KUUDES KERTOMUS.
Vedenkorkeusmerkki.
Neiti Hemming oli lyönyt käsilaukustaan vetoa, että äsken kerrotussa kansantarinassa on jokin rakkausjuttu. Asiasta kiisteltiin vilkkaasti. Herrat väittivät itsepintaisesti, että käsilaukku on mennyttä, mutta naisista sitä vastoin oli niin uskollinen luutnantti kuin Toholammen onkija kaikista luutnanteista harvinaisin ilmiö. Tohtori Rabe ehdotti, että riidanalainen laukku uhrattaisiin Itämerelle, ja jos dosentti Sumu hyväntahtoisesti suostuisi uimaan sen perässä Gotlantiin, niin olisi muka pahin este poistettu. Eversti Hemming sanoi epäilevänsä, etteivät uskolliset luutnantitkaan ole niin harvinaisia; mutta koska hän oli saanut seitsemännen arvan, tahtoi hän säästää todistuksensa, kunnes hänen laillinen vuoronsa tulee. Kysyttiin, kenellä on kuudes numero: sen oli saanut rouva Rönnevall.
— Minäkö! huudahti tuo pieni viehättävä rouva oivasti teeskennellen hämmästystä. — Ja mitä minä osaisin kertoa tälle rakastettavalle seuralle niin syväoppisten ja hirmuisten juttujen jälkeen, joita tässä olemme huviksemme saaneet vuorotellen kuulla?
Pitääkö minun ehkä kertoa, millainen oli ensimmäinen tanssipukuni Tukholmassa? Vai kuinka mamsseli Pettersson leikkasi mieheni yönutun puoli kyynärää liian lyhyeksi? Vai kuinka palvelustyttö pisti sokerileipurin jäätelövuoren leivinuuniin, jottei se jäähtyisi ensimmäisiksi illallispidoiksemme? Taikka neuvottelemmeko, mikä on paras Euroopan neljästäviidettä lohenvalmistustavasta? Vai tahdotteko, hyvät herrat, selittää meille, mikä on raa'an pihvipaistin metafyysinen etu? Minä tarjoan, mitä talossa on, enkä tahdo, niinkuin ystävämme neiti Drifva, edes näyttää lastenkamariakaan. Olkaa hyvä, valitkaa! Mutta ollakseni vilpitön turvaudun mieluimmin siihen sukupuoleni etuoikeuteen, että saamme olla vaiti, milloin ehkä virkamme olisi puhua, ja puhua, milloin luultavasti olisi monestikin viisainta olla vaiti. Tohtori Rabe, olkaa niin hyvä, suorittakaa minun tehtäväni, vaikka meitä uhkaisi viisikin nidosta latinaa!
— Rouva Rönnevall — vastasi tohtori — te menettelette niin väärin itseänne kohtaan, kuin ainoastaan se voi menetellä, joka tietää, että häntä joka taholta vastustetaan. Minä olen varma, että Euroopan neljästäviidettä lohenvalmistustavasta ei yksikään ole niin mielenkiintoinen, kuin meistä olisi vähäinen kuvaus teidän omasta elämästänne. Sallikaa meidän toivoa, ettei ole kyseessä muuta kuin pikkuisen ajatusaikaa, ja jos minä saatan sillä välin täyttää tyhjän numeron, olen koettava parastani. Johtuu mieleeni vähäpätöinen tapaus, joka ei ole syväoppinen eikä hirmuinenkaan, mutta joka kenties voi pelastaa neiti Hemmingin käsilaukun. Se koskee tavallaan rakkautta … mutta melkoisen kaukaa. Minun pitäisi ennemmin nimittää sitä "Ylpeitä lupauksia kohtaan osoitetuksi uskottomuudeksi". Onko täällä ketään, jonka omatunto tulisi levottomaksi siitä?
Ei ollut ketään. Rouva Rönnevall ilmoitti nöyrän kiitollisuutensa.
— Uskottomat lupaukset! aloitti tohtori veitikkamaisesti, lämmin väre äänessä. — Ah, mitä karehtivan vedenpinnan tuhansia tuulenpuuskia, horjumattomia päätöksiä, liian varmoja aikomuksia onkaan uhkamielisessä nuoressa päässä! Niin ylpeinä, jyrkkinä ja suurellisina ne esiintyvät suuttumuksen hetkinä tai tunteiden kuohuessa, että niitä saattaisi luulla lujiksi kuin kallio, iankaikkisiksi kuin tähdet, ellei hyvin tietäisi, mitä arvoa niillä on, kun se on saanut puhumisvallan, mikä äsken vielä oli vaiti. Mutta vaikka ne ovat pettäneet sata ja tuhat kertaa ja sata ja tuhat kertaa saaneet osakseen seuraavan päivän ilkkuvan naurun, niin uskoo kahdeksantoistavuotias niin lujasti niiden pettämättömään totuuteen, kuin vasta silloin olisi täysi tosi edessä. Kun sitten taas uusi, suuri aikomus astuu esiin, rohkeasti vaatien elämän virran johdattamista edeltä päin viitattua uraa myöten, eikä ole mitään muuta jäljellä kuin sen toteuttaminen, silloin tuleekin uusi päivä ajatuksineen, uusi yö unineen; nuorukainen tai neitonen, tuon uljaan päätöksen tehnyt katsahtaa taakseen ja huomaa, että uusi luoto oli sumua niinkuin kaikki edellisetkin, kallionvahvuinen aikomus vahaa niinkuin sadat muut. Kuplat kulkevat nopeaan elämän virrassa; jos tartut niihin, särkyvät ne; jos annat niiden paeta, tulee sijaan yhä uusia. Ken kiinnittää veneensä vaahtoon, hän joutuu kosken pyörteeseen. Souda lujien tuhatvuotisten kallioitten luo, joihin on taottu rautarenkaita hauraitten alusten turvaksi; kierrä köytesi niihin äläkä sitten pelkää vaikka veneesi virran pyörteessä huojuukin! Kun asumme tällaisella pyörivällä pallolla, missä kaikki vaihtuu, tarvitsemme vaihtuvan maailman ulkopuolella olevaa tukea. Luja maakin liikkuu jalkaimme alla, mitä sitten ihmissielun aaltoilevat ajatukset, se kun ei enää tänään ole, mitä se oli eilen, ja huomenna on unohtanut sen, mikä tänään on hehkuvana haluna. Iankaikkisuusajatukset yksin ovat pysyväisiä tuossa kuohuvassa koskessa. Ne ovat kiintotähtien kaltaisia; lapsi ja vanhus näkevät ne samalla kohdalla, niiden suhteen katoavat aika ja matkat, kaikki maalliset mittapuut ovat niihin nähden liian pieniä.
Kahdenkymmenen ikäisenä en ajatellut näin enempää kuin muutkaan. Minä olin niin varmasti kuin kukaan konsanaan vakuutettu aikomusteni järkähtämättömyydestä, minä tunsin lujien päätösteni alla vankan kalliopohjan. Minä en anna minkään ilkeän siteen tai hempeiden intohimojen itseäni vangita, ajattelin; minä uhmailen kaikkia esteitä, uurran uusia uria ihmiskunnalle, uudistan oman tieteeni, klassillisen muinaisuuden, ja sille vanhanajan perustalle rakennan aivan uusiksi yhteiskunnan, valtion, koko maailman. Niin, minun klassillinen roomalaismaailmani tunkeutuu meidän hajanaiseen ja aineelliseen aikakauteemme niinkuin Caesar legioonineen raivasi itselleen tien Galliaan; raitis, nuorentava, iäisesti nuoren Rooman ja iäisesti kauniin Kreikan tuulahdus kulkee kerran niinkuin renessanssin aikana villiytyneen, barbaarisen Euroopan yli. Älkää kysykö, mitä minä toivoin saavani aikaan: kysykää ennemmin, mitä minä en ollut saava aikaan. Päätökseni oli tehty, minä tahdoin uudestaan järjestää aikakauteni Platonin ja Ciceron tasavallan mukaan tai minusta oli tuleva viimeinen roomalainen.
Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin päässyt iäisen ylioppilaan Peregrinus Müllerin tuttavuuteen, tein likeisen ystävyydenliiton ikäiseni nuorukaisen Knut Envaldssonin kanssa … ehkä tunnettekin hänet? Hän ainakin olisi tuntemisen arvoinen. Meidän opintomme kävivät niin vastakkaiseen suuntaan kuin suinkin mahdollista: hän oli luonnontutkija, minä kielentutkija, hän realisti ja empiirikko, minä humanisti ja idealisti. Mutta meissä kummassakin oli jotakin yhteistä, juuri nuo suuret maailmaa uudistavat ajatukset … tietysti myöskin samat lujat päätökset tulevan suurtyön suorittamisesta. Envaldsson oli oikeastaan matemaatikko, mutta matematiikka on uimavyö, joka kantaa kaikilla luonnontieteen vesillä. Siihen aikaan, kun hän tutki kemiaa, hän oli päättänyt sulattaa vuoret upokkaassaan, muuttaa kaikki savilätäköt aluminiumiksi, tehdä vedestä polttoainetta ja saada mateerian monet alkuaineet supistumaan yhdeksi ainoaksi. Alettuaan tutkia fysiikkaa hän päätti muuttaa valoa ja sähköä kiinteään muotoon; kasvi- ja eläintieteen alalla hän tahtoi osoittaa olevan itseperäistä synnytystä, toisin sanoen, syntymistä siemenettä ja vanhemmitta. Hän meni, kuten näette, pitemmälle kuin minä, hän kaivautui yht'aikaa äärettömän pieneen ja äärettömän suureen; löydettyään mikroskoopillaan alkusolun, josta elimellisen elämän pienimmät embryot kehittyvät, hän tahtoi Newtonin ja Kepplerin mécanique céleste'in mukaan sovittaa taivaankappalten liikunnon lait ihmiselimistön verenkiertoon.
(Siinä rouva Rönnevall nousi, niiasi syvään ja istuutui taas hyvin juhlallisesti.)
— Kyllä ymmärrän, virkkoi tohtori päätään nyökäyttäen, naisten mielestä minä liihoittelen pilvissä, mutta kohta minulla on kunnia saapua takaisin maan päälle. Lyhyesti puhuen, vaikka ystäväni Knut Envaldsson kuvittelikin olevansa oikea realisti ja empiirikko, kuten hän ammatiltaan todella olikin, niin oli hänessä kuitenkin hieman haaveksijaa: käytännöllisesti puhuen terveen arkiymmärryksen mukaan se merkitsi, että jos minä olin puolihullu suurine päätöksineni, niin hän oli melkein täysihullu. Se ei kuitenkaan meitä estänyt tekemästä pilaa toistemme suurenmoisista tuumista eikä myöskään tuntemasta sisäistä myötätuntoa niitä kohtaan. Oli hetkiä, jolloin olimme halukkaat jakamaan maailman kuin kaksi suurta valloittajaa, kuitenkin niin, että kummallekin jäi valta rynnätä valloittamaan toista puoliskoa, milloin vain sai oman ylivaltansa vahvistetuksi toisella puoliskolla.
Turussa saimme onneksemme seurustella professori X:n intelligentissä perheessä, mikä oli vielä suurempiarvoisempaa kahdelle kokemattomalle ylioppilaalle siitä syystä, että toverielämä oli siihen aikaan jotenkin kirjavaa. Talon kaksi nuorta tytärtä, Maria ja Sofia, edistivät kasvatustamme siten, että säälimättä repivät meiltä nuo maailmanherruuden suunnitelmat. Itse he olivat niin vähässä määrin vapaat ikänsä haaveksivista unelmista, että olivat rakentaneet maailmansa kirjojen mukaan. He olivat lukeneet paljon, eikä heistä nykyinen ihmiskunta lainkaan vastannut Schilleriä, Chateaubriandia ja Washington Irvingiä, puhumattakaan Klopstockista, Lidneristä ja Frithiofin sadusta. Mittapuu ei soveltunut meihin eikä kehenkään muuhunkaan heidän tuttavistaan; meitä kohdeltiin mitä viehättävimmällä tavalla kuin koulupoikia, ja nyt minä huomaan, ettei mikään saattanut olla hyödyllisempää kahdelle maailmanvalloittajalle — meille, jotka ehkä olisimme voittaneet yliopistollisissa väittäjäisissä, mutta seisoimme aivan avuttomina ja turvattomina kahden sukkelan ja liukaskielisen naisvastustajan edessä. Ehkä olisi nuorten naisten onnistunut parantaa meidät nopeammin kuin elämä sitten on parantanut, elleivät Turun palo ja yliopiston muuttaminen Helsinkiin olisi liian nopeasti keskeyttäneet tuttavuutta.
Matkat ja opinnot estivät meitä kymmeneen vuoteen näkemästä Maria ja Sofia X:ää tai edes kuulemasta, mihin he olivat sittemmin joutuneet tässä proosallisessa maailmassa. Ystäväni Envaldsson ja minä tapasimme toisemme pitkän eron jälkeen hyvin todistuksin tohtoreina Helsingissä ja kerroimme kumpikin maailmanherruuden-taisteluistamme. Vielä ei ollut maailman jakaminen onnistunut; me olimme jo taipuvaiset uskomaan, että se tehtävä onkin vaikeampi kuin kymmenen vuotta takaperin olimme luulleet. Mutta maailma on suuri; vaikkapa meidän ei onnistunutkaan valloittaa kaikkia maanosia, niin lujana päätöksenämme pysyi ainakin Suomen saattaminen alamaisuuteemme. Minä yhä harjoittelin roomalaisia legioonejani ja Envaldsson "seuloi luontoa" upokkaassaan, niinkuin Tegnér sattuvasti on lausunut.
Tähän aikaan oli kuuluisan professorimme af Hällströmin onnistunut mitata veden suurin tiheys, ja Nervander, ollen vielä uransa alussa, rakenteli nerokkaita sähkö- ja magnetismiteorioja. Luonnontutkimus oli Berzeliuksen toimesta vaurastunut meilläkin suurvallaksi, joka kokonaan uhkasi viedä voiton klassillisesta vanhasta Roomasta. Monen muun ohessa alettiin jälleen kiinnittää huomiota Celsiuksen jo sata vuotta aikaisemmin esittämiin teorioihin pohjolan veden vähenemisestä. Eihän tuo hyvin riidanalainen asia arvatakseni liene teille tuntematon?
Neiti Hemming pyysi selitystä. Itse ilmiö, huomautti hän, ei ollut tuntematon, mutta sen syistä olivat useimmat tietämättömiä, mikä ei kai ollut anteeksiantamatonta.
