Talvi-iltain tarinoita 5 / Sumutarinoita.

by Zacharias Topelius

SEITSEMÄS KERTOMUS.

Nuorallatanssija.

Eversti Hemming, joka oli saanut seitsemännen arvan, koroitettiin nyt vuorostaan puhemieheksi Hengistin peräkannella.

— Luulen — sanoi hän — ettette te, pienen Decameronemme naiset, suurestikaan ole huvitettuja metsästysjutuista tai sotaelämän kaskuista, joita vanhassa sotilaassa on täysi panos, ja kun uskallan itserakkaasti toivoa, että ehkä voin pelastaa sisareni käsilaukun, jonka kohtalo vielä on ratkaisematta, pyydän suosiollista lupaa todellisen rakkausjutun esittämiseen, jota liikuttavaa ominaisuutta minä tuskin voin tunnustaa olleen kanslianeuvos tohtori Raben sukkelassa Villingen vedenkorkeusmerkin kertomuksessa. Minun tarinani puhuu luutnantista, aivan kuin dosentti Sumunkin, mutta meidän aikamme luutnantista; ja jos uskollisuus on kahden rakastavaisen onnellisessa yhtymisessä, niin toivon sen tässä kertomuksessa esiintyvän vastaansanomattomana. Ellen erehdy, lasketaan rakkauden numerotaulussa 1 + 1 = 1, mutta Villingen kallioista en parhaalla tahdollakaan saa summaa pienemmäksi kuin +2, ellen sanoisi +4. Laskenko väärin, herra tohtori?

— Kyllä tulema on oikea, vastasi tohtori Rabe.

— Minä palaan tuohon 1 + 1 = 1, ja pyydän aluksi saada esittää ensimmäisen ykkösen. Hän oli nuori mies, maamme vanhimmista suvuista, jos meidän kansanvaltaisessa maassamme enää saakaan puhua esi-isistä; minä sanon häntä lyhyesti vain Stanislaukseksi ja hänen äitiään vapaaherratar Elisabetiksi. Viimeksimainittu oli kenraalinleski, melkoisen varakas, ja asui maatilallaan Viipurin seuduilla. Hänellä oli vain tuo yksi ainoa poika, joka samalla oli sukunsa viimeinen jälkeläinen ja josta äiti juuri sen tähden mitä runsaimmin hellyyttään tuhlaten huolehti. Sotilaaksi määrätty kun oli niinkuin kaikki hänen esi-isänsäkin, oli Stanislaus aikaisin lähetetty Suomen kadettikouluun, missä hän oli ollut yhtä huomattu uutteruutensa ja hyvien tietojensa kuin hiljaisen, umpimielisen ja mietiskelevän luonteensa tähden. Hän ei pienimmässäkään määrässä ollut tavallisen iloisen kadetin kaltainen, joka rakastaa vapautta ja kiroaa rumpua; harvoin ja silloinkin ainoastaan pakosta hän otti osaa kumppaniensa vehkeisiin, oli erittäin kaino seurassa, eikä lukuunottamatta kirjoja näyttänyt muusta löytävän huvitusta kuin fysikaalisista kokeista. Ne häntä huvittivat, ja niihin hänen harvat joutohetkensä kuluivat. Häntä viehätti mekaniikka; ei kukaan osannut paremmin kuin hän ratkaista koneopillista tehtävää eikä arvata tasapainoa voimisteluharjoituksissa. Voimistelussa hän olikin parhaimpia, voimakas ja notkea, mutta ilman tuota nuoruudenilon päivänpaistetta, joka raikkaalla sulolla kaunistaa nuo miehekkäät urheilut. Pitkä, kaunis ja soreavartinen hän oli ja aivan kuin luotu kaartinluutnantiksi ensi rivissä astumaan; häneltä ei puuttunut luontaista miellyttävyyttä eikä ennen kaikkea rohkeutta, mutta hänen luonteensa oli raskas ja harvasanainen. Epäilen hänen jo pienestä pitäen tulleen kodissaan vanhamaiseksi, ilman samanikäisiä kumppaneja, ilman leikkejä kun oli ja sai kuulla alinomaisia neuvoja ja nuhteita, joita jakeli hänen muuten erinomainen, mutta hieman moralisoiva ja hieman mietiskelevä, itsekään tuskin koskaan nukilla leikkinyt äitinsä.

Kun Stanislaus pääsi erikoisluokille, oli hän kaikkia kumppaneitaan etevämpi topografisissa mittauksissa ja punnitsemisissa, joihin kadetteja harjoitettiin kauniina vuoden aikana. Hän itse, hänen äitinsä, ja hänen esimiehensä olivat yksimielisiä siitä, että hänen piti opintonsa päätettyä mennä esikuntaan; mutta eräs onneton tapaus sulki häneltä sen uran, missä hänellä luultavasti olisi ollut loistava menestys. Vaikka Stanislausta kumppanien kesken pidettiin jöröjukkana, joka ei ollut ystävyyssitein liittynyt kehenkään, oli kuitenkin eräs, johon hän tunsi vetoa sellaisen kummallisen ristiriitaisuuden tähden, joita niin usein on hänen tapaisissaan haavemielisissä nuorukaisissa. Koko koulun ja luokan pahin huimapää oli nimittäin Sebastian H., poika, joka kykeni mihin tyhmyyksiin hyvänsä ja, myönnän kyllä, melkein samassa määrin kaikkeen viisaaseen, mitä kadettien näköpiirissä on. Tämä nuori herra tavattiin eräänä maanantaiaamuna kello neljän aikaan huonomaineisesta ulkoravintolasta puhetta johtamassa punssitarjottimen ja rahvelilippaan ääressä, ja sitä tehtäväänsä hän hoiti niin menestyksellisesti, että hänet pyyhittiin pois kadettikoulun kirjoista. Neljää samassa kuuluisassa tilaisuudessa läsnäollutta kumppania rangaistiin arestilla ja mustilla käytöskuulilla; niistä yksi oli — kukapa sitä olisi uskonut? — nuori paroni Stanislaus.

Kun siis tuleva vänrikki päästettiin kadettikoulusta, oli hänellä kyllä mitä parhaimmat arvosanat ahkeruudessa ja edistyksessä, mutta ei yhtä hyvää käytöksessä, ja niinpä oli esikunta- ja insinöörikuntaura suljettu, ja Stanislaus sijoitettiin, kuten moni muu, halpaan tarkk'ampujapataljoonaan kauas Venäjän sisäosiin. Hän kantoi kohtalonsa alistuvaisesti, päätti palvelemalla kohota kapteeniksi ja sitten ruveta maanviljelijäksi, mutta ei salannut osakseen odottamatta joutunutta rintamapalvelusta kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.

Sattumalta minä palvelin vanhempana kapteenina samassa pataljoonassa, ja kun minulla oli ollut kunnia päästä Viipurissa vapaaherratar Elisabetin tuttavuuteen, niin hän tietysti uskoi vänrikkinsä minun suojelukseeni.

— Hyvä kapteeni — hän sanoi minulle — minä luotan teidän kokemukseenne ja ystävyyteenne, niitä molempia kyllä tarvitaan. Stanislaus on kahdeksantoista vuoden ikäinen; te tiedätte, minkälainen tuo ikä on; mutta te ette tiedä, että hän kaikessa paitsi tiedoissaan on täydellinen lapsi. Älkää erehtykö hänen luonteestaan, hän ei itsekään tunne itseään; ei kukaan muu tunne häntä kuin minä. Tuossa suvannossa käy pinnan alla voimakas virta. Tulee aika, jolloin hän tarvitsee paljon hyvyyttä ja ehkä vielä enemmän ankaruutta. Hän joutuu vaaroihin, enkä minä voi olla hänen rinnallaan. Hän rakastuu kerran — kukapa nuorukainen ei rakastu? — ja ellei hän silloin valitse arvokasta, niin hän on hukassa.

Minä kysyin, oliko vapaaherratar Elisabetilla tuollaiseen pelkoon syytä. Hän kertoi Stanislauksen sedän ampuneen itsensä onnettoman rakkauden epätoivosta ja Stanislauksen isän, oman miehensä, koko ikänsä katuneen tuollaista onnetonta nuorena tehtyä liittoa.

— Siitä asti — jatkoi hän — mieheni pelkäsi ja kammoksui kaikkia naisia paitsi vaimoaan, ja tuo hänen pelkonsa on mennyt perintönä pojalle. Turhaan minä olen koettanut saada Stanislausta kunnioitettavien ja sivistyneiden nuorten naisten seuraan, mikä vaikuttaa terveellisesti nuoreen mieheen. Hän pakenee aina, ja se on syynä minun pelkooni. Stanislaus ei voi vastustaa huonoja tuttavuuksia, koska hän pelkää hyviä. Luvatkaa suojella häntä noista vaaroista ja, jos tarvitaan, turvautukaa minun varoihini.

Tuota äidin tarkkaa katsetta minä olin sittemmin usein muistellut. Kolme vuotta asuimme Stanislaus ja minä yhdessä eräässä venäläisessä kuvernementin pääkaupungissa. Minä huomasin hänen suuresti eroavan muista ylhäissukuisista ja varakkaista nuorista sotilaista, jotka katselivat elämää kevyeltä puolelta ja pitivät kunnianaan elää kymmenessä vuodessa kaksikymmentä. Hän oli arka ja ujo, uuttera ja itsepäinen, luki paljon, teki fysikaalisia kokeita ja hoiti virkaansa vastahakoisesti, mutta täsmällisesti. Vähitellen minun onnistui päästä hänen ystäväkseen, joskaan ei uskotuksi, ja huomasin hänessä miellyttäviä ominaisuuksia. Harvoin olen tavannut niin velvollisuudentuntoista ja oikeamielistä, niin jaloa ja uhrautuvaa nuorukaista; mutta hänellä oli omituisuutensa, muun muassa tuo naistenpelko, joka oli saanut hänen äitinsä aivan liikoja pelkäämään. Hänen toivonsa mukaan minä vein puoli väkisin nuoren naistenvihaajan päällikkömme perheeseen, missä nuoret naiset ottivat hänet vastaan kaikkea muuta kuin kylmäkiskoisesti. Hän oli kaunis, ylhäissukuinen ja varakas; missäpä hän ei olisi ollut mieluinen vieras kodeissa, joissa vain oli naimattomia tyttäriä epävarmoin myötäjäisin? Kaikki raukesi hänen talttumattoman kainoutensa tähden. Yritettyään muutamia kertoja esiintyä seuramiehenä Stanislaus parka pakeni, eikä koskaan enää lähtenyt pataljoonan päällikön kotiin.

Minä en uskaltanut ryhtyä useampiin yrityksiin. Kun nuori ystäväni kolmen vuoden kuluttua yleni aliluutnantiksi, komennettiin meidän pataljoonamme Suomeen, jonne englantilaiset olivat tulossa, ja sijoitettiin rannikolle pieneen kaupunkiin. Aika kului jotenkin yksitoikkoisesti meidän turhaan odottaessamme vihollisen hyökkäystä. Jotakinhan meidän piti keksiä huvitukseksemme niinä hetkinä, jolloin olimme palveluksesta vapaita, ja silloin me tavallisesti ratsastimme tiedustelumatkoille, kuten sanottiin, mutta oikeastaan salaisesti toivoen, että ehkäpä läheisistä metsistä saisimme siepatuksi metson, peltopyyn tai jäniksen. Kelpo seurasi meitä … pelkään, että te, hyvät kuulijani, ette tunne tätä metsämiehen ylpeyden jaloa kohdetta…

— Varsin hyvin, kyllä me sen tunnemme; jättäkää Kelpo omaan arvoonsa! kiiruhti neiti Hemming puuttumaan puheeseen.

— No niin, minä siis vain lisään, että Kelpo oli sukkelin lintukoira, mikä koskaan on noutanut kurppia Bessarabian soilta. Eräänä pilvisenä iltapäivänä syyskuussa Stanislaus ja minä ratsastimme kapeaa polkua pitkin pauhaavan virran vartta, joka juoksi kaupungin ohi. Vähän matkan päässä näkyi korkea silta, mistä maantie meni kosken poikki. Kaksi poikaa oli sillan alapuolella joissakin kalastuspuuhissa; arvattavasti he pyydystelivät nahkiaisia, jotka tähän vuoden aikaan pyrkivät ylös koskista. Meidän katsellessamme heitä kuului jyrinää, kahdet raskaat vaunut ajoivat sillalle, ja pojat katsahtivat ylös. Samassa näkyi punainen esine liihoittelevan alas melkoisen korkealta sillalta, putoavan koskeen ja katoavan.

— Mikä se oli? huudahdimme molemmat yhtaikaa.

— Matka oli niin pitkä, ettemme voineet erottaa esinettä, mutta luultavasti oli jokin mytty tai saali pudonnut vaunuista.

Me emme olisi sen enempää huolehtineet tuosta vähäpätöisestä tapauksesta, jollemme olisi nähneet molempien poikien hyvin kiireesti kiipeävän kivien yli, samanpuoleiselle rannalle, missä mekin olimme. Me ratsastimme lähemmäksi ja kysyimme, mihinkä heillä oli niin kiire.

— Ihminen! Ihminen! huusivat he. Joku on pudonnut sillalta koskeen.

Joki juoksi meihin päin. Me olimme näkevinämme jotain punaista, mikä kovassa virrassa milloin kellui pinnalla, milloin jälleen peittyi pyörteisiin.

— Kelpo! huusin minä. Tuo!

Viisas koira oli vilauksessa rannalla, hyppeli vainuten kiveltä kivelle ja syöksähti viimein rohkeasti pauhaavaan virtaan.

Me hyppäsimme maahan, jätimme hevoset poikien huostaan ja riensimme mekin rantaan. Kelpo sai taistella ankarasti syyssateista paisuneessa väkevän vuolaassa joessa. Milloin pyörteet tempasivat sen mukaansa, milloin se taas jaloillaan sai kiinni kivestä ja pysähtyi viimein toisella rannalla olevaan pieneen lohipatoon, joka oli tehty vähän ulommaksi jokeen; siinä se koetti pitää kiinni jotakin uivaa esinettä. Esine näytti olevan koiralle liian raskas; me juoksimme lähemmä ja näimme sen hampaissa punaisen vaatteen.

Vene oli ensi ajatuksemme, mutta mitään venettä ei näkynyt. Yhtäkkiä näin Stanislauksen heittävän yltään univormunsa ja saappaansa. Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo oli virrassa.

Oli hänessä rohkeutta, tuossa mietiskelijässä; voimakas hän myös oli, mutta virta oli voimakkaampi. Kelpo kyllä saattoi uskaltautua kokeeseen, sillä se oli tottunut noutamaan vesilintuja, mutta Stanislaukselle se oli hengenvaarallista. Mitenkä hän pääsi yli tuosta pauhaavasta virrasta liukkaan, vihreän sammalen peittämien kivien välitse, on minulle käsittämätöntä, mutta yli hän pääsi. Minä näin hänen tarttuvan punaiseen vaatteeseen, josta Kelpo piti kiinni. Vaatetta seurasi käsi ja kättä ihmisolento… Minä juoksin pitkin rantaa ja löysin viimein poikien neuvojen mukaan alempaa suvantopaikan ja puuhun sidotun veneen.

Päästyäni toiselle rannalle näin naistenvihaajan istuvan kalliolla ja pitävän sylissään nuorta tyttöä, joka oli kääritty tulipunaiseen tvillikaapuun. Hänen päässään olevasta haavasta vuosi verta eikä hänessä ollut elon merkkiäkään; sinivalkeat kasvot näyttivät punaisen vaatteen rinnalla vielä valkoisemmilta. Poika parka, hän katseli tyttöä niin kummastuneena, kuin ei olisi lainkaan käsittänyt, mitenkä sellaisia olentoja saattoi olla olemassakaan maan päällä. Sellaista ajatusta, että tyttö oli hukkunut, että hukkuneen ehkä voi saada jälleen henkiin ja että semmoisissa tapauksissa on joka hetki kallis, ei juolahtanut hänen mieleensä.

Minä tuskin olin ehtinyt ryhtyä ensimmäisiin, tuon tapaisissa onnettomuuksissa tavallisiin pelastuskeinoihin, kun jo muutamia kummallisia olioita saapui meidän luoksemme, riennettyään peltojen, ojien ja aitojen yli. Etummaisena oli pitkä, mustapintainen mies, puoleksi rosvon, puoleksi herrasmiehen näköinen, jolla oli yhä nukkavieru, punainen samettinuttu ja sen suojana harmaa hamppukankainen pusero. Häntä seurasi muodoton, irvistelevä kääpiö, kierosuinen silmänvilkuttaja, jonka yllä oli narrinpuku tiukuineen; sitten tuli kaksi miestä ja kaksi poikaa, jotka kaikki olivat kummallisissa puvuissa, ja viimeksi lihava duenna, taluttaen kädestä kymmenen tai yhdentoista vuoden ikäistä tyttöä, joka myöskin oli puettuna punaiseen tvillipukuun. Näihin matkavaunujen muukalaisiin liittyi kohta vielä muutamia muita uteliaita, muiden muassa eräs kaupungin ruotsalainen kirjanpitäjäkin, joka oli lähtenyt kävelylle siinä asioitsemistarkoituksessa, että tapaisi ja isännällensä valtaisi muutamia lankkukuormia, joita odoteltiin saapuviksi tietä myöten.

