Talvi-iltain tarinoita 5 / Sumutarinoita.

by Zacharias Topelius

KAHDEKSAS KERTOMUS.

Briitta Skrifvars.

Hengist oli toista vuorokautta kirkkaalla ilmalla kyntänyt Itämerta, kun vanha vihollinen sumu taaskin pysäytti matkan Gotlannin kohdalla. Peräkannen matkustajat kiistelivät, kuka oli saanut kahdeksannen arvan ja kuulivat iloiten, että rouva Rönnevall suostui tällä kertaa uhrautumaan. Hän oli syynä kuudennesta vuorosta asti vallinneeseen hämminkiin ja oli nyt jo niin kauan ollut tulessa, että tunsi tottuneensa sotaan ja olevansa valmis ryhtymään taisteluun kahdeksantena vuorossa.

— Eversti Hemming — sanoi hän — on esittänyt meille "kansannaisen", lääkitsijävaimon, jolla näytti olevan kaitselmuksen osa hänen vaikuttavassa kertomuksessaan. Minä olen äärettömän kiitollinen, että eversti hyväntahtoisesti antoi niin kunniakkaan osan minun sukupuoleni henkilölle, mutta mieleni tekisi ehdottaa pientä lisäystä. Oman pienen kokemukseni mukaan tahtoisin esitellä lääkitsijävaimon jonkinlaiseksi naisen hahmossa olevaksi mieheksi, jolla on jänterät, karkeat, kovat kädet, hiukset kampaamatta, puhtaudeltaan hyvin epäilyttävä esiliina, tupakkapiippu suussa ja sellainen taito, että osaa olla kieltäytymättä, milloin avunhakijat tarjoavat ryyppyä tai totilasia. Enkö ole oikeassa herra eversti? Eikö se taulu olisi ollut paremmin luonnon mukainen?

— Ei suinkaan, vastasi eversti. Kun maamme sadoista lääkitsemistä harjoittavista kansannaisista mieluimmin valitsin toisen esikuvan kuin teidän esittämänne, tapahtui se sen tähden, että minä olen nähnyt hänet omin silmin ja että minua enemmän miellytti tämä luonnonparannus, joka yhdistää pään ja sydämen, kuin tuo hevoslääkinnän ja taikuuden sekoitus, joka on ominaista useimmille Penttulan Liisun ammattikumppaneille. Jos minä olisin lääkäri, lähettäisin puolet noista ihmeentekijöistä hornaan, johon he oikeutta myöten kuuluvat, mutta toisesta puolesta minä ehkä valitsisin yhden tai kaksi tohtorinhatun arvoista, ja muiden luo lähettäisin kolmannen osan sairaistani. Kun Herramme hyvyydessään asettaa terävän ymmärryksen, tarkan silmän ja hienotunteisen sydämen lapsen kehtoon, luuletteko hänen aina valitsevan pitseillä koristettuja kapaloita tai kirjailtuja päänalusia? Eiköhän hän yhtä usein voi valita välikappaleitaan kurjien riepujen keskeltä ja karkeatekoisista kehdoista?

— Kenelle te tuota sanotte? virkkoi pikku rouva vilkkaasti. — Olenko minä kieltänyt luonnollisia taipumuksia? Voi, hyvä herra, minulla oli imettäjä, torpparin vaimo, josta olisi voinut tulla professori, jos hän ensiksikin olisi ollut mies ja toiseksi saanut kasvatusta. Mutta minä sanon, että nuo kansan lääkitsijämiehet ja -naiset ovat semmoisia, miksi he ovat saattaneet tulla omassa ympäristössään, siis ehkä rehellisiä ja hyväsydämisiä ihmisiä, mutta ulkomuodoltaan karkeita, eivätkä juuri herkkiä käsittämään tunteita. Jos on olemassa jokin poikkeus, niin väitän, että siinä on myöskin huomattavissa merkkejä sivistyneiden luokkien vaikutuksesta. Tunteen voi tahkota kieroksi ja vääristellä, mutta tahkottava se on. Katsokaamme luonnollista tunnetta, esimerkiksi kiitollisuutta. Ettekö luule kiitollisuutta tarvitsevan kasvattaa? "Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!" sanotaan. Se on vastenmielinen sananparsi, mutta kyllä siinä on jotakin perää.

— Ja tuollaisen inhoittavan säännön te etsitte lastenhuoneajoiltanne, jolloin herra istui pöyhkeän kopeana pulpetin ääressä ja talonpoika sai nöyrästi odottaa eteisessä! Antakaa talonpojan olla hyväksymättä kiitollisuutta, joka vaatii häneltä matelevaista alamaisuutta. Valitkaa toinen tunne. Sanokaa, onko esimerkiksi rakkaus vähemmän voimakas tai vähemmän arka torpassa kuin salongissa?

— Kiitän nöyrimmästi, te ehditte ennen minua, herra eversti. Minun ajatukseni oli, että kaikki tunteet tarvitsevat kasvatusta, yksinpä rakkauskin. Mutta jos rakkaus kaikkialla esiintyykin yhtä voimakkaana — niinkuin todella on laita, koska se on kaikkien muitten tunteitten juuri — niin ei se kaikkialla esiinny yhtä hienona. Torpan rakkaus eroaa salonkirakkaudesta siinä, että siitä puuttuu koristelu. Minä tahtoisin asettaa everstin kuvaamaa kansannaista vastaan toisen ehkä sen tähden luonnollisemman, että hän on kaikkien tunteiden yhteisellä perustalla. Saanko esittää päiväpalkkalaisen tyttären, joka rakastaa kansan koko luonnonvoimalla, mutta osoittaa valinnassaan sivistyneen naisen hienoutta ja jaloutta?

— Mikä olisi opettavampaa? vastasi eversti, pisteliäs korostus viimeisessä sanassa.

— Entä minun käsilaukkuni? … huokasi neiti Hemming.

Kaikki pitivät sitä Itämeren omaisuutena. Oli jo kuultu rakkausjuttu, mutta uskollista luutnanttia ei vielä ollut tavattu.

— Mitä? vastasi eversti. Mikä sitten ystäväni Stanislaus oli? Voiko vaatia enempää kuin että luutnantti nai ensimmäisen lemmittynsä?

— Voi, vastasi taipumattomana pikku rouva Rönnevall.

— Voi todellakin vaatia enemmän kuin että itsekäs pakosta menee naimisiin siinä uskossa, ettei hän voi karttaa onnetonta kohtaloaan. Voi vaatia, että naistenvihaaja viimein huomaa meidän halveksitussa sukupuolessamme jotakin suuremman arvoista kuin että me osaamme pujottaa langan neulansilmään. Mutta koska eversti näyttää luulevan, että minä tahdon kertoa opettavan tarinan, niin jätän äärettömän mielelläni vuoroni sille onnelliselle, joka voi pelastaa neiti Hemmingin käsilaukun.

Ja sievä rouva kääräisi saalinsa ympärilleen suojaksi sumulta, nähtävästi aikoen pysyä äänettömänä kuulijana.

— Jos niin on — huomautti kanslianeuvos tohtori Rabe tarttuen onnettomaan käsilaukkuun — ehdotan minä, että uhri heti heitetään jonkin ohitse uivan lohen saaliiksi.

— Minä yhdyn edelliseen puhujaan, puuttui puheeseen eversti Hemming.

— Ja minä, sanoi kapteeni Videstrand.

— Minä myös, äänesti dosentti Sumu.

— Niin minäkin, lisäsi konsuli Rönnevall.

— Mutta sehän on lainopillinen murha! valitti neiti Hemming naurettavan epätoivoisena. — Voitteko te, rouva Rönnevall, ottaa omalletunnollenne, että minun uskollinen matkakumppanini, joka on minua seurannut läpi koko Euroopan, on niin surullisella tavalla joutuva rakkauden uhriksi?

— No hyvä — vastasi pikku rouva nähtävästi liikutettuna niin kipeästi koskevasta vahingosta — tahdotteko te, eversti Hemming, edeltä käsin julistaa minut koko tässä arvoisassa seurassa vähimmin opettavaiseksi?

— Varsin mielelläni, vastasi eversti. Minä julistan täten juhlallisesti rouva Rönnevallin edustavan niin runsaasti kaikkia rakastettavia ominaisuuksia, että hän aivan kaipauksetta voi olla vailla opettavaisuuden ansiota. Se on kova myönnytys, mutta mitäpä ei tee haaksirikkoista pelastaakseen?

— Voi, minkälaisia koukutteluja! Jos vielä lausutte toisen samanlaisen, niin pysähdyn keskelle kertomusta.

— Varohan toki! Muuten minä jatkan! nauroi konsuli.

— Näettehän nyt, hyvä herrasväki, miten minua kohdellaan! Mitäpä minulla muuta neuvoa on kuin totella:

Noin penikulman päässä kotikaupungistani asui kruununvouti asessori Richardsson, joka oli koonnut melkoisen omaisuuden siihen hyvään aikaan, jolloin Ruotsin raha vielä oli yleiseen liikkeessä, mutta kaikki kruununverot oli suoritettava ruplissa. Hänen imettyään itsensä kylläiseksi ja asetuttuaan lepoon tuli mahtavampi velkoja langenneine vekseleineen eikä antanut vähääkään lykkäystä. Asessorin täytyi jättää kauniit setelitukkunsa perinnöksi pojalleen ja kahdelle tyttärelleen. Tyttäret menivät naimisiin ja saivat maalain mukaan neljänneksen kumpikin; poika sai puolet. Tuo nuori herra, Maunu Richardsson, oli silloin kanslistina Vaasan hovioikeudessa; hän oli hieno herrasmies, jonka luultiin teräväpäisenä pääsevän pitkälle, kerran ehkä hovioikeuden presidentiksikin. Kaikkien kummastukseksi hän kuitenkin otti eron, lähti ulkomaille ja oli poissa kaksitoista vuotta. Missä hän tuon ajan oleskeli, ei kukaan varmasti tiennyt; kerrottiin hänen eläneen muutamia vuosia Etelä-Afrikassa hollantilaisten buurien keskuudessa. Se vain on varmaa, että hän palatessaan everstin arvoisena sotilaana enemmän näytti afrikkalaiselta kuin hienoksi ajellulta, hyviä paikkoja odottavalta hovioikeuden kanslistilta. Minä näin hänet kerran; hän olisi ollut kaunis uljaine sotilasryhteineen, jollei hän olisi ollut puoleksi villi. Hänen sanottiin taistelleen kaffereja vastaan ja myrkytetyn nuolen häntä haavoittaneen. Hän asettui asumaan perimälleen maatilalle, joka oli lähellä meidän kaupunkiamme, rupesi maanviljelijäksi, tuhlasi rahaa afrikkalaisiin maatalousmenetelmiin, eli naimattomana, ei seurustellut kenenkään kanssa, puhui vähän, luki paljon ja oli kivulloinen, kummallinen erakko, joka teki salaa paljon hyvää.

