mitä kiusallisimmassa asemassa.
Melkein samoihin aikoihin tapahtui neiti Matildassa muutos. Hänestä tuli yhtä lempeä ja nöyrä kuin hän ennen oli ollut kiivas ja uhkamielinen. Hän hylkäsi laboratorionsa; ei tiedetty, mitä hän toimitti, mutta usein nähtiin hänet ajatuksiin vaipuneena ja haaveksivana. Kun häntä puhuteltiin, ei hän kuullut, taikka hän säpsähti niinkuin hänet olisi tavattu jostakin, mitä hän tahtoi salata kaikilta. Hän kävi edelleenkin seurahuveissa, mutta oli enimmäkseen välinpitämätön ja väsynyt, niinkuin nuoruus olisi häneen nähden kadottanut ruusunsa ja ilo viehätysvoimansa. Kuitenkin hän saattoi milloin punastua, milloin kalveta, eikä kukaan tietänyt, mistä se johtui; jos viereisestä huoneesta kuului kuiskaus, voi se värisyttää koko hänen hermostoaan, ja oven narahdus saattoi koko hänen ruumiinsa vapisemaan.
Tuo muutos ei jäänyt isältä huomaamatta, ja se lisäsi suuresti hänen muita huoliaan. Hän tunsi maailmaa liian hyvin voidakseen erehtyä tyttärensä ajatuksissaanolon syystä, ja hän pääsikin siitä viimein selville. Hän, lapsi parka, rakasti, mutta ei suosittua miestä, joka oli aiottu hänelle puolisoksi, eikä edes ketään muutakaan tuohon hienoon seurapiiriin kuuluvaa, joka tavallisesti oli koolla hänen isänsä kodissa, vaan nuorta lääkäriä, jolta oli kysytty neuvoa hänen fysiologisissa opinnoissaan — miestä, jolla ei ollut loistavaa nimeä eikä rikkautta, mutta joka oli vakava, henkevä ja älykäs ja olemukseltaan ylpeä ja itseensä sulkeutunut. Vanha tarina uudistui: Matilda neiti lahjoitti rakkautensa sille ainoalle, joka ei näyttänyt sitä pyytävän, joka ei ollut koskaan sanonut hänelle kohteliasta sanaa eikä kertaakaan taipunut hänen oikkuihinsa. Ja hänen valintansa oli arvokas: tuosta miehestä tuli sittemmin maamme etevimpiä lääkäreitä, hän hankki itselleen nimen, joka saattoi vetää vertoja mille sukuperän mainehikkuudelle tahansa. Teidän sukunne, herra paroni, ei olisi tarvinnut hävetä häntä.
— Te olette oikeassa; luulen tuntevani tuon nimen. Mikä onnettomuus, ettei serkkuni kohtalo yhtynyt hänen kohtaloonsa. Matilda olisi kyennyt seuraamaan häntä hänen loistavalla tieteellisellä urallaan; he olisivat yhdessä tunkeutuneet kaikkiin tieteen salaisuuksiin. He olisivat tulleet hyvin onnellisiksi!
— Luuletteko? Kenties; minä en tiedä. Onpa kuitenkin vanha sääntö, joka ei yksinomaan koske sähköoppia, että vastakohdat pyrkivät yhteen, yhdenkaltaiset hylkivät toisiaan. Ainakin lienee hyvin harvinaista, että oppineet miehet rakastavat oppineita naisia, eikä niin tapahtunut tässäkään. Minä tahdon kohdella setäänne oikeudenmukaisesti ja kertoa, että hän, vaikka hänen tyttärensä rakkaus olikin aivan vastoin hänen aikeitaan, kuitenkin tässä tapauksessa todella oli niin ennakkoluuloton, että oli valmis uhraamaan kaikki tyttärensä onneksi. Hän kutsui nuoren lääkärin luokseen, mieltyi häneen, otti asian ylhäisen luontevasti ja puhui melkein näin: Hyvä herra, te olette nuori, hyväpäinen ja lujaluonteinen mies, köyhä tosin, mutta mitäpä siitä, teillä on loistava tulevaisuus edessänne, minun tyttäreni rakastaa teitä, ja te otaksuttavasti olette aivan hullaantunut häneen niinkuin kaikki muutkin. Minä puolestani en ole mikään Lafontainen romaanien raakalainen, minun mielestäni pitää päinvastoin kaikkien komediain päättyä avioliittoon; siis, ottakaa hänet, herra, koska kerran niin täytyy käydä, ja luvatkaa vain tehdä hänet onnelliseksi! — Nuori lääkäri näytti neuvottomalta ja tavoitteli sanoja. — No, piru vieköön, sanoi salaneuvos H., joka kyllä osasi, milloin tahtoi, puhua yhtä suoraan kuin vanha husaari: en minä pyydä kiitoksia edeltäpäin, se on väärää rahaa, herra; ottakaa tyttö ja kiittäkää vasta sitten, kun näette, mihin hän kelpaa! — Nuori mies vastasi: Sallikaa minun nyt heti lausua kiitokseni; tulkoon Matilda neiti onnelliseksi — toisen kanssa; minä olen jo valintani tehnyt, olen ollut kihloissa jo kaksi vuotta.
Paroni H. kohautti olkapäitään.
Asessori jatkoi:
— On psykologisia ilmiöitä, jotka voi matemaattisen varmasti laskea edeltäpäin. Jos astuu vanhan armollisen rouvan liikavarpaalle, ei sen vaikutus voi olla jyrkempi kuin rakkauden hylkäämisen vaikutus Matilda neidin kaltaiseen intohimoiseen luonteeseen. Onnettomuudeksi isä oli ollut liian varma jalomielisen tarjouksensa onnistumisesta ja ilmoittanut siitä tyttärelleen. Oli niin muodoin pakko ilmoittaa hänelle vastauskin. Hänen sanotaan ottaneen sen vastaan tyynesti, melkeinpä halveksivasti; mutta muutaman päivän kuluttua hän oli julkisesti kihloissa kreivi R:n kanssa.
Tähän aikaan synkistyi yhä enemmän se ukkospilvi, joka uhkasi purkautua salaneuvos H:n niskaan. Minä olin kaikin luvallisin keinoin hankkinut lykkäystä yhä uudelleen tuossa onnettomassa jutussa, mutta lähestymistään lähestyi aika, jota kauemmaksi lopullista ratkaisua ei millään tavoin voitu saada siirretyksi. Salaneuvos H. muuttui yhä synkemmän näköiseksi; häntä ei enää nähty missään seuroissa, hän sulkeutui työhuoneeseensa, valvoi myöhäiseen yöhön asti eikä ottanut vastaan ketään vierasta. Ainoastaan minun oli lupa ilmoittamatta mennä hänen luokseen mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä neuvottelemaan yhteisestä asiastamme, joka uhkasi kääntyä aivan epätoivoiseksi.
Eräänä iltana minä tapasin vanhuksen hyvin innokkaana pasianssin ääressä.
— Näettekös, sanoi hän minulle, nyt se on jo onnistunut seitsemän kertaa yhdeksästä. Minä povaan saadakseni tietoa kuitista, ymmärrättehän; meidän pitää löytää se!
— Mutta sen täytyy löytyä ennen ensi maanantaita, huomautin minä; se on viimeinen määräpäivä, ja sen jälkeen oikeus julistaa päätöksensä.
— Mitä! huudahti hän. Joko maanantaina? No niin, näettehän, että minä olen levollinen. Jokin ääni sanoo sydämessäni, että me löydämme kuitin.