— Minä koetan puhua niin lyhyesti ja selvästi kuin mahdollista, jatkoi tohtori. Yleisesti tunnettu asia on, että Suomen ja Pohjois-Ruotsin Itämeren rannikoilla aina Tukholman leveysasteelle asti merivesi vetäytyy hitaasti alemma matalilta rannoilta. Maata syntyy siihen, missä ennen oli merta, ja heinämies niittää siinä, missä kalastaja vielä viisikymmentä tai sata vuotta takaperin souteli veneellään. Kenties olisi tämä luonnonilmiö, joka tekee tuntuvasti matalammiksi satamamme ja muuttelee rannikkoja, jäänyt huomaamatta, ellei jo ammoin olisi ollut riitaa niin sanotuista "hylkeenkivistä", joille hylkeet keväisin nousevat päivänpaisteeseen ja joilla pyssymiehet sen tähden hyvin ahkerasti kävivät hylkeenammunnassa. Pitäjät ja kylät olivat riidelleet noiden kivien omistusoikeudesta, mutta aikojen kuluessa huomattiinkin niiden nousseen niin korkealle vedessä, etteivät hylkeet enää voineet päästä niille merestä. Celsius johtui ajattelemaan, että meri laskeutuu säännöllisen luonnonlain mukaan, ja luuli mittauksilla pääsevänsä siihen tulokseen, että merenpinnan korkeus alenee neljä jalkaa sadassa vuodessa. Tulosta pidettiin niin varmana, että Dalin perusti siihen Ruotsin vanhemman historian, laskien, että tuhat tai kaksi tuhatta vuotta takaperin täytyi määrättyjen alojen Skandinavian nientä olla veden alla. Sittemmin toiset väittivät Celsiuksen mittauksia vääriksi ja korjailivat niitä tullen uusiin tuloksiin, joista mainitsen vain ihan nykyisimmät. Niiden mukaan merenpinta laskeutuu pohjoisrannikoilla neljä tai viisi jalkaa vuosisadassa, siis noin puoli kymmenystuumaa vuodessa, jota vastoin eteläisillä rannikoilla merenpinnan laskeutuminen on puolta pienempi, kaksi jalkaa vuosisadassa, ja koko ilmiö häviää Tukholman leveysasteen kohdalla. Probleema on hyvin vaikea ratkaista ja havainnot ovat ristiriitaisia, joten ei vieläkään ole saatu varmasti määrätyksi, nouseeko meri Etelä-Ruotsin, Tanskan ja Pohjois-Saksan rannikoilla, kuten muutamat otaksuvat, sen sijaan, että se laskeutuisi sielläkin. Lopuksi tulee minun lisätä, että mitä ensin pidettiin veden vähenemisenä, se todellisesti onkin maan kohoamista, koska maansisäiset vulkaaniset voimat hitaasti nostavat muutamia osia meidän maapallostamme, jotavastoin toiset osat samasta syystä hitaasti painuvat. Me emme huomaisikaan maan kohoavan jalkaimme alla, ellemme näkisi meren samassa määrin vaipuvan syvemmälle.
On selvää, että nämä mittaukset kokonaan riippuvat luotettavista merkeistä, jotka osoittavat, miten korkealla merenpinta on jonakin varmana ajankohtana ollut. Koska hylkeenkivet, satamat, kallioihin taotut rautarenkaat ynnä muut saattoivat ainoastaan likipitäen soveltua niiksi mitoiksi, joita etsittiin, alettiin edellisellä vuosisadalla hakata rantakallioihin pysyviä merkkejä, joista näkyi tarkalleen, miten korkealla vesi keskimäärin oli määrättynä aikana. Noita merkkejä pidetään syystä kyllä parhaimpina todistajina, ja niiden merkitys kasvaa vuosi vuodelta. Jos ne sen lisäksi on hakannut joku ammattimies, niinkuin esimerkiksi kuuluisa Augustin Ehrensvärd, Viaporin perustaja, niin tuskinpa minun tarvinnee huomauttaa, miten verrattoman tärkeitä ne ovat tämän kysymyksen ratkaisemiseksi sadan vuoden perästä.
Envaldsson, professori Hällströmin parhaita oppilaita, oli hyvin innokkaasti tutkinut juuri tätä asiaa, pääsemättä kuitenkaan mihinkään ratkaisevaan tulokseen. Hän kertoi minulle huolensa, mutta mitäpä minä olisin hänelle vastannut? Muuten niin teräväpäinen Cicero ei osannut mitään neuvoa, Vergilius ei edes tiennyt, että Itämerta oli olemassakaan, Tacituksella ei ollut vähintäkään aavistusta maan kohoamisesta. Onneton luonnontutkija, hän olisi hyvin mielellään tahtonut hartioillaan kohottaa Suomea neljä jalkaa vuosisadassa, mutta tuo Atlaksen taakka kävi hänelle liian raskaaksi.
Muutamana kesäkuun aamuna päätimme haihduttaa opinhuoliamme tekemällä pienen huvimatkan Helsingin saaristoon. Me hankimme veneen, muutamia ongenvapoja ja eväskorin leipää, juustoa ja pullon viiniä, ja sitten nostimme purjeet. Matka kävi Turholman ja Stansvikin ohi Estnäsin salmen läpi Villingen seudulle. Viaporin salmista puhaltava raitis merituuli vei meitä hauskasti eteenpäin pitkin keinuvia selkiä. Vuoriset niemekkeet näyttivät tulevan meitä vastaan ja tanssien kulkevan ohitsemme, kuusikot lähettivät meille miellyttävää pihkanhajua, huvilat heittelivät houkuttelevia sormisuukkosia, purjeveneet ja halkojaalat vaativat meitä kilpailuun. Envaldssonilla oli mukanaan metsästystorvi, jolla ahkerasti tervehdittiin kaikkia vastaantulijoita. Me aloimme kotiutua omaan vuosisataamme; vanha Rooma vaipui muinaisuuden hämärään, Envaldsson ei enää muistanut "seuloa luontoa", vaan nautti sen sijaan siitä sitä ahkerammin. Mitä parhaimmalla tuulella ollen saavuimme suojaisiin Villingen salmiin, penikulman päähän kaakkoon päin Helsingistä, ja ryhdyimme siellä koettamaan kalaonneamme. Se näytti välttävästi vastaavan sitä taitavuutta, mikä meillä oli kuulussa onkimisurheilussa. Me saimme kolme neljä pyristelevää ahvenpahaista, ja kolmen neljän viattoman särjen kuolema tuli omaatuntoamme rasittamaan; viimein lähdimme maihin valmistuttaaksemme päivällisaterian läheisessä kalastajantorpassa.
— Rabe — sanoi ystäväni minulle, kun höystimme paistettuja särkiämme muutamilla kokonaisina keitetyillä munilla, viilikehlolla ja viinillä — minun mieleeni johtui jotakin onkiessamme salmessa.
— Annas kuulua! vastasin minä tyynenä kuin filosofi, pyyhkien muutamia viilin merkkejä liiveistäni.
— Tunnethan Ehrensvärdin vedenkorkeusmerkit?
— Totta kai, olenhan ollut sinun oppilaasi.
— Celsius esitti vedenvähenemisteoriansa 1743. Se herätti, niinkuin muistat, mitä vilkkainta mielenkiintoa, ja kesällä 1747 Ehrensvärd oleskeli täällä saaristossa suunnittelemassa jättiläistyötään, Viaporia. Mikäpä olisi luonnollisempaa tai todenmukaisempaa kuin se, että hän juuri tänne johonkin, näihin siihen tarkoitukseen erikoisesti sopiviin kallioihin on hakannut jonkin kuuluisista vedenkorkeusmerkeistään? Eikä kuitenkaan ole kenenkään onnistunut löytää piirtoakaan niistä. Pitäisipä tarkoin tutkia Villingen seudut.
— Niin, miksikä ei? Mutta saatathan tutkia itse. Iltapäivä on käytettävänäsi. Päivä on pitkä, yö valoisa, ja me olemme nauttimassa jaloa vapauttamme. Etsi, jos sinua huvittaa; minä toivotan sinulle onnea.
— Etkö sinä lähde mukaan?
— En, kiitoksia paljon. Minulla on Tibullus eväskorissa, ja hyvän päivällisen jälkeen miellyttää minua enemmän mietiskely.
Envaldsson lähti tutkimusmatkalleen, minä heittäydyin pitkäkseni mukavaan asentoon pehmeälle nurmikolle. Seutu oli miellyttävin, mitä nähdä saattaa: vuoria, niemiä, viehättäviä lahtia ja solakoita sinisalmia metsäisten rantojen välissä. Kukkivien tuomien voimakas tuoksu uiskenteli luokseni hiljaisessa tuulessa. Oli kaksikymmentä astetta lämmintä varjossa; kimalaiset surisivat, linnut visertelivät, pienoiset lapselliset aallot lauloivat kehtolauluaan loiskuen piikiviä vasten. Minä nautin täysin siemauksin yhdeksännestätoista vuosisadastamme ja unohdin kokonaan hämärän muinaisuuden. Tibullus putosi huolimattomasta kädestäni; minun on tunnustettava, että nukahdin kuin hyvä lapsi Villingen rannalle.
Maallisen olemassaolon aika ja paikka olivat luultavasti olleet tuntikauden kokonaan kadonneena tajunnastani, kun äkkiä heräsin Envaldssonin metsästystorven ääneen ja nousin puoliunisena istumaan. Hän seisoi ulkonevalla kallionkärjellä viiden- tai kuudensadan askelen päässä lepopaikastani, huiskuttaen nenäliinaansa ja puhaltaen kaikin voimin torveen. Mitä hän tarkoitti? Tuohan oli oikea rynnäkön merkki! Minä lähdin rauhallisesti astelemaan sinne päin, itsekseni suuresti epäillen, maksoikohan se vaivaa.