Siihen aikaan, aina kymmenenneltä vuodeltani alkaen, kävi meillä silloin tällöin merimiehen leski Briitta Skrifvars kaupittelemassa palttinaa ja mattoja. Minä kuulin äitini kiittävän hänen kankaitaan, varsinkin palttinoita, parhaiksi, mitä saattoi saada, niin pehmeiksi, hienoiksi ja tasaisiksi, että niitä pidettiin kotiteollisuuden mestariteoksina. Joka langan oli köyhä vaimo itse kehrännyt ja kutonut, hänen työnsä oli haluttua, mutta äitini sai enimmän osan; kaikki minun liinavaatemyötäjäiseni ovat Briitan kangaspuista. Minä en silloin ymmärtänyt katsella liinavaatekaappiamme yhtä hiljaista ihailua tuntien kuin äitini sitä katseli, mutta minä ihmettelin Briitta Skrifvarsia. En koskaan ollut nähnyt hänen kaltaistaan köyhää vaimoa. Hän oli yksinkertaisine juovikkaine villahameineen, mustine pumpulimekkoineen ja valkopohjaisine pumpulihuivineen kuin prinsessa, hän oli sievän näköinen, eikä häntä olisi luullut vielä kolmenkymmenen ikäiseksi, vaikka hän luultavasti oli melkoista vanhempikin. Lapset usein kiintyvät vieraan katseeseen. Briitan viisaihin, lämpimiin, miettiväisiin silmiin katsoessani en voinut olla tuntematta yht'aikaa pelkoa ja osanottoa: pelkoa sen tähden, että ne näyttivät katsovan lävitseni, ja osanottoa sen tähden, että nuo silmät enimmäkseen olivat niin surulliset. En voinut kuitenkaan oikein tulla tuon kankurin tutuksi, vaikka hän niin suuresti minuun vaikutti. Oli jotakin lujaa, melkeinpä kovaa hänen huultensa ympärillä, mikä näytti sanovan: älä tule liian lähelle! Ja lujempi hän olikin kuin äitini olisi toivonut, sillä kun jotakin kangaspakkaa paljon ihailtiin ja äitini tarjosi pyydetyn hinnan lisäksi riksiä, niin Briitta ei ottanut. Työpalkkansa hänen piti saada, siitä oli turhaa tinkiä, mutta yhtä turhaa oli koettaa tyrkyttää mitään sen lisäksi. Jos hänelle tarjottiin huivia tai sokeri- ja kahvinaulaa kaupantekijäisiksi puodissa, oli hän yhtä luja; ainoa, mitä hänet saatiin ottamaan vastaan, oli lapsia varten tarjottu rinkilänippu. Vanha Leena, meidän emännöitsijämme, oli harmissaan Briitan ylpeydestä, joksi hän sitä sanoi; Moisen köyhän raukan, arveli Leena, pitäisi kiittää Jumalaa jokaisesta leipäpalasta; kyllä hän jo oli aikoinaan saanut nähdä nälkää lapsineen.

Lähes kymmenen vuotta näimme Briitta Skrifvarsin tällä tavoin myyvän lauantai-iltoina, mitä oli viikolla kutonut, aina yhtä kohteliaana, yhtä lujana ja tuskin yhtään tutumpana talossa kuin ensi kerran käydessään. Äitini oli ainoa, jolle hän toisinaan saattoi avata sydämensä. Vaikka hän olikin niin vaitelias, saimme kuitenkin naapureilta kuulla jotakin hänen entisestä elämästään. Hän oli vanhan asessori Richardssonin työssä olleen päiväläisen tytär, ja kaunis ja viisas lapsi kun oli ollut, oli hän päässyt asessorin suosioon, joten hänet vanhempiensa kuoltua oli otettu taloon ja annettu lukea talon tyttärien kanssa. Nuo hyvät päivät loppuivat, kun Briitta seitsentoistavuotiaana sai päähänsä vastoin asessorin tahtoa mennä naimisiin erään merimiehen Eerik Skrifvarsin kanssa, joka oli nuori ja kaunis mies, mutta jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin keveä sydän ja kaksi tyhjää tervaista kättä. Asessori julmistui, hylkäsi kiittämättömän tytön ja jätti hänet kokemaan onnen vaihteluja. Niitä kyllä tuli piankin. Kolmen vuoden kuluttua Eerik Skrifvars hukkui Liverpoolin sataman edustalla, leski köyhtyi ja tuli kivulloiseksi, lapset leivättömiksi. Elettiin, miten voitiin, varsin huonosti, sanottiin, monta vuotta. Briitta oli liian ylpeä anomaan mistään apua, mutta vihdoin tarjottiin hänelle paikkakunnan papin välityksellä lainaksi kolmesataa riksiä, ei tiedetty mistä. Hän otti tarjouksen vastaan, terveys parani, rohkeus palasi, Briitta alkoi kutoa, hankki oman tuvan ja tuli varsin hyvin toimeen, kunnes uusi vaihe muutti kaikki.

Paikkakunnalle muutti nimismies, toimitusvouti Black, hyväntahtoinen, pieni, valpas mies, yhtä uuras toimessaan kuin kykenemätön käsittämään lähimmäistensä tunteita. Tämä puhelias, uuttera, leikkisä mies, jolla oli hyvä sydän ja saalista tavoittelevat nimismiehen kynnet, tuli jonkinlaiseksi meidän talomme liiketuttavaksi, koska hänen apuaan meillä usein tarvittiin, kun oli perittävä ennakkomaksuja huolimattomilta tervanpolttajilta. Osaksi häneltä, osaksi naapureilta kuulin seuraavan tapauksen.

Eräänä kevätaamuna kesäkuun alussa nimismies Black valjastutti vanhat ajokärrynsä, otti mukaansa lautamies Aaronin Nuuttilan talosta, tarkasti sivuitse mennessään kestikievarin ja poikkesi sitten kylätielle merenrantaan päin. Rämisten ajaessaan kuoppien, kivien ja kehnojen rumpusiltojen yli ajajat alkoivat puhella seuraavaan tapaan:

Black: Meillä on tänään toimitus. Meidän on käytävä suorittamassa ryöstö Briitta Skrifvarsin luona erään saamisen johdosta.

Aaron: Vai niin. Minä en tiennyt Briitan nyt enää olevan velkaa kenellekään.

Black: Hän on kolmesataa riksiä velkaa eversti Richardssonille. Niitä eversti nyt velkoo.

Aaron: Se ei ole mahdollista.

Black: Onpahan vain, olihan asia esillä käräjillä sinä päivänä, jolloin te olitte vilutaudissa. Briitta tunnusti velkakirjan oikeaksi, joten se on selvä asia.

Aaron: Mutta eipä se sittenkään ole mahdollista. Ennen Richardsson manuuttaisi isänsä, äitinsä ja sisarensa kuin Briitta Skrifvarsin.

Black: Miksikä hän ei velkoisi laillista saatavaansa?

Aaron: Kas, siinä on muuan mutka. Sen tähden, että hän on rakastanut Briittaa aina siitä asti, kun hän kävi koulua. Sen tähden, että hän vielä tänä päivänäkin rakastaa häntä yhtä hullusti. Sen tähden, että hän karkasi pois maasta, kun Briitta meni naimisiin, ja että Briitta voi tulla hänen vaimokseen, milloin vain tahtoo. Jos hän vastaa myöntävästi, on se yhtä hyvä kuin aamen kirkossa.

— Mutta eikö Briitta ole tavallinen mökkiläisvaimo ja Richardsson eversti! huudahti toimitusvouti hyvin kummastuneena ja läjäytti hevosta niin oivasti, että silanappula putosi ensi kuopan nytkähdyksestä.

Lautamiehellä ei ollut aikaa vastata, sillä kohta olivat korkean kruunun viranomaiset matkansa perillä. He tulivat pienen, hyvin tehdyn, punaiseksi maalatun tuvan luo, jonka ympärillä oli muutamia koivuja, ja edessä aukeni näköala sadan askelen päässä olevalle aavalle merelle. Koko seutu oli suurta tasankoa, vanhaa, laihaa, hiekkaista merenpohjaa, missä siellä täällä näkyi kalastajain tupia.

Viranomaiset laskeutuivat maahan, riisuivat hevosen ja tallustivat pieniä portaita myöten äsken pestyyn eteiseen, johon oli katajia ripoteltu kuin sunnuntaiksi. Tuvassa rukin ääressä istui nainen, jota he etsivät. Hän ei näyttänyt kummastuvan vierasten tulosta, vaan tervehti, pyytäen viittaamalla heitä istumaan penkille, ja odotti ääneti, mitä heillä oli asiaa.

Toimitusvouti Black ei ollut juuri turhan ujo, mutta tällä kertaa hänellä oli kuin tulppa kurkussa. Tottuneella silmällä hän vilkaisi irtaimistoa, haisteli paria ikkunalla tuoksuvaa resedaa, pani nuuskaa tuohirasiastaan ja pyysi viimein jotakin juodakseen ja huuhtoakseen tien pölyt.

Nainen toi tuopilla kaljaa, joka lienee vahvistanut virkamiehen intoa, sillä vielä kerran haisteltuaan resedoja Black kysyi, onko vaimo Briitta Skrifvars.

Vaimo nyökäytti päätään ja kehräsi kehräämistään.

— Koska niin on — sanoi nimismies mieltään rohkaisten — ja koska te käräjillä tunnustitte eversti Richardssonin saamisen, niin minä olen nyt täällä panemassa irtaimistoanne ryöstöön. Jos se ei riitä, niin menee tupanne pakkohuutokaupalla.

Pakkohuutokauppa on jonkinlainen taikasana, jolla aina on oma vaikutuksensa, kun se viran puolesta lausutaan asianmukaisella korostuksella. Niinpä se nytkin kirvoitti vaiteliaan vaimon kielen kannan.

— Enkö minä saa muutamia viikkoja lykkäystä? kysyi hän. Poikaani odotetaan kotiin Amerikasta, ja kaikki, mitä säästin velan maksuksi, meni hänen varustamiseensa hänen lähtiessään ensimmäiselle matkalleen.

— Mieltäni pahoittaa, Skrifvars, vastasi nimismies topakasti. Laki ja asetukset eivät tiedä mitään lykkäyksestä. Huutokauppa kuulutetaan pidettäväksi täällä maanantaista viikon kuluttua, ellei velallinen sitä ennen tyydytä velkojaansa. Mutta älkää siitä tuskastuko, Skrifvars, kyllä Richardsson saa saatavansa. Olihan tuolla pari lihavaa lehmää haassa. Ne kyllä keväällä ovat hyvässä hinnassa. Onhan teillä kelpo seinäkello, näen mä, hyvä rukki, oivalliset kangaspuut ja kauniita lankavyyhtiä. Luultavasti on niin kunnollisella ihmisellä kelvollisia makuuvaatteita ja villahameita ullakolla, ne antavat hintansa. Eikö tuolla ole kankaita valkenemassa? Olkaa huoletta, kyllä minä koroitan hintaa. Aaron saa huutaa minulle palttinaa tusinaan paitaan. Onhan kaiketi miehennekin tuonut kotiin pientä korutavaraa, kuten merimiehillä on tapana; ehkäpä silkkihuivin tai kultasormuksen? Siitä kaikesta kertyy rahaa, näettekös, Skrifvars. Jos siihen panen lisäksi sängyn ja pöydän ja tuolit, liedellä olevan padan ja hyllyllä olevan kahvipannun, niin voisinpa melkein lyödä vetoa, että saatte pitää tupanne tyhjin seinin. Mutta jos sekin menisi, niin älkää pelätkö; onhan se melkein uusi, kyllä kalastajaukot siitä riitelevät, se vie heiltä monta kaunista silakkanelikkoa. Ette te silti jää taivasalle, Skrifvars. Saatte asua minun saunassani ja pestä meidän pyykkiämme. Kuulkaas, voisitteko ehkä tarjota meille vähän ruokaa näin aamutuimaan. Kenties on teillä tuoretta reikäleipää, vähän äsken kirnuttua voita ja kohtuullisen tuore viilikehlo? Tietysti maksusta. Ja jos teillä olisi hyviä perunoita, äsken savustettuja silakoita, lampaanlapa ja kuppi kahvia, niin en minä teitä pahoittaisi niitä hyljeksimällä. Meri-ilma hiukaisee. En minä niin tarkkaa lukua pidä virkatoimistani, minä merkitsen irtaimiston sill'aikaa, kun katatte pöydän… Mitä teillä on tuossa mahonkilaatikossa? Katsopas vain! Kompassi … oikeaa englantilaista tekoa! Siitä vasta saa kelpo hinnan!