Tuo jokin ääni oli, että pasianssi oli onnistunut seitsemän kertaa yhdeksästä. Hän ei kuitenkaan ollut toimeton. Keskiviikkona minä olin käynyt hänen luonaan. Torstaina hän kutsutti erään pohjalaisen, joka osasi käyttää velhovapaa ja jonka luultiin voivan löytää salattuja esineitä. Perjantaina hänen luonaan oli muuan arkangelilainen lukemassa loitsuja, joilla hän muka osasi hankkia takaisin varastettuja tavaroita. Lauantaina haettiin lappalainen noita-akka, jota kehuttiin oikeaksi ihmeidentekijäksi. Ei kenenkään noista kolmesta kuitenkaan onnistunut löytää tärkeätä paperia; ainoastaan lappalaisakka ennusti, että vaaleatukkainen herra oli sen toimittava takaisin. Minulla oli vaalea tukka; minua katseltiin kysyvästi, mutta minussa ei ollut kansamme avuja, en osannut taikoja enkä siis pystynyt voittamaan mahdottomia vaikeuksia.
Sunnuntai saapui. Minä tulin aamupäivällä salaneuvoksen luo tarkemmin neuvottelemaan muutamista loppuselityksen kohdista ja tapasin hänet lukemasta Lehnbergin saarnaa. Tunnettehan Lehnbergin; saarnoissa on korea, kaunopuheinen kuori, eikö niin? Juuri sille soveliasta luettavaa, joka ajattelee jotakin muuta. Matilda neiti oli isänsä luona. Hän oli välinpitämätön ja umpimielinen, niinkuin hän oli ollut aina siitä asti, kun meni kihloihin kreivi R:n kanssa. Ei mikään saanut enää hymyä hänen huulilleen eikä kyyneltä hänen silmäänsä. Hän istui tuossa vasemmalla ikkunan luona; hänen isänsä istui kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli keskellä lattiaa tuon pyöreän pöydän paikalla; sohva oli tuossa oikealla puolella, vanhat muotokuvat riippuivat niinkuin nytkin vasemmalla seinällä.
— Minun isoisäni ja isoäitini muotokuvat, huomautti nuorempi paroni H.
— Ainoastaan seinäpaperit ovat uudet. Minä olen vielä aivan näkevinäni heidät: diplomaattivanhuksen tuossa hengettömine postilloineen, josta hänen väsynyt sielunsa turhaan etsi rauhaa ja nöyrtymystä — tuossa nuoren, jo puoleksi kuihtuneen tytön, jonka sydän oli tyhjä, valekuollut, joten se tuskin enää näytti sykkivänkään, se kun ei löytänyt mitään vastakaikua taivaasta eikä maan päältä. Ah, olisinpa antanut mitä hyvänsä, jos olisin tuona hetkenä voinut tarjota heille edes pisarankaan iankaikkisen elämän sanaa, sitä ainoata, joka yksin sammuttaa polttavan janomme ja kykenee täyttämään epätoivoisen ihmissydämen rajattoman, aution avaruuden. Mutta minulla ei ollut sitä riittävästi muille antaa, ja vaikkapa olisi ollutkin, en olisi uskaltanut sitä tarjota. Minä epäröin … oikea hetki meni ohitse, ja kummitukset syöksyivät tyhjään avaruuteen.
Salaneuvos nousi, tarttui käteeni ja sanoi hyvin arvokkaasti:
— Ei ole enää mitään toivoa!
Mitä minun olisi pitänyt vastata? Luulen sanoneeni jotakin siihen suuntaan, että Jumala ei salli niin ilmeisen vääryyden tapahtua.
Hän virkkoi jälleen:
— Hyvä ystävä, te olette oikeassa: on olemassa sallimus!
Matilda neiti kohotti silloin kylmän, loistottoman katseensa ja lausui melkein halveksivasti:
— Se on kohtalon tahto!
Hän oli astunut Kristiina kuningattaren kolme kuuluisaa porrasta: Jumalasta sallimukseen ja siitä kohtaloon, mutta hän ei pysähtynyt siihen. Nainen menee aina pitkälle sydämen asioissa, ja usko on sydämen asia.
Hän istui vielä ja nojasi kättään tummia, tuuheita hiuksiaan ja ajattelevaa otsaansa vasten, kun yht'äkkiä hänen ruskeat silmänsä saivat osan entistä loistoaan ja uhmaileva hymy alkoi väikkyä hänen kauniilla huulillaan. Uskalias, uhkarohkea ajatus leimahti hänen mielikuvitukseensa ja antoi hänen sielulleen takaisin sen synnynnäisen joustavuuden.
— Isä, huudahti hän, kutsukaamme tänne Rödler!
Kuka oli Rödler? Seikkailija, soittoniekka, jonka silloisena ammattina oli sellon soittaminen sen saksalaisen oopperan orkesterissa, joka siihen aikaan luullakseni ensi kertaa ihastutti Helsinkiä. Hän ei ollut tavallinen henkilö, tuo mies, ja hän oli luultavasti kokenut hyvinkin kirjavia vaiheita, vaikka niistä ei paljon tiedetty. Kuiskailtiin hänen olevan ylhäinen puolalainen aatelismies, joka oli palvellut Napoleonin riveissä, mutta jonka oli täytynyt kaksintaistelun tähden tai ehkä muista vielä arveluttavammista syistä lähteä maanpakoon ja sitten harhailla paikasta toiseen vierain nimin. Hän oli kauan oleskellut itämailla ja puhui sujuvasti ties kuinka monta elävää kieltä. Muuten hän oli noin neljänkymmenen ikäinen mies, hänen silmäinsä alustat olivat mustat, vartalonsa komea, ja hänen kasvoissaan oli vielä vähin villiintynyttä miehekästä kauneutta ja ryhdissään hienoutta. Vaikka hän ei enää ollutkaan nuori ja vaikka hänen maineensa oli sangen epäilyttävä, oli hänessä silti kuitenkin paljon, mikä viehätti naisia, ja sitä vaikutusta lisäsi melkoisessa määrin se, että hänen luultiin voivan manata esiin henkiä.
Rödleristä kerrottiin melkein yhtä kummallisia asioita kuin nykyjään Homesta. Hän juopotteli melkoisesti, ja juuri sen tähden hän ehkä olikin joutunut pieneen oopperaorkesteriin, vaikka toiset sanoivat hänen häviönsä syyksi onnetonta rakkautta. Milloin hän oli juonut paljon, muisti hän aina vetää pienen kultaisen taskukellonsa, joka oli hänen entisen rikkautensa jäännös. Silloin, niin kerrottiin, kello soitti tuntemattoman, surumielisen sävelen, ja soiton aikana Rödler joutui pariksi minuutiksi synkän alakuloisuuden valtaan, ja sen jälkeen hän oli taas yhtä selväpäinen kuin olisi ollut kolme vuorokautta mitään maistamatta. Vielä kummempaa kerrottiin hänen soitostaan. Hän oli mestari soittamaan selloa, mutta vielä taitavampi sitransoittaja. Tuosta tuntehikkaasta ja surumielisestä soittimesta hän osasi loihtia mitä ihmeellisimpiä säveliä, ja niiden säestyksellä hän lauloi hurjaa, kummallista säveltä vieraalla kielellä. Silloin, kerrottiin, kuului joka puolelta salaperäistä kaikua; seinät näyttivät heräävän eloon ja huokaavan; huonekalut liikkuivat ja kolkuttivat tahtia; ikkunaruudut helisivät kuin särkymäisillään; ovet sulkeutuivat ja avautuivat itsestään; ruumiittomia varjoja häilyi seinäpapereissa, ja kalman kalpeita kasvoja katseli ikkunaverhojen takaa. Näitä ja muita ilmiöitä kerrottiin usein nähdyn Rödlerin yöllisissä juomingeissa, jotka tavallisesti päättyivät niin, että juomaveikot äkkiä selviten pakenivat kuullen koko kotimatkan takanaan pimeitten katujen yhä hornamaista naurua. Siitä huolimatta he saivat seuraavana päivänä maksaa juomalaskun.