Kun pääsin torvenpuhaltajan luo, juoksi hän vastaani, otti minua merkitsevästi kiinni kädestä ja talutti minut punertavan, jyrkän kallion luo aivan veden reunaan, joka olikin siinä melkoisen syvää.
— Näetkö mitään? huudahti hän osoittaen joitakin kallion kyljessä olevia piirtoja.
En voinut kieltää, etteivät naarmut olleet vähän kirjainten näköisiä, elleivät ne olleet vain luonnon leikkiä, kuten monesti sattuu. Ne näyttivät vanhuuttaan puoleksi kuluneilta, mutta hyvää tahtoa ja mielikuvitusta käyttäen saattoi ne vielä varsin selvästi lukea. Helposti onnistui minun oppineen ystäväni avulla saada selville seuraava salaperäinen kalliokirjoitus pisteineen:
M.O.S.S.A.A.G.S. V 7. 1.7.2.9.
Varsinkin vuosiluvun toinen numero oli aivan selvä.
— No? sanoi Envaldsson.
— No? sanoin minäkin.
— Selitä kirjoitus! Sinunhan velvollisuutesi on tuntea hieroglyfit.
— Niin pergamentista ja paperista. Mutta ei kallioista. Ne kuuluvat geologiaan ja mineralogiaan, ovat siis sinun alaasi.
— Mutta jos se olisikin latinaa.
— Latinaako? toistin minä ja tunsin heti paikalla olevani omilla tulillani. Minä aloin tavata. M.O.S… mos, tapa. Minkä opettavaisen mietelmän tämä kallio sanookaan meille? Minä tavasin edelleen ja sain sanan mossa. — Ei, ei ollut siinä enää latinasta apua. Ellei se ollut luonnon kujeita, niin tottapa oli poikain tekoa.
— Olettakaamme — sanoin minä — että vene on joskus saapunut tämän kallion luo ja sen kunnianhimoinen väki on tahtonut tehdä nimensä kuolemattomiksi. Tutkimuksemme tulokseksi tulee silloin esimerkiksi tämä: Matti Olsson, Sakari Stenström, Aksel Aspegren, Gustaf Söderlund. Jos mielesi tekee kertoa tämä tieteellinen havainto professori Hällströmille, à la bonne heure, koeta vain!
Envaldsson vaipui syviin ajatuksiin. Hänen mielikuvituksensa oli niin monesti pettänyt hänet, ettei hän — luonnontutkija, joka ei katso olevansa velvollinen uskomaan mitään, mitä ei käy vaa'alla punnitseminen, numeroilla laskeminen tai silmin ja korvin todistaminen — ettei hän varsin helposti aikonut hairahtua naurettaviin erehdyksiin. Vähän tuumittuaan hän sanoi:
— Mahdollisesti olet oikeassa. Minä ajattelin Ehrensvärdiä, mutta noiden noiduttujen variksenjälkien alla oleva vuosiluku sanoo, etteivät ne ole hänen tekemiään.
Hän otti tuumamittansa, joka oli hänen yhtä eroamaton kumppaninsa kuin metsästystorvikin, ja mittasi tarkoin veden keskikorkeudesta kallioon hakatun vuosiluvun alareunaan olevan pystysuoran etäisyyden. Sitä väliä oli kaksi jalkaa ja kaksi kymmenystuumaa.
— Et voi kuitenkaan kieltää — huudahti ystäväni hämmästyneenä — että jos eräs Matti Olsson ja hänen kumppaninsa ovat hakanneet nämä merkit, niin ovat ne herrat olleet paitsi luonnontuntijoita myöskin ennustajia! Mikäli tähän asti on saatu lasketuksi, nousee Suomen etelärannikko 1.98 tai tasaisena lukuna kaksi jalkaa vuosisadassa. Jos siis oletamme maan kohoavan kaksi linjaa vuodessa, niin se on vuodesta 1729 asti sadassa kymmenessä vuodessa tasan kaksisataa kaksikymmentä linjaa eli kaksikolmatta kymmenystuumaa, mikä on kaksi jalkaa ja kaksi tuumaa. Eipä voi matemaattisemmin ratkaista maan kohoamisen probleemaa varman kaavankaan mukaan. Minä palaan ensi ajatukseeni, että tämä Matti Olssonin mestariteos on oikea ja todellinen vedenkorkeusmerkki, jonka joku tuntematon tutkija on hakannut kallioon 1729 huomattuaan jo ennen kuin Celsius merenpinnan laskeutumisen ja tahtoen vahvistaa sen edistymisen ilmoittamalla, miten korkealla vesi oli määrättynä hetkenä. Jos se kerran on saatu selville — ja tuskinpa sitä enää voi epäilläkään — niin on enää jäljellä kirjoituksen selitys. Olettakaamme sen olevan latinaa, joka vuonna 1729 vielä oli koko oppineen maailman hallitsevana kielenä. Noista kahdeksasta kirjaimesta ei saa mitään järjellistä ajatusta, jos ne luetaan peräkkäin. Mutta sinä esitit jo otaksuman, että ne ovat alkukirjaimia. Olettakaamme sitten edelleen, että oppineella luonnontutkijalla, joka tuohon tahtoi merkitä vedenkorkeuden, ei ollut aikaa hakata sanoja täydellisesti, tai hän hakkasi merkin vain sitä varten, että hän itse saisi siitä selvän kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua uudestaan mitatessaan merenpinnan korkeutta. Selitä alkukirjainten salaisuus, niin minä vihdoinkin myönnän, että roomalaiset ovat ihmeeksi edes kerran tuottaneet todellista hyötyä meidän aikamme kokemukseen perustuvalle tutkimukselle!
M.O.S.S.A.A.G.S… Minun latinalaisen sanavarastoni avulla panimme kaiken kekseliäisyytemme liikkeelle ja pääsimme vihdoin lopputulokseen, joka ystäväni Envaldssonin vilkkaassa mielikuvituksessa piankin muuttui matemaattiseksi varmuudeksi. Noista kahdeksasta alkukirjaimesta saimme seuraavat sanat:
MARI. OTIOSO. SEDULO. SIGNAVIT. ALTITUDINEM. AQUAE. GEOMETRA. SUECANUS. Suomeksi: meren tyynenä ollessa on ruotsalainen maanmittari tarkkaan merkinnyt veden korkeuden.
Ei mikään voinut ystäväni mielestä olla varmempaa. Envaldsson kopioi kalliokirjoituksen huolellisesti muistikirjaansa ja merkitsi samalla sen esityksen pääkohdat, jonka hän aikoi jättää Suomen Tiedeseuralle tuon tuntemattoman vedenkorkeusmerkin johdosta, jota vanhuutensa ja tarkan mittauksensa tähden oli pidettävä arvaamattoman kallisarvoisena lisänä Etelä-Suomen rannikon kohoamista koskevan kysymyksen ratkaisemiseen.
Hänen sitä mietiskellessään ja minun pitkänäni kalliolla Tibulluksineni nauttiessani kesäillan ihanuutta lähestyi Villingen takalistolta suurenlainen purjevene, täynnä kaupunkiin palaamassa olevia herroja ja naisia. Purjeet riippuivat velttoina tyynessä, parin nuoren herran oli täytynyt tarttua airoihin, ja he toimittivat laulaen virkaansa kuin kaleeriorjat. Purren kulku kävi aivan niememme nenitse.
— Tässä se paikka oli — kuului naisen ääni iloisesta seurasta.
— Eipä — puuttui puheeseen toinen — vasta seuraavassa niemessä, lähteen luona, missä oli niin mainiota vettä.
— Aivan varmaan se oli tässä, toisti ensimmäinen ääni. Nouskaamme maalle vielä kerran saamaan virkistystä kastalilaislähteestä!