— Kompassia ei myydä — sanoi Briitta suurten tummain silmäinsä katseella lävistäen kruunun uutteran virkamiehen.

— Älkäähän nyt, mitä te teette kompassilla? Mikä harvinaisuus se sitten on? Tuohon on jotakin kaiverrettu messinkilaitaan… "Muuttumaton." Mitä se merkitsee?

— Se merkitsee, että kun meidät ensi kerta kuulutettiin kirkossa, sanoi Eerik minulle: Minä matkustan usein pois luotasi, ehkäpä vuosiksikin. Katso silloin kompassia minun poissa ollessani. Ennenkuin sen neula osoittaa etelää, en minä sinua petä.

— Ja sitä te uskotte! puuttui puheeseen lautamies Aaron huonosti salaten irvistystään. — Minä olen kuullut sanottavan, että kompassi välistä näyttää kelvottoman väärin. Ei maksa vaivaa siihen luottaa; kyllä teidän miehenne on aimo lailla peijannut teitä ulkomaanmatkoillaan.

Briitta Skrifvarsin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.

— Te valehtelette! tiuskaisi hän kiivaasti. Sen tähden, että minä olen köyhä leski, uskallatte te häväistä rehellistä miestä. Viisitoista vuotta takaperin Eerik hukkui Liverpoolin sataman edustalla. Jos hän vielä eläisi, ette te kaksi koskaan seisoisi tässä.

— Olen minä kuullut kerrottavan — mumisi Aaron — merimiesten hukkuvan milloin missäkin. Ja kun soveltuu, virkoavat he jälleen henkiin.

Briitta vastasi vain halveksivasti silmäten häneen. Pöydän hän kattoi ääneti ja meni ulos siksi aikaa, kun kruunun viranomaiset söivät.

— Mitä te noin ilkeitä puhutte, lautamies? sanoi Black käydessään käsiksi herkulliseen aamiaiseen, joka olisi voinut kutkutella maaherrankin ruokahalua. — Eikö Eerik Skrifvars ollut rehellinen merimies?

— No — sanoi Aaron tehtyään melkoisen kuopan voipyttyyn — rehellisyys oli sellaista kuin se on kansassa enimmäkseen. Vähän kevytmielisesti hän käsitteli rahoja ja naisia, mutta ei hän siitä sakkoa saanut. Eräänä yönä hän hävisi Liverpoolissa, ja kun hattu löydettiin seuraavana päivänä merestä, sanottiin hänen hukkuneen. Sielukelloja soitettiin kunnolleen seuraavana vuonna, mutta kyläläisillä on oma uskonsa. Mutta hiiskupas siitä Briitalle! Totta taivahinen, hän piti miestään pyhimyksenä!

— Vai niin, hän ei siis sitä usko. Ottakaa viiliä, Aaron!

— Mitäpä hän uskoisi! Semmoinen hän on aina ollut, köyhä kuin uuninhuisku ja jäykkä kuin luudanvarsi. Kuulittehan te itsekin, nimismies, miten hän osaa pieksää suutaan korkeaa kruunua vastaan. Olisipa hauska nähdä, kantaako hän päätään yhtä pystyssä huutokaupan jälkeen… Kiitoksia tarjoamastanne, kyllä minä yletän lampaanlapaan…

Nimismies Black myönsi, että kun naiset kerran saavat jotakin päähänsä, niin harvoin on enää apua järkevästä puheesta. Mutta miksikähän Richardsson hakee pois saatavaansa, kun hänellä kuitenkin on omaisuudessa täysi arvo…

— Suuttumuksesta se lienee tapahtunut, kun leski on soittanut hänelle julkeasti suutaan, arveli lautamies.

Runsaan aterian päätyttyä nimismies Black odotteli muutamia minuutteja turhaan velallista ja kahvia, tarkasteli vielä kerran tekemäänsä irtaimiston luetteloa, pani pienen hopearahan pöydälle ja lähti paluumatkalle kuuliaisen seuralaisensa saattamana.

Hetkisen kuluttua Briitta palasi mukanaan kolmetoistavuotias tyttärensä, joka oli käynyt kaupungissa.

— No, kysyi hän, mitä sanoi lääkäri silmistäsi?

Tyttö oli vaiti.

— Tahdon tietää, mitä hän neuvoi, toisti äiti.

— Hän kyseli tarkkaan, miten se alkoi, vastasi tyttö. Minä kerroin hänelle, miten syksyllä nukuin suolla lehmää etsiessämme, ja sitten tulivat silmät kipeiksi. Hän sanoi, että minun pitää lähteä Helsinkiin niin pian kuin mahdollista.

— Muuten?

— Muuten voi minusta tulla sokea kahdeksassa viikossa.

— Mitä ihmeen tyhmyyksiä! virkkoi äiti kalveten. Sinäkö tulisit sokeaksi, Anna Maria, sinä, joka osaat niin hyvin lukea!

— En minä enää osaa lukea, huokasi tyttö.

— Oh, kyllä ne paranevat, lapsi, kyllä ne paranevat itsestään, lääkärit ovat aina olevinaan. Kun Matti palaa Argolla Amerikasta, saamme kyllä rahaa. Elleivät silmäsi silloin ole terveet, niin lähdemme Helsinkiin. Kuulitko mitään Argo laivasta?

— Kaupungissa sanottiin Argon joutuneen haaksirikkoon, vastasi tyttö vitkastellen.

— Argonko?

— Niin, Argon.

Äiti istuutui portaille. Tämä viimeinen isku koski kipeämmin kuin mikään edellinen, mutta ei vielä kyllin kipeästi musertaakseen edes äidinsydäntäkään.

— Se on joutavaa puhetta, sanoi hän taistellen sisäistä vavistusta vastaan. — Mene kylään kysymään Lahden Joonakselta. Hän on tänään käynyt kaupungissa ja patruunan puheilla konttorissa.

Tuskin oli nuo sanat kiireisesti lausuttu, kun ratsastaja ajaa lennätti pienelle pihamaalle ja satulasta hyppäsi alas eversti Richardsson, käsittämätön, taipumaton velkoja. Jos Briitta olisi ollut tuvassa, olisi hän pannut oven salpaan. Nyt hän ei voinut olla ottamatta tulijaa vastaan. Hän pyyhkäisi kädellään kyynelettömiä silmiään, malttoi mielensä, lähetti tytön asialle kylään ja pyysi vastenmielistä vierasta astumaan sisään.

Eversti Richardsson ei näyttänyt sydämettömältä koronkiskurilta. Hän oli pitkä, mustapartainen, kalpea mies; hänellä oli pitkävartiset kannussaappaat jalassa, ratsupiiska kädessä, pehmeälierinen hattu päässä, harmaa vaippa hartioilla ja pari pistoolia vyössä. Hänen piirteensä olivat enemmän surulliset kuin ankarat, silmissä paloi sairaalloinen hehku, mutta kuitenkin oli niissä jotakin jaloa ja puoleensa vetävää. Hän heittäytyi huolettomasti penkille istumaan niinkuin olisi ollut kotonaan ja kysyi, miten Briitta jaksaa.

— Aurinko nousee ja laskee niinkuin ennenkin, vastasi Briitta.

— Miten on tytön silmien laita?

— Huonosti. Lääkäri tahtoo, että hänen pitäisi lähteä Helsinkiin.

— Se maksaa rahaa.

— Hätätilassa voimme astua jalan.

— Ja odotatko sinä Mattia kotiin?

— En tiedä. Sanotaan Argon hukkuneen.

— Miksi annoit ainoan poikasi lähteä merille, missä hänen isänsä hukkui?

— Onko minulla varaa tehdä toisin?

— Sinulla voisi olla varaa mihin hyvänsä.

— Mutta minä en tahdo. Senhän te tiedätte ennestään.

— Vaimo parka! Minun tulee sinua sääli.

— Ja kuitenkin lähetätte tänne kätyrinne ryöstämään aluksen pääni alta, käsieni työn, tyttäreni silmät ja poikani hengen!

— Vai niin, he ovat käyneet täällä. Itsehän sinä olet toivonut kaiken käyvän niin. Sinä et huoli minun omaisuudestani, niinpä minä otan sinun omaisuutesi.

— Ottakaa! Ottakaa, mitä voitte; minulla on kuitenkin vielä vähän jäljellä, mitä ette voi ottaa: omatuntoni ja uskoni.

— Oletko siitä niin tuiki varma?

Hän lausui nuo sanat sellaisella painolla, että saattoi aavistaa niissä piilevän jotakin. Briitta oli vaiti. Eversti tarttui hänen käteensä tahtoen sitä suudella, mutta vaimo vetäisi pois kätensä.

— Kuule, Briitta! jatkoi eversti intohimoisesti. Niin kauan kuin taaksepäin muistan, olet sinä ollut minun morsiameni, ja minä olen sanonut sinulle, että sinusta on viimein tuleva minun vaimoni. Neuvo sitten minulle jokin parempi keino sinun taipumattoman tahtosi kukistamiseksi! Viidentoista vuoden surut eivät sinuun koske, lasten menestys ja oma hyvinvointisi eivät sinua liikuta. Olenhan niinä ollut hyvä sinua kohtaan, olenhan minä tarjonnut sinulle kaikki, mutta sinä olet halveksinut minun antimiani. Nyt minun täytyy temmata sinut juurinesi saadakseni sinut viimeinkin. Miksikä pakotat minua ajamaan sinut maantielle kurjuuteen? Ennemmin minä tahtoisin itse kulkea mierolaisena kuin nähdä sinun olevan puutteessa, mutta mitä minun on tehtävä? Täytyyhän minun saada sinut, vaikka minun pitäisi repiä sinut tuhansiksi kappaleiksi.

— Ja vaikka minut repisitte tuhansiksi kappaleiksi, niin joka kappale vastaisi: ei, ei! Hyvyytenne! Kaikkenne! Mitä te välitätte minun onnestani, kun vain pääsette mielettömän pyrintönne perille? Voiko onnea milloinkaan saavuttaa sydämensä uskon hylkäämällä?