Sellainen oli se mies, jota Matilda neiti ehdotti liittolaiseksi taisteltaessa sitä vastaan, mitä hän nimitti kohtalon tahdoksi. Minä en moittinut hänen isäänsä siitä, että hän hyväksyi ehdotuksen. Juureton levä ajelehtii meren aaltojen mukana, kunnes löytää hukkuneen laivan sirpaleen, joka on yhtä avuton kuin se itsekin, ja tarttuu kiinni siihen. Salaneuvos H. turvautui Rödleriin kuin viime keinoon; hänen tyttärensä sen sijaan valitsi hänet ainoastaan uhmailusta. Kohtalo oli rautakourin repinyt ensi oraan hänen sydämensä keväästä; hän tahtoi kostaa tuolle hirmuvallalle; sen tähden hän kutsui aaveet avukseen.
Minä lähdin aikoen olla palaamatta, ennenkuin arpa on heitetty ja riita-asia päättynyt. Mutta saman päivän iltana sain Hämeenlinnasta kirjeessä odottamattoman ilmoituksen, että sikäläisestä lääninkansliasta oli löytynyt vanha kantokirja, johon edellämainittu virkamies vainaja oli merkinnyt salaneuvos H:lta Venäjän hopearahana vastaan ottamansa rahaerän, noin puolet siitä summasta, jota kruunu velkoi (toinen puoli rahastosta oli ollut Ruotsin rahaa). Tuota iloista sanomaa viemään riensin heti salaneuvoksen luo.
Kello kävi jo yhtätoista illalla. Minut päästettiin etuhuoneeseen, mutta vastaanottohuoneen ovi oli sisäpuolelta lukittu, ja minun täytyi odottaa. Minä kuulin ääniä ja arvasin Rödlerin olevan sisällä. Hetkisen kuluttua hän alkoi soittaa. Minä olin kuullut hänen sellonsoittoaan, mutta en koskaan hänen sitraansa. Tuon soittimen sävelet eivät alussa olleet lainkaan erikoiset. Koska hienotuntoisuus esti minua kolkuttamasta, istuuduin sohvaan ja päätin kärsivällisesti odottaa, mitä oli tuleva. Yksi ainoa lamppu paloi etuhuoneessa ja valaisi himmeästi Kustaa III:n tuttua kuvaa, joka riippui vastakkaisella seinällä.
Vastoin tahtoani täytyi minun kuunnella joka ainoata sisemmästä huoneesta tulevaa ääntä. Sitran sointu vahvistui vähitellen, ja viimein sen ohella alkoi kuulua jonkinlaista laulun tapaista tai pikemmin lausuntalaulua, jonka outoja sanoja minä en käsittänyt. Sävel oli kummallisen hurja, enkä ole koskaan aikaisemmin enkä myöhemmin kuullut sen kaltaista; milloin se oli uhmaileva ja rohkea, milloin lempeä ja rukoileva, mutta koko ajan kuitenkin yksitoikkoinen, niinkuin ne laulut, joilla venäläinen sotamies ilmaisee sielunsa epämääräiset huokaukset ja kaipuun. Yö, hiljaisuus, yksinäisyys, himmeä lampunvalo ja se salaperäinen askartelu, jota paraikaa harjoitettiin viereisessä huoneessa, kaikki tuo yhdessä enensi laulun tehoa ja vaikutti kuvitteluun. Kohta alkoi minunkin mielikuvitukseni tehdä ilkeitä kepposiaan.
Minusta tuntui, kuin olisi sisältä kuulunut noita selittämättömiä huokausten kaikuja, joita huhu oli kertonut syntyvän Rödlerin laulaessa ja jotka olivat usein kauhistuttaneet hänen juomaveikkojaan. Minä muistelin kaikkia noita mystillisiä kertomuksia, ja mieleni virisi jännitykseen, jota on mahdoton kuvailla. Joka hetki odottelin ovien aukeavan tai ikkunain kilisevän. Minusta tuntui, kuin huonekalut olisivat todellakin ruvenneet liikkumaan ja kolkuttamaan soiton tahtiin, ja kun katsahdin Kustaa III:n kuvaan, näin sen kasvonpiirteitten elostuvan, sen huulten vetäytyvän hymyyn ja sen suurten, nerokkaiden silmien katselevan minua kummallisen elävästi, tuttavallisesti, melkeinpä veitikkamaisesti. Näköhäiriö tuli niin suureksi, että silmiäni huikaisi; kaikki seinät ja nurkat kaikuivat, haamuja vilahti ohitse, ja ne tavoittelivat minua tukasta, käsiä kurottautui tarttumaan minun käteeni, kalman kalpeita kasvoja kurkisteli ikkunaverhojen takaa, ja ne katselivat minua pilkallisin silmäyksin. Minä hypähdin seisomaan, tuskin enää tiesin, mitä tein, kuvaamaton kauhun tunne valtasi minut; minä aioin paeta, mutta en jaksanut, seisoin keskilattialla pääsemättä paikaltani liikahtamaan; jääkylmät väristykset karmivat koko ruumistani.
Samassa aukaistiin sisemmän huoneen ovi, ja Matilda neiti tuli ulos hyvin kalpeana, mutta muuten aivan pelottomana.
— Vettä! huudahti hän; isäni voi pahoin.
Minä toinnuin heti kokonaan ja riensin sisään. Vanhus oli pyörtynyt; se oli vain nopeasti ohimenevää heikkoutta, josta hän pian virkosi. Hänen vieressään, aivan tässä, missä minä nyt istun, istui Rödler jonkinlaiseen horrostilaan vaipuneena, tuijottaen avoimin silmin ja oikea käsi kuin turtuneena sitran kielille. Hänen kellonsa soitti vielä; sävelmänkin saattoi erottaa, aivan kuin se olisi kuulunut kätkössä olevasta soittorasiasta, saman sävelmän, jonka hän oli soittanut sitralla. Minä katselin huonetta: pöydällä oli kaksi samppanjapulloa ja yksi ainoa lasi; muuten oli kaikki entisellään. Huonekalut olivat paikoillaan, vanhat muotokuvat liikkumattomina kehyksissään, ei mitään epäilyttävää näkynyt ikkunaverhojen takana.
Hetkisen kuluttua Rödler heräsi kuin unesta, siveli kädellään otsaansa ja pyysi luontevasti anteeksi hetken kestänyttä hajamielisyyttään, joksi hän sitä nimitti. Salaneuvos näytti olevan hämillään, Matilda neiti kiihdyksissä; läsnäoloni tuntui vaivaavan heitä. Ei puhuttu sanaakaan Rödlerin myöhäisen vierailun syistä, ja pitkä tumma muukalainen poistui kohta sen jälkeen niin huolettomasti kumartaen ja ryhdiltään täydellisenä seuramiehenä, että minä itsekseni tuumin, miten se oli mahdollista niin tärisyttävän kohtauksen jälkeen kuin äskettäin huoneessa tapahtunut varmasti oli ollut.