Pitkä, mustapintainen mies heittäytyi hukkuneen päälle ja änkytti epätoivon ja raivon äänellä:

— Ein Arzt! Ein Arzt! — Mitä hän sanoo? kysyi reipas talonpoikaisvaimo, tomuisena ja hikisenä tullen läheisestä riihestä.

Kirjanpitäjä, joka ymmärsi saksaa, koska oli kerran käynyt kesällä
Lyypekissä, tulkitsi, että olisi hyvä hieroa tyttöä hartsilla.

— Hartsillako? vastasi vaimo halveksivasti, työnsi syrjään tytön ympärillä seisovat, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi riiheen. Pitkä mies yritti epätietoisena pidättää häntä.

— Was ist das? vastasi ruotsalainen kirjanpitäjä, kooten koko saksantaitonsa. — Das Penttula Lisu versteht sich auf das.

— Hol' dich der Pest! tiuskasi muukalainen. Meine Tochter, denk' ich, wird doch erwachen.

— Han håller en prest, toisti tulkki vedoten kuulijoihin, eikö moinen ollut sulaa järjettömyyttä. — Han påstår, att doktorn skall dänga henne ur vaken.

Penttulan Liisu oli niin tunnettu paikkakunnalla sekä ihmisten että elukkain ihmeellisestä parantamistaidostaan, että hänen maineensa oli tullut minunkin korviini. Vähän vastahakoisesti muukalainen jätti meidän kehoituksestamme tytön vaimon ymmärtäväiseen hoitoon. Luottamuksemme tulikin loistavasti palkituksi, sillä hetken kuluttua hän toi tytön elävänä odottelevan isän luo.

— Mite maksa? kysyi mies, äreänä vetäen likaisen nahkakukkaronsa nahkavyönsä alta.

Penttulan Liisu pani kämmenensä vastakkain, puhalsi käsiinsä ja pyyhälsi kerran.

— Olkaa lyömättä lasta! sanoi hän.

— Onko hän lyönyt tyttöä? kysyin minä.

— Ellei se ole räntättynä tyttö paran hartioihin, niin tottapa minä en osaa kirjaakaan enää lukea, sanoi Penttulan Liisu.

Minä katselin tyttöä. Hän näytti tuskin viittätoista vuotta vanhemmalta; kaunis, tummasilmä, mustahiuksinen, mutta hyvin pelästyneen ja kärsivän näköinen hän oli. Päässä oleva haava vuoti vielä liinasiteen läpi; varsin vähän häntä näytti ilahduttavan, että hänet oli herätetty takaisin eloon, ja niin heikko hän oli, että hänet täytyi kantamalla viedä vaunuihin.

— Kuinka saattoi tyttärenne pudota vaunuista ja sillan kaiteitten yli? kysyin minä saksaksi muukalaiselta.

Hän antoi minulle suuren punaisen nimikortin, jossa oli venäjäksi ja saksaksi nimi Barthold, Euroopan Herkules, ensimmäinen hovitaiteilija jonkun ruhtinaan hovissa, en muista kenen, on saanut kunnian näyttää ennen vielä näkemättömiä aivan verrattomia taidetemppujaan heidän majesteeteilleen — pitkä majesteetillinen rivi, missä oli lueteltuina melkein kaikki hallitsevat ruhtinaat, yksin Konstantinopolin sulttaanikin — viipyy täällä ainoastaan vähän aikaa ja sulkeutuu j.n.e., j.n.e…. Minä tuon kaiken tunsin ja muistelin nähneeni jossakin Venäjällä saman miehen syövän hehkuvaa rautaa.

— Hyppäsikö tyttärenne siis tahallaan koskeen? kysyin uudestaan, kun hän ei vastannut ensimmäiseen kysymykseeni.

— Hyppäsikö? toisti Herkules suuttuneen näköisenä. — Keneksi te minua luulette? Pashaalusta, tyttäreni tanssii nuoralla. Verraton, teidän armonne, taidossaan etevin Euroopassa ja Amerikassa. Saatte kohta ihmetellä hänen kykyään. Tuhat ruplaa sataa vastaan, teidän ylhäisyytenne, ettette ole koskaan nähnyt sen vertaista! Kun tulimme sillalle, sanoin Liisille: kas tuossa, rakas lapsi, ihmeen hyvä tilaisuus jo ennen perille tuloamme herättää yleistä ihmettelyä! Meidän asiamme, herra kenraali, on ihmettelyn herättäminen. Tuossa näet kaidepuut, sanoin minä; seuraa taiteilijaluonnettasi, tanssi niitä myöten ihmeteltävällä suloudella, joka on sinussa synnynnäistä! Ja kukapa olisi ollut halukkaampi kuin pikku Liisi? — Tiedäthän, isä, sanoi hän, että minä aina tottelen mielelläni sinun käskyjäsi. Sinähän olet aina niin hyvä minulle, sanoi hän…

— Teidän hyvyytennekö se myöskin on takonut merkit lapsi raukan hartioihin? kysyin minä.

— Hän totteli kehoitustani — jatkoi mies niinkuin ei olisi kuullutkaan myöhempää muistutustani — ja sitten hän, ymmärrättehän, herra paroni … aurinko, tuuli, virta … suurinkin taiteilija voi astua harhaan. Liisi lipesi…

Minä käännyin selin Euroopan Herkuleeseen. Sotaelämässä ja matkoillani olin joutunut näkemään kaikenlaisia tempuntekijöitä. Minä olen tuntenut sellaisia, jotka ovat olleet mitä rehellisimpiä ja kunnioitettavimpia ihmisiä, lukuun ottamatta sitä veijausta, joka johtuu ammatista. Harvoin olen tavannut rehellisempää ja hyväntahtoisempaa miestä, kuin oli tyrolilainen Charles Rappo, jonka erikoistaitona oli tykinkuulien viskeleminen kuin ne olisivat olleet höyhenpalloja. Ystävyydellä muistelen aina Medua Sammea, ilvehtijää, Madrasin hindulaista, joka täytti salin kultapallosateella — hän oli mitä hurskain, miellyttävin ukko, joka vielä osasi itkeä kuin lapsi kertoessaan isänmaastaan, jonne hän ei uskaltanut palata vihamielisen kastin pelosta. Olen myöskin tuntenut taideratsastajia, nuorallatanssijoita ja luonnollisen taikuuden professoreja, jotka ovat aina esiintyneet hienoina miehinä, rakastaneet ammattiaan urheilun tavoin ja saaneet osakseen hyvin ansaittua kunnioitusta. Ei sen tähden voi mieleeni mitenkään juolahtaa, että esittäisin herra Bartholdin ammattilaistensa perikuvaksi; hän oli liian paljon alempana noita kunnon miehiä. Mutta hän näytti olevan ihan mallikelpoinen esimerkki noista ahneista, kovasydämisistä ihmiskauppiaista, jotka itse ovat lapsina kulkeneet kauppatavarana, joita sitten on opetettu ruoskalla ja nälällä ja jotka viimein ovat oman voiton tähden samalla tavoin kasvattaneet uhrejaan.

Surullista, mutta opettavaista on tutkia näitä hukkaan joutuneita, villiytyneitä olentoja, joilla ei ole kotia eikä isänmaata, tutkia heidän voimakkaita intohimojaan, juuretonta, säännötöntä, liitoksistaan irtipäässyttä elämäänsä, heidän usein epätoivoista leipätaisteluaan ja heidän yhtä usein määrätöntä himoaan saada nauttia lyhyestä onnesta, milloin se heille hymyilee. Heidän ruumiinsa on pitkällisestä harjoituksesta tullut melkein uskomattoman vahvaksi ja notkeaksi, mutta metsän villeillä on enemmän tietoa kuin heillä oikeasta ja väärästä, hyveestä ja itsensäkieltämisestä, kunniasta ja omastatunnosta. Heissä on koko sovittamattomien ristiriitojen maailma: äärimmäisyyteen menevää rakkautta ja vihaa, voitonhimoa ja tuhlausta, viekkautta ja taitamattomuutta, hehkuvaa yhtäälle suuntautuvaa kunnianhimoa ja toisaalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Heidän kokemuksensa on yhtä laaja ja heidän älynsä yhtä tarkka katsojien houkuttelemisessa ja rahan voittamisessa kuin se on rajoitettu ja tylsä kaikessa, mikä on ulkopuolella tuota heidän pyrintöjensä ainaista päämäärää. Ollen usein ennen aikaansa sortuneita he näyttävät kadottaneen vieläpä tulevaisuuden toivonkin, niinkuin heiltä on kadonnut levon ja perheonnen tunne. Heidän kohtalonsa on näyttelijän kohtalon nurja puoli, tekisipä mieleni sanoa, minkä taiteilijan hyvänsä: sama hetken vaikutelmien elämä, sama riippuvaisuus milloin herkkäuskoisesta, milloin veltostuneesta, mutta aina tyrannimaisesta yleisöstä, jota he koettavat viehättää ja pettää, mutta he eivät taiteilijan tavoin taistele ihanteen puolesta, heillä ei ole hänen innostustaan eikä hänen siveellistä pyrkimystään: jalon sisällyksen toteuttamista kauniissa muodossa.

Näitä miettien ratsastin takaisin kaupunkiin Stanislauksen rinnalla. Hän oli tänä iltana harvasanaisempi ja äänettömämpi kuin tavallisesti; hän oli enemmän kummastuneena kuin osanottavana katsellut hukkuneen pelastamista, ja kun minä leikillisesti huomautin hänen ensi kerran pitäneen nuorta naista sylissään, vastasi hän hajamielisesti, että hänestä olisi ollut aivan samantekevää, jos olisi tytön sijasta vetänyt virrasta kuljeksivan kerjäläisen.

Euroopan Herkules sai kunnian esiintyä kaupungin raastuvassa. Seuraavana päivänä kanteli seurueen "kaikki kaikessa", muodoton narrinkaapuun puettu kääpiö, suuria ilmoituksia, joiden töhryiset puupiirrokset kuvasivat nuorallatanssivia intiaaneja ja vanteiden läpi hyppiviä ihmisolentoja. Ensi osasto tarjosi ylhäisille aatelisille ja korkeasti kunnioitetulle yleisölle nähtäväksi ennen vielä näkemättömiä herkuleenomaisia voimannäytteitä; toinen egyptiläisiä ja intialaisia ihmeitä, "taikaperhosen eli lentäviä kuulia" y.m. sekä viimein jotakin äärimmäisen ihmeellistä, elävän persialaisen pyramidin, jonka huipulta neiti Gouvernina Barthold oli heittävä sormisuukkosia yleisölle. Kolmas osasto lupasi arvokkaalla tavalla lopettaa päivän merkillisyydet. Herra Barthold aikoi kehoittaa jotakuta kunnioitettavista katselijoista hakkauttamaan päänsä poikki, minkä jälkeen tätä päätä luvattiin näytellä vadissa, mutta sitten se vanhain egyptiläisten maagillisella lääkkeellä uudelleen vahingoittumattomana liitettäisiin omaan ruumiiseensa. Jos vastoin luuloa ei ilmaantuisi ketään tähän mielenkiintoiseen koetukseen halukasta, lupasi herra Barthold teloittaa oman poikansa Aleksanderin ja sitten edellä kerrotulla tavalla jälleen saada hänet täyskelpoiseen kuntoon. Pääsymaksu sen ja sen verran hengeltä. Lapset maksavat puolet. Koiria ei saa tuoda mukaan.

Pikku kaupunki oli siksi lapsellinen, että se ilmeisin ihmettelyn tuntein, jopa hämmästyneenäkin katsella töllisteli tuota hävytöntä ilmoitusta, leikkeli irti puupiirroskuvat ja koetti tutkia niiden merkitystä. Epäilijöitä ei puuttunut, mutta hekin tahtoivat tyydyttää uteliaisuuttaan, ja kun ilta tuli, oli herra Bartholdilla täysi huone. Ylhäisten aatelisten joukossa, joita kaupungissa oli aniharvoja, olivat parempien huvitusten puutteessa myöskin paikkakunnalle majoitetut upseerit.

Huono posetiivi alkoi kissannaukujaiset, jotka kestettiin kiitettävän kärsivällisesti. Ensimmäinen ja toinen osasto näyteltiin kaikkien mieliksi. Herra Barthold nosteli, riippuen pää alaspäin, suunnattomia painoja; Aleksander pesi jalkansa sulassa tinassa, hänen veljensä Napoleon teki kuperkeikkoja ilmassa, ilvehtijä hosui kaikkien huviksi korvapuusteja ratsaspalvelijalle, eikä kukaan huomannut niitä hienoja iskuja, joita herra Bartholdin ratsuraippa läjäytti Gouverninan paljaille hartioille, kun hän silmänräpäyksen ajan vapisi kiivetessään persialaisen pyramidin huipulle. Gouvernina oli sievä pikku lapsi, hän kerrassaan ihastutti yleisön. Herra Bartholdin kaltaiset eivät koskaan jätä käyttämättä kauniita pikku lapsia yleisön onkimiseen. Sellaisiin koukkuihin tarttuu kala; kukapa voisi vastustaa sievän ja viattoman olennon hymyä? Ah, moni ei tiedä, että nuo hymyt ja nuo sormisuukkoset on opittu tuskan kyynelin ja vapisevin sydämin. Hän sen tietää, Hän, joka on niin uhaten varoittanut niitä, "jotka pahentavat yhden näistä pienimmistä — heille olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin heidän kaulaansa ja heidät upotettaisiin meren syvyyteen".

Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti, ja kauhistuen odotettiin veristä kolmatta osastoa. Herra Barthold tuli esiin julman näköisenä, hihat ylös käärittyinä ja valtaisen suuri pyövelinkirves oikeassa kädessä, kysyen, haluaako kukaan katsojista antaa hakata irti päänsä tuon jotenkin epävarman toivon rohkaisemana, että sen sitten saisi paikoilleen jälleen.

Yleinen hiljaisuus. Vastoin luuloa ei näyttänyt kenenkään tekevän mieli antautua kokeiltavaksi, mihin ehkä oli syynä pelko, että parannettaessa kasvot joutuisivat kiireessä taapäin. Jo oli herra Barthold syystä kummastellen tuollaista arkamaisuutta kääntynyt poikansa Aleksanderin puoleen teloittaakseen hänet, kun eräs katsoja todella astui esiin ja tarjoutui uhriksi. Tällä kertaa minä kummastuin melkein yhtä paljon kuin herra Barthold itsekin, sillä tuhmanrohkea uhri ei ollut kukaan muu kuin ystäväni Stanislaus.

Herra Barthold katseli nuorukaista oikeilla tiikerin silmillä.

— Ajatelkaa toki! kuiskasi hän. — Voihan sattua, että se ei onnistukaan!

— Kyllä minä olen ajatellut, kuului vastaus.

— Mutta leikkaus on tuskallinen…

— Ei ole väliä. Koettakaa!

Tuollaista rohkeutta ei herra Barthold ollut odottanut. Viitaten hän pyysi mestattavaa tulemaan esiripun taakse, missä teloitus oli tapahtuva. Syvä hiljaisuus vallitsi katsojain kesken, ja naiset alkoivat voida pahoin.

Näyttämö pysyi tyhjänä kymmenen minuuttia, joiden kuluttua Stanislaus, silmänkääntäjä mukanaan, tuli esiin ilmi elävänä ja pää laillisella paikallaan. Minä kuulin sittemmin, että herra Barthold turhaan koetettuaan säikäyttää itsepäistä uhriaan viimein oli sitonut lujasti hänen kätensä lihaan painuvalla ohuella köydellä kiristääkseen muka kiinni valtimot. Siihen hävyttömyyteen oli Stanislaus, saatuaan irti kätensä, vastannut aimo korvapuustilla, mutta lainkaan pahastumatta tuosta vastalauseesta silmänkääntäjä oli päinvastoin alkanut rukoilla ja pyytää, ettei hänen mainettaan turmeltaisi. Siihen Stanislaus oli suostunut sillä nimenomaisella ehdolla, että koko temppu oli yleisölle selitettävä pelkäksi silmänkääntämiskujeeksi.

— Hyvät herrat ja naiset — selitti herra Barthold saksan- ja venäjänsekaisella mongerruksella — kun korkeasti kunnioitettu kapteeni ei ole tahtonut alistua…

Stanislaus katsoi tuimasti häneen.

— Kun hän — jatkoi hädässä oleva pyöveli — ei ole tahtonut alistua leikkaukseen, mikä on vain viatonta leikkiä…

Uusi uhkaava katse.

— Se on: leikkaukseen, joka itse asiassa on ainoastaan harhanäky…

— Sanokaa: raaka ja tyhmä harhanäky! saneli luutnantti.

— Olkoon niin, raaka ja tyhmä harhanäky, kuten korkeasti kunnioitettu kapteeni suvaitsee sanoa; niin pyydän minä saada hänen sijastaan teloittaa poikani Aleksanderin, joka on tottuneempi näihin erinomaisiin taidonnäytteihin.

— Sanokaa: tottuneempi niin hävyttömään petokseen! käski vielä kerran taipumaton luutnantti.