Hämmästykseksemme vene laski rantaan, eikä kahdella paitahihaisella luonnontutkijalla ollut mitään pakotietä. Me järjestimme vaillinaisen pukumme ja olimme kohta keskellä huviretkeilijoitä, jotka koettelivat tasapainotaitoaan hyppimällä kiveltä kivelle.
— Tässähän me söimme päivällistä, sanoi joku.
— Tässä juotiin kahvia, huomautti toinen.
— Tässä ongimme ja saimme vaivan palkaksi kokonaisen kiisken.
— Tässä heittelimme renkaita, kunnes ne kaikki jäivät puihin.
— Ja tässä oli suuri taistelu naisen oikeuksista, joka päättyi pyhään lupaukseen, että oli halveksittava kaikkia miehiä.
— Oh, kannattaapa muistella kaikkia lapsellisuuksia! Se oli ihana päivä.
— Ja kymmenen vuotta on jäljettömiin hävinnyt.
— Jäljettömiinkö? Olenpa näkevinäni muutamien jälkien hyppelevän harakkaa rannan hiekalla.
— Lapset, tosiaankin! Saadaanpa nähdä, että ne vierähtävät kalliolta veteen!
Huolestunut äiti, nuori rouva, sai juuri pelastetuksi lapsityllerönsä veteen kierimästä, kun hän huomasi meidät.
— Tohtori Rabe! Tohtori Envaldsson! huudahti hän.
Edessämme oli melkein unohtunut Turun aikojen tuttava Sofia X., josta oli tullut rouva D., kuten heti saimme kuulla. Hänen sisarensa Maria, rouva R., oli ainoastaan muutaman askelen päässä.
Tapaaminen oli sydämellinen ja mieluinen. Nuo kaksi ennen muinoin voitokasta nuorta naista, jotka olivat usein väittelyillään kumonneet kaksi nuorta ylioppilasta, he itsekin olivat jo ammoin joutuneet kumoon väitellyiksi elämän taistelussa ja olivat edessämme paljon taipuvaisempina rauhaan, kun kaikki erehtymättömyyden vaatimukset olivat saaneet raueta. Meidät esitettiin muulle seuralle, joka palasi Villingeen tehdyltä huvimatkalta ja hauskuudekseen kävi katsomassa aikaisemman, eloisasti muistissa pysyneen huviretken paikkaa.
— Ja yhä vielä on maailmanvalloitus suorittamatta! sanoi rouva D. meille hieman entiseen veitikkamaisen ilvehtivään tapaansa. — Kyllä ymmärrän: painetit teroitetut, asehuone täpö täysi, pataljoonat sotakannalla. Milloinka pamahtaa? Milloin saamme odottaa suuria keksintöjä, jotka muuttavat koko aikakauden?
— Kaikki etevät sotapäälliköt alkavat toimintasuunnitelmansa pikku linnoituksia vastaan, jotka ovat vihollisen sivustoilla, vastasin minä. Envaldsson ryntäsi juuri tänään yhteen luonnon etuvarustukseen.
— Toivotan onnea. Oliko se uusi kuoriainen? Vai vedenpaisumuksen aikainen kivettymäkö? Saako nähdä tuota harvinaista löytöä?
— Se ei millään tavoin voi kiinnittää mieltänne, hyvät naiset, vastasi luonnontutkija joutuen hämilleen. Sen hämilleen joutumisen tunsimme varsin hyvin Turun ajoilta.
— Ei mitään muuta — laskin minä leikkiä — kuin että kivet puhuvat.
— Todellako? Ja moisen löydön tahdotte te, tohtori Envaldsson, pitää salassa maailmalta! Hyvä tohtori, pitäkää minua Eurooppana, ja minä en suinkaan ole säästävä kaunopuheisuuttani levittäessäni teidän mainettanne muihin maanosiin.
Ei ollut helppo suoriutua puheliaasta rouvasta. Envaldssonin täytyi näyttää hänelle vedenkorkeusmerkki, ja ihmeteltävän kärsivällisesti hän selitti myöskin sen tieteellisen merkityksen.
— Maria, Maria! huusi rouva D., tule kaikin mokomin katsomaan! Kivet puhuvat!
Rouva R. tuli. Sisarukset katsahtivat nopeasti toinen toisiinsa, toisen kasvot punastuivat, toisen huulten lihasten leikki näytti aivan syntymättömältä hymyltä. Kaikki kokoontuivat kalliokirjoituksen ympärille ja näyttivät hämmästyneinä katselevan mielenkiintoista löytöä.
— Mitähän se tarkoittaa? kysyi tirkistelevä kaartinvänrikki.
Rouva D. käytti hyväkseen tilaisuutta komeillakseen äsken saamallaan opilla. Hän kuvaili, minkälainen vedenkorkeusmerkki oli, ja kertoi sen merkityksestä, eikä unohtanut lisätä, että se on vanhin, mikä meidän maastamme on löydetty, neljätoista vuotta vanhempi kuin Celsiuksen kuuluisa jaksoittaista vedenalenemista koskeva keksintö.
— Siispä — puuttui puheeseen kaljupäinen protokollasihteeri — me nousemme täällä Uudellamaalla kaksi jalkaa sadassa vuodessa. Sehän on vaatimatonta kohoamista, kun pohjalainen nousee neljä tai viisi jalkaa. Te teette meistä kääpiöitä, tohtori. Mutta kärsivällisyyttä vain, kun kuluu muutamia tuhansia vuosia, niin olemme mekin kasvaneet kuuhun asti.
Se kuulosti ivalta. Envaldsson, ollen aina turvaton pilkkaa vastaan, kääntyi mieheen selin ja aikoi sanoa kohteliaat jäähyväiset. Odottamatta hän kuitenkin sai liittolaisekseen rouva R:n.
— Te, protokollasihteeri — sanoi hän — olette onnellinen, kun teidän ei niin kauan tarvitse odottaa kuutamoa. Mutta mitäpä jos te sattumalta löytäisitte vanhan pöytäkirjan, josta näkyisi, että teidän isoisänne isä on ollut Villingen kalaveden laillinen omistaja, vaikka vesi sitten on vääryydellä viety hänen perillisiltään?
— Minä perisin oikeuden kautta, mitä minulle kuuluu, jos se voisi tapahtua loukkaamatta kaunista naista, vastasi lakimies.
— Tietysti. Olkaa sitten hyvä ja ottakaa hattu päästänne tämän vedenkorkeusmerkin edessä, sillä ilman sitä ette voi tulla toimeen. Se selvittää paremmin kuin teidän pöytäkirjanne, missä täällä sata vuotta takaperin oli kalavettä, missä ei. Te myönnätte ehkä, että luonnontieteistä toisinaan on vähän käytännöllistäkin hyötyä? Eihän sovi pyytääkään, että te tunnustaisitte niillä olevan suurempaa arvoa. Ja kuitenkin te itse olette tietämättänne luonnontutkija.
— Olen äärettömän kiitollinen kohteliaisuudesta! En ole koskaan aavistanutkaan itsessäni tuollaisia ansioita.
— Kyllä te olette luonnontutkija, sitä ette voi kieltää. Te tutkitte joka päivä tähtitieteellistä konetta, joka ilmoittaa auringon jokapäiväisen kiertokulun, kelloanne, ja sen avutta te tulisitte liian myöhään tai liian aikaisin virastoonne. Te laskette palkkaneljänneksenne tähtitieteen ja matematiikan mukaan kirjan avulla, jota sanotaan almanakaksi. Te olette kemisti joka kerta, kun moititte päivälliskeittoa, ja kasvitieteilijä joka kerta, kun valitsette sikaarejanne. Te tutkitte eläintiedettä hevosta hoidellessanne, fysiikkaa sateenvarjoanne avatessanne, mineralogiaa kultarahoja käsitellessänne ja geologiaa peltonne ojassa. Te ette voi liikuttaa ainoatakaan lihasta tutkimatta anatomiaa, ja jos hampaanne hermot ovat lakanneet opettamasta teille fysiologiaa, niin saatte kuitenkin joka syntymäpäivästänne uutta aihetta tutkia elimistöjen kehittymistä siihen hetkeen asti, jolloin ne ovat liiaksi kypsyneet. Mutta jos te kerran olette ja teette kaikkea, mitä sanoin, niin samallahan olette hyvin monipuolinen luonnontutkija, jonka pitäisi kiittää tohtori Envaldssonia siitä, että hän on tässä näyttänyt meille meren almanakan. Kasvakaa kuuhun asti, jos se teitä huvittaa, silloin olette itseännekin etevämpi; mutta sallikaa meidän muiden kysyä neuvoa auringolta. Se kehoittaa meitä muistamaan paluumatkaa. Käsivartenne, suvaitsetteko?