Minä kerroin heti Hämeenlinnasta saamani tiedon, ja vanhus tuli hyvin liikutetuksi.
— Hyvä ystävä — sanoi hän puristaen kättäni — te tuotte minulle takaisin puolen omaisuuttani ja koko kansalaiskunniani, kuten toivon. Älkää kysykö, mitä täällä on tapahtunut; riittäköön teille, kun sanon nyt olevani aivan varma siitä, ettei kuittia voi löytyä. Vieläpä lisäksi tiedän, ettei tuota kuittia koskaan ole kirjoitettukaan; se on luvattu minulle, mutta minut petettiin. Venäjän hopeaa ei ole voitu jättää merkitsemättä kantokirjaan, mutta Ruotsin raha jäi näkymättömiin. Kunniani tämä todistus kaikissa tapauksissa pelastaa; minä maksan vajauksen. Minä toivoin voivani jättää tyttärelleni melkoisen omaisuuden; mutta sekin, mitä nyt jää jäljelle, riittää vielä hankkimaan hänelle riippumattoman aseman, ja hän on tuleva onnelliseksi tulevan puolisonsa rinnalla.
Näissä sanoissa oli hellyyttä, arvokkuutta, joka olisi kyllä ansainnut paremmankin kohtalon.
Matilda neiti ei ollut tunnoton eikä kiittämätön tytär, mutta hän tarvitsi jotakin sydämensä tyhjyyden täytteeksi, ja onnettomuudeksi ei hänen isänsä eikä kreivi R:kään kyennyt täyttämään tuon syvän, tarmokkaan ja lahjakkaan, mutta harhaan suuntautuneen naisensydämen autiutta. Hän vastasi hajamielisenä:
— Niin, niin, isä hyvä!
Ja minä lähdin pois, miettien itsekseni, missä hänen ajatuksensa tuona hetkenä lienevät olleet.
Seuraavana päivänä lykättiin riita-asia vielä kerran tuon kantokirjan tähden, ja juttu päättyi jonkin ajan kuluttua niin, että salaneuvos H. tuomittiin maksamaan puuttuva summa sen Ruotsin rahan kurssin mukaan, joka oli voimassa sodan lopussa. Koska tuo kurssi oli tavattoman alhainen, ei vahinko tullutkaan niin suureksi kuin oli pelätty, ja siveellinen voitto oli kokonaan meidän puolellamme, koskapa kaikki näytti, ettei salaneuvos ollut kavaltanut summaa, vaan tuo mainittu virkamies vainaja. Mitä itse kuittiin tulee, en pitkään aikaan saanut tietää, mitkä todistukset tuona merkillisenä sunnuntai-iltana olivat vakuuttaneet salaneuvokselle, ettei kuittia ollut koskaan ollutkaan olemassa, mikä ei minusta näyttänyt lainkaan luultavalta. Vasta monen vuoden kuluttua kuulin Rödlerin kerran, kun viini oli kirvoittanut hänen kielensä kannan, kertoneen mananneensa salaneuvos H:n luona esiin hengen. Tuo henki lienee sitten ollut se virkamies vainaja, joka oli tunnustanut petoksensa ja kieltänyt kuitin olemassaolon. Rödlerin kutsuminen, kummitusilmiöt ja vanhuksen pyörtyminen olivat siten välittömästi olleet yhteydessä tuon tunnustuksen kanssa.
Paljon enemmän kuin kummitusjuttu kiinnitti mieltäni toinen tapaus, joka läheisesti liittyi näihin tapahtumiin. Minä näin enää vain harvoin Matilda neitiä, mutta tiesin hänen suostuttaneen isänsä siirtämään tuonnemmaksi häät, joiden päiväkin oli jo ollut määrätty. Luonto näytti tuossa tavattomassa tytössä yhdistäneen miehen uupumatta tutkivan hengen naisen yhtä uupumattoman levottomaan, hylättyyn sydämeen. Hän syventyi koko sielunsa tarmolla mystillisiin tieteisiin, tutkiskeli Albertus Magnusta, Kabbalaa ja Cagliostron historiaa vuoron perään ja samalla hurskaan Jungin kuuluisaa henkioppia. Rödler oli hänen opettajansa tai paremmin hengenheimolaisensa, eikä heikolla isällä, joka ei voinut olla huomaamatta siitä koituvaa vaaraa, ollut rohkeutta eikä voimaa sitä vastustaa. Matildan hyvä maine alkoi kärsiä Rödlerin tapaisen ja säätyisen miehen seurasta. Kauan ei pysynyt salassa, että mystillisiä opintoja harjoitettiin öiseen aikaan lukittujen ovien takana; ja kun vielä tämän lisäksi Rödler oopperan lähdettyä kaupungista yhä jäi kaupunkiin, alettiin kohta kuiskailla kummallisia juttuja, jotka viimein tulivat salaneuvoksenkin korviin. Huolestunut isä päätti kerrassaan lopettaa panettelun, kutsui luokseen kreivi R:n Ruotsista ja määräsi peruuttamattomasti häät 15. päiväksi lokakuuta. Kerron tapahtumat lyhyesti, sillä asia on luultavasti kaikille varsin tunnettu. Illalla lokakuun 14. päivänä neiti Matilda H. katosi eikä häntä tavattu enää mistään, ennenkuin jonkin ajan kuluttua saatiin kuulla, että hän oli yhdessä Rödlerin kanssa purjehtinut avonaisessa virolaisveneessä Tallinnaan ja sieltä englantilaisessa laivassa Kanadaan. Isälleen hän jätti lähtiessään lyhytsisältöisen kirjelipun, jossa hän pyysi anteeksi pakollista pakoaan. Hän kirjoitti tietävänsä, ettei isä olisi koskaan sallinut hänen liittyä siihen ainoaan mieheen, joka häntä ymmärsi ja joka saattoi tehdä hänet onnelliseksi; nyt hänellä muka oli vallassaan voima, joka koroitti hänet korkeammalle kaikkia kohtalon oikkuja, ja niin edelleen. Kreivi R:stä hän ei maininnut sanaakaan.
Salaneuvos H. ei kestänyt tuota perhesurua. Hän kuoli horjumatta uskoen järjen johtotähteen, vähää ennen käskettyään kamaripalvelijaa ottamaan talikynttilästä pois höylänlastun tapaisen muodostuksen, sillä se muka merkitsi, että joku kuolee. Hänen tyttärensä kuuluu Amerikassa jonkin aikaa loistaneen nerollaan, kauneudellaan ja tavattomilla tiedoillaan. Hänen avioliittonsa oli lapseton ja onneton; hänen miehensä hylkäsi hänet, ja sen jälkeen hän elätti itseään muutaman ajan toimittamalla sanomalehteä New Orleansissa ja hukkui viimein höyrylaivaonnettomuudessa Mississippillä. Rödleristä tiedetään vain sen verran, että hän oli edelleenkin kuulu henkien manaamisesta, ja hän on luultavasti ollut Homen edelläkävijä, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kaatumasta taistelussa Floridan intiaaneja vastaan. Helsinkiin hänestä jäi omituinen muisto. Täällä soitettiin harvoin sitraa, mutta sitä useammin kitaraa, ja vielä kymmenen, jopa viisitoistakin vuotta sen jälkeen, kun Rödlerin sitra herätti niin suurta huomiota, olivat täällä kaikki, jotka tahtoivat kuulua hienostoon, kiihkeitä kitaransoiton harrastajia.