— Mine ei ymmerre se keeli, jatkoi herra Barthold huonosti salaten raivoaan. — Korkeasti kunnioitettu kapteeni sanoo hävyttömään petokseen…

Yleisö purskahti nauramaan, ja se riisti kaiken vaikutuksen sitten seuraavalta julmalta kokeelta. Herra Barthold tempasi poikaansa Aleksanderia tukasta ja veti hänet esiripun taa. Kuului kirveen raskas isku, tukehtunut valitushuuto, lotiseva ääni … verinen pyöveli juoksi hurjasti riemuiten näyttämön yli, kantaen kädessään päätä — joka oli vahasta tehty ja jonka kaulaan oli sidottu tuore lihapalanen. Sitten vedettiin esirippu ylös, näyttämöllä oli vaatteella katettu pöytä, pöydällä suuri tinavati, ja vadissa Aleksanderin todellinen pää tuijottavin silmin, joita hän kuitenkin pahaksi onneksi sattui räpäyttämään. Näky oli niin hirveä, kuin saattoi vaatia, mutta paha kyllä olivat katsojat edeltäpäin valmistautuneet sen varalle, ja kun Aleksander kohta sen jälkeen tuli esiin kumarrellen ja hymyillen, pää oikealla paikallaan, otettiin hänet vastaan tömistäen ja hyssytyksin, mikä olisi ollut kunniaksi kokeneemmallekin yleisölle kuin pikkukaupunkilaisille.

Herra Bartholdin alussa varsin hyvällä kannalla olleet asiat huononivat melkoisesti tästä epäonnistumisesta. Ollen tottunut onnen vaihteluihin hän ei kuitenkaan säikähtynyt ensi vastoinkäymisestä, vaan ponnisti kaiken kauan harjaantuneen taitonsa houkutellakseen yleisöä toisella uskomattomalla ihmeellä toisensa jälkeen. Hän ja hänen seurueensa tyhjensivät koko suuren temppuvarastonsa, näyttivät puujaloilla astumiset, ponnahduslaudat, kuperkeikat, leiviskän painot ja perhoset, hän itse ammensi kokonaiset kukkaskasat tyhjästä hatusta, löysi kultakaloja ja eläviä kyyhkysiä saalista, jota äsken juuri oli tallannut jaloillaan — kaikki turhaan. Veltostuneempi yleisö olisi ehkä huomannut hänet taitavaksi — sillä taitava hän todella olikin korkeammassa silmänkääntötaidossa — ja osoittanut hänelle ihmettelyään seteli- ja hopearahain muodossa; mutta nämä teeskentelemättömät pikkukaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tuota hienoutta. He olivat syystä kyllä inhoa tuntien saaneet tarpeekseen tuosta mestauksesta ja alkoivat yhä vähemmän käydä raastuvassa. Ei edes pikku Gouverninallakaan ollut enää viehätysvoimaa, ja ainoata pelastuskeinoa, joka vielä oli jäljellä, ei voitu käyttää. Felicia Barthold, seurueen tuki ja yleisön hurmaaja, oli vielä sairaana vaarallisesta kosken kiviin putoamisestaan eikä sen tähden voinut esiintyä.

Minä tarkastelin tähän aikaan nuorta ystävääni Stanislausta, mutta en häirinnyt häntä kysymyksillä, joihin hän ei näyttänyt varsin halukkaalta vastaamaan. Hänessä tapahtui jotakin, jota minä en ymmärtänyt. Minä huomasin hänen entiseen tapaansa katsoa tuijottavan kirjoihinsa, mutta kääntämättä lehteä tai ensinkään tarkkaamatta niitä mekaanisia tehtäviä, jotka hänen mieltään ennen olivat suuresti kiinnittäneet. Siinä, että hän karttoi seuroja, ei ollut mitään kummallista; minua kummastutti enemmän, että hän, joka tähän asti oli ollut tarkka kuin kronometrikello, jo oli ollut pari kolme kertaa poissa aseharjoitustunniltaan. Sitävastoin hän kävi säännöllisesti herra Bartholdin esityksiä katsomassa, hän, joka aivan äsken oli paljastanut karkean petoksen, hän, joka Pietarissa ja muualla oli nähnyt mitä etevimpiä tämäntapaisia taiteilijoita. Lähin ajatukseni olisi kohdistunut Felicia Bartholdiin, joka minusta kyllä näytti voivan saattaa nuoren miehen pään pyörälle sitä poikki hakkaamattakin, mutta tämä pikku noita, jos hän nimittäin oli isänsä kuvauksen mukainen, oli ollut aivan näkymättömissä; Stanislaus ei ollut nähnyt häntä koskella sattuneen tapauksen jälkeen. Mikä poikaa vaivasi?

Eräänä aamuna aikaisin minun juodessani teetä palvelija ilmoitti herra Bartholdin tahtovan tavata minua. Minä olin muka niitä "ylhäisiä aatelisia", joiden suosiossa hän erikoisesti tahtoi pysyä. Hän oli muutamia kertoja yrittänyt uudistaa ensimmäistä tutustumistamme, mutta hänen oli käsketty poistua tavalla, joka ei suinkaan kehoittanut yritysten jatkamiseen. Hänen astuttuaan sisään minä annoin hänen seisoa oven suussa ja kysyin, mitä hän tahtoo.

— Herra paroni — sanoi hän — te olette ollut niin armollinen, että olette kunnioittanut minun näytäntöjäni korkealla läsnäolollanne.

— Olen, minä näin teidät teurastajana enkä enää halua nähdä mitään niin inhoittavaa. Muuten minä en ole paroni; sanokaa minua kapteeniksi!

— Niinkuin käskette, herra kapteeni. Nuorella paroni Stanislauksella on onni olla teidän suojeluksessanne.

— Hän palvelee minun komppaniassani.

— Eikä hän luultavasti ole kotona?

— Hän lähti ratsastamaan. Mitä asiaa teillä on?

— Teidän ylhäisyytenne … pyydän anteeksi, herra kapteeni … te olette siinä onnellisessa iässä, jolloin mies vielä on nuori, mutta on jo jättänyt jälkeensä nuoruuden hullutukset. Paroni Stanislaus ei ole niin onnellinen; hän on kuin tulen hehku.

— Mitä paroni Stanislaus teihin kuuluu? Mitä teillä on sanomista hänelle?

— Hänellekö? Ei mitään. Eihän ruutihuoneelle voi puhua järkevästi. Mutta hänen ylhäinen suojelijansa ymmärtää paremmin isää, joka tahtoo kaikin tavoin pelastaa lapsensa.

— Puhukaa selvemmin! jatkoin minä, äkkiä peläten löytäväni arvoituksen selityksen.

Euroopan Herkules katsahti vakoillen minuun, ikäänkuin tutkiakseen, miten pitkälle hän ehkä saattoi mennä, otti pyytämättä tuolin, kävi istumaan, kohautti olkapäitään ja vastasi kuiskaten:

— Hän on hullaantunut Liisiin!

Minä vastasin:

— Kaikkea vielä!

Mutta hän lienee keksinyt, että uutinen tehosi, sillä hän veti tuolinsa lähemmäksi ja jatkoi:

— Kukapa on koskaan nähnyt nuoren miehen pelastavan kauniin tytön hengen rakastumatta heti paikalla häneen?

Minä olisin suonut, että huomautus ei olisi ollut niin suuressa määrin oikea, mutta maltoin mieleni ja vastasin kylmästi, että hän tällä kertaa oli iskenyt kiveen silmäinkääntämisessään. Stanislaus ei ollut nähnyt tyttöä siitä asti, kun tyttö hyppäsi koskeen.

— Lipesi, herra kapteeni! Tunnettehan ehkä Pervoini, pikku klownini, ilvehtijäpoikani. Muistattehan myöskin, että paroni Stanislaus oli esiripun takana sinä iltana, jolloin hän ei antanut itseään teloittaa. Herra kapteeni, jos minä olisin ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi, niin minä olisin neuvonut häntä olemaan vahingoittamatta minun mainettani, niinkuin hän sinä iltana vahingoitti. Mutta minä olen oppinut sietämään paljon ylhäisten aatelisten taholta; minä olen oppinut olemaan jalomielinen, kun minua kohdellaan auliisti. Lyhyesti sanoen: Liisi oli sinä iltana läsnä esiripun takana; minä pakotin hänet tulemaan sinne, kun luulin, että hän vain oli olevinaan sairas. Se rakas lapsi on nainen, hänkin, herra kapteeni, eikä saa uskoa kaikkia pyörtymisiä. Hän oli siis siellä, mutta ei voinut esiintyä. Pervoi näki hänen suutelevan teidän ystävänne kättä minun selkäni takana.

— Ja semmoista luonnollista kiitollisuuden osoitustako te pidätte jonakin muuna?

Barthold kohautti olkapäitään.

— Käden suuteleminen voi toisinaan merkitä enemmän kuin kymmenen huulten suutelemista.

— Joutavia! Tuo ei ole mitään todistelua, vaan joko luulottelua tai keinottelua.

— No, mitä siitä sanotte, että he ovat kahdesti tavanneet toisensa meidän asuntomme puutarhassa sillä aikaa, kun me muut olimme kello kymmenen aikaan aamupäivällä harjoittelemassa raastuvassa?

Mieleeni muistui, että Stanislaus oli kaksi kertaa ollut poissa aseharjoituksista siihen aikaan päivästä. Tämä naistenvihaajan edistys tuntui minusta melkein uskomattomalta.

— Ja mitä tarkoitatte sillä, että uskotte minulle nämä asiat? kysyin minä lyhyesti.

Euroopan Herkuleen hyveiden joukossa ei ollut liiallista hienotunteisuutta. Hän työnsi tuolinsa vielä lähemmäksi, koetti vielä kerran tutkia, kuinka paljon minä ehkä siedän, ja vastasi matalalla äänellä:

— Hän saakoon tytön!

— Mitä tämä tietää, hyvä herra?

— Minä sanon, että minä annan anteeksi paronille vahingon, jonka hän on tehnyt minulle, enkä minä laske liikoja, kun arvostelen sen kolmeksikymmeneksi tuhanneksi ruplaksi. Ymmärtäkää minua oikein, minä olen käytännöllinen mies. Minä tuumin itsekseni: parempi on, että minä teen kaksi nuorta onnelliseksi, kuin että teen itseni, isä raukan, onnettomaksi. Tiedättehän, miten tuommoiset asiat päättyvät. Jonakin aamuna minä huomaan lintuni lentäneen pois häkistään, ja mistä te, herra kapteeni, silloin löydätte luutnanttinne, siitä voitte armollisesti itse ottaa selkoa. Siis: minä en käänny nuoren miehen puoleen, joka ei huoli mistään käytännöllisistä syistä; minä käännyn teidän, hänen ystävänsä ja suojelijansa puoleen, joka voitte päättää asian tyynesti ja järjestää kaikki parhain päin. Ajatelkaa: joko paroni karkaa vieden tyttäreni mukanaan taikka minä lähden ja vien tyttäreni pois, niin paroni epäilemättä tekee jonkin tyhmyyden, joka keskeyttää hänen virkauransa. Se olisi vahinko: nuorukainen on muuten kerran ylenevä kenraaliksi. Kun niin on, ja kun olen kuullut sanottavan, että hän on melkoisen omaisuuden ainoa perijä…

— Kyllä ymmärrän. Kaupantekoako siis?

— Nimittäkää sitä, miksi suvaitsette. Kuuleepa puhuttavan kummallisimmistakin kaupoista kuin tämä. Saksalainen teatterinjohtaja S. antoi vaimonsa kenraali B:lle kahdestakymmenestä tuhannesta ruplasta. Ruotsalainen näyttelijä P. oli kyllin vaatimaton ja myi vaimonsa puolta pienemmästä summasta eräälle ensi luokan kauppiaalle, ja todennäköisesti herrat S. ja P. tekivät mitä parhaimmat kaupat. Ei, olkaa niin armollinen älkääkä keskeyttäkö! Keneksi te minua luulette? Uskotteko, että minä mistään hinnasta myisin vaimoni tai lapseni? Minä olen puoliso ja isä ja pidän ainoastaan huolta omaisteni onnesta. Ja jos minä nyt nuoren ystävämme onnen tähden pyydän kohtuullista vahingonkorvausta, niin mitä pahaa siinä on? Liisi ei ole ainoastaan minun lapseni, vaan hän on oppilaani, minun ylpeyteni, ammattini tuki ja koko Euroopan suosikki, missä hyvänsä hän esiintyykin. Ah, herra kapteeni, te ette ole nähnyt häntä, mutta saatte nähdä hänet; hän esiintyy ensi viikolla. Silloin kyllä käsitätte, että kun pyydän kolmekymmentä tuhatta ruplaa vahingonkorvaukseksi, niin ei siinä ole enempää kuin mitä hän tuottaa minulle käteistä yhdessä tai kahdessa vuodessa.

Ei koskaan ole mieleni niin tehnyt lennättää miestä ulos ovesta, vaikka hän olisi ollut kymmenesti Euroopan Herkules. Mutta Stanislauksen äidille antamani lupaus, äidille, joka oli tarkalla katseellaan aavistanut juuri niin käyvän kuin nyt oli tapahtunut, tuo lupaus hillitsi käteni. Minä päätin tutkia ja punnita, ennenkuin toimin.

— Siis — vastasin minä — te vaaditte kolmekymmentä tuhatta ruplaa suostuaksenne siihen, että tyttärenne pääsee loistaviin naimisiin, paljon korkeammalle omaa sukuaan ja ammattiaan. Tiedättekö, hyvä herra, että moista sanotaan hävyttömyydeksi?

Herra Bartholdin kasvot vääntyivät irvistykseen, kun hän huomasi yksinkertaisuuteni.

— Voihan tehdä sopimuksen monella tavoin, selitti hän. Minä voin antaa tyttäreni ainiaaksi tai joksikin ajaksi … kahdeksi vuodeksi … yhdeksi vuodeksi. Myöntäkää, että jos minä annan hänet kahdestakymmenestä tuhannesta kahdeksi vuodeksi tai viidestätoista yhdeksi vuodeksi, niin juuri minä siinä joudun tappiolle. Voinko minä tehdä muuta? Hän karkaa minulta.

Käsivarsieni lihasten tempoilu kävi melkein vastustamattomaksi, mutta minä huomautin ylenkatseellisesti:

— Antakaa hänen karata!

Katala mies ei joutunut hämilleen.

— Hyvä, sanoi hän. Se saattaa tapahtua kahdella tavalla. Joko tyttö karkaa paronin luo, ja silloin minä vaadin hänet takaisin, eivätkä teidän lakinne taida katsoa sellaista leikinteoksi. Tai he karkaavat molemmat maasta, ja silloin ovat olkaimet mennyttä!

— On kolmaskin tapa. Paroni luopuu tytöstä. Hän on liian kallis.

— Sopiihan koettaa; minä epäilen, käykö se. Mutta paronin tähden … minä en tahdo, että hän tulee onnettomaksi … kaksitoista tuhatta…

— Vaiti, herra! Oletteko te orjakauppias?

— No, kymmenen tuhatta … se on viimeinen sanani.

Minä tartuin miestä hartioihin ja työnsin hänet ulos ovesta. Käyttämättä jättiläisvoimaansa vastustukseen hän antoi itseään kohdella kuin viekasta liikemiestä. Vielä ovessa minä kuulin hänen mutisevan jotakin kahdeksasta tuhannesta, ja luultavasti hän olisi helpottanut vielä siitäkin puoleen summaan. Moisia kauppoja hierotaan monessa Euroopan maassa, mutta herra Barthold oli saanut kasvatuksensa Venäjällä. Joka maassa on jotakin mädännyttä. Missäpä ei myydä kunniaa? Missä ei osteta niin sanottua onnea? Mutta meidän maassamme, missä vielä ollaan niin yksinkertaisia, että uskotaan miehen kunniaan ja naisen hyveeseen, ei ole päästy niin pitkälle, että tehtäisiin sellaisia kauppoja korulauseitta ja vasten silmiä. Minä en ollut niin vanha, että olisin ollut oppinut halveksimaan ihmisiä, ja toivon Jumalan avulla pääseväni joutumasta siihen tilaan; mutta tämä viheliäisyyden syvyys minua kuohutti ja sai minut häpeämään. Minä heittäydyin sohvalleni ja mietin, mitä minun oli tehtävä, jotta täyttäisin vapaaherratar Elisabetille antamani lupauksen.

Ensiksi minä ajattelin silmänkääntäjän ahneuden löytäneen saaliin ja hänen liioittelevan vaaraa. Mutta minun täytyi tunnustaa, että hänellä oli haukansilmä. Jos Stanislaus kerran rakastui, oli hänen äitinsä oikeassa, silloin poika kykeni tekemään minkä mielettömyyden hyvänsä. Mitenkä saatettaisiin päästä varmuuteen tuosta mahdollisuudesta? Häneltä kysyminen olisi ollut samaa kuin männyltä kysyminen, rakastaako se pajupensasta. Minä otin itselleni hänen äitinsä oikeudet ja menin hänen huoneeseensa hänen poissaollessaan.

Hän oli lapsuudesta asti tottunut melkein turhantarkkaan järjestykseen. Huonekalujen, kirjojen, paperien, vaatteitten, kaiken piti olla määrätyllä paikallaan eikä missään muualla. Nyt huomasin huonekalujen olevan epäjärjestyksessä, kirjojen ja papereitten minkä missäkin, metsästyslaukku oli heitetty sänkyyn ja hiusharja kirjoituspöydälle. Pieni kokoontaitettu paperi, johon oli lyijykynällä kirjoitettu sanat Zehn Uhr oli erään kirjan lehtien välissä. Paperiarkki, jonka hän itse oli piirustellut täyteen mittausopillisia kuvioita ja algebrallisia laskuja, oli ylimpänä samanlaisia muistiinpanoja sisältävässä pinkassa, ja arkin viimeinen sivu oli täynnä sellaisia kirjoitusharjoituksia, joita käsi tiedottomasti piirustelee paperille, kun ajatukset harhailevat muualla. Minä en enää saattanut epäillä: kaikissa noissa oikukkaissa piirroksissa uudistui sama sana: Felicia … Felicia … Felicia.