Seura lähti liikkeelle. Me erosimme, saatuamme rouva D:ltä ystävällisen kutsun saapua huomenna päivälliselle hänen perheensä seuraan äsken rakennettuun Kaisaniemen ravintolaan.
— Hän on kuitenkin professorin tytär, sanoi Envaldsson minulle meidän lähtiessämme airojen avulla paluumatkalle purjeveneen vanavedessä.
Minä vastasin, että molemmat sisarukset olivat yliopiston taimia. Molemmat olivat kekseliäitä ja sukkelia, molemmilla oli paljon kirjatietoja, molemmat olivat jo Turussa voittaneet meidät väittelytaidossa, mutta sen sijaan, että Sofia oli pelkkää järkeä, oli Maria sen lisäksi ikäänkuin ylellisyystavaraksi saanut osakseen sydämen.
— Vahinko, että hän on naimisissa, lisäsin minä. Hän olisi ymmärtänyt sinun mieletöntä luonnonrakkauttasi. Jos miehen, joka rakastaa tiedettä sen itsensä tähden, täytyy näyttää protokollasihteerin silmissä höpelöltä, niin tarvitaanhan sydäntä hänen mielettömyytensä ymmärtämiseen.
— Maria R. käsitti kalliokirjoituksen tärkeyden. Sisar käytti sitä kerskuakseen Celsiuksellaan.
— Minä epäilen jotakin, jatkoin minä oltuani hetkisen vaiti.
— Mitä sinä epäilet?
— Minä tarkastelin heidän kasvojensa ilmettä, kun he kohtasivat toisensa vedenkorkeusmerkin luona. Kysyhän heiltä huomenna, miksi he katsahtivat toisiinsa viekkaasti.
— Kuvittelua!
— Kysy kuitenkin ennenkuin alat kirjoittaa esitystäsi!
Seuraavana päivänä tapasimme molemmat sisarukset ja heidän perheensä määrätyllä kohtaamispaikalla. Meidät esitettiin heidän miehilleen, herroille D:lle ja R:lle, jotka eivät virkatoimiltaan olleet voineet ottaa osaa edellisen päivän huvimatkaan. Päivällinen oli hupainen ja sen jälkeen me asetuimme kahvia juomaan nurmikolle.
— Ystäväni Rabe on ankara arvostelija, sanoi Envaldsson rouva R:lle. — Hän väittää teidän vain minua kohtaan tuntemastanne säälistä puolustaneen luonnontutkimusta.
— Kylläpäs siinä on epäilijä! Ja te, tohtori Rabe, tiedätte kuitenkin, että sisareni ja minä olemme kasvaneet aivan tieteen työpajassa. Mitä aiotte, tohtori, tehdä uudella keksinnöllänne?
— Tutkia, vertailla, mitata, laskea, ja jos tulokset tyydyttävät minua, lähettää siitä kertomus tiedeseuralle. Professori Hällström ottaa mitä suurimmalla mielenkiinnolla vastaan kaikki kiistanalaista maan kohoamista koskevat lisät.
Rouva R. puri nenäliinansa kulmaa ja ehdotti, että lähtisimme kävelemään puistoon. Me jätimme herrat D:n ja R:n liköörilasiensa ääreen ja saavuimme kunnasten ympäri kierrettyämme penkille lähelle kasvitieteellistä puutarhaa. Entinen tuttu neljäkkö meitä oli: molemmat sisarukset, Envaldsson ja minä.
— Luuletteko te, tohtori Rabe, että sisareni ja minä vihaamme luonnontieteitä? kysyi rouva R.
Minä vakuutin, ettei sellainen epäluulo koskaan ollut johtunut mieleeni.
— Ja pidättekö te, tohtori Envaldsson, meitä ystävinä vai vihollisina?
Envaldsson vastasi, ettei hän ollut unohtanut eilistä liittolaistaan.
— No hyvä — jatkoi rouva R. — sittenpä ette voi käsittää minua väärin, kun sanon: antakaa tiedeseuran pysyä aivan tietämättömänä Villingen kallioon hakatusta vedenkorkeusmerkistä.
Ahaa! ajattelin minä.
— Selittäkää tarkemmin! vastasi Envaldsson.
— Antakaa minun päästä lähemmistä selityksistä!
— Mutta, hyvä rouva R., kuinka minun on selitettävä ennuslause, jota en ymmärrä?
— Älkää pakottako minua tunnustamaan joutavaa hullutusta!
— Hullutustako? Te pyydätte liian paljon. Pitääkö minun tehdä hullutuksia sen tähden, että te sanotte joskus ennen tehneenne semmoisen.
— No hyvä, jos asiasta ei päästä vähemmällä, niin tietäkää sitten, että sisareni ja minä varsin hyvin tunnemme tuon vedenkorkeusmerkin, joka muuten ei ollenkaan ole mikään vedenkorkeusmerkki. Kun eilen olimme uskovinamme sitä sellaiseksi, niin teimme sen ainoastaan pelastaaksemme erehdyksemme paljastumasta protokollasihteerin läsnäollessa. Ei, herra tohtori, me olemme yliopiston tyttäriä emmekä voi jättää tiedettä alttiiksi häväistykselle. Teidän vedenkorkeusmerkkinne on … kuinka sanotaankaan? … lusus …
— Lusus naturae.
— Oikein, leikki, ellei juuri luonnonleikki, niin ainakin ihmiskäden.
Tahdotteko kuulla jutun?
— Se tuottaa minulle suurta iloa.
— Jättäkäämme ilo sikseen. Kuulittehan ehkä eilen puhuttavan
Villingeen kymmenen vuotta takaperin tehdystä huvimatkasta?
— Kuulinhan siitä jotakin.
— Huomatkaa, että silloin olimme kymmentä vuotta nuorempia. Oli hurmaava heinäkuun päivä, päivä sellainen, jolloin kaikki, missä on eloa, kukoistaa ja nauttii. Oi, miten me huvittelimme! Iltapäivällä oli konsertti kalliolla: huilun soittoa ja säestäjinä miljoonia musikaalisia aaltoja. Me laskimme leikkiä ja kinastelimme; luullakseni te tunnette, mihin tapaan se käy?
Envaldsson vakuutti totuudenmukaisesti, että hän aikoinaan oli usein ihmetellyt molempien sisarten puheliaisuutta.
— No, sittenpä muistatte myöskin, että meillä oli vähän vääräuskoisia mielipiteitä, joita en nyt enää ryhtyisi puolustamaan. Sanakiista syntyi meidän ja muutamien ylioppilasten välillä; jos me olimme vääräuskoisia, niin he olivat mahtailijoita. Minä vakuutan, jos meille siitä on minkäänlaista puolustusta, että he kaikin tavoin koettivat ärsyttää ja nöyryyttää meitä. Me nousimme kapinaan miesten hirmuvaltaa vastaan. Meistä oli kohtuutonta, että meiltä kiellettiin tieteelliset opinnot, halpamaista, että meitä kohdeltiin kuin nukkia, ja hävytöntä, että uskottiin vihkiäisten olevan ainoana pelastuksenamme. Me emme vielä olleet naimarajan takana, mutta julistimme kopeasti, ettemme koskaan katsoisikaan itseämme sinne joutuneiksi. Ja kun vastustajamme kysyivät meiltä, joko meillä on kihlasormukset riippumassa nauhassa kaulassamme, koska niin vähän pelkäämme rajaa, niin vastasimme, että semmoinen suojeluskeino on meille tuiki tarpeeton. Me emme luvanneet koskaan alistua orjien halveksittavaan osaan, me säilytämme vapautemme, lyhyesti sanoen … me päätimme olla koskaan naimisiin menemättä!