* * * * *
Tähän asessori B. lopetti kertomuksensa. Tuskin enää saattoi tuntea häntä entiseksi kuivaksi, kankean ja siron näköiseksi pikku ukoksi, joka aina oli äänetön, jäykkä ja syrjään vetäytynyt. Häntä nähtävästi elähdytti jokin suuri aate, joka piili hänen kertomuksensa pohjalla ja luultavasti oli koko hänen elämänsä periaatteena. Hänen sanoihinsa tuli toisinaan terävyyttä, mitä hänen tavalliseen vaiteliaisuuteensa tottuneet eivät olisi odottaneet, toisinaan taas hellyyttä, joka liikutti häntä itseään kyyneliin. Näkyi selvästi, että hänen sisimpänsä ympärille pitkän ajan kuluessa kovettunut kuori oli auennut; muisto, joka johti hänet ulommaksi hänen tavallista puheenaihettaan, oli herännyt ja tempasi hänet mukaansa. Hän ei ollut lausunut sanaakaan omista tunteistaan, ja kuitenkin ymmärsivät kaikki hänen rakastaneen tuota omituista, oikullista, kaunista tyttöä, jota toinen vaikutin, hänen horjumaton periaatteensa, pakotti hänet niin ankarasti tuomitsemaan ja kuvaamaan epäedulliselta puolelta. Hän oli vanhapoika; kenties juuri tuo hiljainen, ennen aavistamaton rakkaus oli ollut hänen elämänsä ainoa rakkaus, ja kuitenkin hän itse oli tuomitsemassa rakastettuaan, horjahtamatta hiuskarvankaan vertaa siitä, mitä hän piti omantunnon velvollisuutena. Tuokin kuivettunut vanha sydän oli siis kerran uneksinut autuudesta ja taas ollut tyhjä ja autio, sen jälkeen kun sen unelmat olivat haihtuneet; mutta se oli viimein löytänyt päämäärän ja sisällyksen, se täyttyi kokonaan lujasta uskosta ja se sykki lämpimästi vielä sittenkin, kun se jo ammoin oli kuihtunut.
Isäntämme paroni H. oli hämillään ja liikutettu. Hän ehkä katui sitä, että oli sallinut kerrottavan asioista, jotka niin läheisesti ja arkaluontoisesti koskivat hänen sukunsa historiaa. Lisäksi oli kertomuksessa vielä paljon, mikä kävi hänen omien mielipiteittensä kimppuun. Hän virkkoi sentähden hieman närkästyneenä:
— Hyvä asessori, kaikki tuo lienee totta ja pitää paikkansa, sitä en tahdo kieltää, vaikka te siinä kerrotte tapauksia ja vaikuttimia, jotka minulle osaksi ovat tuntemattomia, niin likeisesti kuin ne minua koskevatkin. Suotte kai anteeksi, että teen muutamia huomautuksia?
— Mielelläni, herra paroni. Olen niistä kiitollinen.
— Mitä ensiksikin tulee setääni, näytte panevan erityistä huomiota hänen pikku heikkouksiinsa ja olette samalla unohtanut, että hän muuten oli koko ikänsä ajatteleva mies, joka todella piti järkeä parhaana johtotähtenään eikä tuota lausetta käyttänyt ainoastaan puheenpartena.
— Se on aivan totta, niin hän teki, ja minä sain monesti kunnioittaa hänen terävää ymmärrystään ja hänen järjestelmällistä, hyödyllistä toimintaansa. Mutta minä juuri äsken rohkenin huomauttaa, että usko on sydämen asia, ja siinä kohdin oli tuossa muuten niin erinomaisessa miehessä tyhjyyttä eli siis heikkous, josta minä en oikeastaan syytä häntä, koska se kuului hänen aikakauteensa.
— Meille on kerrottu värikuvin valaistu tarina, kuiskasi rouva N. vieressään istuvalle tohtori C:lle. — Saadaanpas nähdä, että nyt tulee opetus lopuksi.
— No hyvä, jatkoi paroni H.; olettakaamme, että te olette omalta kannaltanne arvostellut setääni oikein: luuletteko, hyvä asessori, että mikään tyttö, vaikkapa hänet olisi kasvatettu minkälaisten periaatteiden mukaan tahansa, on vapaa sydämen erheistä? Te itse oletatte onnettoman rakkauden ja hieman yltiöpäisen luonteen olleen Matilda serkkuni valitettavain erehdysten syynä. Mikä teille sitten antaa oikeuden sekoittaa siihen uskonnollisia mielipiteitä? Eivätkö tuhannet nuoret tytöt, joita sanotaan hurskaiksi, ole samalla tavoin hurmautuneet seikkailijan vehkeistä? Ja jos Matilda olisi ollut hurskas, kuten te näytte toivovan, eikö hänestä silloin luonteensa mukaisesti olisi tullut haaveksija eikä sittenkään mitään pyhimystä? Eikö hänen muihin tyhmyyksiinsä lisäksi olisi tullut kiihkomielisyys, joka on suurin kaikista tyhmyyksistä?
— Herra paroni — sanoi asessori vanhus ja punastui, niin että häneen tuli miltei nuorukaisen lämpöä — minä en tahdo kellekään tyrkyttää vakaumustani. Minä tarkoitan, että jos ymmärrys määrää toimintamme, niin sydän määrää koko elämämme. Sydän on sellainen syvyys, jota ei kukaan ole mitannut ja jota ei mikään maallinen tunne voi täyttää ääriään myöten. Heittäkää siihen kaikki hyveet, kaikki intohimot, jättämättä pois rakkauttakaan, joka kuitenkin on voimakkain niistä kaikista, antakaa kaikkien tunteiden, joiden päämäärä on tässä elämässä, syöksyä siihen ja koettakaa, voitteko niillä täyttää sen pohjattoman syvyyden! Kaikkien näiden äärellisten päämäärien takana, jotka teistä näyttävät käsittävän kaikki, olette vielä huomaava salaisia piiloja, tuntemattomia, kätkössä olevia syvyyksiä, joissa liikkuu jotakin, mitä ette ymmärrä. Nuo salaiset kuilut voivat laajeta tai supistua elämän vaikutelmista, sillä sydän on kimmoisempi kuin kulta tai höyry. Tuo tuntematon jokin voi toisinaan kätkeytyä niin syvälle, ettette aavista sitä olevankaan, toisinaan kohota partaitten tasalle ja uhmaillen vaatia ratkaisua. Nukkukaa, jos voitte nukkua; se tuntematon ei häiritse teitä, ellei ehkä hämäränä unena; kun heräätte, löydätte sen jälleen sydämenne pohjasta. Se pysyy sittenkin aina siellä saavuttamattomana, voittamattomana; ja vaikkapa varustaisitte itsenne suurimman ihmisviisauden aseilla ja vaikka teroittaisitte tuhansia mitä terävimpiä järkisyitä sitä vastustaaksenne, niin sitä ette vältä, sitä ette saa juurineen tuhotuksi; se pysyy kuitenkin aina teidän olemuksenne pohjana. Pitääkö minun sanoa teille, mikä tuo tuntematon on? Se on iäinen elämä, jota ette saa hävitetyksi, koska olette kuolematon henki, te, niinkuin me kaikki. Se on kipinä jostakin korkeammasta, joka on teissä synnynnäistä ja jota ette voi sammuttaa, koska se näkymättömänä yhdistää teidän olemuksenne siihen alkuperään, mistä olette lähtöisin, ja siihen täydellisyyteen, jota kohti kuljette. Oletteko lukenut Schubertia, "Luonnontieteitten yöpuolen" kahdennentoista luennon: tulevaisen elämän voimista, jotka uinuvat nykyisen elämän kätkössä?