— Kuulehan tuota itsepäistä, sokaistua naista! Hän luulee todellakin, etten minä ole koskaan tarkoittanut hänen onneaan. No, niin … sinun onneasi tarkoitan minä juuri tänäkin hetkenä, ja sen tähden minä nyt sanon sinulle, Briitta, että tänään olen viimeisen kerran tullut luoksesi pyytämään sinua omakseni. Ensi sunnuntaina on meidät kuulutettava. Kahden viikon kuluttua sinun täytyy olla minun vihitty vaimoni, sinun lapsesi minun lapsiani ja minun omaisuuteni sinun omaisuuttasi. Minä en voi odottaa kauemmin. Kahden viikon kuluttua on jo liian myöhäistä.

— Liian myöhäistä on jo ollut kahdeksantoista vuotta, vastasi Briitta. Miksen minä ottanut teitä kukoistavan nuoruutemme päivinä? En tiedä. Ehkä sentähden, että te olitte kuin veljeni ja minä teitä rakastin kuin veljeä. Miksi minä annoin rakkauteni Eerik Skrifvarsille? Ehkäpä sen tähden, että hän ei ollut veljeni, ettei sisaren sydäntä ollut hänen ja minun välilläni. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut; ei sovi olla tuulen ajeltava akana. Sydämeni uskollisuutta minä en voi antaa useammasti kuin yhden kerran. Mitä kerran vannoin, se koskee koko elämää; sitä ei voi rikkoa aika, ei puute eikä kuolema.

— Millainen nainen! Katsokaahan häntä, hyvä Jumala; eikö hän ansaitse parempaa kohtaloa? Mutta sinä, Briitta, luotat liiaksi omiin voimiisi.

— Ja mihinkä ihmisen pitäisi luottaa, ellei omiin voimiinsa?

— On olemassa lujempikin voima, joka murtaa meidän tahtomme.

— Niin sanotaan. Minä en tiedä muuta kuin että minun on tehtävä oikein ja oltava siinä, missä olen. Lyökää minua, koettakaa!

— Enhän minä tahdokaan lyödä sinua. Miksikä pakotat minut julmemmaksi lain ryöväriä, joka kiskoo pieluksen pääsi alta? Tule vaimokseni — ei minun, vaan itsesi tähden!

— Ajakaa minut maantielle, antakaa minun kuolla kurjuudessa, haudatkaa
minun lakastunut ruumiini ja kirjoittakaa arkulle: Briitta Richardsson!
Ei, ei edes sekään onnistu. Lapseni piirtävät siihen: Briitta
Skrifvars.

— Siis: ei aika, ei puute eikä kuolema kukista sinun uskollisuuttasi.
Pyyhi pois kuolema, Briitta!

— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte.

— Miehesi elää!

Ainoastaan nopea, arka tuskan ja epäilyn silmäys ilmaisi, miltä nuo hirmuiset sanat kajahtivat mitä uskollisimmassa ja uljaimmassa naisen sydämessä. Hän vastasi melkein kylmästi:

— Siinäkö kaikki, mitä tahdoitte sanoa minulle?

— Niin, siinä kaikki. Ja siinä minusta näyttää olevankin kylliksi.

— Teille ehkä, mutta ei minulle. Minä uskon teistä parempaa kuin te
minusta. Minä en katso teidän voivan tahtoa valheella minua pettää.
Teidät itsenne on saattanut harhaan jokin tyhmä laivurinjuttu.
Sellaista uskotaan mielellään, mitä tahdotaan uskoa.

— Pitääkö minun sitten pala palalta repiä sydän rinnastasi? Merimies Granfors on minun tuttuni, ja hän on luotettava mies. Hän lastasi muutama viikko takaperin Lontoossa ja pistäytyi siellä eräässä amerikkalaisessa laivassa, joka myi kettinkiä huokeasta. Silloin tulee pitkäpartainen merimies suoraan Granforsin luo ja kysyy englannin kielellä, onko hän ruotsalainen vai suomalainen. Granfors vastaa olevansa suomalainen ja tunnustelee nähneensä miehen jossakin ennen. Mies kyselee yhtä ja toista Suomesta, meidän kaupungistamme ja vieläkö eräs Briitta Skrifvars elää. Silloin yhtäkkiä Granforsin mieleen juolahtaa, että mies onkin Eerik Skrifvars, jonka sanottiin hukkuneen viisitoista vuotta takaperin… Kun he siinä kotvasen puhelivat, sanoi Granfors suoraan ruotsiksi: Kuules nyt, toveri, etköhän sinä olekin Eerik Skrifvars? Siihen mies vastasi englannin kielellä, että hän varmaankin erehtyi, ja kääntyi toiseen selin. Huomaa nyt, että mies ymmärsi ruotsalaisen kysymyksen ja että amerikkalainen laiva seuraavana päivänä lähti Kronstadtiin.

— Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?

— Ei vielä. Kyllä tiedän muutakin.

— Minä en tahdo kuulla enempää. Ettekö sitten käsitä, että on satoja yhdennäköisiä merimiehiä? Se johtuu ammatista ja merelläolosta. Ja tuollaisesta vähäisestä yhdennäköisyydestä miehen kanssa, jota Granfors ei ole nähnyt viiteentoista vuoteen, siitä te päätätte, että minun kunniallinen, uskollinen, rehellinen mieheni olisi pettänyt kapteeninsa, lippunsa ja koko maailman noin kurjasti! Te luulette, että hän, joka olisi antanut henkensä minun takiani, olisi niin moneksi vuodeksi jättänyt vaimonsa ja lapsensa, tiesi minkä tähden! Hävetkää, Richardsson! Lapsikin teille nauraisi.

— Sitäpä epäilen. Nyt tiedät, miksi minä vielä kerran tulin sinun tähtesi ja miksi minä en voi odottaa. Kronstadtista ei ole tänne monen päivän matka. On kuitenkin vielä eräs asia, joka täyttää mitan kukkuroilleen ja mikä sinun vielä on kuultava. Kun mies hävisi Granforsin näkyvistä, kysyi tämä amerikkalaisilta, tuntevatko he parrakasta miestä. Kyllä, olihan hän heidän laivakumppaneitaan, kyllä he tunsivat Scriversin … ja tuo Scrivers oli nainut New-Yorkissa…

Briitta Skrifvars tuli hehkuvan punaiseksi, istuutui rukin taa ja pani pyörän huimasti pyörimään.

— Älä, Briitta, älä koetakaan kehrätä, lankasi katkeaa kuitenkin! jatkoi järkähtämätön rakastaja. — Scrivers oli ollut naimisissa ja oli ehkä vieläkin irlantilaisen naisen kanssa, joka piti merimiesten ruokalaa. Kyllä me tunsimme pitkän Pollyn, sanoivat amerikkalaiset.

— Valhetta! Valhetta! Käärmeen kavaluutta! olivat ainoat sanat, jotka metsänriistan tavoin ahdistettu nainen sai soperretuksi.

Hetkisen kuluttua hän hypähti pystyyn, kaatoi rukin noustessaan ja riensi ulos, mutta eteisessä tuli toimitusvouti Black häntä vastaan.

— Hyviä uutisia! Hyviä uutisia, Skrifvars! huusi hän vastaan jo portailta. — Mihinkä niin kiire? Kääntykäähän takaisin, niin minä kerron hauskan jutun!

Briitta katsoi häntä hämmentyneenä; maailma musteni hänen silmissään.

— Ei, eukko, ei, ei sitä niin vain juosta onnea pakoon! nauroi nimismies ja sulki ruumiillaan oven. — Eikö näytäkin tuo eukko siltä, kuin aikoisi hypätä suoraa päätä kaivoon. Syleilkää minua ennemmin, Skrifvars, sen minä olen rehellisesti ansainnut siitä hyvästä, mitä nyt kerron.

Ja niin sanoen hän veti Briitan mukanaan takaisin tupaan. Vaimo istuutui uunin luo ja tempasi käteensä kartat, tietämättä, mitä oikeastaan teki. Hetkisen kuluttua hän näytti kädellään pyyhkäisevän silmiään ikäänkuin karkoittaakseen pahan unen, ja kohta hän taas hillitsi mielensä entiseen tapaansa.

— Kas vaan, eversti Richardsson! jatkoi nimismies ollen mitä iloisimmalla päällä. — Velkoja ja velallinen, no, tässäpä on totisesti täysilukuinen oikeudenistunto! Lait ja asetukset täytettäköön, mutta kukapa sille mitään voi, että kultaa sataa maantielle. Te olette onnen kantamoinen, Skrifvars; toivoisinpa, että minulla olisi yhtä rakkaita ja sukkelia ystäviä kuin teillä. Mistä lemmosta te olette niitä saanut? Se taito pitää teidän opettaa minulle. Neljätoista vuotta minä olen ryöstellyt irtainta ja kiinteätä, ruununrästejä ja viinasakkoja, mutta tällaista suoritusta ei ole minun virkajuttuluettelossani. Huh, huh, raudikkoni on perin vaahdossa, ja toisen pyörän ajoin rikki teidän kelvottomalla karjatiellänne!

— Mitä te, nimismies, siinä loruatte? kysyi Richardsson äreästi.

— Suokaa anteeksi, en minä ollenkaan lorua, minä vain toimitan virkaani lain ja asetusten mukaan, vastasi nimismies loukkaantuneena. Ja koska asia koskee molempia läsnäolijoita, toinen kun on saamamies ja toinen velallinen, niin lyhyesti puhuen, minä olen saanut täyden maksun sen korvaukseksi, minkä vastaaja Skrifvars on velkaa kanteen tekijälle Richardssonille — pääoman, korot, ryöstökulungit, kyytirahat ja päivärahat, lukuun ottamatta sitä eri maksua, mikä tulee vaivasta, että ajan tänne takaisin ilmoittamaan mainitulle velalliselle huutokaupan peruuttamisesta.

Everstin suusta pääsi arvelu, että nimismies oli ottanut ylimääräisen aamunaukun kestikievarissa.

— Kuka? Minäkö? puhkesi kruunun uuttera palvelija sanomaan hyvin pahastuneena. — Minäkö olisin ottanut ylimääräisen aamuryypyn, minäkö, joka olen kuudessa viikossa manannut kolmekymmentä henkeä ensikertaisesta, kahdeksan toiskertaisesta ja kaksi kolmannen kerran juopottelemisesta! Joka voi syyttää minua, että olen virkatoimissani ryypännyt tai ryyppään tai milloinkaan aion ryypätä, sitä minä ryypytän lailla ja asetuksilla. Minäkö ryyppäisin … hyh! Te itse ryyppäätte, eversti! Tuopas tänne tuoppi kaljaa, Skrifvars.

— Olkaa hyvä, puhukaa ymmärrettävästi! virkkoi eversti, kun Briitta ei liikahtanut pyydettyä virvoketta tuomaan.

— Ymmärrettävästikö? toisti lain solvaistu edustaja. — Mitä teistä on rahaksi lyöty kulta? Onko tämä ymmärrettävää, häh? Onko tämä ryyppäämistä, häh, tämä tämmöinen?