Se oli kyllin selvää. Minun piti nyt tutustua tämän onnettoman romaanin toiseen henkilöön. Mitäpä olikaan syytä odottaa moisen isän tyttäreltä! Ehkäpä hänet voi rahalla saada luopumaan valloituksestaan?

Sattumalta oli parhaillaan eräs monista venäläisten juhlapäivistä; minä saatoin mielin määrin käyttää aikaani, olin utelias näkemään velhon, joka oli loitsinut Stanislauksen, ja lähdin silmänkääntäjän asuntoon. Tyttö ei ollut kotona; hänen petomainen isänsä oli pakottanut hänet, vaikka hän vielä oli sairas ja heikko, olemaan läsnä harjoituksissa, otaksuttavasti uusien puutarhakohtauksien estämiseksi.

Minä lähdin raatihuoneelle. Minun oli helppoa eräästä katsojille aiotusta, piilossa olevasta sopukasta näkymättömänä katsella päivän harjoitusta.

Sen illan näytännön valmistukset olivat alkaneet. Herra Barthold Pervoineen ja ratsaspalvelija järjestivät telineitä, Aleksander pingoitti nuoria, pikku Napoleon koetteli niitä vihellellen ja sysi tasapainotangolla Gouverninaa, joka liimaili postipaperia kahteen vanteeseen. Ikkunan hämärä valo valaisi solakkaa, kalpeaa olentoa, joka istui pää kääreessä nurkassa reunustamassa vaalennutta, kullannäköisillä nauhoilla koristettua silkkipuseroa. Se oli Felicia; minä tunsin tytön viime tapaamasta.

Minä katselin häntä tarkkaavaisesti. Noissa lapsellisissa, olisinpa tahtonut sanoa viattomissa kasvoissa ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut hänen olevan houkutuslinnun, tanssijan, noidan, jonka saattoi myydä tai ostaa. Pikemmin niissä oli syvää surumielisyyttä ja väsymystä, jota hän joka kerta koetti salata, kun hänen pelästynyt katseensa näki hirmuvaltiaan lähestyvän.

— Allons! kuului käsky.

Harjoitus alkoi. Tavallisia juoksuja ja ilmakuperkeikkoja, joita joka päivä täytyi uudestaan tehdä, jottei notkeus olisi kadonnut jäsenistä. Napoleonissa näkyi isänsä seuraajan oivia taipumuksia. Joka tilaisuudessa hän ärsytti ja kiusasi sisariaan.

Kun tätä oli kestänyt hetkisen, komennettiin Feliciakin nuoralle. Minä näin hänen vapisevan ja olevan pyörtymäisillään, mutta hän ei uskaltanut vastustella. Tuskin hän pääsi ylös pingoitetulle köydelle, kun häntä alkoi pyörryttää ja hän hyppäsi alas. Ratsuraipan sivallus saattoi hänet jälleen tajuihinsa ja kuuliaiseksi. Hän nousi uudelleen nuoralle, astui muutaman askelen ja hyppäsi taas alas. Kolmannen kerran uudistui sama näky. Hänen piti mistä hinnasta hyvänsä hankkia Bartholdille takaisin laimentuneen yleisön suosio. Mutta tällä kolmannella kerralla hän olisi pudonnut, ellei odottamaton pelastaja olisi ilmestynyt hänen rinnalleen. Stanislaus seisoi hänen vieressään, ojensi hänelle kätensä ja nosti hänet alas.

Molière on Harpagonissa soitellut ihmissydämen kieliä. Minä tunsin samantapaista katsellessani herra Bartholdia tuona silmänräpäyksenä. Jos hän olisi totellut luonnonviettiään, hän olisi repinyt palasiksi tuon vihaamansa vastustajan, joka jo toistamiseen uskalsi uhmata hänen raivoaan. Mutta hän oli liikemies, hän ymmärsi, että hän voi kenties voittaa jotakin, ja hän malttoi mielensä. Vieläpä hän kumartaen pyysi anteeksi käytöstään. Hän oli toivonut Liisin jo parantuneen, mutta näkikin hänen vielä olevan heikon ja lupasi olla häntä enää häiritsemättä.

Stanislaus kohteli häntä kuin palvelijaa. Kokematon nuorukainen totteli ylenkatseen luonnollista tunnetta eikä aavistanut, että tuosta miehestä, joka tieten tahtoen antoi nöyryyttää itseään, saattoi tulla vaarallinen vihollinen, jos hän pettyi laskelmissaan.

Minä päätin puhua asiasta. Samana päivänä juodessamme illalla teetä minä sanoin Stanislaukselle:

— Mitä ajattelet herra Bartholdista?

— Hän on koira, vastasi hän.

— Hänellä on hampaat. Varo itseäsi!

— Silloin hän saa maistaa ruoskaa.

— Se kyllä saattaa käydä päinsä, niin kauan kuin hän vainuaa lihapalaa. Mutta kerran hän vaatii sen saaliikseen.

— Silloin hänet ajetaan pois.

— Se ei ole niinkään helppoa. Vielä kerran sanon: varo itseäsi!
Nälkäiset pedot purevat.

Stanislaus oli vaiti.

— No, mitä pidät hänen Liisistään? Kaunis tyttö, eikö niin?

— Sairas.

— Etkö pelkää hänen voivan käydä sinulle vaaralliseksi, jos hän paranee?

— Hän on onneton.

— Ja tahdotko sinä vielä kerran pelastaa hänet?

— Jos vain voin.

— Stanislaus, sanoin minä, pidätkö minua vilpittömänä ystävänäsi?

Hän nyökäytti ääneti päätään.

— Jos pidät minua vilpittömänä ystävänäsi, jatkoin minä, niin usko miestä, joka on nähnyt enemmän elämää kuin sinä. Tuollainen tuttavuus on ollut isäsi ja setäsi onnettomuutena. Tuollainen tuttavuus on vaarallinen niiden suhteitten tähden, joihin mies kietoutuu, ja vielä vaarallisempi liiton tähden, joka tehdään kummankaan toistaan tuntematta. Minä en puhu sinun sotilasurastasi; tiedäthän, ettei pidetä tarkkaa lukua ohimenevistä tuttavuuksista, mutta että ollaan sitä arempia muitten suhteen. Minä varoitan sinua tytöstä, joka on kasvanut mitä kirjavimmissa olosuhteissa saamatta mitään kokemusta siitä, mikä tekee perhe-elämän onnelliseksi. Sinä tunnet isän: mitä luulet sellaisen isän tyttärestä?

Heleä puna nousi Stanislauksen kasvoille, ja hän vastasi:

— Ei hän ole hänen tyttärensä!

— Mitä? Oletko varma siitä?

— Hän on syntynyt Milanossa. Isä, upseeri, kaatui taistelussa, äiti kuoli köyhyydessä, lapset jäivät turvattomiksi, sukulaisten taakaksi. Felicia myytiin kuuden vuoden ikäisenä, hänet opetettiin tanssimaan nuoralla. Nälkää ja pimeä huone palkaksi, milloin ei onnistunut, konvehteja, milloin onnistui… Sittemmin kehitettiin uutteruutta ja edistystä ratsuraipalla… Kaksitoistavuotiaana hän näki jälleen kotikaupunkinsa. Hän käveli silloin köydellä, joka oli pingoitettu kadun yli kahden viisikerroksisen talon välille… Kuuli kirkon uruista kajahtavan De profundis virren … sielumessun. Hän toivoi olevansa vainajan sijassa. Hyppäsi alas nuoralta, sillä hän ei tahtonut pudota päälaelleen… Näki punertavan pilven ja valkosiipisen lapsen, joka otti hänet vastaan hänen pudotessaan… Suistui olkikuormaan eikä vahingoittunut… Sai sitten kolme päivää nähdä nälkää, niin että oli kuolla.

Ei koskaan ystäväni Stanislaus ollut tuhlannut niin monta sanaa kenellekään kuulijalle, ellei ehkä mekaanista tehtävää selittäessään. Hän puhui kiivaasti, pysähdellen kuin ihminen, joka sanasta sanaan muistelee, mitä on kuullut toisen kertovan ja mikä on tehnyt syvän vaikutuksen hänen mieleensä. Minä lausuin arvelun, että sillalta hyppääminen oli tapahtunut samasta syystä kuin aikaisemmin nuoralta syöksyminen. Hän myönsi sen, mutta huomautti, että Felicia oli tällä kertaa loukannut päänsä. Hän uskoi tällöin saavansa kuolla ja tunsi sentähden itsensä onnelliseksi.

— Ja mitä sinä aiot tehdä? kysyin minä kaiken tuon onnettomuuden liikuttamana.

— Nähdä hänen kuolevan, jos hän kuolee. Muussa tapauksessa pelastan hänet.

— Eikö sopisi lähettää Penttulan Liisu häntä hoitamaan?

Stanislaus mietti muutaman silmänräpäyksen ja käski sitten satuloida ratsunsa.

— Lähdetkö Penttulaan?

— Lähden.

— Mitähän herra Barthold siitä sanoo?

— Hän on minun koirani, vastasi nuorukainen ja heittäytyi samassa satulaan.

Penttulan Liisu rupesikin hoitamaan sairasta tyttöä, ja hoitaminen onnistuikin niin hyvin, että haavoittunut pää nopeasti parani ja voimat palasivat. Stanislaus oli tuon tavattoman luottamuksen puuskan jälkeen, johon minä hänet pakotin, käynyt jälleen yhtä umpimielisen äänettömäksi kuin ennen, mutta minä tiesin hänen joka päivä käyvän sairaan luona kenenkään sitä estämättä. Herra Barthold näytti todellakin olevan hänen tottelevainen koiransa. Minä ymmärsin nyt paremmin silmänkääntäjän tuumat. Miksi hänellä oli niin kiire myydä kultalintunsa, joka tuotti hänelle enemmän, kuin kukaan ostaja oli mahdollisesti hänestä maksava? Siihen ei ollut syynä pelko, josta hän puhui, nimittäin että tyttö häneltä karkaisi, sillä siksi hyvin vartioitiin häntä, vaan pelko, että tyttö karkaisi elämästä. Hänen epätoivoisen uhrinsa toinen yritys vapautua orjan elämästä oli opettanut hänet pelkäämään tuota lasta, jota hän oli julmasti rääkännyt — pelkäämään hänen päätöstään, että kuolema on parempi kuin niin onnettoman elämän kärsiminen. Hän oli tytössä menettävä suuren pääoman, mutta hän tahtoi kuitenkin saada siitä hyvästä jotakin voittoa.

Ja nyt muuttui äkkiä hirmuvaltiaan käytös uhriinsa nähden. Hän alkoi kohdella hyvin, liiankin mielistelevästi onnetonta Liisiä, hän koetti edeltäpäin täyttää kaikki hänen toiveensa ja näytti antavan hänelle ennen tuntemattoman vapauden. Stanislaus kävi talossa milloin tahtoi, eikä kukaan näyttänyt siitä välittävän. Rouva Barthold, kasvatusäiti, miehensä kätyri, näytti olevan aivan sokea, vaikka koko kaupunki tiesi, kuka luutnantin lemmikki oli.

Minä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille: niin ja niin ovat asiat. Teidän poikanne, vapaaherratar, on vain luullut tottelevansa synnynnäistä jalomielisyyttään. Hän tahtoo pelastaa onnettoman, mutta on itse vaarassa, ja minä olen turhaan varoittanut häntä.

Kohta oli Felicia Barthold niin parantunut, että hän saattoi esiintyä. Hän teki sen niin erinomaisesti, että hän ihastutti kaikki katsojat. Vaikkapa hän ei, niinkuin hänen isäntänsä, orjakauppias, sanoi, olisikaan ollut paras alallaan koko Euroopassa ja Amerikassa, niin oli hän kieltämättä parhaita. Minä olin nähnyt hänen ammattiinsa kuuluvia maailmanmainioita viekoittavia kutsulintuja, mutta en koskaan nuorallatanssijan tekevän niin ihmeellisen notkeasti ja niin luontevan suloisesti vaikeimpiakin liikkeitä notkuvalla polullaan. Hän tanssi niin sulavan kevyesti kuin lapsonen ajaa perhosia takaa. Onni hymyili taaskin Euroopan Herkuleelle, yleisöä tulvi kaupungista ja maalta katselemaan tätä uutta ihmettä; tapeltiin pääsylipuista, joka ilta oli huone ääriään myöten täynnä katsojia.

Mutta kun näin tuon äsken kuolonkalpean, nyt hymyilevän ja kukoistavan lumoojattaren mielistelevän yleisöä vaaralliselta nuoraltaan, tuli mieleeni hirveä epäluulo, heijastus tuosta ihmisten halveksimisesta, joka myrkyttää niin monen maailmanmiehen kokemuksen. Kas, sanoin minä itsekseni, kuinka tuo tyttö, joka tuskin vielä on muuta kuin lapsi, on harjaantunut myymään suloaan kullasta ja sormisuukkosiaan käsien taputuksista! Jos tuon kauniin naamion takana on sielua ollenkaan, niin miten tyhjä, miten punnitsevan petollinen se onkaan! Kukapa takaa, ettei koko tuo liikuttava kertomus menetetystä kodista, vuosikautisista kidutuksista ja kahdesta itsemurhayrityksestä ollut keksitty yhdessä herra Bartholdin kanssa saaliin pyytämistä varten? Minun täytyi saada käsiini tuo pikku noita ja ostaa vapaaksi vanki, jonka hän on kietonut pauloihinsa.

Hän oli hyvin vartioitu; minä tiesin, että seinillä oli korvat jokaisen vieraan käydessä häntä tapaamassa, ja kuitenkin oli minun päästävä puhuttelemaan häntä kenenkään kuulematta. Lähes viikkokausi kului, Stanislaus tuli päivä päivältä äänettömämmäksi, umpimielisemmäksi; jotakin oli tapahtuva, ei ollut aikaa tuhlata.

Sattumalta kuulin Felician joka aamu hämärissä ratsastavan Penttulaan Pervoin seuraamana. Se oli muuten niitä oikkuja, joihin hirmuvaltias nyt niin mielellään suostui, ja jonka selityksenä oli se luonnollinen kiintymys, mitä pelastettu tuntee pelastajaansa kohtaan.

Eräänä syysaamuna kello seitsemän ajoissa minä tulin Penttulaan, sidoin hevoseni pihanurmikon aitaan ja astuin tupaan. Talonväki oli perunanotossa, kuusivuotias tyttö tuuditteli makaavaa lasta ja Pervoi nukkui kuorsaten penkillä. Ääniä kuului peräkamarista, minä avasin hiljaa oven ja näin Liisun ja Felician pöydän ääressä, kaksi kirjaa avoinna edessä.

Lukemiseensa kiintyneinä he eivät havainneet oven aukeamista. Minä pysähdyin paikoilleni kummankaan huomaamatta, ja ihmeekseni kuulin Liisun selittävän Lutherin pienen katkismuksen toista pääkappaletta, ja tuon tuostakin hän etsi siihen liittyvät paikat suuresta Raamatusta. He näyttivät sangen hyvin ymmärtävän toinen toistaan, sillä oppilaan kiihkeä tiedonhalu korvasi hänen kielentaitamattomuutensa.

— Uskotko nyt — sanoi opettaja hellästi kuin äiti — että Jeesus Kristus, totinen Jumala ja totinen ihminen, on sinun Herrasi, joka lunasti sinut, kadotetun ja tuomitun ihmisen ja vapahti sinut kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla verellänsä ja viattomalla kärsimisellänsä ja kuolemallansa, että sinä hänen omansa olisit, hänen valtakunnassansa hänen alamaisenansa eläisit ja häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa palvelisit, niinkuin hän on kuolleista noussut ja elää ja hallitsee iankaikkisesti? Jos sen uskot, niin vastaa niinkuin tässä on!

Felicia vastasi:

— Tämä on totinen tosi.

Samanlaiset kyynelet, jotka kiiluivat hänen silmissään, alkoivat samassa kihota minunkin silmiini. Nyt minä ymmärsin, miksi tyttö, vaikka oli illoin väsynyt, joka aamu oli jalkeilla auringon noustessa.

— Lapsi, jos sen uskot — jatkoi Liisu hellästi katsahtaen häneen — niin on sinun myöskin elettävä sen mukaan. Sinun pitää niin pian kuin mahdollista erota tuosta synnin ja maailman palveluksesta, jossa elät, ja palvella Herraa Jumalaasi siinä, mihin hän sinut asettaa. Mutta jos hän tahtoo vielä jonkin aikaa koetella sinua monenlaisilla kiusauksilla, niin rukoile palavin sydämin isä meidän rukouksen kuudetta ja seitsemättä rukousta. Se vahvistaa sinua, niin että henkesi, sielusi ja ruumiisi pysyvät puhtaina synnin saastutuksesta.

— Mutta minä en voi! sanoi Felicia itkien.

— Mikset voi? Olethan sanonut minulle, että vihaat synninpalvelustasi.

— Mutta minä rakastan erästä, tiedäthän…

— Etkö ole lukenut, että sinun pitää rakastaman Herraa Jumalaasi kaikesta mielestäsi ja kaikesta sielustasi? Jos saat sen, jota rakastat, niin kiitä Jumalaa ja ole onnellinen! Jos et häntä saa, niin kiitä Jumalaa ja kärsi!