— En muista lukeneeni.
— Pyydän teitä lukemaan sen; se vaatii ajattelemista, tyyli on raskasta, mutta hän sanoo teille selvästi sen, mitä minä saatan vain hämärästi sanoa. Hän sanoo, mitenkä se laki, joka yhdistää koko luonnon ketjun, aina, kaikissa olemassaolon muodoissa asettaa toiseen vaillinaisempaan renkaaseen seuraavan, täydellisemmän renkaan eteen. Planeettakunnassa, maanmuodostuksissa, kasvikunnassa, eläinkunnassa, kaikkialla huomaatte, mitenkä olemassaolon korkeampi muoto aina aavistuksellisena ulottuu alempaan muotoon. Korkeimmissa kasvilajeissa on jo korkeampaa elämää kukan surumielisessä tuoksussa; jaloimpien eläinsukujen katseessa on jotain inhimillistä, ja ihmisessä itsessään on lukemattomia kauniita, vaikka harvoin ymmärrettyjä heijastuksia seuraavasta renkaasta. Oletteko nähnyt, mitenkä tylsämielisen ihmisen eläimellisen veltot kasvot jalostuvat, inhimillistyvät kuolinhetkellä? Oletteko koskaan nähnyt kuolevan lapsen silmissä yliluonnollista, kirkastunutta loistoa? On selvää, että tuo tuntematon korkeampi esiintyy kirkkaimmin siirtymisen hetkenä, jopa vaikuttaa hävittävästikin olemassaolon alempaan muotoon. Mutta se leimahtelee kaikkialla elämässä, neron korkeimmissa mielijohteissa ja oppimattomimmankin hämärissä aavistuksissa — ainoastaan siten, että se, mikä on tulevassa elämässä ilmenevä täysin itsetietoisena voimana ja kukkana, se esiintyy täällä käsittämättömänä, alati tyydyttämättömänä kaipuuna, niinkuin tuo ihmeellinen, sanoin ilmaisematon kevääntunne, joka toisinaan tuoksuu ilmassa sydäntalvella. Tuo kaipuu, herra paroni, on sydämemme tyhjä kohta, ja koska se tähyilee lakkaamatta pois päin, eivät sitä koskaan voi ajalliset päämäärät täyttää. Mutta alati, alati se vain etsii täyttymystä ja tyydytystä. On ainoastaan yksi, mikä sen voi kokonaan täyttää, ja se on sen oma alkulähde, iankaikkinen elämä Jumalassa. Missä sitä ei ole, siinä kaipuumme hapuilee pimeässä, ja pimeässä kohtaa sitä toinen maailma, aavenäkyjen maailma, jotka ovat siinä uskonnon kaltaisia, että ne näyttävät toisten piirien olennoilta, tämän elämän jälkeisen elämän varjoilta. Haparoiva kaipuumme tarttuu silloin niihin ja luulee niistä löytäneensä ikuisen päämääränsä. Mutta se pettyy: nuo varjot ovat ainoastaan maallisen olemassaolomme heikkoja heijastuksia, samasta maailmasta peräisin olevia haamuja kuin me itsekin ja sentähden voimattomia, epäitsenäisiä olioita niinkuin mekin, kykenemättömiä ratkaisemaan meidän olemassaolomme arvoitusta tai sammuttamaan henkemme ääretöntä janoa,
— Ja nyt, herra paroni — jatkoi asessori lujasti ja vakavasti — olen vastannut teidän kysymyksiinne niin hyvin kuin kykenen. Minun vakaumukseni on lyhyesti sanoen se, että kaikki tyhjyys pyrkii täyttymään. Täydellinen uskottomuus on mahdoton: ken ei usko Jumalaan, hänen täytyy uskoa aaveisiin.
— Mutta te uskotte molempiin, te, herra asessori! puuttui tohtori C. ilvehtien puheeseen, tahtoen siten kääntää keskustelun vähemmän vakavaksi.
— Suokaa anteeksi, herra tohtori, — vastasi vanhus — te teette vain samoin kuin tuhannet muut: te sekoitatte uskon ja harhauskon. Minä uskon henkien olemassaoloon, koska se on luonnollinen johtopäätös sielun kuolemattomuudesta. Siitä, onko niiden mahdollista vai mahdotonta poikkeustapauksissa tulla maallisten aistimiemme tajuttaviksi, en tahdo lausua mitään mielipidettä. Minä en ole koskaan nähnyt kummituksia ja toivon, etten koskaan näekään. Mutta vaikka uskonkin henkien olemassaoloon, en sen sijaan, herra tohtori, usko taikoja ja vielä vähemmin uskon sokeaan kohtaloon — siis en kolmentoista hengen pöydässä istumiseen tai oljenkorsiristeihin tai muutamiin menestystä tai vastoinkäymistä tuottaviin päiviin, koputushenkiin tai paljoon muuhun semmoiseen, jolla ei inhimillisessä eikä jumalallisessa mielessä voi olla mitään järjellistä merkitystä.
— Ei, malttakaahan toki, nyt tulee teistä jo itseänne kohtaan uskoton! huudahti rouva N. kohottaen varoittavasti etusormeaan. — Mitä tämä on: te uskotte henkiin, mutta ette koputushenkiin? Saadaanpahan nähdä, että te, kunnon asessori, viimein rohkenette epäillä itse Homeakin!
— Ja pyhää psykografia! kuiskasi tohtori C. vilkaisten isäntäämme.
— Niin, kautta kunniani — virkahti paroni H. — asessori on vaadittava edesvastuuseen vääräuskoisuudesta. Enkö jo sanonut, että niinä lopultakin olen oikeauskoisin koko tässä arvoisassa seurassa?
— Koputushenget ovat ilvettä ja Home ilvehtijä, vastasi asessori kuivasti.
— Oh, asessori — nauroi rouva N. — älkää luulkokaan pääsevänne asiasta mahtisanalla! Homeko ilveilijä? Mutta tuohan on valtiopetos!
— Sanokaa majesteettirikos! virkkoi tohtori C. väliin. Kun muistamme, mitä tapahtui talvipalatsissa ja Tuileriain linnassa…
— Todistakaa! Todistakaa! huudahti paroni H.
Asessori hymyili.
— Pitääkö minun sitten uudestaan toistaa, että hengen samoin kuin luonnonkin maailmassa on omat lakinsa? sanoi hän. Onko mahdottomampaa mielettömyyttä kuin se, että uskotaan vainajain henkien, viisaimpien ja parhaimpienkin maan päällä eläneitten — yksinpä herramme ja vapahtajammekin, jota myöskin on puhuteltu koputuspöydän avulla — olevan aina valmiina tottelemaan kaikkia tyhmiä oikkuja ja vastaamaan kaikenlaisille viisasteleville, julkeille ja usein itsessään iljettäville ihmisille, joiden päähän pälkähtää huvitella jonakin iltana, milloin ei ole parempaa tekemistä? Onko milloinkaan ollut kaikissa noissa luulotelluissa ilmestyksissä mitään todellista hyvää tai nerokasta, mitään todella uutta, mitä ei ennen ole kuultu? Jokaisella järkevällä teollahan pitää olla järkevä tarkoitus: sanokaapa nyt, minkä järjellisen tarkoituksen saattaa löytää kaikesta tuosta mielettömästä ilveestä, mitä nuo luulotellut henget tekevät kuulijoilleen. Minä luin äskettäin Hornungin teoksen "Kuolematon Heine", joka näkyy saaneen sen kunnian, että se on käännetty meidänkin kielehemme. Heine kertoo siinä henkimaailmasta mitä jokapäiväisimpiä juttuja, joita kuka hyvänsä hiukankaan kekseliäs koulupoika osaisi omin päin lasketella. Se on surkeinta ilvettä, mitä milloinkaan olen lukenut, ja minä olen kuitenkin lukenut jonkin verran siihen suuntaan käyvää.