Ja niin sanoen hän veti taskustaan nahkakukkaron ja laski siitä kultakolikon toisensa jälkeen pudota helähtämään tuvan yksinkertaiselle, tummanpunaiseksi maalatulle pöydälle.

Tuon oudon helinän kuullessaan Briitta Skrifvars kohotti päätään. Richardsson punnitsi kädessään kultarahoja saadakseen selville, eivätkö ne ehkä olleetkin kotoisin kuuluisasta Lapuan rahapajasta.

— Luulisinpa kelpaavan! riemuitsi nimismies. — Enkä tiedä tässä olevan muuta tehtävää kuin summan vastaanottaminen ja velkakirjan kuittaaminen.

— Tuo ei ole minun rahaani, minä en ota sitä vastaan, puuttui nyt puheeseen Briitta Skrifvars lyhyesti ja jyrkästi.

Nimismies nauroi.

— Haistelkaa niitä! Ehkä ne haisevat tulikiveltä.

Oli liikkeellä paljon kertomuksia aarteista, jotka muuttuivat lehdiksi, eikä Briitta ollut vapaa paikkakuntansa taikauskosta.

— Minä en ota sitä vastaan, toisti hän yhtä jyrkästi. — Minulla ei ole mitään tukea eikä turvaa, ei ketään ystävää eikä tuttua, joka maksaisi niin suuria summia minun puolestani. Ellei se ole paholaisen silmäinpetosta, niin se on varastettua tai ryövättyä tavaraa.

— Minä olen samaa mieltä, virkkoi Richardsson kylmästi. Kuka konna tai maantierosvo on teidät lähettänyt tänne asioilleen, varastettuja kultiaan tuomaan?

— Mitäpä rosvo huolisi maksaa toisten velkoja? muistutti nimismies viattomasti.

— Ja minkätähden kunniallinen mies sitten tekisi näin, ärähti
Richardsson. Minkä näköinen hän oli? Missä te tapasitte hänet?

— Lehmilahden mäessä, parin virstan päässä täältä. Minkäkö näköinen? Kaksi kättä, kaksi jalkaa, yksi pää, yksi ruumis, keltaiset nankkiinihousut, sininen mekko, kiiltävä hattu, puoleksi herra, puoleksi merimies. Kasvoja tuskin erotin tuuhean parran takaa. Hän pyysi minua pysähtymään ja kysyi, olenko minä sillä ja sillä asialla, ja siihen minä vastasin myöntävästi. — Olkaa sitten niin hyvä ja kääntykää takaisin, sanoi hän, siitä huutokaupasta ei tule mitään. Minä maksan velan ja kaikki, mitä siihen kuuluu, sanoi hän. Näyttäkääs minulle paperit! — Siitä ei puhettakaan, sanoin minä ja tunnustelin, oliko minulla sapelini rattailla, koska Aaron lähti pois Lohikylän tienhaarassa. — Samantekevää, sanoi mies; sanokaa minulle summa ja antakaa väliaikainen kuitti, niin minä maksan kaikki heti paikalla. Se minusta näytti käyvän lemmon suorasti asiaan, mutta koska laki ja asetukset eivät kiellä ketään maksamasta toisen velkoja maantiellä, oli minulla kohta summa paperille merkittynä, ja mies maksoi. Mutta minun vielä kertaalleen lukiessani rahoja oli mies äkkiä mennyt menojaan.

— Kuulkaapas sananen! sanoi eversti ja pyysi viitaten Blackia kanssaan eteiseen. — Puhuiko mies englanninvoittoisesti?

— Oppineet sen selvittäkööt, oliko se latinan- vai venäjänvoittoista.
Mutkikasta sekasotkua se vain oli. Olreit, sanoi hän.

— Ja kuuluisan väärentäjän te, nimismies, silloin päästitte käsistänne! Ettekö tiedä, että Englannissa on luvattu kelpo palkkio hänen vangitsemisestaan? Ottakaa hänet heti kiinni, minä neuvon, ja viekää hänet suorinta tietä lääninvankilaan! Se kyllä maksaa vaivan.

— Mitä te sanottekaan, eversti? Vääränrahantekijänkö? Katsos lurjusta! Johan minä arvelinkin: messinkiä ne ovatkin, nuo rahat, arvelin minä heti, samanlaista kultaa kuin minun nappinikin!

Kohta istui kruunun uuttera urkkija taas rattaillaan, tuumiskellen, mistä heti paikalla saisi kaksi vahvaa miestä avukseen.

Richardsson palasi tupaan, tarttui Briittaa käteen ja sanoi:

— Raha on oikeata. Mies, joka velan maksoi, on Eerik Skrifvars. Hän on uskaltanut palata kotiseudulleen ja tahtonut ostaa sinun anteeksiantosi Amerikan kullalla.

— Minä en tunne ketään elävää Eerik Skrifvarsia, sanoi petetty vaimo.

— Hän se kuitenkin on. Semmoisen miehen tähden sinä olet uhrannut elämäsi onnen, lastesi menestyksen ja minun rakkauteni. Ymmärrätkö nyt, minkä tähden minä tahdon jouduttaa vihattavan ja häpeällisen liiton purkamista? Ymmärrätkö nyt, että minä katson paljon enemmän sinun onneasi kuin omaani? Ei saa masentua, Briitta! Kaikki on vielä muuttuva hyväksi. Me emme tee Eerikille vahinkoa, mutta hänen on lähdettävä maasta. Hän on karkuri, ja minä lähetin Blackin ottamaan hänet kiinni. Hänet viedään lääninvankilaan, ja siellä minä käyn hänen puheillaan. Ei ole vaikeata päästää häntä pakenemaan Amerikkaan sillä jyrkällä ehdolla, ettei hän saa koskaan enää palata tänne, ei koskaan enää tuottaa häpeää vaimolleen eikä lapsilleen.

— Älkää sanoko tuota toista kertaa! huusi vaimo säihkyvin silmin. — Menkää tiehenne, taikka tässä tapahtuu onnettomuus, minä en enää tiedä, mitä teen! Tuo käy jo henkeen käsiksi, tuo toisen miehen kunnian riistäminen. Voitteko herättää kuolleita eloon?

— En, mutta minä voin loitsia esiin eläviä, vastasi Richardsson osoittaen ulos ikkunasta.

Briitta Skrifvars katsahti pihaveräjälle päin. Hän ei pyörtynyt, ei parahtanut säikähdyksestä tai epätoivosta. Vaikka hän rohkeasti kielsikin asian, oli hän kuitenkin jo saanut tuosta tulosta tiedon ennakolta. Hän kääntyi pois päin, viittasi Richardssonia jättämään hänet yksin ja kiiruhti everstin mentyä panemaan oven sisäpuolelta hakaan. Hämmentyneenä ja kiireissään hän ei huomannut, että haan toinen sinkilä oli poikki ja siis oli antava myöten, jos ulkoa päin jonkin verran ovea painettiin.

Richardsson tapasi pihalla kaksi miestä, jotka juuri olivat tulleet veräjästä.

Toimitusvouti nimismies Black oli tuskin ajanut sataa askelta kapeaa kylätietä, kun hän jo näki edessään etsittävänsä rahanväärentäjän, jonka kiinniottamisesta oli palkinto luvattu ja jonka sen tähden tuli joutua oikeuden käsiin. Mies seisoi hiljaa metsämäellä ja katseli kummallisesti pikku tupaa, veräjää, aitaa, perunamaata, karjahakaa… Hän ei huomannut nimismiestä, ennenkuin tämä jo oli maassa ja tarttui hänen kaulukseensa. Hän ei vastannut sanaakaan niihin sangen vähän imarteleviin arvonimiin, joita oikeuden uuttera valvoja katsoi olevansa oikeutettu hänelle latelemaan. Vastustelematta hän antoi viedä itsensä tupaan päin, johon Black, koska hänen oli yksin niin vaarallisesta pahantekijästä suoriuduttava, katsoi viisaimmaksi hänet toistaiseksi teljetä.

— Tässä hän on! huusi pikku toimitusvouti jo veräjältä. — Skrifvarsin pitää luovuttaa tupansa vankihuoneeksi. Eikö täällä ole ketään, joka juoksisi hakemaan rättäriä? Minä neuvon sinua, roisto, olemaan hangoittelematta vastaan; etkö näe, että tuo herra on eversti! Jo olet hukassa, veijari, saatat pitää itseäsi puoleksi hirtettynä.

Richardsson katseli vankia ja kysyi, kuka hän on.

— Hän ei tahdo sitä ilmoittaa, vastasi nimismies. Hän on oikeaa lajia, hän. Odotas, konna, kyllä me sinusta totuuden puserramme esiin!

— Ehkäpä minä löydän kielen kirvoittajan, sanoi eversti. Kuulehan,
sinä mies, partasankari! Mitä sinulla on täällä tekemistä, Eerik
Skrifvars? Etkö tiedä, että sinä kuolit viisitoista vuotta takaperin?
Olet unohtanut, että hukuit Liverpoolin sataman edustalla?

Vanki näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Vastaamatta mitään hän pyysi saada tietää, kuka asuu tässä punaisessa tuvassa.

— Tässä asuu sen Eerik Skrifvarsin leski, joka hukkui ja kuvittelee nyt elävänsä, vastasi Richardsson.

Muukalainen siveli kädellään tuuheaa partaansa ja kysyi hämillään, mitä hänestä tahdottiin.

— Mitäkö tahdotaan? toisti nimismies. Passiasi ensi aluksi. Tuopas se esiin, piintynyt konna, niin näemme, mihin väärät kultakolikkosi kelpaavat!

Muukalainen hymyili halveksivasti ja ojensi hänelle paperin. Nimismies Black käänteli paperia puolelta toiselle, pyyhki silmälasejaan, käänteli uudestaan paperia, mutta ei voinut käsittää sen sisällystä ja antoi sen epäilevän näköisenä liittolaiselleen everstille. Richardsson luki ensimmäiseksi suurilla kirjaimilla painetut sanat United States of America ja selitti synkän näköisenä, että se oli Yhdysvaltain alamaisen, tilanomistaja Erich Scriversin passi, joka salli hänen esteettömästi käydä yksityisillä asioillaan Venäjällä ja Suomessa.

— Väärä! sanoi nimismies.

— Se ei ole luultavaa, huomautti eversti. Se on asianmukaisesti Venäjän New Yorkissa olevan pääkonsulin, Pietarin poliisin ja Viipurin kuvernöörin tarkastama.

— Viipurin kuvernöörinkö? Mutta mitä me sitten teemme sille konnalle? kysyi pikku nimismies hyvin hämillään.

— Tehkää, mitä mielenne tekee, mutta ei liene viisasta koskea häneen.
Tämä paperi on semmoinen seteli, mikä käy täydestä koko maailmassa.
Vaikka mies olisi maailman suurin konna, niin on hänellä tässä
anekirja. Yhdysvaltain alamaiseen ei kukaan saa koskea.

— Mutta tehän, eversti, sanoitte…

— Minä sanoin häntä väärentäjäksi, ja hän onkin väärentänyt valoja.
Mutta passi on oikea.