Luultavasti en minä kuullessani tuota tunnustusta, joka koski kahta rakastettavaa, lapsiparven ympäröimää rouvaa, voinut pidättää huuliani vetäytymästä petolliseen hymynväreseen, sillä rouva D. kääntyi nyt minun puoleeni, otti minua kädestä ja sanoi:
— Hyvä herra tohtori, älkää ollenkaan koettakokaan salata hymyänne! Jos on oikeutta katsoa jotakin elämänkäännettä iloiselta kannalta, niin ainakin tuommoisia kaksikymmenvuotiaitten lupauksia. Minä vakuutan, ettei kukaan ole uskonut varmemmaksi horjumatonta luostarilupaustaan kuin me sitä päätöstämme, että pysymme aina vapaina. Eikö niin, Maria?
Rouva R. todisti hymyillen, ettei mikään saattanut olla lujempaa, varmempaa ja horjumattomampaa kuin tuo Villingen kalliolla tehty päätös. Ei se ollut yhden illan mielijohde, se oli jo kauan ennen ollut tarkkaan harkittu ja vakavasti punnittu sisarusten kesken. He olivat jo suunnitelleet koko elämänsä sen mukaan. He olivat päättäneet vanhempainsa kodista lähdettyään perustaa tyttökasvattilan ja lainakirjaston, opiskella itse ja nauttia elämästä omalla tavallaan — oman makunsa mukaisesta itsenäisestä, onnellisesta elämästä — ja surkutella uhrilammasraukkoja, jotka onnettomuudessaan tai hulluudessaan ovat sitoneet elämänsä hirmuvaltaiseen mieheen.
— No, sehän oli tilin tekemistä isännättä, huomautin minä. Talonisäntä — tai ehkäpä ennemmin emäntä — on sittenkin lopultakin sydän. Minua vain kummastuttaa, että tuo emäntä saattoi olla niin mykkä kahdenkymmenen iässä.
— Ette siinä olekaan aivan väärässä — jatkoi rouva D. — enkä minä väitäkään, että meidän emäntämme pysyi kerrassaan mykkänä. Totta puhuen hän päinvastoin oli sangen usein kapinamielinen. Mutta hän oli ylpeä emäntä, jolla oli paljon itseluottamusta, ja sitä paitsi ärsytetty, haavoitettu, niinmuodoin niin häikäilemätön kuin ainoastaan se voi olla, jonka mieltä hirveät vääryydet ovat kuohuttaneet. Me olimme nähneet kaksi hyvin onnetonta aivan lähimpien ystäviemme avioliittoa: lainoppinut sanoisi niitä kahdeksi lailliseksi syyksi; luonnontutkija sanoisi niitä kahdeksi kokemukselliseksi huomioksi. Joko me siis lukeuduimme lainopilliseen tai filosofiseen tiedekuntaan, niin meidän täytyi selittää naidun naisen orjuus vääryydeksi, ja me vannoimme pysyvämme aina naimattomina.
— Toivoakseni — sanoin minä — ei protokollasihteeri tiedä mitään niin kauheasta väärästä valasta. Hän muuten haastaisi kaksi kukoistavaa perhettä todistajiksi teitä vastaan. Jos oikein arvaan, on talon emäntä kuitenkin viimein päässyt voitolle. Niin sanotaan käyvän monenkin emännän, joita te sanotte orjiksi. Ei ole mitään niin itsepäistä hirmuvaltiasta kuin kaksikymmenvuotiaan sydän.
— Mahdollisesti. Mutta sananlasku sanoo: ankarain herrain hallitus ei kestä kauan. Kyllä senkin hirmuvaltiaan saattaa voittaa viekkaudella ja kukistaa toinen, jota minä — jatkaakseni teidän vertaustanne — nimitän talon isännäksi. Sanokaa sitä järjeksi, jos tahdotte; olettehan te filosofi. Minä sanoisin sitä ennemmin velvollisuudeksi. Jollei aina olekaan onni siinä, että tottelee sitä, niin se on ainakin aina oikein.
— Suokaa anteeksi — puuttui puheeseen Envaldsson, joka oli siihen asti äänetönnä kuulijana tutkistellut pihlajanlehden kuituja — minä muistelen, että kertomuksenne piti olla jossakin yhteydessä Villingen vedenkorkeusmerkin kanssa.
— Oikein muistattekin, hyvä tohtori. Minä olen nyt jättänyt meidän harhaluulomme alttiiksi todellisuudelle; nyt tulee teidän harhaluulojenne vuoro. Iloinen Villingen niemellä oleva huvimatkue kuunteli meidän ylpeää lupaustamme niin ilkamoivan iloisena, kuin vallattoman nuorison voi kuvitella kuuntelevan, ja nyt on jo pitkä aika kulunut siitä, kun me tulimme huomaamaan valapattoisuutemme. Mutta seurassa oli nuori ylioppilas Anton W., jossa kyti jonkinlainen kostontunne meitä kohtaan. En tiedä, mikä siihen oli syynä, mutta pelkäänpä, että hänestä Marian lupaus teki tyhjäksi joitakin hänen omia rakkaita toiveitaan.
— Ei se siinä tapauksessa koskenut minun, vaan sinun lupaustasi, nauroi sisar.
— Älkää uskoko häntä, hyvät herrat, hän luikertelee käsistä. Koko maailma tiesi, että Anton W. unohti Euklideensa tutkiessaan algebran tuntematonta X:ää sisareni silmistä. Hän vietti sen kesän Villingessä, ja hänellä oli siis hyvästi aikaa suunnitella kostoaan. Arvattavasti hän oli meitä rangaistakseen hankkinut terävän kivihakun, sillä minusta näyttivät kirjaimet sangen kauniisti hakatuilta.
— Mitä tämä tietää? huudahti Envaldsson ja musersi pihlajan lehden käsissään pienen pieniksi palasiksi.
— Sitä vain — jatkoi rouva D. hyvin tyynesti — että Anton W. hakkasi kallioon merkin, meille ja tuhansille muille samanlaisille väärän valan tekijöille varoitukseksi ikuistuttaakseen ajattelemattoman lupauksemme. Hän ilmaisi sen minulle ennen Amerikkaan lähtöänsä, missä hän vielä nytkin oleskelee; me siis tiesimme kirjoituksen olemassaolosta, vaikkemme olleet sitä nähneet ennenkuin eilen. Juuri siitä syystä sisareni ja minä tahdoimme käydä niemellä. Ei kukaan muu tiennyt salaisuuttamme. Anton W. näytti katuneen kostoansa ja piti sen salassa, mikä oli jalomielinen teko hänen puoleltaan ja onneksi meille. Jos yleisön joskus onnistuu saada selville nuo hieroglyfit, niin jäävät nimemme ikuisen ivan esineinä jälkimaailman pilkattaviksi. Näette nyt, miten paljon minä pakosta uskon teidän vaitiolonne varaan, hyvät herrat. Olkaa niin oikeudentuntoinen, tohtori Envaldsson, että lausutte meille edes vilpittömän kiitollisuutenne. Ilman tätä luottamusta, joka tekee meidät aivan turvattomiksi, olisitte te saanut niskaanne niin paljon vettä, että se tuskin olisi ehtinyt laskeutua kahta jalkaa vuosisadassa. Te olisitte saanut koko oppineen maailman kuohumaan, ja se kuohahdus olisi vihdoin kääntynyt teitä itseänne vastaan ja — antakaa anteeksi! — niellyt teidät.
— Hyvä rouva — sanoi Envaldsson koettaen hymyillä — minulla ei ole vähääkään syytä epäillä teidän hyvää tarkoitustanne. Mutta jos joku ylioppilas onkin hakannut moisen pilan kallioon, niin ei se vielä todista, että tuo kalliokirjoitus on juuri tämä, jonka sanotte eilen nähneenne ensi kerran. Minun täytyy epäillä sitä sitä enemmän, koska en minä eikä kukaan muukaan rohjenne sanoa teillä olevan ikää vähintään sata kymmenen vuotta. Näittehän itse selvästi kirjoituksen alla olevat numerot, vuosiluvun 1729.