— Te siis pidätte Hornungia niinkuin Homeakin petturina?
— Ilvehtijänä, en petturina, sillä luultavasti he itse uskovat ilmiöiden totuuteen. Home on epäilemättä harvinainen ihminen. Hänessä on paljon sitä magneettista voimaa, joka määrätyissä olosuhteissa, milloin hermoston toiminta on sairaalloisesti kiihtynyt, vaikuttaa hyvin suuresti muihin ihmisiin. Tällä magneettisella tai, jos tahdotaan sanoa, salaisesti vaikuttavalla voimalla hän kykenee muissa saamaan aikaan vaikutelmia ja mielikuvia, jotka ovat syntyneet hänessä itsessään —- muutamissa vain hyvin heikosti, mutta toisissa taas niin voimakkaan kiihkeästi, että kuvat siirtyvät näkö-, kuulo- ja tuntohermoihin. Homen mielikuvat tulevat silloin noihin henkilöihin aistimin havaittaviksi: he tuntevat ja näkevät käsiä ilmassa, he kuulevat sävellyksiä rummutettavan ikkunaruutuja vasten taikka soitettavan lukitulla pianolla, he näkevät huonekaluja ja ihmisiä nosteltavan, muuteltavan toiseen paikkaan ja toiseen järjestykseen, he tuntevat itse nousevansa paikoiltaan ja joutuvansa tahtomattaan senkin seitsemän tolkuttoman kujeen leikkikaluiksi. Tässä kaikessa on vain sen verran puoskaroimista, että Home valitsee herkkähermoisia henkilöitä ja hylkää vahvemmat, määräten ne tottuneella katseellaan. Muuten kaikki ilmiöt ovat vain korkeammanasteista mielikuvituksen ilveilyä ja yhtä vähän todellisia henkiä kuin unemme.
— Te luulette siis, että Rödlerkin…
— Rödler oli vain Homen edeltäjä, ei sen enempää. Rödlerkin tarvitsi pimeyttä ja puoliyötä mielikuvituksen kiihdyttämiseksi. Hornungin Heine näyttäytyi vain ikkunaverhojen alhaalla ollessa eikä sietänyt edes tähtienkään valoa.
— Hyvä asessori — puhkesi paroni H. hieman tyytymättömänä puhumaan — kaikki nuo ovat olettamuksia, mutta eivät todistuksia. Minä tunnen Homen omasta kokemuksestani. Ja jos ennakkoluulottomasti ottaisitte selkoa psykografista, niin te, joka tässä olette olevinanne epäilevä, muuttaisitte mieltänne.
— Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä ajattelette psykografista, pyysi tohtori
C. silmää iskien.
— Minä olen sitä mieltä, että koputushenget ovat yhtä vähän henkiä kuin Homen kädetkään, ja että niiden jälkeläinen psykografi yhtä vähän kuin minun unenikaan välittää yhteyttä henkimaailman kanssa. Siinäkin on jo paljon, että tämä ilmiö kaikissa tapauksissa jossakin määrin on todellisuuteen perustuva. Psykografin viisarin panee liikkeelle sama hermovoima, joka liikuttelee pöytiä ja hattuja, mutta psykografissa on se etu, ettei sitä ole niin tuiki helppoa tehdä naurunalaiseksi kuin pöydän tanssimista. Tämä hermovoima, joka, huomatkaa tarkoin, on luonnonilmiö, ottaa vastaan keskittyneitten ajatustemme, vieläpä määrätyissä tapauksissa meidän hämärien, vain puoleksi tietoisten mielikuviemme vaikutelmia ja siirtää ne viisariin, joka osoittaa kirjaimia ja siten kykenee vastaamaan kysymyksiin. Niin, nuo vastaukset voivat magneettisen yhteyden välityksellä heijastaa paitsi itse psykografoivan, myöskin muiden läsnäolijain ajatuksia ja vaikutelmia. Mutta sen enempää ne eivät heijasta, eivätkä siis mitään muita henkiolentoja kuin niitä, joilla on sijansa meidän omassa mielikuvituksessamme. Kaikki nuo luullut Aadamin, Nooan, Aabrahamin, Aleksanteri suuren, Sokrateen, Platonin, Caesarin, Napoleonin, Heinen ynnä monen muun vastaukset ovat jonkun läsnäolijan mielikuvituksen luomia ja aivan kykenemättömiä sanomaan muuta kuin meidän omia ajatuksiamme. Siitä se on kotoisin kaikki tuo tyhmä, hengetön, usein valheellinen ja välistä törkeäkin, mitä nuo luulotellut henget meille kertovat psykografin avulla ja mistä on lukemattomia esimerkkejä, joita spiritistit ajavat takaa kuin ihmeitä, vaikka terhakasti hylkäävät kaiken sen Jumalan ilmoitetusta sanasta, jota eivät kykene käsittämään. Suokaa anteeksi, herra paroni; mutta miksei tyydytä tuohon pelkkään ihmeelliseen luonnonilmiöön, mikä psykografi kieltämättä on? Eikö ole kylläkin ihmeellistä, että tuo puukappale kuvastaa ajatuksia? Miksi se tehdään mielettömyydeksi uskomalla sen kuvastavan iankaikkisia arvoituksia?
— Mutta kaikessa tuossa ei ole vielä todistuksen häivettäkään.
— Vielä kerran, antakaa anteeksi, te vaaditte todistuksia ja toisen kerran uskotte täydellä todella, että Sokrateen henki antaa jokaisen narrin komentaa itseään kuin nuorilla hypitettävää tanssinukkea. Mutta kenties minä voin antaa teille sellaisen todistuksen. Oletteko niin hyvä, että tuotte psykografinne ja annatte sen sanoa, mihinkä salaneuvos H. vainajan kuitti on joutunut?
— Tehkää meille se huvi! pyysivät kaikki muutkin.
Vähän vastusteltuaan, ettei muka seurassa ollut mediumiksi sopivaa henkilöä, taipui isäntämme lopulta tuomaan psykografin. Nuori, äänetön ompelupöydän ääressä istunut tyttö pani pyynnöstä kätensä viisarille, ja muutamista kokeista huomattiin hänet sellaiseksi, jota spiritistien taidekielellä sanotaan varsin hyväksi mediumiksi. Hänen silmänsä sidottiin, esitettiin kuittia koskeva kysymys, ja asessori poistui etummaiseen huoneeseen, jottei, kuten hän julkisesti tunnusti, psykografin liikkeissä kuvastuisi hänen ajatuksensa, vaan muiden läsnäolijain ajatukset.
Seurassa olevat tarkastelivat pientä puupalaa, toiset ihmetellen, toiset nauraen mutta kaikki uteliaina. Paroni H. piti asiaa hyvin tärkeänä ja katsoi sangen tarkasti, että kaikki oli niinkuin olla piti.