— No, onko valmis? kysyi muukalainen maltittomasti ulkomaalaisine ääntämyksineen. — Onko all right? Nyt minä mennä minun vaimon mistress Scriversin luo.

Mikään muu ei ollut häntä estämässä kuin ovenhaka, mutta se petollinen haka petti. Molemmat herrat seurasivat häntä tupaan. Toinen heistä ei ymmärtänyt, että vieraan läsnäolo vain lisää moisen kohtauksen kidutusta; toinen ymmärsi sitä paremmin, mikä merkitys tuolla kohtauksella oli kolmelle henkilölle, hänelle itselleen kolmantena.

Briitta Skrifvars oli vaipunut penkille ikkunan ääreen selin oveen päin, niin ettei hän nähnyt tulijoita. Ei pieninkään liikahdus ilmaissut hänen sydämensä kiihkeää tykintää. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen kauniille ruskeille hiuksilleen, ja tällöin saattoi nähdä, mitä ei muuten helposti huomannut, että hiukset olivat alkaneet harmaantua. Oli pitkä äänetön hetki. Saattoi kuulla kärpästen surinan ja harakan naurun koivusta pihan aidan luota.

Muukalainen katseli tupaa, katseli pois päin kääntynyttä naista, hypisteli hattuaan ja näytti levottomana haeskelevan sanoja.

Neljän tuvassa olevan henkilön joukossa oli kuitenkin yksi, jota ei liiallinen hienotunteisuus koskaan haitannut, ja se oli toimitusvouti nimismies Black. Hän oli ehtinyt selvitellä, mitä hänen piti ajatella luullusta rahanväärentäjästä, ja päässyt siihen käytännölliseen johtopäätökseen, ettei Viipurin kuvernööri voi koskaan erehtyä. Kultakolikkojen täytyi olla oikeita; mutta jos kerran rahat olivat oikeita, niin oli niiden isäntäkin oikea ja siis rehellinen mies, jolla oli väärentämätön kuvernöörinvirastossa merkitty passi, ja silloinhan pitäisi rikkaan miehen olla tervetullut köyhän vaimon luo saapuessaan. Luultavasti nimismies katsoi, koska molemmat olivat äsken olleet hänen virkaintonsa kohteina, nyt olevansa virkansa puolesta velvollinen ryhtymään välittämään rauhaa erimielisten puolisoiden välillä, ja sen tähden hän otti kelpo siemauksen nuuskaa tuohirasiastaan ja alkoi rauhanhieromisensa.

— Mitä nyt, Briitta, sanoi hän, ettekö näe, että täällä on vieraita tuvassa? Minun mielestäni saattaisitte kääntyä ja sanoa hyvää päivää.

Ei mitään vastausta. Richardsson pysyi äänetönnä käsivarret ristissä rinnan yllä. Muukalainen — Eerik Skrifvars, joksi meidän on nyt häntä sanominen — näytti huomaavan partansa tarvitsevan lakkaamatonta silittelemistä.

— Vai niin — jatkoi hyvää tarkoittava rauhanvälittäjä — te ette huoli kuulla sillä korvalla? Oletteko kuuro, vaimo? Katsokaahan tätä miestä, katsahtakaa edes vähäisen häneen, ehkä olette nähnyt miehen ennen. Ei hän siltä näytä, kuin olisi meren pohjassa maannut, Briitta, onhan se teidän miehenne ilmi elävänä! Ja te, herra … herra … antakaa anteeksi, minä en tiedä arvonimeä … herra Skreier tai Skrifvars, mikä teidän nimenne lieneekään … seisotteko siinä kuin puupölkky, ettekä sano sanaakaan vaimollenne? Eihän kannata riidellä menneen talven lumesta? Peräsin lujalle, lähemmä tuulta, sanoo merimies. Pussatkaa toisianne, hyvät ihmiset, ja sopikaa pois kaikki!… Oletteko te mies, mitä, Skreier? Ettekö seiso siinä aivan kuin minä olisin lääninviskaali ja teillä olisi sadan kannun viinapannu uuniinne muurattuna? Ottakaa eukkoanne kiinni kaulasta, käärikää siihen vähän koruja, kyllä hän tulee järkiinsä.

— Pitäkää suunne kiinni! kuiskasi Richardsson.

— Vai niin? vastasi nimismies loukkaantuneena. — Miksi minun pitäisi pitää suuni kiinni? Minä en ole iskenyt silmiäni häneen, minä, niinkuin muuan muu. Muutaman muun pitäisi ymmärtää kymmenes käsky: älä himoitse lähimmäisesi emäntää.

Äsken palannut laillinen aviomies oli noita pintapuolisia olentoja, jotka pian lämpiävät ja pian jäähtyvät. Hänen rohkeutensa alkoi palata, kun jää kerran oli murrettu. Hän astui askelen eteenpäin ja sanoi lepytellen:

— Hyvä päivä, Briitta, mitä kuulu?… Pleasing to see you (äänettömyys). Ei ole suuttu nyt enä, Briitta! Minä ole tyhmä. Minä ole roisto. It is gone, ei enä teke niin. Ei sinu nyt enä hätä tahto tulla (äänettömyys). Minä sano tosi. Olla suuttu kapteeni Högfelt, Bellona. Tavannut runnarit Liverpooliss'. Paljo groggi, viisi punta kuu. Runnarit paapuriss', minä ole vahti … hyppä jollyyn, run away. Ensi minä otta pesti engelsmanilt'. Sitten minä otta pesti yankeelt'. All the world round… Käydä Boston, käydä San Fransisko, paitoja. The whole ship paitoja, shirts, Briitta, ha ha ha! All right. San Fransisko koko joukko karata to the mines, kaivoksiin. Kapteeni yksin paita kanss', very good pleasure. Me kaiva, teke työ, I and Mattson Ruununkyläst'. Ne varasta meilt' kaikki, goddam! Me mene kaupunki, höylä cradles and coffins, kehto, ruumisarkku. Me höylä dollari, Briitta. Purjehti with Mattson to Sidney, höylä dollari, evermore! Lasta schooner to New York, purjehti dollari. Minä osta farmi, tule ikävä, ajattele sinu, Briitta … purjehti Kronstadt, matkusta tänne, vie sinu to America…

Tämän neuvottoman, naurun, kirousten ja kyynelten tuon tuostakin keskeyttämän puhetulvan aikana oli Briitta, yhä pois päin kääntyneenä, noussut istumaan penkille ikkunan luo. Sitten hän sanoi hiljaisella äänellä:

— Mihin panitte toisen vaimonne?

Miehen puhetulva kiihtyi toista vertaa runsaammaksi.

— Sinä näke minu farmi, Briitta! Sataviisikymmen acres, kolmekymmen yards from the railway, rautatie. Maissi, wheat, vehnä. Kanat, kalkkunat, näin suuri (tekee käsin kuvaavan liikkeen)… Lehmä, härkä, näin lihavat (kätten liike). Se kaikki sinä hoita, Briitta. Sinä lähettä every morning sata kannu maito kaupunki. Sinä teke cheeses, juo viini…

— Mihin panitte toisen vaimonne?

— Sinä asu mahonki, jatkoi mies innokkaasti ja kiireisesti. — Sinä maka silkki, syö grapes and ananas, pela klaveri, mene dansing clubs, oh, paljo hauska, paljo diversions! Ei, ei dansing clubs, Briitta, you will go to the Almacks, with the ladies, sinä ole a lady, much honorable, paljo rikas, palje ylhäinen, paljo piiat, paljo boys and niggers! Oh, sinä ei koska usko, kuin sinä saa kaikki hyvä, Briitta! Sinä kiittä minu, sinä kiertä käsi minu kaula, sinä sano: hyvä Eerik!

— Mihin panitte toisen vaimonne? kysyi hylätty puoliso kolmannen kerran.

Mies haparoi hämillään partaansa, katsoi Richardssoniin, katsoi nimismieheen, yritti naurahtaa ja jatkoi:

— Ei nyt olla suuttu enä, minu eukko! Sinä luule, minä seiso ja valehtele. Sinä luule, minä ole poor fellow, raukka, koira. No, Briitta, minä ole rehellinen mees, ei seiso valehtele, dam! Minä näytä sinu, minä ole a gentleman ja sinä a lady. No, Briitta, mitä sinä nyt sano? Nyt sinä pussa minu. Nyt sinä taputta. Nyt sinä sano: hyvä Eerik! rakas Eerik! kulta Eerik!

Niin sanoessaan hän irroitti vyönsä, helisteli sitä ja pudotti kultakolikolta pöydälle. Muutamia rahoja vierähti lattiallekin.

— Kerätkää pois herran rahat! sanoi Briitta Blackille.

— Mitä, mitä te sanoittekaan? kysyi rauhanvälittäjä syystä kummastuneena. — Ovathan herran rahat teidän rahojanne. Täällä te elätte ruti köyhänä kuin puolikuollut hiiri, ja nyt, kun kultaa satelee, sanotte te: kerätkää pois herran rahat! Briitta … kuvernööri on kirjoittanut hänen passiinsa!

— Minä en tunne tuota herraa. Minä en ole koskaan nähnyt häntä. Mitä hänen rahansa minua koskevat.

— Kas, kuulkaahan!… Skrifvars … herra Skrifvars, sanokaa toki, että te olette Skrifvars! Tuo pitkä parta ja teidän kirottu sekamelskanne tekevät, että vaimonne ei teitä enää tunne.

— Mut se ei ole mahdollinen, sinä ei tunte minu, puhkesi merimies jälleen puhumaan, hämillään vaimonsa osoittamasta halveksimisesta. — Minä ole sinu husband, sinu boy, sinu old little Erik. Ja sinä ole minu vaimo, my präty wife.

Briitta kääntyi.

— Jos hän on minun mieheni, tuo — sanoi hän nimismiehelle, ja hänen kasvojenilmeensä koveni kovenemistaan — jos hän on minun mieheni, niin hänen pitää tietää, mitä tuohon kompassiin on kirjoitettu.

— Siinä on Muuttumaton, sanoi Eerik hiljaa.

— Ahaa! nauroi Black, nyt hän sai teidät kiinni.

— Jos hän on minun mieheni, niin pitää hänen tietää, mitä hän sanoi minulle antaessaan kompassin.

— Minä sano sinu: ennenku se näyttä etelä, minä ei koska pettä sinu.

— Se käy yhteen, Briitta, niin te itse kerroitte minulle. Täydet todistukset ja lailliset syyt! riemuitsi nimismies.