— Anna minun kuolla!

— Mitä hullutuksia? torui Liisu käsittäen asian yksinkertaisen talonpoikaisvaimon käytännölliseen tapaan. — Ikäänkuin kuolema olisi kaiken loppu! Jos meille kaikki niin kävisi, kuin taitamattomuudessamme ikävöimme, niin silloinhan sielu saisi kyllänsä menestyksestä. Mutta elämän leipä tulee isoaville ja janoaville eikä kylläisille. Muistan minäkin erään, jota kaikesta sydämestäni rakastin silloin, kun olin nuori ja ymmärtämätön niinkuin sinä. Meri vei hänet, poika paran. Kun sen kuulin, olin juuri leipiä paistamassa, ja kaikki leivät paloivat. Mutta kas, eläähän minun kuitenkin täytyi, ja hyvä on nyt niinkuin on. Ja hyväksi oli minulle, ettei kaikki käynyt niinkuin minä olisin tahtonut. Tietysti sinun pitää elää.

— Anna minun elää sinun luonasi, Liisu! Minä olen sellainen kummallinen ihminen, että minussa on kaksi sielua. Kun olen sinun luonasi, nöyrtyy toinen sielu ja sanoo aamen; kun en ole sinun luonasi, tanssii toinen sielu nuoralla, mutta eipä aikaakaan, niin se yht'äkkiä hyppää pimeään hautaan.

Juuri silloin Pervoi heräsi, ojenteli jäseniään, haukotteli ja katsoi kelloaan. Minä vetäydyin ovelta, kävin istumaan penkille ja kuulin ilvehtijän huutavan: Lähdetään! — Hän oli nähtävästi se toinen sielu, joka oli maata jyristänyt Lutherin katkismuksen aikana ja joka oli kerran hyppäävä maan pingoitetulta köydeltä päistikkaa pimeään iankaikkisuuteen.

Felicia tuli itkusilmin kamarista, sanoi jäähyväiset ja meni ohitseni vieraasti kumartaen. Pervoi seurasi häntä katsoen minuun syrjäsilmällä ja irvistäen. Minä unohdin asiani, jonka tähden olin tullut. Minunhan piti tarjota nuorallatanssijalle kultaa rakkaudesta.

Liisu luuli minua potilaaksi, joita joka päivä kävi paljon hänen luonaan.

— Mitä te olette vailla? kysyi hän.

Minä vastasin, etten minä ollut mitään "vailla", mutta että eräs nuori ystäväni sairastaa rakkaudenhoureita.

— Menkää Lappilan muorin luo, hän parantaa rakkautta, sanoi Liisu halveksivasti. Minä en keitä mitään taikajuomia.

— Mutta te parannatte sieluja ja ruumiita, vastasin minä.

— Herra niitä parantaa. Minä olen vain pesuriepu.

Minä kerroin hänelle, mitä katsoin tarpeelliseksi. Hänen viisaat, levolliset silmänsä näyttivät katsovan lävitseni. Arvattavasti hän tuli vakuutetuksi, että tarkoitukseni olivat rehelliset, sillä hän pyysi minua istuutumaan siksi aikaa, kunnes hän panisi perunapadan tulelle. Väkeä odotettiin kotiin murkinalle.

— Kuinka monta lasta teillä on? kysyin minä.

— Yksitoista, vastasi hän.

— Ja vaikka talous on niin suuri, niin ehditte kuitenkin vielä hoitaa paljon sairaita.

— Vanhimmat tytöt auttavat äitiään.

Hetkisen kuluttua, kun pata alkoi kiehua, kysyi Liisu, mitä minä ajattelen ilvehtijäneidistä. Minä vastasin epäilleeni häntä eilen, mutta uskovani nyt, että hänessä oli jotakin hyvääkin.

— Kuulitteko, mitä hän puhui kahdesta sielustaan?

— Kyllä minä kuulin.

— Sellainen on meidän laitamme. Eikö Paavali sano, että henki taistelee lihaa vastaan ja liha henkeä vastaan? Jumala armahtakoon, kaikissa ihmisissä on valkeaa ja mustaa. Mutta kokonaan valkoista ja kokonaan mustaa ei liene monta; suurin osa on harmaita.

— Hän, joka sanoo itseään tytön isäksi, on kylläkin tarpeeksi musta, huomautin minä.

— Eipä tiedä. Ei saa koskaan tuomita sielua, jonka vielä saattaa vapahtaa. Hänen tyttö pahansa on kirjava. Minkä muunlainen hän olisikaan, kun hän lukee isämeitänsä latinaksi? Sairaana ollessaan hän rukoili neitsyt Mariaa avukseen.

— Hän on katolilainen.

— En tiedä, miksi tuota sanotaan, kun ei ole Jumalaa eikä Vapahtajaa, vaan ainoastaan muutamia pyhimysraukkoja, joihin turvaudutaan. Minä sitä sanoisin pakanuudeksi. Mutta kas, tuuli puhaltaa, kuhun hän tahtoo, niin myöskin Jumalan palava henki. Lapsella on halu oppia Jumalan sanaa, ja luullakseni on huonompiakin kristityitä kuin hän.

— Onko hän kertonut teille elämänsä vaiheista?

— Jonkin verran. Hänellä on lyijyluoti riippumassa kaulassaan. Hänen isänsä oli sotilas, tuo luoti vei häneltä hengen.

— Luuletteko siis, että hän on totuudenmukainen ja rehellinen?

— Kyllä hän on. Tietysti milloin hän ei vain tanssi nuoralla. Silloin hän itse sanoo toisen sielun pääsevän hänessä valtaan, ja Jumala varjelkoon ihmisparkaa siitä sielusta, se on syntiä ja himoa. Ettekö te, herra, voi ostaa häntä vapaaksi orjuudesta?

— Olen sitä ajatellut. Mutta mitä hänellä sitten tehdään? Eihän hän voi mennä naimisiin sen ylhäisen herran kanssa, joka hänet tahtoo.

— Miksei?

— Sentähden, että tytöllä on kaksi sielua. Hän on kunniallinen mies, mutta kuka takaa, ettei hänelläkin ole kaksi sielua?

Liisu mietti, mätti perunoita padasta vatiin, toi pöytään voita, leipää, silakoita ja piimää, katsoi sitten minua terävästi silmiin ja sanoi:

— Pyydättekö te häntä omaa itseänne varten?

— En, sanoin minä levollisesti.

— Niinpä tehkää sitten armeliaisuudentyö. Ottakaa hänet omalletunnollenne, ostakaa hänet vapaaksi. Lähettäkää tuo nuori herra kauas pois ja vaatikaa häneltä varma lupaus, ettei hän palaa ennenkuin kahden vuoden perästä. Jättäkää lapsi minun haltuuni. Minä vien hänet kunnon pappilaan muutamien penikulmien päähän täältä, jossa hänet kasvatetaan niinkuin oma lapsi, ja te pidätte huolta hänen elatuksestaan kaksi vuotta. Sen ajan kuluttua saakoon nuori herra nähdä hänet, ja molemmat päättäkööt sitten, tahtovatko he toisensa. Jos heistä tulee aviopari, niin hyvä on. Jollei, niin tyttö on ainakin saanut kristillisen kasvatuksen. Kyllä Jumala sitten keinon keksii.

Neuvo oli hyvä, ja vaikka epäilinkin Stanislausta, niin olin sen sijaan aivan varma vapaaherratar Elisabetin suostumuksesta. Minä kiitin viisasta vaimoa ja tahdoin pistää hänelle kultarahan käteen.

— Mitä sillä tarkoitatte? kysyi hän.

— Minä olen pyytänyt lääkitystä kahdelle sairaalle sielulle. Ottakaa vastaan ystävän lahja.

— Hakatkaa poikki sormenne, sanoi hän nauraen, taikka taittakaa jalkanne, jos se paremmin miellyttää; minä en silloin kieltäydy. Mutta minä en ota maksua sielunlääkityksestä. Palkitkaa Jumalaa; hänen asiansa se on.

Mies tuli tällöin tupaan mukanaan lapsijoukko, kokonaista yhdeksän kappaletta, jotka iältään olivat kahdenkymmenen ja kolmen vuoden välillä. Kaikki, paitsi kätkyttä kiikutteleva tyttö, olivat olleet mukana mieluisessa perunanottopuuhassa, ja kaikki näyttivät sen näköisiltä, kuin eivät olisi aikoneet jättää muruakaan jäljelle murkinaruoasta. Kuuluisa lääkärivaimo ei tosin ollut koskaan luopunut talonemännän tehtävistä, mutta nyt hän saikin tarpeekseen lääkärinharjoitusta yhdentoista nälkäisen vatsan ruokkimisesta. Minä lähdin, tuntien kunnioitusta kansannaista kohtaan, joka varsin usein saa huolehtia sekä ruumiin tarpeista että sielun ravinnosta.

Ensi huolenani oli Stanislauksen poislähettäminen. Se ei ollut helppoa, mutta sotilaskuri on järkähtämätön. Komppanialle oli tullut vaatekappaleita V:hen; ne tuli jonkun upseerin ottaa vastaan, tarkastaa ja kuitata. Stanislaus valittiin siksi, ja hän lähti synkkänä, mutta lähti kuitenkin. Hänellä ei ollut aikaa edes ilmoittaa lähdöstään lemmitylleen.

Hän luuli ehtivänsä takaisin kolmen päivän kuluttua, mutta minä tiesin, että työ vie ainakin kahdeksan päivää.

Hänen lähdettyään minä kutsuin herra Bartholdin muka katsomaan uutta ratsua, jonka aioin ostaa. Tuo mies oli paitsi kaikkena muuna ollut myöskin ratsutaiturina ja tunsi hevoset perinpohjin.

Hän tuli kuin tulikin, aivan kuin ei häntä olisi koskaan ollut ajettu ulos ovesta, ja huomasi hevosen peräti ala-arvoiseksi. Minä annoin hänen pöyhkeillä tyhmyyteni kustannuksella, ja me pääsimme sitten vähitellen entiseen keskusteluaineeseemme. Kiertoteitse saatoin hänet ymmärtämään, että olin ajatellut asiaa ja että olin ehkä halukas ostamaan tytön Stanislaukselle, jos Barthold näkisi hyväksi olla kohtuullinen vaatimuksissaan.

Hän vastasi, ettei hän enää myy tyttöä mistään hinnasta. Nähtävästi hänen rohkeutensa oli kasvanut Felician uuden menestyksen johdosta. Mutta minä tunsin, mikä hän oli miehiään, ja aloin hieroa kauppaa kuin kauppapuodissa. Neljä tuhatta ruplaako?

Hän nauroi.

Kuusi tuhatta?… Kahdeksan tuhatta?… Hän tuskin viitsi vastata.

Kymmenen tuhatta?… Tällöin hän selitti irvistäen, että jos minä tahdon lukea hänelle käteen viisikymmentä tuhatta ruplaa, niin hän ehkä saattaa ruveta ajattelemaan asiaa.

Mitä minun oli tehtävä moiselle petolinnulle? Hän näki edessään halukkaan ostajan, jonka hän tahtoi kyniä aivan paljaaksi. Eikä ostajassa ollut edes kylliksi kauppiasta, jotta hän olisi keksinyt kaikki tuollaisessa kaupassa tavalliset temput. Keskustelun päätökseksi tuli kuten edelliselläkin kerralla, että Herkuleen luultu saalis ajoi hänet ulos ovesta.

Muutamia päiviä kului, ja sillä aikaa kävi ilokseni Penttulan Liisu luonani. Hän ilmoitti Felician odottavan kiitollisuuden kyynelin vapauttaan, mutta samalla olevan epätoivoisena ritarinsa poissaolosta, mitä hän piti rakkauden kylmenemisenä. Ja tuon epätoivon vallitessa "toinen sielu" taas pääsi aika ajoin hallitsemaan lapsi raukassa.

Minä tunnustin, että minun kekseliäisyyteni oli lopussa. Eihän sitä noin vain saata heittää viittäkymmentä tuhatta ruplaa ahneen verenimijän kitaan. Mitä oli tehtävä?

— Odottakaa ja rukoilkaa, vastasi Liisu ujostelematta.

— Mutta muutaman päivän kuluttua on liian myöhäistä!

— Niin sanovat ne, jotka uskovat sattuman maailmaa hallitsevan, vastasi viisas vaimo halveksivasti. — Oletteko nähnyt kenenkään, joka rukoilee palavin sydämin, joutuvan häviöön? Luuletteko Jumalan antavan lapsi raukan joutua ruumiineen ja sieluineen turmioon, lähettämättä mitään sitä estämään? Herra voi kesyttää jalopeurat ja tiikerit; jos hän on määrännyt teidät aseekseen, niin ryhtykää asiaan silloin, kun hän säätää, ja tyttö on vapaa!

Minun uskoni ei ollut kyllin vahva niin suuren luottamuksen kannattajaksi, mutta minä päätin odottaa.

Vapaaherratar Elisabetilta saapui kirje. Hän lähetti minulle valtakirjan, joka antoi minulle luvan toimia hänen asiamiehenään, sekä kymmenen tuhannen vekselin, ja lupasi tulla itse, jos minä katson sen tarpeelliseksi.

Sillä välin herra Bartholdin näytäntökausi lähestyi loppuaan; suosiollisinkin yleisö saattoi viimein kyllästyä. Herra Barthold huomasi sen ja päätti kiskoa viimeisenkin rovon jollakin aivan eriskummallisella uutuudella, joka oli saava kuivumaisillaan olevan tulolähteen tulvilleen.

Ihmeellinen näky hämmästytti eräänä aamuna kaupunkilaisia. Kauniit naiset, jotka asuivat toisessa kerroksessa, heräsivät siihen, että käsittämättömällä tavalla koputeltiin kadunpuoleiseen ruutuun ja näkivät kauhukseen outojen kasvojen kurkistavan sisään ikkunoista, joita he olivat oppineet pitämään kaikilta uteliailta silmiltä turvattuina. Pelästyneet äidit riensivät aamupukimissaan ottamaan selkoa tuosta ilmiöstä ja näkivät kolmen hirveän pitkäsäärisen miehen sinijuovaisine housuineen kuljeskelevan kadulla päät kattojen tasalla. Herra Barthold näet poikineen käveli puujaloilla jakamassa sen illan näytännön ilmoituksia. Ilmoituksissa luvattiin "viimeinen esitys" uskomatonta puujaloillatanssimista ja hirveitä ilmahyppyjä. Herra Barthold lupasi syödä mieliruokaansa hehkuvaa rautaa, neiti Gouvernina hyppää ristiin asetettujen pistinten yli, neiti Felicia viskelee nuoralla tanssiessaan teräviä veitsiä, ja nuoret herrat lupasivat esittää "ilmassa lentävää intiaania" bengaalitulien valossa.

Herra Bartholdin onnistui vielä kerran saada huone katsojia neljättäosaa vaille. Minä tarkastelin Feliciaa saadakseni selville, minkä sielun vallassa hän oli. Nyt hänellä ei ollut aikaa huolehtia ensimmäisestä sielusta; hänen täytyi omistautua kokonaan toiselle sielulle, sillä elämä oli kyseessä. Kun hän nuoralla seisoessaan heitteli yht'aikaa ilmaan kuutta raskasta, teräväkärkistä ja kirkkaaksi hiottua veistä, siepaten niitä vuorotellen kiinni varresta, ymmärsin minä, että vähinkin tarkkaamattomuus olisi ollut varma kuolema. Mitä julmaa elämällä leikkimistä! Kukapa takasi, ettei epätoivoinen tyttö tahallaan kumartuisi taapäin ja antaisi julman aseen lävistää sydämensä? Minä olin valmis näkemään mitä tahansa.

Mutta Felicia suoritti vaarallisen leikin vahingoittumatta, ja kun hän hypähti alas, otettiin hänet vastaan myrskyisin kättentaputuksin, ja hän kiitti yleisöä tutuin kumarruksin ja sormisuukkosin, kuten hänet oli opetettu tekemään. Hän oli taas nuorallatanssija — ei jälkeäkään ollut nähtävissä itkevästä parannuksentekijästä, joka tunnusti Lutherin katkismusta. Kaikki tuossa tytössä oli taaskin suloa, hymyä, bajadeerin keimailua ja valhekullan helyä. Mitä minun oli ajateltava hänestä?

Entiset epäilykseni palasivat. Minä luulin näkeväni herra Bartholdin kasvojenilmeestä, että hänen uusi voittonsa oli koroittava hintaa, ja päätin katkeroituneena päästää hänet menemään pettynein toivein.

Oli perjantai. Sunnuntaina tai maanantaina Stanislaus saattoi tulla takaisin. Kuitenkin tapahtui, kuten jo saattoikin aavistaa: herra Barthold ei tahtonut antaa sellaisen tuottavan päivän kuin sunnuntain kulua nylkemättä yleisöä "monen pyynnöstä kaikkein viimeisen kerran". Pyhäpäivä, jonka jumalallinen ja inhimillinen laki on määrännyt lepopäiväksi, on kuten tunnettua noitten onnettomien tai turmeltuneitten olentojen ankarin työpäivä, olentojen, jotka tekevät huvin elinkeinokseen.