Alussa viisari liikkui hitaasti ja epävarmasti, aikomatta oikein pysähtyä minkään määrätyn kirjaimen kohdalle. Paroni H. sanoi siihen olevan syynä sen, ettei kysymyksiä oltu tehty oikeassa järjestyksessä, ja hän lausui siis äänekkäästi:
— Tahdotko vastata meille?
Viisari pysähtyi kirjaimiin, t, a, h, d, o, n. Oli siis saatu myöntävä vastaus.
— Kuka vastaa? kysyi paroni H. edelleen hyvin juhlallisesti.
Viisari alkoi silloin vähitellen liikkua yhä nopeammin, joten tohtori C:llä, joka ilkkuvasti hymyillen merkitsi muistiin kirjaimet, oli viimein täysi työ seurata ja pitää silmällä sen pyörähdyksiä. Kaikki muut tarkistivat pöytäkirjaa, ja kun kirjaimet tavattiin sanoiksi, saatiin niistä monen kummastukseksi ja hämmästykseksi vastaus: Minä, Kaarle Fredrik H:n henki (nimi kokonaan kirjoitettuna).
— Mutta tämähän on silmänkääntötemppuja! huudahti tohtori. Te näette kirjaimet, neiti!
— Minä en näe mitään, vakuutti nuori tyttö viattomasti.
— Meidän täytyy uudistaa koe.
— Tehkäämme niin, vastasi paroni H.
Huivi sidottiin vielä tarkemmin mediumin silmille ja paremmaksi varmuudeksi asetettiin paksu varjostin eteen, niin ettei hän mitenkään voinut nähdä kirjaimia. Kysymys toistettiin. Sana sanalta, kirjain kirjaimelta sama vastaus.
Seurassa olevat epäilijät tulivat hämilleen. Rouva N. kalpeni.
Apukamreeri alkoi voida pahoin.
— Jos olet setäni henki — jatkoi sitten paroni H. juhlallisesti ja liikutettuna — niin sano meille, mitenkä on tuon kuitin laita, joka oli sinulle eläissäsi niin tärkeä?
Kaikki odottivat mitä suurimman jännityksen valtaamina vastausta, jota ei kauan tarvinnutkaan vartoa. Tohtori C. kirjoitti epäilevästi muistiin joka kirjaimen, ja aluksi saatiin sanat Kuittia ej.
— Mitäs tämä tietää? nauroi tohtori. Oliko salaneuvos H. vainajalla tapana kirjoittaa ei j:llä?
— Eikö sitä kirjoiteta j:llä? kysyi mediumi teeskentelemättömästi.
— Ahaa, te näette, neiti, huomaahan sen selvästi! huudahti epäilijä.
— En kuolemakseni, minä en näe lainkaan mitään, vakuutti mediumi.
Kohta tultiinkin vakuutetuiksi siitä, että se oli aivan mahdotonta.
Kysymys uudistettiin, ja silloin tuli sama sana i:llä kirjoitettuna.
Vastaus kuului: Kuittia ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Minut
petettiin.
Läsnäolijat katsoivat toisiinsa. Tätä todistusta vastaan ei ollut mitään sanomista. Epäilys mykistyi. Tohtori C:n täytyi turvautua syyttämään seurassaolijoita salajuonista. Hänen oli kuitenkin vaikeata pysyä syytöksessään, sillä naiset saivat hermokohtauksia, paroni H. itse oli kalpea kuin ruumis ja kaikki läsnäolijat olivat ilmeisesti apeilla mielin.
Asessori kutsuttiin sisään, ja hän kysyi levollisesti, mikä vastaus oli saatu.
— On saatu sellainen vastaus — sanoi paroni H. kuin hartaan voitonriemun valtaamana — että te, hyvä asessori, olette joutunut perin pohjin tappiolle. Kas tässä se on! Setäni henki itse ilmoittaa, ettei kuittia ole koskaan ollut olemassa.
— Mutta silloinhan setänne henki olisi valehtelija, sanoi asessori.
— Mitä? Valehtelijako? Mitä sillä tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, että se kuitti on ollut ja on vieläkin olemassa. Kävi näet niin, että kun minä toimitin salaneuvos H. vainajan perunkirjoitusta, arvioin tietysti muun muassa myöskin pystykuvastimet ja otatin ne alas seinältä tomutettaviksi. Sattumalta huomasin vasemmanpuoleisessa pystykuvastimessa lasin ja kehyksen välissä muutamia kellastuneita papereja, jotka luultavasti olivat tungetut sinne sen tähden, että kehys oli siltä kohtaa hiukan liian väljä, ja silloin johtui heti mieleeni kuitti. Minä tarkastelin paperit ja löysin kuin löysinkin kadonneen kuitin, mutta kun ei siitä silloin enää ollut mitään hyötyä, panin minä sen takaisin omituiseen piilopaikkaansa, joka ei ollut ennen johtunut kenenkään mieleen. Luullakseni se on siellä vielä nytkin; olisiko joku hyvä ja katsoisi?
Apukamreeri kiipesi tuolille, ollen kuitenkin niin varovainen, että levitti ensin nenäliinansa päällisen suojaksi. Muutamia kellastuneita ja rypistyneitä papereja oli todellakin kehyksen ja lasin välissä. Ne silitettiin suoraksi ja luettiin:
"Hallituskomisariukselta vapaaherra Kaarle Eerik H:lta olen saanut Uudenmaan- ja Hämeenläänin verorästit vuosilta 1808 ja 1809, 34,654 ruplaa 8 kopeekkaa Venäjän hopearahaa (numeroin ja kirjaimin) ja 79,298 riksiä 12 killinkiä 8 äyriä (samaten numeroin ja kirjaimin) Ruotsin valtakunnanrahaa, mikä kuitataan. Hämeenlinnassa, 8 p:nä marraskuuta 1810.
Josef P., läänin rahastonhoitaja."
— Mitä sanotte tästä, herra paroni? kysyi asessori. Joko on setänne henki vastannut psykografin välityksellä, ja silloin hän on valehdellut, koska hänen nyt pitäisi tietää asia, mutta sehän ei suinkaan sovellu hänen luonteeseensa eikä hänen muistonsa kunnioitukseen. Tai sitten oli tämä luuloteltu henki, niinkuin kaikki koputushenget ja psykografin vastaukset, ainoastaan teidän läsnäolijain mielikuvituksen tuote, tuon yhtä väärän vastauksen synnyttämä, jonka Rödlerin luulottelema henki kerran saneli sedällenne. Luullakseni te yhdytte viimeksimainittuun mielipiteeseen. Täten minä siis olen täyttänyt pyyntönne ja antanut todistuksen, jota pyysitte.
— Mahdollisesti te olette oikeassa, vastasi paroni H.
— Varokaa itseänne, herra asessori — nauroi tohtori — olkaa kivittämättä henkiä. Muistatteko lappalaisakan ennustuksen, että vaaleatukkainen herra tuo takaisin kuitin. Kas vain, jouduittepa kiinni, itse olette uskonut noitiin!
Vanhus hymyili.
— Niin, sanoi hän, kukapa meistä on vapaa kaikkien kuolevaisten heikkoudesta? En minä, minä kaikista vähimmin! Mutta etsikäämme kuitenkin maan sumuista ennen kaikkea iankaikkista totuutta!
— Mitä? lisäsi hän kelloonsa katsahtaen. — Jo puoli yksitoista!
Ja sen ainoan kerran asessori B:n muistettiin viipyneen kymmentä myöhempään.