Naisen sydän pääsi valtaan. Kylmä ylenkatse alkoi väistyä kuohuvan suuttumuksen tieltä. Hän jatkoi:

— Ja jos hän onkin sanonut sen, tuo heittiö, joka nimittää itseään minun miehekseni, mitä hän on sillä todistanut? Onko neula kääntynyt etelään, vai mistä johtuu, ettei tuo herra ole viiteentoista vuoteen muisianut minun olevan olemassa? Hyi, hävetkää, nimismies! Tiedättekö, mitä merkitsee, kun kaksi ihmistä lupaa pysyä uskollisina toinen toisilleen myötä- ja vastoinkäymisessä? Tiedättekö, mitä merkitsee surullisena ja hyljättynä, köyhänä ja sairaana oleminen, kun näkee lapsensa kärsivän nälkää ja vilua, on ilman kattoa päänsä päällä, ilman leipää, ilman ystävää, Jumalan tuomio yläpuolella, ihmisten kovuus ympärillä ja hauta jalkainsa edessä? Sitä te ette käsitä, sydämetön mies! Jos te sen käsittäisitte, niin ymmärtäisitte myöskin, mitä merkitsee, kun ajattelee kurjuudessaan: jos hän olisi elossa, joka vannoi uskollisuutta, niin kaikki olisi toisin. Niin, naurakaa vain — niin minä ajattelin. Mutta silloin minä sanoin itsekseni: mitä sinä itket? Kuolleet lepäävät, elävien täytyy tehdä työtä. Sinä olet rehellisen miehen leski, sinä voit köyhänäkin jättää perinnön lapsillesi, kunniallisen nimen. Ei kukaan ole osoittava heitä sormellaan, kun he kulkevat maailmassa, eikä sanova: tuossa ovat valapaton lapset, kunniansa unohtaneen petturin jälkeläiset! Heidän nimessään ei ole mitään tahraa, ja niinkuin he ovat sen rehellisesti saaneet, niin heidän myöskin on rehellisesti se pidettävä. Sen neuvon nojassa he varttuivat, eikä heillä ollut mitään häpeämistä. Niin se on. Tarjotkaa sitten kultaa kyynelistä ja rikkautta kunniattomuudesta! Ostakaa takaisin, jos voitte, poljettu sydän! Minä en aio myydä itseäni. Minä olen nuhteettoman miehen leski enkä minä ketään muuta tunne. Menkää tiehenne, omantunnonvaras! Minun rehellinen mieheni on hukkunut mereen. Ja te tahdotte tyrkyttää minulle maankulkijaa, joka on rikkonut valansa, pettänyt viisitoista vuotta vaimoaan ja lapsiaan.

Hän istuutui jälleen ja peitti kasvonsa käsillään. Richardsson katseli häntä ääneti; nimismies tunsi taaskin tulpan kurkussaan. Lähin asianosainen, mies, joka oli kuollut ja jälleen herännyt eloon, tunsi siinä määrin olevansa maan tasalle poljettu, kuin hänen pintapuoliselle luonteelleen suinkin oli mahdollista. Hän oli tullut pahoine omatuntoineen, luottanut siihen, että kullalla on voimaa palkita vääryydet, ja huomasi pettyneensä siinä. Tämän maailman epäjumala oli, eikä suinkaan ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, joutunut kuolettavasti haavoitetun naisen sydämen pilkattavaksi ja se oli sen sysännyt valtaistuimelta. Kyyneliä alkoi vieriä kurjan miehen silmistä. Hän koetti heikosti puolustella itseään.

— Sinä halveksi minu, Briitta, nyyhkytti hän. All right. Minä ei ansaita parempi. Mutta the other wife, toinen… Polly on kuollut. Hän anta minu ruoka, anta groggi … hän narra minu, Briitta … hän minu petti neljä vuosi … joi … meni Hudson river … kallistu veneest', puto mere, painu… Minä ei koska rakasta kuka muu kun sinu, Briitta, no other woman, never. Minä häpe tulla sinu luo köyhä. Minä ajattele: minä tule rikas, Briitta myös tule rikas, minä osta sinu takaisi… Nyt sinä sitä ei tahto. Minä mene yksin Amerika. Nyt minä ole taas köyhä, poor saylor boy… Sinä ei minu anta anteeksi…

— Siinähän kuulette, että hän pyytää anteeksi, aloitti taas rauhanneuvoja. — Mitä nyt maksaa juonitella vastaan, Briitta? Sano vain: kyllä!

Eerik jatkoi:

— Sinä ei koska unohda, sinä ole rakasta minu. Sinä muista, anta minu se little boy, se Matti … sinä sano: hän on sinu näkö, Eerik!…

Briitta oli vaiti.

— Ja minä purjehti pois, ja sinä sano: nyt Jumala minu anta a little girl, pikku tyttö, sinä sano. Minä ei ole sen tähden yksin. Nyt sinä sai pikku tyttö. Nyt sinu on Matti. Sinä ei saatta lapset minu halveksima…

Briitta nousi taas seisomaan. Hän vapisi, pyyhkäisi pois hiukset, jotka olivat valahtaneet otsalle, katsoi miestä kuvaamattomin katsein ja sanoi:

— Menettekö te vai täytyykö minun lähteä?

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kolme miestä seisoi neuvottomana naisen edessä. Richardsson, joka tähän asti oli ollut ääneti, alkoi ensiksi puhua:

— Eerik Skrifvars, te olette menettänyt oikeutenne tähän vaimoon. Minä neuvon teitä olemaan uudistamatta vaatimuksianne. Menkää takaisin Amerikkaan; tässä maassa te olette kuollut ja haudattu.

— Ei, kuulkaas nyt, herra eversti — puuttui puheeseen nimismies suuttuneena — tässä asiassa te olette esteellinen! Jos sanotte vielä sanankin, kerron minä herra Skrifvarsille, minkä tähden te tahdotte toimittaa hänet pois Suomesta. Minkä tähden hänen pitää lähteä, jos rohkenen kysyä? Eikö kuvernööri ole kirjoittanut hänen passiinsa? Eikö hän tuo rahaa maahan? Eikö tämä mainittu naishenkilö ole hänen laillinen vaimonsa? Jos tästä tulee käräjäasia, Skrifvars, niin luottakaa minuun! Ja te, Briitta, varokaa, etten minä ensi kerralla tule ryöstämään teitä itseänne!

Eerik Skrifvars oli olevinaan loukkaantunut — kierossa asemassa olevien käyttämä hyvin tunnettu keino.

— Minä näke, sinä löytä lohduttaja, Briitta, mutisi hän katsoen karsaasti everstiin. — Ei minä estä, minä lähte Amerikka.

Briitta näytti muistavan jotakin. Uusi puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen. Hän seisoi ylpeänä ja suorana keskellä lattiaa lävistäen pikku nimismiehen tummilla silmillään.

— Sanokaa kaikki, mitä teillä on sanomista tuolle herralle! Minulla ei ole mitään salattavaa. Sanokaa, että eversti on jo kuusi vuotta pyytänyt leskeä vaimokseen, mutta että leski ei huoli hänestä. Sanokaa, että leski ennemmin kiertää mieroa lapsineen, kuin rikkoo uskollisuuden, jonka vannoi koko elämän iäksi. Sanokaa tuolle herralle, että hän voi mennä, mihin hänen mielensä tekee. Se ei koske minua eikä eversti Richardssonia. Meidän välimme ei millään tavoin muutu.

— No jo oli lempo! huudahti toimitusvouti nimismies Black hämärästi aavistaen, millainen nainen hänen edessään on.

Richardsson kohautti olkapäitään, otti hattunsa ja lähti jäähyväisiä sanomatta.

Juuri samassa Anna Maria ilmestyi oven suuhun.

— Äiti! huudahti hän, mutta hillitsi ilonsa, kun näki kolme herraa.

— Mikä on? kysyi äiti tuntien itsensä turvallisemmaksi tytön läsnäollessa.

— Lahden Joonas palasi kaupungista ja oli tavannut siellä patruunan.
Argo ei olekaan tehnyt haaksirikkoa, vaan Fortuna. On tullut kirje
Helsingöristä, kaikki on hyvin laivalla. Jos lounaistuulta riittää, voi
Matti tulla kotiin tänään tai huomenna.

Briitta Skrifvars vaipui penkille. Hänen kyynellähteensä herähtivät juoksemaan ensi kerran tänä surujen päivänä, ja pisara toisensa jälkeen valahti muuttumattomalle kompassille, joka oli hänen edessään pöydällä. Onneton, kovia kokenut vaimo itki — ensin kiihkeästi kuohuvan luonteensa mukaisesti, sitten yhä hiljaisemmin, yhä hartaammin, eikä kukaan läsnäolijoista, ei edes nimismieskään hennonut sanoa hänelle sanaakaan. Lujan suojavaruksen, jota ei mikään suru, ei mikään häväistys saanut murretuksi, sen oli ensi ilon säde sulattanut kuin vahan. Mitäpä se oli muuta kuin vanha tarina myrskystä ja päivänpaisteesta? Myrsky oli turhaan raivonnut, päivänpaiste voitti yhdellä ainoalla säälin ja armon katseella.

Briitta kuivasi silmänsä hienon, kauniin pumpulihuivinsa nurkalla, kääntyi tyttärensä puoleen ja sanoi:

— Anna Maria, tuossa on isäsi! Mene, syleile häntä, lapsi! Hän matkustaa kauas pois, Jumala tietää, näemmekö enää milloinkaan toisiamme.

Anna Maria tiesi kyllin paljon entisyydestä, ja hän oli kahden vaiheilla. Hän totteli sentään. Peläten ja hämillään hän lähestyi tuntematonta isää, joka syleili häntä ja suuteli. Hän oli kuitenkin isä, eikä hän ollut koskaan nähnyt tätä lasta, joka oli syntynyt hänen lähtönsä jälkeen.

— Joutavia! sanoi nimismies, taaskin tuntien itsensä täysivaltaiseksi rauhanvälittäjäksi. — Suutele sinä isääsi, Anna Maria! Ei hän lähde pois. Nyt hän jää teidän luoksenne, taikka sitten te lähdette hänen mukaansa!

Eerik Skrifvars katsoi rukoillen vaimoonsa. Hän alkoi luottaa rauhanvälittäjän sanoihin, mutta he molemmat pettyivät.

Briitta loi suuret, ruskeat, vielä kyynelistä kosteat silmänsä ennen rakastamaansa mieheen. Ei koskaan, ei heidän nuoruutensa ja onnensa päivinäkään hän ollut silmäillyt tätä niin säteilevin katsein. Mutta niissä oli surumielisyyttä, jota Eerik ei ollut ennen huomannut, ja Briitta sanoi hänelle: — Eerik, sinä tiedät, että minä rakastin sinua suuresti, vielä enemmän kuin itseäni ja koko maallista onneani. Jos Jumala olisi tahtonut, olisimme me saattaneet elää yhdessä onnellisina, mutta katsos, Eerik, sitä me emme ansainneet. Sinä olit tehty liian keveistä aineksista ja minä liian kovista. Jumala kyllä tietää, miksi hän meitä koetteli. Jos hän olisi antanut meidän hukkua pahuudessamme, niin hän ei olisi meitä koskaan erottanut taikka hän ei olisi johtanut sinua takaisin, ja minun hän olisi antanut menehtyä surun katkeruuteen. Mutta katsos, nyt hän on nöyryyttänyt meitä; tomuun me olemme kukistetut. Sinä tiedät nyt, mitä onnen tavoitteleminen on; minä tiedän nyt, mihin ihmisen oma voima kykenee. Eerik, kaikki se on syntiä, pimeyttä ja voimattomuutta!

— Kyllä kaikki tahto hyvä tulla taas, Briitta!