Niinpä ilmoitettiin jo lauantaina, että neiti Felicia Barthold oli sunnuntaina kello neljä iltapäivällä ottava ylhäisiltä aatelisilta ja korkeasti kunnioitettavalta yleisöltä jäähyväiset kävelemällä pitkin korkealle kirkontornin huipusta kellotapulin tornin huippuun kiinnitettyä köyttä. Vapaaehtoinen maksu oli tuleva hänen hyväkseen —- kaikki tietävät, miten moisten lahjanäytäntöjen laita on — ja sen kokoavat katsojilta joukon nuorimmat jäsenet Perun intiaanien pukuihin puettuina.

Sunnuntai-aamuna löysin sattumalta Stanislauksen kirjoituspöydältä huonolla käsialalla kirjoitetun ja vielä huonommin kokoon kyhätyn kirjelipun, missä kieli oli merkillistä saksan, italian ja venäjän sekoitusta. Sen melkein selvittämätön sisällys kuuluu suomennettuna näin:

"Ensi sunnuntaina täytyy minun kulkea korkeata nuoraa pitkin. Anna minulle silloin merkki, että minua rakastat. Kohota punainen nenäliinasi kolme kertaa ilmaan: kerran armeliaisuuden, toisen kerran rakkauden ja kolmannen kerran uskollisuuden merkiksi. Jollet rakasta minua, valitsen kuoleman."

Ei mitään nimeä. Minä ymmärsin tuon toisen sielun taholta tulevan hätäparkaisun. Minusta näytti, että täten olin saanut merkin toimia, niinkuin lujauskoinen vaimo oli varmasti ennustanut.

Edellisenä päivänä oli eräs ystäväni, notarius Ahlefelt, saapunut kaupunkiin. Minä menin tämän kokeneen ja taitavan lakimiehen luo, ilmaisin hänelle aikeeni, ja hän suostui olemaan avullisena sen toimeenpanemisessa. Me kirjoitimme kaksi kappaletta välikirjaa, jossa herra Barthold sitoutui kymmenen tuhannen hopearuplan korvauksesta luovuttamaan vapaaherratar Elisabetille nyt ja ainiaaksi kaikki oikeutensa akrobaattitanssijaan Feliciaan eli kuten häntä nimitettiin Felicia Bartholdiin ynnä siihen yksityisomaisuuteen nähden, joka tällä ehkä oli; herra Bartholdin tuli samalla sitoutua antamaan kaikki tarpeelliset tiedot mainitun nuoren henkilön syntyperästä ja aikaisemmista elämänvaiheista. — Kaikkia varokeinoja noudatettiin, jotta välikirjasta tulisi täysin pätevä, eikä se ollut muuta kuin Bartholdin ja kahden todistajan nimikirjoituksia vailla.

Kun palasin Ahlefeltin luota, tuli väki paraikaa kirkosta. Eräs vaimo lähestyi minua ja kuiskasi korvaani:

— Hän oli kirkossa, rukoili hartaasti ja itki. Olkaa varuillanne, nyt on aika!

Minä tunsin hänet Penttulan Liisuksi.

Iltapäivällä kello neljän aikaan minä otin kanssani erään upseereistani toiseksi todistajaksi enkä suinkaan unohtanut välikirjaa, valtakirjaa, punaista nenäliinaa, kirjoitusneuvoja enkä Felician viimeistä kirjelippua. Mutta siitä minä ensin tarkkaan pyyhin pois sen merkin selityksen, jota onneton tyttö odotti rakastettunsa uskollisuudesta todistukseksi.

Ahlefelt oli valmiina. Me kolme liittolaista asetuimme aivan lähelle sen teltan ovea, jonka Barthold oli pystyttänyt torille ja jossa hän intiaaneineen oli odottamassa soveliainta rovonkokoamistilaisuutta. Tällä kertaa ei puuttunut uteliaita. Tori, kaikki torinpuoleiset ikkunat, katot, lauta-aidat, kaikki läheisyydessä olevat puut olivat täpö täynnä katsojia; kaikki tirkistelivät tornien välille pingoitettua nuoraa. Se näytti hämähäkin verkon seitiltä korkealla sinisessä ilmassa, ja tuota hiuksenhienoa lankaa myöten oli ihmisolennon astuttava.

Hengenvaaralliset uhkayritykset viehättävät aina. Rohkeus uhmailee niitä, kevytmielisyys ihailee niitä, välinpitämättömyys herää horroksistaan ja oman turvallisuuden itsekäs tunto tylsyttää muitten perikadon ajattelemisen. Se on inhoittavaa leikkiä. Nuorallaan kulkeva Blondin olisi ansainnut kohtalokseen Niagaran pyörteisiin putoamisen. Ei kukaan ole päässyt selville sen inhotimoisen voiman syvyydestä, joka houkuttelee ihmistä nostamaan jalkansa iankaikkisuuden pohjattoman kuilun ylle. Langenneiden enkelien viekkaat äänet toistavat samoja sanoja, jotka kiusaaja lausui temppelin harjalla: hyppää tästä alas! Katso, sanovat ne, sinä olet suuri, sinulla on valta tuhota itsesi! Ja jos uhkayritys on onnellisesti suoritettu, jos Jumala pitkämielisyydessään on rankaisematta antanut itseään kiusata, silloin äänet taaskin kuiskaavat: sinä olet kaksinverroin suuri, sinulla on rohkeutta kuolla ja voimaa elää!

Me kuulimme muutamia ääniä ympärillä olevasta ihmisjoukosta.

— Lähteekö ihminen astumaan tuota langansäiettä myöten? kysyi joku.

— Oh — sanoi toinen — sellaiset ihmiset eivät ole raskaita, ne syövät kerran viikossa.

— Sen tytön saa punnituksi luotipuntarilla, puuttui puheeseen kolmas.
Me olemme nähneet hänen kelluvan veden pinnalla kuin höyhen.

— Ruoskittu hänet on tuonne nousemaan — kuului neljäs ääni sanovan — ja jos hän hengissä pääsee alas, niin häntä ruoskitaan uudestaan. Se on heidän luontoaan, se. He ovat valepukuisia kissoja; heidän täytyy saada selkäänsä, jotteivät kynnet tulisi näkyviin.

Muutamat paheksuivat, että pormestari ja viskaali olivat sallineet tuollaiseen uhkapeliin ryhdyttävän; mutta heidän vastalauseensa häipyivät kuulumattomiin hälinässä: tuossa hän tulee!

Näyttäytyjä ei ollut tyttö, vaan joku poika viikari, joka oli miehekkään hurjapäisenä ennen häntä kiivennyt tornin huippuun, sieltä ylhäältä katsellakseen vaarallista nuorallakulkemista.

— Mikä se tuo valkoinen on, joka nousee ylöspäin pitkin tornin itäsivua? kysyi joku hetkisen kuluttua.

Kaikki katsahtivat sinne päin. Näkyi tytön hahmo, lyhyt, häikäisevän valkoinen hahmo, valkeat alusvaatteet ja kullalla reunustettu, heleänpunainen liivi. Tornin ylimmässä osassa ei ollut sisäpuolella kulkevia portaita. Päästäkseen huippuun täytyi kavuta ulos torninluukusta ja sitten kiivetä ylös tornin seinään lyötyjä, katsojille näkymättömiä rautakoukkuja myöten. Askel askelelta tuhannet silmät seurasivat vaarallista nousua. Hento, valkoinen olento näytti kuin kärpänen nopeasti ja varmasti kiipeävän sileätä seinää myöten siihen paikkaan, missä köysi oli kiinni tornin huipussa, ja siihen hän istuutui muutamiksi silmänräpäyksiksi lepäämään. Hänen kiinnekohtaansa ei näkynyt, joten olisi luullut hänen istuvan ilta-auringon säteellä, joka pilkisti syksyisen taivaan pilvestä.

Herra Barthold nousi lähellä olevan pienen kaivon katolle ja piti tuon lyhyen pysähdyksen aikana jäähyväisnäytäntöön sopivan puheen.

— Korkeasti kunnioitettu herrasväki — julisti hän sekasotkullaan — tässä näette Amerikan ja koko Euroopan kuuluisimman taiteilijan uskaltavan henkensä teidän arvoisaksi huviksenne. Olkaa hyvät, huomatkaa, että nuora on pingoitettu sadankahdenkymmenen jalan korkeudelle maasta ja että se keskikohdalta on notkollaan. Neiti Felicia Barthold astuu tätä nuoraa myöten läntisestä torninhuipusta itäiseen, kiinnittää punaisen lipun itäisen tornin rautaviiriin ja palatessaan samaa tietä tervehtii teitä keskellä nuoraa. Hyvät naiset ja herrat, tämä on neiti Felician jäähyväisnäytäntö; minä suljen hänet teidän suosiolliseen huomioonne.

Tuskin ahne ihmiskauppias sai lopetetuksi puheensa ihmisjoukon hälistessä, kun tyttö tornin huipusta varovaisesti astui köydelle. Tällöin näkyi, että hänellä oli vasemmassa kädessään punaisilla nauhoilla koristettu tasapainotanko ja pieni punainen lippu, joka oli pistetty vyötäisillä olevaan kultanauhaan. Hän näytti niin pieneltä kuin kyyhkynen, kasvoja ei voinut paljain silmin erottaa, mutta ne, jotka katsoivat häntä kiikarilla, luulivat huomaavansa, että hän oli hyvin kalpea. Kuitenkin hänen ryhtinsä oli vakava ja varma. Hän tervehti katsojia sormisuukkosin ja lähti astumaan pitkin nuoraa.

Silloin minä käännyin herra Bartholdin puoleen kysyen, luuleeko hän saavansa tytön takaisin elävänä. Hän vastasi olevansa ihan varma hänen taidostaan.

— Entä jos hän heittäytyy alas? huomautin minä.

Hän rypisti kulmiaan ja vastasi hieman epäröiden, että tyttö kyllä varoo sellaista tekemästä, koska hän oli vannonut neitsyt Marian ja pyhimysten nimeen tottelevansa häntä.

— Se vala ei hänestä nyt enää ole minkään arvoinen, vastasin minä. Hän on nyt protestantti.

Mies iski katseensa minuun ja muuttui muodoltaan. Minä annoin hänelle
Felician kirjelipun.

Miehen tummanharmaat, vaanivat silmät näyttivät yhtaikaa katsovan kolmelle taholle. Hän tuijotti paperiin, tuijotti minuun ja samalla seurasi tytön jokaista liikettä. Hikipisarat kihosivat miehen otsalle, kun hän teeskennellyn pilkallisesti kysyi, mitä tuo tarkoitti ja tiedänkö minä merkin.

— Se tarkoittaa — vastasin minä tuimasti — että minä yksin tiedän merkin ja olen valmis antamaan sen, jos suostutte ehtoihini. Muussa tapauksessa huomannette, ettei Liisinne tule elävänä alas nuoralta.

— Verfluchte Dummheiten! ärähti Herkules koettaen ivahymyllä peittää raivoaan, ja kääntyi minuun selin.

Minä tunnustan, että sydämeni sykki yhtä kiivaasti kuin hänenkin. Mitä minun oli tehtävä, ellei hän suostu?

Laskeutuva aurinko leimahti läntisten pilvien takaa ja valaisi nuorallatanssijan kirjavapukuisen, solakan vartalon hänen askel askelelta muuttaessaan anturan alta liiduttua silkkikenkäänsä eteenpäin hienon hienolla nuoralla, joka joustavasti painui joka astumalta. Felicialla oli nyt tanko oikeassa kädessään, ja hän teki sillä mitä miellyttävimpiä, aaltomaisia liikkeitä. Jos ei tuntenut häntä, luuli hänellä, lapsi paralla, vielä olevan rohkeutta leikkiä tuossa huimaavassa korkeudessa.

Päästyään keskelle nuoraa, missä sen notko oli alimmillaan, hän pysähtyi. Hänen allaan kuulunut hälinä vaikeni yhtäkkiä ihmisten hämmästyneinä katsoessa ylöspäin. Herra Barthold joutui ymmälle, kääntyi aivan hämmentyneenä minun puoleeni ja kysyi:

— Kuinka paljon?

— Kymmenen tuhatta, vastasin minä.

Mies oli vaiti. Luultavasti hänen oli mahdotonta saada kokoon yhtään selvää ajatusta; niin kiintynyt hän oli nuoraan ja tyttöön.

— Tuuli vie hänet, kuului huutoja katsojain joukosta.

Mutta vaikka oli syytä pelätä tuota vaaraa, koska syystuuli alkoi puhaltaa jokseenkin navakasti, ei uhkaava onnettomuus kuitenkaan tapahtunut. Felicia oli vain pitkään tähystellyt allaan olevaa ihmisten vilisevää joukkoa ja alkoi taas varovasti astua eteenpäin. Loppupuolen matkaa hän kulki yhtä onnellisesti kuin alkupuolenkin, ja kohta nähtiin tumman punaisen silkkilipun liehuvan kellotapulin ruosteisen tuuliviirin yllä. Katsojat kajahuttivat äänekkäitä eläköönhuutoja: herra Barthold tuli tajuihinsa ja huomasi olevan oikean hetken lähettää perulaisensa ensimmäiselle ryöstöretkelle.

Sillä aikaa kun Felicia levähti kootakseen voimia paluumatkaa varten, tuli Barthold toisen kerran tarkemmin urkkimaan aikeitani. Hän sai lukea valmiin välikirjan ja selitti "minun tähteni" tyytyvänsä kolmeenkymmeneen tuhanteen ruplaan. Minä pysyin tarjouksessani ja kysyin kylmästi, vaikka sydämessäni kuohui, mitä hän luulee minun tarjoavan kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuolleesta tytöstä. Hän vastasi uhkamielisesti:

— Kuolkoon!

Siinäpä se pulma olikin. Hän tunsi minut, mutta minä tunsin myöskin hänet. Me erosimme vielä kerran asiasta sopimatta.

Felicia lähti paluumatkalle, jota vaikeutti yhä kiihtyvä tuuli ja vielä enemmän se, että hänen nyt täytyi astua länttä ja aurinkoa kohti, joka paistoi suoraan hänen kasvoihinsa, vaikka oli nähtävästi odotettu sen pysyvän piilossa. Minä olin liian kiihtynyt voidakseni silloin käsittää hänen uhkayrityksensä suuruutta, mutta kun vuosia myöhemmin olen sitä ajatellut maltillisemmin, en ollenkaan ymmärrä, mitenkä onnellinen loppu olisi ollut edes mahdollinenkaan ilman korkeampaa sallimusta. Tuskinpa olisi Blondinkaan sellaisten olosuhteitten vallitessa astunut tornista toiseen. Katsojat olivat kuitenkin tyyntyneet ensimmäisestä menestyksestä, ja nenäkkäät poikaviikarit juoksivat aivan nuoran alle, huutaen ottavansa kopin, jos mamsseli hyppää alas.

Felicia oli taas päässyt keskelle nuoraa ja pysähtyi yhtä äkkiä kuin edellisellä kerralla. Kiikareilla näki hänen kauniin, tummakutrisen päänsä hitaasti kääntyvän ikäänkuin tarkasti silmäilemään alla olevia väkijoukkoja. Silloin kuulin herra Bartholdin käheän äänen kuiskaavan:

— Kaksikymmentä tuhatta!

Nuorallatanssija seisoi muutamia silmänräpäyksiä suorana ja liikahtamatta.

— Hän on väsyksissä! Hän levähtää! hälisi ihmisjoukko.

— Aurinko häikäisee häntä! mumisivat toiset.

Samassa silmänräpäyksessä nähtiin jonkin valkoisen- ja punaisenkirjavan esineen putoavan ylhäältä tuulen kannattamana kaaressa maahan. Väkijoukko vaikeni. Felician tasapainotanko oli pudonnut kalisten kivikkoon.

Herra Barthold seisoi rinnallani ja tarttui käsivarteeni. Minä tunsin hänen kätensä vapisevan, kun hän kuiskasi:

— Välikirja! Minä kirjoitan!

Me olimme valmiina. Ei koskaan ole välikirjan alle nopeammin kirjoitettu. Ystäväni pitäessä huolta nimistä minä nousin kaivon kannelle antaakseni sovitun merkin. Tyttö ei nuoraltaan voinut tuntea kasvojani, mutta sen sijaan hän erotti univormuni. Mutta punaista nenäliinaa ei ollut missään. Taskuvarkauksista ei tiedetty mitään tuossa hiljaisessa maaseutukaupungissa; liina lienee pudonnut meidän tunkeutuessamme väkijoukon läpi. Ja tuollaisesta mitättömyydestä riippui ihmishenki! Siinä seisoin voimattomana, epätoivoisena, joka hetki odotellen valkoisen kyyhkysen levittävän siipensä lentoon — tuohon kolmanteen hyppäykseen, joka oli oleva viimeinen.

Herra Bartholdin aavistus näytti levinneen koko yleisöön. Kauhu kuvastui kaikista kasvoista. Muutamat hiipivät pois päästäkseen näkemästä putoamista; toisia vietiin pois pyörtyneinä; moni sadatteli jumalatonta uhkayritystä. Katsojat näyttivät olevan varmoja siitä, että tyttö oli väsynyt ja että hän on auttamattomasti hukassa, ellei kyllin nopeaan saada levitetyksi palopurjetta hänen alleen.

Hento, valkoinen olento, jonka ääripiirteet näkyivät kiitävää pilveä vasten, seisoi pitkän hetken suorana; sitten hän kävi nuoralle istumaan. Minun ei tarvitse muistuttaa, miten suurta varovaisuutta ja taitoa tuo temppu kysyy. Pitäessään milloin toisella, milloin molemmilla käsillään kiinni nuorasta, joka kiikkui tuulessa, hän näytti ainoastaan lepäävän. Jotkut käsittivät sen keimailuksi; kuului joitakuita eläköönhuutoja. Minä ymmärsin, että onneton tyttö vielä mahdollisimman kauan odotti merkkiä.