— Arvoitus olisi kyllä vaikea ratkaista — vastasi rouva D. — ellei Anton W. olisi sattumalta sitä selittänyt minulle. Hakkaaminen oli väsyttävää työtä lämpimänä suvipäivänä, ja kun kostonhenkemme pääsi loppuun, huomasi hän mukavammaksi hakata yksinkertaisen seitsemikön kahdeksikon sijaan, jossa olisi ollut enemmän vaivaa. Tuo päähänpisto huvitti häntä; mitäpä merkitsi vuosisata enemmän tai vähemmän moiseen iankaikkisuuslupaukseen nähden kuin ei koskaan?
Envaldsson ei vielä ollut läheskään vakuutettu.
— Jos oletammekin — sanoi hän — että teidän kostonhenkenne, kuten häntä nimitätte, todellakin on hakannut oman kirjoituksensa alle seitsemikön, niin ettehän toki tahtone sanoa, että hän huvikseen, aivan tarpeettomasti ryhtyi matemaattisesti mittaamaan veden korkeutta?
— Ei, en sitä väitäkään. Se oli sattuma.
— Meillä ei ole oikeutta tunnustaa mitään sattumaa luonnontutkimuksessa. Samasta syystä voisitte sanoa kirjaimia ja niiden järjestystä sattumaksi.
— Oletteko keksineet jonkin selityksen, hyvät herrat?
— En tahdo sanoa, että olemme keksineet selityksen, mutta olemme keksineet hypoteesin. Hypoteesien avulla tiede edistyy; arvostelu tutkii niitä ja vertaa siihen, mikä ennestään on tuttua. Jos ne ovat vääriä, hylätään ne; mutta jos ne huomataan oikeiksi, niin on todennäköisyydestä päästy totuuteen.
— Ja mikä on sitten se hypoteesi, jota tässä pidetään todennäköisenä?
— Kirjoituksen lyhyys ja vedenkorkeuden tarkka määrääminen saattoivat meidät arvelemaan, että joku mittauksiin harjaantunut henkilö on hakannut alkukirjaimet kallioon. Me oletamme sen esimerkiksi olleen latinalaisen lauseen, joka sisältää ajatuksen, että ruotsalainen maanmittari on mitannut merenpinnan korkeuden: Mari otioso sedulo signavit altitudinem aquae geometra suecanus.
Sisarukset katsoivat taas toisiinsa huulilla sama salainen hymy, joka kerran ennen oli herättänyt minussa epäluuloja.
Nähtävästi sankarillisesti itseään hilliten rouva D. piirusti päivänvarjonsa varrella hiekkakäytävään kirjaimet M.O.S.S.A.A.G.S. Hän näytti tavaavan niitä niinkuin lapsi tavaa ensimmäistä aapistaan.
— Mutta sehän on todellakin nerokasta — huudahti hän lopetettuaan tavaamisen. — Eipä Rooman tai Ateenan muinaistutkija olisi menestyksellisemmin voinut selittää jostakin ikivanhasta Minervan temppelistä tavattua kirjoitusta. Niin, niin on todellakin laita, se on eittämättömästi vedenkorkeusmerkki. Jää hyvästi, latinani! Tehkäämme rauha, tohtori Envaldsson! Te lupaatte säästää löytönne tulevaan vuosisataan, jolloin se ehtii tulla monta vertaa arvokkaammaksi, ja minä lupaan säästää teidän korvianne kuulemasta minun yksinkertaista selitystäni.
Envaldsson pahastui ja piirusti hiekkaan vuosiluvun 1729.
— No, kas niin, älkää nyt siitä suuttuko! Miksipä pitää tieteen yksin edistyä hypoteesien avulla? Miksei elämä edistyisi samoin? Minä olen kertonut teille meidän hypoteesistamme, jonka me laadimme kahdenkymmenen vuoden ikäisinä; se on näytetty vääräksi todistukseksi; minkä tähden juuri teidän hypoteesinne olisi erehtymätön; te vetoatte arvosteluun, mutta ette huoli kuulla sitä. Onko se mielestänne tieteellistä?
— Olkaa hyvä! Kyllä minä kuuntelen kärsivällisesti.
— Nyt olette te, tohtori, liian kiusallinen! En minä pyydä kärsivällisyyttä, vaan silmiä ja korvia. Olkaa hyvä ja katsokaa, kun päivänvarjoni kärjellä osoitan kirjaimia!… MARIA OCH SOFIA… Seuraatteko tarkkaavaisesti?
— Totta kai. Jatkakaa!
— MARIA OCH SOFIA SVÄRA ATT ALDRIG GIFTA SIG, Maria ja Sofia vannovat, etteivät koskaan mene naimisiin. Onko se selvää?
— On, aivan selvää.
— Vieläkö tahdotte lähettää keksintönne Suomen tiedeseuralle?
— Luultavasti.
— Mitä? Oletteko niin julma, että tahdotte tämmöisenkin tunnustuksen jälkeen saattaa ikuisiksi ajoiksi nimemme jälkimaailman pilkattavaksi?
— Hyvä rouva — sanoi Envaldsson ivallisena kumartaen — minä olen teille hyvin kiitollinen luottamuksesta, jota hyväntahtoisesti olette minulle osoittanut. Mitä vedenkorkeusmerkkiin tulee, niin toivoakseni sallitte minun sitä tutkia niin paljon tarkemmin, kuin se mahdollisesti ansaitsee. Jos nämä kalliot olisivat kymmenvuotiaita, niin minä ehdottomasti hyväksyisin teidän selityksenne. Geologit kuitenkin sanovat niillä olevan ikää monta sataa tuhatta vuotta, ja myöntänettehän mahdolliseksi, että ne niin pitkän ajanjakson varrelta saattavat säilyttää muitakin muistoja kuin jonkun ylioppilaan joutohetkien leikin. Minä kiitän hupaisesta päivällisestä ja toivotan teille, hyvät rouvat, mitä iloisinta uutta huviretkeä.
Ja hän lähti todellakin, luonnontuntija ystäväni. Hän lähti ylpeän levollisena, kuten satatuhatvuotinen geologia katselee eilispäivän pilaa. Me emme koettaneetkaan pidättää häntä, vaan lähdimme kohta itsekin muun seuran mukana kaupunkiin.
Minä en enää ollenkaan epäillyt, miten Villingen vedenkorkeusmerkin laita oikeastaan oli. Ystäväni Envaldsson sitä vastoin oli kuin sitkeä suomalainen koivuvitsa, joka ei vähällä petä. Miksipä hän olisi luopunut lempiajatuksestaan ensimmäisen puheliaan kielen tähden, joka tahtoi muuttaa hänen harvinaisen löytönsä paljaaksi pilaksi? Tutkimus ei väisty moisten syiden tieltä. Jos harmaakivi olisi todistanut, ettei kalliokirjoitus voinut olla kymmentä vuotta vanhempi, tai jos meri olisi vahvistanut, että siinä tehty vedenkorkeudenmittaus oli vastoin kaikkia tunnettuja järjellisiä tosiasioita, silloin olisi Envaldssonkin ottanut ymmärtääkseen, mutta ei ennen. Aivan varmasti tuo näennäisesti oikea mittaus oli tällä kertaa ihan satunnainen, mutta siitä hän piti kiinni. Suurimman osan kesää hän oleskeli Villingen saaristossa, toimitellen mittauksia, joiden piti varmentaa hänen vedenkorkeusmerkkiään. Kun syksyllä tapasimme toisemme, kysyin häneltä, joko hän oli jättänyt professori Hällströmille tutkimustensa tulokset.
— En, sanoi hän.
— Löysitkö siis kuitenkin Marian ja Sofian vedenkorkeusmerkistä?
— Siihen saatan ainoastaan vastata, että hypoteesi on vielä ratkaisematta.
Ja ratkaisematta se jäikin ainiaaksi. Mutta Envaldsson ei sitä koskaan tahtonut tunnustaa. Kyllästyttyään vedenlaskeutumiseen hän antautui geologiksi. Sillä alalla hän vielä nytkin on täydessä toimessa valloittamassa maailmaa maan sisustasta käsin.