— Uskotko? Niin, kyllä minäkin uskon. Mutta entiselleen ei voi kaikki tulla. Älkäämme enää puhuko siitä, mikä on ollutta ja mennyttä. Meidän välillämme on pimeä yö, meri ja kuolema. Meidän suhteemme on lopussa. Ei kukaan voi enää antaa meille takaisin nuoruutemme päiviä, jolloin meistä tuli mies ja vaimo, eikä samaa mielenlaatua, joka meillä silloin oli toinen toisemme suhteen. Se, Eerik, ei voi koskaan palata takaisin, ja jos meistä nyt uudelleen tulisi mies ja vaimo, niin olisi meidän vaikeampi unohtaa sitä, minkä pitää olla ainiaaksi unohdettuna meidän välillämme. Sen tähden on parempi meidän kummankin erota…

— Oh, Briitta, sitä ette tosissanne tarkoita, puuttui puheeseen innokas rauhanvälittäjä.

— Se on meidän asiamme, nimismies! Siis, Eerik, erotkaamme, mutta erotkaamme ystävinä. Lähde Amerikkaan, minä jään tänne. Ja jotta sinä voisit lähteä keveämmällä mielellä, minä annan sinun maksaa velkani sekä jättää tyttärellemme myötäjäiset. Sinä saat viedä hänet Helsinkiin ja lääkityttää hänen kipeät silmänsä. Siinä on kylliksi, Eerik. Poikamme kyllä tulee omin neuvoin toimeen. Älä tarjoa minulle kultaasi; se on tomua ja tuhkaa, se on kiusaus ja turmio. Anna minulle kättä … kas niin, nyt olemme ystäviä. Nyt voimme sanoa toisillemme jäähyväiset.

— Ja minä lähte yksin … minä ei saa pitä minu girl … ei saa näke minu boy? Kuka varte minä teke työ, Briitta? Kuka varte minä elä? Sinä pois … lapset pois … kaikki pois!

Briitta oli hetkisen vaiti, hän taisteli itsekseen kovan taistelun.
Sitten hän sanoi:

— Olemmehan kuitenkin olleet mies ja vaimo. Kohtuullista on siis, että jaamme parhaan, mitä Jumala on meille antanut, lapset. Minä pidän tyttäremme, ota sinä poikamme! Minä luulin menettäneeni hänet, minä sain hänet kuitenkin takaisin kuin lahjaksi, mutta hän on taas lähtevä luotani. Anna minun pitää hänet kotona kaksi päivää ja sitten … ota hänet kanssasi! Mutta muista, että viet hänen mukanaan puolet sydämestäni. Kun tapaan sinut Jumalan valtakunnassa — ja Jumala suokoon meidän tavata toisemme siellä! — niin on sinun vastattava hänestä. Tee hänestä rehellinen mies, Eerik, ja uskollinen … kuuletko, ennen kaikkea uskollinen! Jumala olkoon kanssasi. Jää hyvästi!

* * * * *

Toimitusvouti nimismies Blackilla oli jotakin asiaa minun isälleni saman päivän iltana, eikä hän suinkaan jättänyt purkamatta sydäntään. Hän kuvaili oman käsityksensä mukaan tuon merkillisen kohtauksen. Black oli hyvin suutuksissaan eversti Richardssoniin, joka oli ollut vähällä, itsekkäitten etujensa tähden, kuten hän uskoi, viekoitella hänet käymään käsiksi mieheen, jolla oli passissaan kuvernöörin omakätinen kirjoitus. Mutta vielä katkeroituneempi hän oli Briitta Skrifvarsia kohtaan. Millä tavoin tämä oli rohjennut ottaa vastaan miehen, jolla oli vyö täynnä kultakolikolta! Siitä, että mies oli karannut laivastaan, tahtoi Black viran puolesta pitää kiinni, jos vaadittiin. Vähätpä tuosta, kuuden viikon vankeus ja sakkoa merimieshuoneelle! Mutta mies oli Amerikan alamainen, eikä Black huolinut moisten pikkuasiain tähden saada aikaan maailmansotaa. Hänestä näytti rauhan solmiminen kaikille parhaalta. No hyvä, jollei ylpeä vaimo ota tullakseen järkiinsä, oli Skrifvars käräjöimällä hankkiva hänet itselleen. Black muka ajaisi asian niin, ettei se mitenkään menisi myttyyn. Eikä suinkaan lisätulojen tähden, kyllä varoja muka oli käräjäasiamiehen palkkaamiseen, vaan oikeuden tähden. Black oli aina oikeuden puolella; hän kyllä kykeni kurittamaan kaikki siipeenammutut everstit ja jäykkäniskaiset naiset, puhumattakaan minun isäni niskoittelevista velkamiehistä, joita sen illan käynti oikeastaan tarkoitti…

Eloon heränneen Eerik Skrifvarsin Amerikasta palaaminen tuli kohta paikkakunnalla yleiseksi puheenaiheeksi. Useimpain, niinkuin nimismiehenkin mielestä olisi järjettömän vaimon pitänyt ottaa avosylin vastaan rikas miehensä, ja he arvelivat hänen kyllä vielä katuvan ylpeyttään, ennenkuin mies ehtii lähteä. Niin ei Briitta kuitenkaan tehnyt. Mies asui muutamia päiviä naapuritalossa eikä enää päässyt vaimonsa puheille. Poika palasi Argo laivalla, sai syleillä äitiään ja oppia tuntemaan isänsä. Viikkokauden kuluttua tuosta merkillisestä kohtauksesta Skrifvars lähti molempine lapsineen Helsinkiin, mistä hän ja poika sitten matkustivat edelleen Amerikkaan. Sen jälkeen en ole hänestä mitään kuullut. Hän oli lähtenyt niin nolona kuin onnenonkija konsanaan, mutta mahdollisesti kyllä hänen kevyt luonteensa pääsi jälleen valtaan, kun hän taas näki meren. Kaikissa merimiehissä on jotakin laineitten levottomuuden tapaista: tämänpäiväinen ankkuri ei enää huomenna kestäkään sataman edustalla. Maalta merimies ikävöi merelle ja mereltä maalle. Kuka on uskollinen? Kallio. Mutta mitkä tyrskyt!

Kesemmällä Briitta Skrifvarsin tytär palasi tervein silmin. Se oli päivänpilkahdus! Äiti kutoi kutomistaan ja kävi meillä aivan niinkuin ennenkin. Umpimielinen hän oli aina ollut; vielä vähemmin hän puhui uusista kokemuksistaan. Tungetteleviin kysymyksiin hän vastasi:

— Kysy ruo'olta, joka rannalla kasvaa! Semmoisia me olemme. Jumala on uskollinen.

Vastoin kaikkea luuloa Briitta oli vielä kokeva erään uuden vaiheen hiljaisessa, uutterassa elämässään. Eversti Richardsson oli nähnyt hänen ja hänen miehensä kohtauksen. Siitä päivin hän ei enää sitonut hevostaan Briitan aitaan. Hän ei palannut, ei uudistanut tarjoustaan. Hän kuihtui kuihtumistaan, ei kysynyt neuvoa keltään lääkäriltä, tiesi kohtalonsa ja kantoi sen miehuullisesti. Myrkytetty nuoli vaikuttaa vitkaan, mutta varmasti. Kun kolmatta vuotta oli kulunut tuon kohtauksen jälkeen, kutsui hän luokseen Briitan. Hän oli kuolemaisillaan. Rakas käsi, jota hän oli niin kauan turhaan pyydellyt, sai nyt hoidella häntä hänen viimeisinä hetkinään. Hänen kuoltuaan tavattiin hänen papereittensa joukosta Briitta Skrifvarsille osoitettu kirje. Se oli hänen tapaansa lyhyesti kirjoitettu:

"Jos nainen voi olla niin uskollinen sille, joka tunnottomasti hänet petti, miten uskollinen hän olisikaan sitä kohtaan, joka ei koskaan koko elämänsä aikana lakannut häntä rakastamasta! Minä olen ainoa, joka olen sinua ymmärtänyt. Jos olen etsinyt omaa onneani, niin muista, että enemmän kuin omaani, tahdoin sinun onneasi. Sinä et voinut ottaa vastaan almua. Niin kauan kuin minä olin elossa, oli sinun mahdollista pelastua ja päästä vapaaksi vain minun vaimokseni tulemalla. Kun olen kuollut, voit ottaa vastaan minun omaisuuteni häpeämättä ja ilman vääryyttä. Täytä tämä minun viimeinen pyyntöni! Ole vapaa, elä onnellisena!"

Sanotaan Briitta Skrifvarsin luettuaan tämän kirjeen kätkeneen häpeästä kasvonsa käsiinsä. Hän oli luottanut hyvään ymmärrykseensä ja ymmärsi olleensa sokea. Liian myöhään hän oppi tuntemaan miehen, jonka hyväksi hän oli uhrannut kaiken, ja liian myöhään sen miehen, joka olisi tahtonut hänen tähtensä uhrata kaiken.

Briitta otti vastaan perinnön, joka oli laillisesti hänelle määrätty Richardssonin testamentissa. Tuntemattomat, kaukaiset ja rikkaat sukulaiset valittivat testamentista, mutta turhaan. He ehdottivat jakoa. Briitta ei suostunut. Väärin käsitetyn ystävän viimeinen tahto oli hänestä pyhä. Samat naapurit, jotka ennen olivat sanoneet häntä kopeaksi, kun hän halveksi kultaa, sanoivat nyt häntä ahneeksi, kun hän ei luopunut siitä. Kuitenkin hän oli lahjoittanut suuren summan merimieshuoneelle hätäavuksi köyhille leskille.

Jonkin aikaa hän vielä kutoi niinkuin ennen, mutta jokin asia painoi hänen mieltään. Vuoden kuluttua Richardssonin kuolemasta Briitan tytär joutui nuoren kalastajan vaimoksi, ja seuraavana keväänä Briitta lähti Amerikkaan. Toimitusvouti nimismies Black kertoi tuon uutisen jonkinverran voitonriemuisena. Tiesihän hän muka, että Briitta oli katuva ja lähtevä miehensä luo. Mutta lähtikö Briitta todellakin sen tähden? Minä en sitä usko. Hänen sydämensä oli kiintynyt poikaan, ja jos hän mitään katui, niin hän katui sitä, että oli lähettänyt lapsensa maailmaan moisen isän johdolla. En tiedä, onko hän löytänyt pojan ja saanut hänet pelastetuksi isän seikkailijaelämän vaaroista, mutta minä odotan Briitan palaavan joskus takaisin päättämään paljon kokeneen elämänsä isänmaassaan. Hän oli kuitenkin harvinainen nainen, vaikka liian kovarakenteinen, kuten hän itse sanoi. Hänessä oli miehen raudanluja tahdonvoima ja samalla naisen sydämen parhaimmat ominaisuudet: uhrautuvainen rakkaus, kieltäytyvä kärsivällisyys ja kaikissa vaiheissa pettämätön uskollisuus. Elämässä tehty erehdys ja liian suuri luottamus omaan voimaan, — samaa on sattunut monellekin, joka on saanut suuret luonnonlahjat osakseen. Siihen heikkoon kohtaan hän haavoittuikin, ja syvälle nöyrtyneenä ylpeä, siihen asti itsevanhurskas nainen kumartui sen voiman edessä, joka johtaa ihmissydämet kuin vesipurot.