Silloin näkyi tornin kulmasta punainen nenäliina kohoavan ilmaan… ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran. Oli kyllä näkynyt valkeita nenäliinoja liehumassa; mikä onnellinen sattuma oli niistä yhden värjännyt punaiseksi?

Seuraukset näkyivät heti. Felicia Barthold oli päättänyt elää. Erittäin varovasti hän nousi seisomaan, tervehti yleisöä ja lähti viimeiselle, kaksin verroin vaaralliselle vaellukselleen aurinkoa ja tuulta kohti läntiseen torniin. Milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellään tasapainoa säilytellen hän suojeli toisella kädellään silmiään auringolta. Hänen ruumiinsa joka nivel näytti olevan joustin, joka liike painolakien täysin matemaattisen laskelman tulos. Minä olin nähnyt maailman kuuluisimpia akrobaatteja, mutta en koskaan mitään tämän kaltaista; se oli vertoja vailla oleva mekaaninen tehtävä. Ja mitä olivat kuitenkaan mekaniikka ja painolait sen rohkeuden ja mielenmaltin rinnalla, joka tarvittiin moisen matkan onnelliseen suorittamiseen.

Felicia pääsi läntiseen torninhuippuun, lepäsi siellä vähän kauemmin kuin ennen, mutta oli kymmenen minuutin kuluttua, katsojain riemuitessa ja perulaisten kokoillessa saalista, taas alhaalla maassa.

Hän oli nyt meidän omamme. Minä tahdoin ensimmäisenä ilmoittaa hänelle hänen vapauttamisestaan, mutta huomasin odottamatta toisen ehtineen ennen. Stanislaus oli palannut yötä päivää ratsastaen ja saapunut näyttämölle juuri parhaiksi ehtiäkseen vielä huiskauttaa nenäliinansa ilmaan. Minä kuulin sittemmin, että tuo punainen liina oli ollut tuntomerkkinä Felician esiintyessä Bartholdin näytännöissä.

Stanislaus piti pyörtynyttä tyttöä sylissään. Liiallinen ponnistus ja hermojen jännitys, joka yksin oli pysyttänyt hänet nuoralla vaarallisen matkan viime osalla, olivat kokonaan menehdyttäneet hänet, kun hän pääsi maahan. Minä ilmoitin muutamin sanoin ystävälleni, että Felicia on vapaa, ja valmistauduin viemään hänet Penttulaan.

Silloin herra Barthold ilmestyi vielä kerran anastamaan saalistaan.
Minä huomautin, että hän unohti kauppakirjan.

— En minä sitä ole unohtanut, vastasi hän, mutta minä en vielä ole kuitannut korvaussummaa.

— Tässä on vekseli koko summasta! Hän tarkasti paperia ja vastasi:

— Mahdollisesti vekseli on hyvä, mutta minulle kelpaa vain käteinen raha.

Mitä oli tehtävä? Vekseliä ei voitu lunastaa sunnuntai-iltana, ja minun täytyi toistaiseksi jättää voimaton tyttö hirmuhaltijansa huostaan, mutta päätin seuraavana aamuna vaatia hänet vapaaherratar Elisabetille.

Maanantaiaamuna onnistui minun eräältä kauppiaalta saada vekselin summa suurimmaksi osaksi Venäjän kultarahassa, jonka tiesin voimakkaasti tehoavan tuohon ihmiskauppiaaseen. Kello kymmenen Stanislaus ja minä saavuimme herra Bartholdin luo kantaen kultaa, joka oli lunastava orjan vapaaksi orjuudesta.

— Hän on teidän vallassanne, sanoi herra Barthold kylmästi. — Etsikää häntä, mistä mielenne tekee. Minun luonani hän ei ole. Hän lähti pois viime yönä, enkä minä tiedä minne.

Jo ennestään kuohuksissa oleva Stanislaus raivostui noista sanoista niin, etten koskaan olisi odottanut tuon äänettömän mietiskelijän voivan niin kiihtyä. Yhtäkkiä hän tempasi miekkansa ja syöksyi Bartholdia kohden huudahtaen:

— Koira, sinä olet tappanut hänet!

Kokematon Stanislaus parka ei tuntenut koiraa, jota hän tähän asti oli ruoskinut. Ennenkuin minä ehdin estää, tarttui Barthold häneen kiinni herkulesmaisin voimin, ja hurjaa painiskelua kesti, kunnes Stanislaus kaatui maahan, vasemmassa kyljessä syvä verta vuotava haava.

— Jos minä olen sinun koirasi, niin minä olen kauan vainunnut askeliasi, ja nyt tunnet minun hampaitteni jäljet! riemuitsi Herkules säkenöivin silmin. — Herra kapteeni, te voitte todistaa, että tuo poika ahdisti minua teräaseella ja haavoitti itseään omalla miekallaan!

Hänen viime sanojaan minä en uskonut, vaan epäilin heti, että taitava silmänkääntäjä oli kätkenyt tikarin nuttunsa hihaan. Mutta mitään ei voitu todistaa. Bartholdin rengit syöksyivät sisään, aseina rautakanget, ja minä olin onnellinen, kun sain ystäväni pelastetuksi hengissä. Hän oli hyökännyt; asiasta ei ollut hyvä nostaa melua.

Stanislaus vietiin asuntoomme: lääkäri sanoi vasemman keuhkon olevan lävistetyn. Minä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille. Kun hän saapui kymmentä päivää myöhemmin — sillä kirjeet kulkivat ja matkat sujuivat siihen aikaan hitaasti Suomessa — oli Stanislaus melkein kuolemaisillaan. Ankara tulehdus, joka aiheutui keuhkon haavasta, uhkasi lopettaa hänen päivänsä. Lääkäri ei sanonut enää olevan mitään toivoa; me kutsuimme Penttulan Liisun.

Minä en suinkaan katso olevani oikeutettu puolustamaan kaikkia "viisaita akkoja", sillä lääkäri tekee epäilemättä oikein pitäessään silmällä ilkivaltaa, jota monin paikoin heidän parannusmenettelyissään harjoitetaan. Mutta yhtä väärin on minusta, jos lääkäri teorioidensa näkökannalta hylkää kaiken, mitä hän ei ensin ole tarkoin tutkinut. Puolet hänen toiminnastaan on otaksumia, kokeita. On oppimattomia naisia ja oppimattomia miehiä, joille luonto on suonut tarkan silmän huomaamaan ihmiselimistön häiriöitä ja jotka pitkällisen harjoituksen avulla, ehkäpä monen ihmishengenkin hinnasta, ovat viimein tulleet tietämään paljon, mitä lääkäri ei koskaan löydä kirjoistaan. Penttulan Liisu oli tällainen valtakirjaa vailla oleva luonnonlääkäri, mutta taudinmäärittelyssä tarkkasilmäinen ja nopea käsittämään parannuskeinot, ja ne ominaisuudet ovat monesti saattaneet lääkärien teoriat häpeään ja vastoin heidän ennustuksiaan muuttaneet varman kuoleman kukoistavaksi elämäksi. Hän tiesi ruumiin lääkkeitä, mutta samalla myöskin sielun lääkkeitä, joita lääkäri ei tunne, ja hän oli niitä, jotka mieluimmin lääkitsevät molempia yhtaikaa, koska nuo ihmisen molemmat puolet ovat hänen mielestään niin likeisesti yhteydessä keskenään, ettei toisen parantaminen onnistu ilman toisen parantamista. Juuri tämä puute, mitä anatomiasalin alustaviin opintoihin tulee on vajavaisuus, jonka lääkärit ja fysiologit sittemmin voivat ainoastaan osaksi korvata pitkäaikaisella kokemuksella. Onnettomat ne potilaat, joiden lääkäri on tutkinut ihmistä ainoastaan haaskana!

Penttulan Liisu käytti aluksi vesikääreitä poistaakseen tulehduksen, ja kun se onnistui, seurasi järjestyksessä sielun lääkitys. Minä en ryhdy kuvailemaan hänen parannustapaansa; ensiksi oli saatava mielikuvitukselle lepoa ja rauhaa, poistettava kaikki se, mikä saattoi häiritä tai kiihoittaa. Äiti istui sairaan vuoteen ääressä ja kohteli häntä kuin pientä lasta, lauloi hänen rakkaimpia lapsuudenlaulujaan ja muistutti mieleen aikaisempien vuosien puoleksi unohtuneita armaita muistoja. Ja kun hänen pikku poikansa näin aivan vähitellen taas kasvoi nuoruuden intohimoja tuntemaan, oli nuo sielun lämmittävät ja tuhoisat liekit vaimennettava terveellisten sulkujen sisään. Feliciaa ei saatu haihtumaan hänen mielestään, hänet oli vain asetettava kauas toivon etualalle. Häntä tarvittiin, jotta sortunut nuorukainen saisi voimaa parantua ja rohkeutta elää; hän oli sentähden kerran tuleva takaisin, mutta ei vielä.

Minä en aikonut antaa tytön kadota teille tietämättömille. Heti kun olin huolehtinut ystäväni ensi hoidosta, lähdin herra Bartholdin luo mukanani ne kaksi todistajaa, jotka olivat kirjoittaneet välikirjan alle. Me yllätimme Herkuleen hänen juuri ollessaan nousemassa matkavaunuihinsa. Hänelle ilmoitettiin, että hevoset voitiin päästää valjaista; hänen ei sallittu lähteä kaupungista, ennenkuin hän oli luovuttanut vapaaherratar Elisabetin omaisuuden, joka oli uskottu hänen haltuunsa. Tuon uhkauksen hän otti vastaan ensin uhmaillen, sitten rukouksin. Mutta ei tarvittu muuta kuin kaupungin pienoinen poliisivoima, kaksi portille asetettua miestä, niin mies tuli vakuutetuksi, että hänen luikertelemis- ja pakoonpyrkimisyrityksensä olivat aivan turhia. Hän tunnusti välikirjanteon jälkeisenä yönä lähettäneensä Felician vaimonsa vartioimana lähimpään kaupunkiin, jotta he sieltä tilaisuuden tullessa pyrkisivät Ruotsin puolelle.

Bartholdin täytyi heti lähettää Pervoi noutamaan tyttöä ja jäädä itse vartioituna panttivangiksi. Kuuden päivän kuluttua tyttö löytyi, korvaussumma maksettiin ja kuitattiin, Felicia Barthold annettiin vapaaherratar Elisabetin haltuun. Joko sitten Herkules tyytyi siihen, mitä ei kuitenkaan enää käynyt muuttaminen, taikka kirkkaat kultarahat saattoivat hänet lempeämmälle mielelle, yhdentekevää: hän ilmoitti kuin ilmoittikin, luullakseni niin tarkkaan kuin tiesi, Felician syntyperän ja aikaisemmat vaiheet. Hänen kotipaikkansa oli Milano ja oikea nimensä Conti, ja hän oli aatelista juurta ja kaukaista sukua samannimiselle Bourbon-suvun ruhtinashaaralle. Isä, Itävallan palveluksessa ollut upseeri, oli ollut onnettomassa avioliitossa huonomaineisen tanssijattaren Sidonia Maleschalchin kanssa, ja kun hän kaatui sodassa, turmeltui hänen vaimonsa, Felician äiti, yhä enemmän. Äidin kuoltua kurjuudessa hänen yhtä rappiolle joutuneet sukulaisensa ottivat Felician haltuunsa ja viimein myivät hänet kuuden vuoden ikäisenä Bartholdille. Tietysti Felician oli muka kaikesta kiittäminen kasvatusisäänsä ja yhtä varmasti Barthold muka nyt oli tehnyt hyvin huonot kaupat.

Näiden selitysten jälkeen herra Barthold päästettiin matkustamaan kaupungista kultakuormineen. Sittemmin en ole tästä Euroopan Herkuleesta kuullut muuta kuin että hänet parin vuoden kuluttua ryösti ja murhasi Venäjällä hänen oma uskollinen Pervoinsa. Hänen nuorempi uhrinsa, Gouvernina parka, jota minä en voinut pelastaa, jatkoi vaarallista tointaan Felician seuraajana ja kuoli Bremenissä niiden pistimien lävistämänä, joiden yli hän monen monta kertaa ennen oli vahingotta tehnyt hengenvaarallisia hyppyjään.

Felicia oli palatessaan kuin huumaantunut. Hän ei voinut käsittää outoa vapauttaan; hänen kaksi sieluaan taistelivat ankaraa taistelua keskenään. Mitään muuta hän ei halunnut kuin nähdä Stanislausta, ja hän saikin nähdä sairaan nukkuvana minun läsnäollessani. Felician hellyys oli liikuttava ja vaikutti suuresti vapaaherratar Elisabetiin, kun minä kerroin siitä hänelle.

Ah, tuolla uudella ystävällä ja suojelijalla oli itsellään kova taistelu kestettävänä. Hän oli kalvennut, kun ensi kerran kuuli Sidonia Maleschalchin nimen; siihen oli syytäkin, sillä sama nainen oli kerran tuottanut hänen miehelleen niin katkeria kärsimyksiä, tehnyt hänet naistenvihaajaksi ja nyt tyttärensä välityksellä vielä kuoltuaankin häiritsi perheen rauhaa.

Lähes viikkokauden vapaaherratar Elisabet pysyi taipumattomana, kieltäytyen tapaamasta tuota kasvatustytärtään, joka oli ehkä liittyvä häneen vielä lähemmin.

— Lähettäkää pois hänet, minä kyllä pidän huolta hänestä!

Mutta sitäpä ei Felicia tarvinnut. Hän tarvitsi äitiä, jota hänellä ei ollut koskaan ollut, ja rakkautta, jota hän ei ollut koskaan kokenut, ennenkuin hänen katseensa kohtasi nuorukaisen katseen pauhaavan kosken rannalla. Hän tunsi itsensä hyljätymmäksi kuin koskaan ennen; minkä arvoinen on vapaus siitä, joka tuntee olevansa yksin maailmassa?

Olipa hänellä kuitenkin eräs, joka ryhtyi hänen asiaansa ajamaan.

— Älä itke! sanoi Penttulan Liisu. Ylhäisillä rouvilla on omat päähänpistonsa, mutta minä sanon heille: ei riitä, että vetää lapsen järvestä, sitä on myöskin lämmitettävä sylissä.

Ja Penttulan Liisu virkkoi vapaaherratar Elisabetille, kun he molemmat eräänä yönä valvoivat sairashuoneen viereisessä kamarissa oven ollessa raollaan:

— Miksi te, vapaaherratar, ette tahdo nähdä kasvatustytärtänne?

— Koska hänen näkemiseensä liittyy tuskallisia muistoja, vastasi vapaaherratar Elisabet kartellen.

— Sitäpä juuri ajattelinkin, sanoi tytön suojelijatar. Mutta kun Jumala lähettää meille laupeudentyön suoritettavaksi, niin hän ei tahdo, että se jätetään keskeneräiseksi. Kas, nyt te, vapaaherratar, kasvatatte omaa lastanne toisen kerran mieheksi. Jos jätätte hänet palkatun hoitajan varaan, niin hän kuolee. Jos jätätte puolikuolleen lapsen maailman huostaan, palkattuihin käsiin, niin se kuolee henkisesti ja on vielä kerran hyppäävä koskeen. Ilvehtijästä voi jotakin tehdä, näettekös. Mutta hänellä on sielu, jonka Jumala antoi hänelle, ja toinen, jonka kiusaaja pani häneen hänen köydellä tanssiessaan. Tahdotteko te, vapaaherratar, ottaa vastataksenne, jos se toinen sielu pääsee hänessä valtaan?

Seuraavana päivänä Felicia pääsi ylhäisen rouvan puheille. Hän heittäytyi vavisten vapaaherratar Elisabetin jalkoihin, suuteli hänen kättään ja pyysi häneltä anteeksi, että oli tuottanut hänelle surua. Lapsi raukka, hän ei tiennyt, miten paljon hänen suojelijallaan oli hänelle anteeksiannettavaa.

Vapaaherratar Elisabet oli kuitenkin jalomielinen nainen; hän nosti tytön ylös ja sulki hänet syliinsä. Siitä hetkestä asti Felicia ikäänkuin kasvoi kiinni hänen sydämeensä. Tyttö lähetettiin vanhan palvelijan suojissa Viipurin läänissä olevalle maatilalle, ja poikansa parannuttua vapaaherratar nouti hänet luokseen ja rupesi itse häntä kasvattamaan. Minun tulee lisätä, ettei se suinkaan ollut mikään helppo tehtävä. Felicia oli hyvälahjainen, mutta myöskin sangen villiytynyt. Sitä elämää, jota hän oli viettänyt kuusivuotiaasta viidentoista vuoden ikään, ehkäpä aikaisemminkin, ei saatu yhtäkkiä muutetuksi, niin ettei siitä olisi jäänyt huomattavia jälkiä. Hänen täytyi aloittaa aivan alusta, ei ainoastaan mitä tietoihin ja tapoihin, vaan kaikkiin oikeuskäsitteihinkin tulee. Vapaaherratar Elisabet, joka itse oli horjahtamatta kulkenut oikosuoraa suuntaa hyveen poluilla ja kärsinyt niin paljon toisen naisen erehdysten tähden, ei osannut kesyttää tuota maailman tallatulta markkinatorilta temmattua villikissaa. Hän vaati liian paljon, puristi kasvattinsa ahtaihin siveyssääntöihin, missä hän tekikin oikein, mutta sitä paitsi myöskin seuratapojen ahtaaseen kureliiviin, mikä oli väärin. Siitä seurasi sama kapina, joka nähtiin Drifva neidin kasvatuksessa. Felician uudet kahleet painoivat häntä melkein yhtä paljon kuin entisetkin; hän tuotti kasvatusäidilleen paljon huolta. Yksinpä hänen tottelemiseensakin sekoittui toisinaan entisen orjan viekkautta. Kasvatusäiti ei uskaltanut koskaan jättää häntä vartioimatta pelosta, että hän tyhjentäisi juveelilippaan, ratsastaisi jonakin pimeänä syysiltana Viipuriin naamiaisiin ja palaisi seuraavana aamuna tuomaan paikoilleen ne jalokivet, joita ei ollut pudottanut. Vielä vähemmin uskallettiin häntä päästää katsomaan kaunoratsastajia tai nuorallatanssijoita. Olihan hänet tavattu palvelijain riemuksi kävelemässä vaatenuorilla, jotka oli pingoitettu puistoon: Mutta monien tällaisten oikullisten entisiin elämäntapoihin eksymisten jälkeen Felicia oli taas niin vilpittömän katuvainen, niin hellä ja niin huomaavainen kasvatusäitinsä pienimpiäkin toivomuksia kohtaan, ettei vapaaherratar voinut olla yhä uudelleen hänelle anteeksi antamatta ja häntä rakastamatta. Felicia oppi pian ja unohti nopeasti. Viidentoista ikäisenä hän oli tuntenut täysikasvuisen naisen sydämen sykkivän; seitsemäntoista ikäisenä saattoi häntä pitää oikullisena lapsena. Hän oli vilkas, ajattelematon, herkkä kaikkia vaikutuksia vastaanottamaan, viehkeä huhtikuu, jossa lakkaamatta kyynelet ja päivänpaiste vaihtelevat. Kasvatusäiti, jota hän rakasti melkein yhtä paljon kuin pelkäsikin, ei ollut välinpitämätön Felicia Contin aateluudesta. Milanosta tulleet todistukset, jotka vahvistivat, mitä herra Barthold oli ilmoittanut, olivat luultavasti syynä siihen huolelliseen kasvatukseen, jonka tuli maailman silmistä haihduttaa nuorallatanssijan muisto, ja saattoivat vapaaherratar Elisabetin suosiollisesti ajattelemaan lähempääkin sukulaisuusliittoa.

Kolmen kuukauden kuluttua haavoittumisesta Stanislaus ryhtyi jälleen palvelukseen. Käsittämätön ja kummallinen hän oli aina ollut, eikä pitkäaikainen sairaanaolo ollut häntä tehnyt vähääkään avomielisemmäksi. Minua ihmetytti, miten helposti hän sitoutui olemaan kolme vuotta näkemättä Feliciaa. Hehku näytti palaneen loppuun, tuhka vain oli jäljellä.

Hänen lupauksensa täyttämistä helpotti rauhanteko, joka aiheutti meidän pataljoonamme siirtämisen Etelä-Venäjälle puolentoistasadan penikulman päähän vaarallisesta paikasta. Kahden vuoden kuluttua nuoret saivat luvan kirjoitella toisilleen, mutta käyttivät tuota onnea odottamattoman vähän. Stanislauksesta tuli viidenkolmatta vuotiaana yhä enemmän isänsä kaltainen, umpimielinen ja ihmisarka naistenvihaaja, joka ei välittänyt vähääkään kestään kaunottaresta, ei edes ennen ihailemastaan, ja jossa näytti olevan jäljellä ainoastaan rahtunen hellyyttä äitiään kohtaan.

Kun eron kolmas vuosi lähestyi loppuaan, ilmoitti Stanislaus eräänä päivänä hämmästyksekseni, että hän oli pyytänyt eroa virastaan.

Minä toivotin hänelle onnea sen johdosta, että hän nyt saattoi alikapteenina palata isänmaahansa ja ruveta maanviljelijäksi — se toivo kajasti näet jokaisen Venäjän palveluksessa olevan suomalaisen upseerin mielessä.

— Niin, vastasi hän, minä lähden kotiin mennäkseni naimisiin.

— Felicia Continko kanssa?

Hän nyökäytti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.

— Mutta oletko ajatellut tätä askelta? Etkö pelkää, että teidän tunteenne ehkä ovat muuttuneet? Mikset ensin mene katsomaan häntä ja päätä vasta sitten?

— Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän kukaan kohtaloaan kierrä.

Hän lähti todellakin, ei kuolevaisista onnellisimpana rakkauden siivin, vaan sen välinpitämättömänä orjana, jota hän nyt piti kohtalonaan. Sairasvuode ja kolmisen vuotta itseensä sulkeutunut elämä, jolloin ei mikään ollut suonut polttoainetta niille liekeille, jotka kerran olivat saaneet tuon hiiltyneen sydämen hehkumaan, olivat tehneet miestiskelijästä salliman uskojan. Hän ei enää rakastanut sitä viehättävää impeä, joka lempi häntä etelämaisen hellästi ja pohjoismaisen uskollisesti; tuo kadehdittava, sokaistu mies otti hänet omakseen kuin hän olisi ollut välttämätön paha, tuon "kohtalon" suoma lahja, jota hän ei voinut kiertää ja joka kerran oli heittänyt tytön hänen syliinsä kosken rannalla!

Minä pyysin ja sain virkalomaa voidakseni olla läsnä häissä, jotka vietettiin varsin upeasti ja valituin vierain vapaaherratar Elisabetin maatilalla lähellä Viipuria. Harvoin olen ollut häissä, jotka olisivat luvanneet niin vähän kotoista onnea. Morsian oli säteilevän kaunis, mutta kyynelsilmäinen ja alakuloinen, sulhanen synkkä ja raskasmielisen näköinen; emäntä koetti turhaan salata tyytymättömyyttään ja toiveittensa pettymistä; vieraat katselivat salaa toinen toistaan ikäänkuin sanoen: mitähän tästä tulee? Onkohan uskaltamisen ja vaivan arvoista niin pienin toivein liittää ylhäiseen perheeseen nuorallatanssija?

Mutta niinkuin olen nähnyt muutamien avioliittojen alkavan mitä riemullisimmasti ja päättyvän onnettomasti, niin minä näin nyt päinvastaista. Sen mitä nyt seuraa, kertoi minulle monta vuotta myöhemmin vapaaherratar Elisabet.

Kun yksinkertainen, käytännöllinen ymmärrys — miksikä en sanoisi talonpoikaisymmärrys — sattuu kuin vaaja tunkeutumaan sotkeutuneihin, monimutkaisiin, vääristyneihin oloihin, kun se niissä saa vaikuttaa ja toimia selvänäköisin katsein horjumattoman uskon pohjalla, silloin sattuu toisinaan tuo ymmärrys saamaan selväksi sotkuisen vyyhden. Penttulan Liisu, jota sekä morsiamen että sulhasen oli kiittäminen hengestään, kutsuttiin häihin ja hänet otettiin kunnioittavasti vastaan. Hän istui ääneti ja vaatimattomana nurkassaan, mutta hänen viisaat harmaat silmänsä oivalsivat heti, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla.

Kuuluisan naislääkärin maine oli jo ennen häntä ehtinyt Viipurin seuduille, ja kun siellä ei suinkaan ollut puutetta kaikenlaisista raihnaista, jotka tahtoivat käyttää hyväkseen tilaisuutta päästäkseen jälleen jaloilleen, niin tuli Penttulan ihmeitä tekevälle muorille vastoin hänen toivoaan ja tahtoaan paljon tekemistä. Kuudeksi pitkäksi kuukaudeksi hänen täytyi mielipahakseen jättää miehensä ja lapsensa tulemaan omin neuvoin toimeen ja autella vento vieraita ihmisiä terveiksi, ja hän asui sen aikaa parhaastaan vapaaherratar Elisabetin luona. Hänen vaikutuksensa tuli siellä sitä suuremmaksi, kun hän ei näyttänyt vähimmässäkään määrässä mitään vaikutusvaltaa vaativan. Kaikki kysyivät häneltä neuvoa: hänen piti sanoa ajatuksensa karjasta, kirnusta, juuston teosta, leipomisesta ja juoman panosta, pesusta ja käsitöistä; hänen piti ennen kylänlukuja luettaa laiskoilla katkismusta; hänen piti sunnuntai-iltoina selittää saarnaa palvelusväelle. Nuorikot ja vapaaherratar Elisabet olivat usein uteliaisuudesta läsnä näissä selitystilaisuuksissa ja mieltyivät niihin. Selitysten jälkeen keskusteltiin uskonasioista, ja Stanislaus teki huvikseen pilkkaa oppimattoman talonpoikaisvaimon uskosta. Niinkuin moni muu nuori mies ei hänkään uskonut muuta kuin mittausopin selviöitä. Hän ei salannut epäilyksiään, mutta hän oli tavannut väkevämpänsä; hän kiivastui, mutta toisen tyyneys teki hänet aseettomaksi, hän ryhtyi epäämään, mutta hänet voitettiin. Se ärsytti häntä; hän kävi vilkkaaksi ja puheliaaksi, käytti kaiken oppinsa, mutta joutui kuitenkin auttamattomasti tappiolle. Sielujen lääkitsijä oli paitsi Raamattua tutkinut myöskin ihmissydäntä. Hänen kokemuksensa oli hyvin rikas, hänen yksinkertainen, levollinen ja selvä todistelunsa niin sitova, että uhmailevan epäilijän täytyi tunnustaa olevansa voitettu. Jos olisi ollut kysymys dogmeina esitetyistä uskonnontotuuksista, olisi Stanislaus paremmin saanut suojelluksi itsensä uskottomuusmuurinsa takana; mutta Liisu oli niin viisas, että piti sillä alalla uskonsa omana tietonaan. Hänen todistelunsa koski aina kristillisyyden sovittamista elämään, ja siinä hän oli vastustamaton. Ken ei uskonut ennustusta, hänen täytyi uskoa käskysanat.

Kun kerran keskusteltiin elämänuskosta, ei siitä enää ollut pitkälti yksityisiin sydämen huoliin. Vähitellen tämän pienen perhenäytelmän kolme päähenkilöä olivat paljastaneet Liisulle jonkin sydämensä pimeän sopen. Hän sanoi vapaaherratar Elisabetille:

— Jumala tarvitsi kuusi päivää maailman luomiseen, ja hän luo yhä vielä. Miksi te tahdotte saada paratiisin valmiiksi jo ensi päivänä?

Stanislaukselle, joka ei salannut elämänkyllästymistään, hän sanoi:

— Minulla oli lanko, Matti Penttula, joka oli saanut päähänsä, että maailma on häviävä seuraavana mikonpäivänä. Matti istui ja itki, jätti peltonsa hoitamatta eikä välittänyt vaimostaan eikä lapsistaan. Vaimo kynti ja kylvi, korjasi elot ja pui. Kun mikonpäivä tuli ja maailma oli entisellään, joutui Matti hätään, kun ei muka leipää ollut, mutta vaimo leipoi leipää uutisjauhoista, ja Matti kiitti Jumalaa, että hänellä oli vaimo.

Mitä Stanislaus tuumi moisesta ripityksestä, en tiedä, mutta ei
Feliciakaan jäänyt osattomaksi.

— En koskaan — sanoi Liisu — ole nähnyt vallattomampaa varsaa kuin isäni punainen ruuna oli. Sen valjastaminen kuorman eteen olisi ollut samaa kuin susi-ilveksen valjastaminen, eikä koko kylässä ollut miestä, joka olisi pystynyt ottamaan sen kiinni hevoshaasta. — Mitä pitää minun tehdä? sanoi isä; pitääkö minun nuijia se? — Älähän toki, annapas minä koetan! sanoi äiti. Ja äiti alkoi juottaa ja syöttää ruunaa, puhui sille ystävällisesti, antoi sille leipää ja sai sen pysymään hiljaa valjaissa. Joka kerta kun äiti tuli veräjälle, tuli hevonen häntä vastaan, pieninkin poika saattoi taluttaa sen kotiin haasta, eikä isällä ole koskaan ollut niin hyvää hevosta. Sillä katsokaa, niin on ihmisten kuin elukkainkin laita, kaikessa pitää käyttää sävyisyyttä ja sopuisuutta. Paha on voitettava hyvällä, eikä rakkaus jää hedelmää vaille.

Moni hyvä sana haihtuu tuuleen, mutta näissä sanoissa oli jotakin, joka niitä idätti. Äiti tuli hellemmäksi, poika avomielisemmäksi; nuoressa vaimossa lapsi alkoi kehittyä naiseksi. Felician ensimmäinen sielu pääsi valtaan; toinen väistyi pohjattomaan syvyyteen. Kun nuo kuusi kuukautta olivat kuluneet ja Liisu palasi Penttulaan — ahdettuna, kuten hän itse sanoi, kuin heinähäkki täyteen nuoren karjan rehua — olivat pilvet jo melkoisesti hälvenneet. Ja kun jonkin ajan kuluttua pikku tyttö tuli kietomaan käsivartensa noiden kolmen ympäri, oli Jumala jo luonut hyvän osan paratiisia. Matti Penttula käsitti, että hänellä oli vaimo, ja rakkaus oli valjastanut vallattoman varsan aisoihin.

Minä tuskin tunsin Stanislausta, kun kymmenen vuoden kuluttua eräänä iltana joulunpyhinä tulin heitä tervehtimään. Äiti ja poika istuivat työhuoneessa, vapaaherratar kutoen sukkia lapsille ja Stanislaus selvitellen jotakin mekaniikan alaan kuuluvaa tehtävää, jollaiset aina olivat häntä huvittaneet. Kolme sievää pikku tyttöä kiipeili uteliaina entisen naistenvihaajan olkapäillä. Lapset olivat paitsi muita kauniita leikkikaluja saaneet jouluksi rakennuslaatikon, jossa oli puusärmiöitä ja kuutioita. He olivat tehneet kaksi tornia; niiden väliin kiinnitettiin lanka, ja sille langalle oli pieni nukke tasapainotankoineen asetettava niin, että se pysyi tasapainossa. Tuo ei ollut mikään helppo asia, nukke kiepsahti lakkaamatta nurin, ja lasten siinä puuhatessa astui nuori vapaaherratar sisään taluttaen kädestä kaksivuotiasta poikaa.

— Ei se seiso, se kaatuu! huusivat pikku tytöt äidilleen.

— Niin, sanoi isä hymyillen, pyytäkää äitiä koettamaan; hän osaa paremmin saada sen pysymään!

Felicia punastui tuosta vieraan läsnäollessa hänen entiseen elämäänsä tehdystä viittauksesta. Mutta hän malttoi mielensä ja vastasi:

— Sitokaa nukke langalla katosta riippumaan! Tuommoisella nuoralla seistessä pitää olla sidottuna langalla taivaaseen, muuten putoaa!

— Mitä vielä, kyllä se pysyy langalla, kun vain löytää oikean painopisteen, sanoi mekaanikko.

— Ei, se putoaa niinkuin me kaikki ehdottomasti putoamme, ellemme ole sidotut langalla taivaaseen, huomautti vapaaherratar Elisabet.

Stanislaus heltyi, katsoi punastuvaan vaimoonsa, katsoi minuun ja sanoi:

— Emmekö olekin sokeita? Aina naiset löytävät tuommoisen hienon ompelulangan, emmekä me muut huomaa sitä edes kiikarillakaan!

— Oletko viimeinkin alkanut ymmärtää asian paremmin? ilvehdin minä.

— Olen, sanoi hän, kuka voi kestää kokonaisen pataljoonan hyökkäystä? Ensin sain erään, joka kantoi minua käsivarsillaan. Sitten putosi kaulaani toinen sadan kahdenkymmenen jalan korkeudesta, ja vihdoin satoi päälleni kolme pientä parkujaa. Onni, että minulla on poika, muuten olisin hukassa.

Minä ajattelin kuudetta naista, talonpoikaisvaimoa, ja mietin, oliko hänet kokonaan unohdettu tuossa ylhäisessä kodissa. Ikäänkuin nuori vapaaherratar olisi arvannut ajatukseni, esitteli hän neljä lastaan ja sanoi nimet: Liisu, Felicia, Olga, Stanislaus.

— Isoäiti ne on kantanut kasteelle ja pannut niille nimet, selitti isä. — Me tahdoimme kunnioituksesta, mihin olimme velvolliset, ristiä lapsen Elisabetiksi, mutta mummo antoi sille nimeksi Liisu tehden lapsesta erään kelpo vaimon kaiman, joka oli tytön kummina.

— Hän oli minun lankani, virkkoi nuori vapaaherratar suloisesti hymyillen.

— Ja myöskin minun ja minun poikani, lisäsi vapaaherratar Elisabet.

Minä ajattelin kaikkia näkymättömiä lankoja, joilla maailman pingoitetulla nuoralla tanssivat nuket ovat sidotut taivaaseen; hauraita, näkymättömiä, usein poikki meneviä lankoja ne ovat, ja moni ne katkoo kuin rasittavan kahleen — hienompia kuin hienoin hämähäkin verkko ne ovat ja kuitenkin vaskiketjuja vahvemmat ihmislasten tarttuessa näihin korkeuden säikeihin. Felicia Conti oli löytänyt sellaisen langan, ja sentähden hän ei ollut pudonnut.