VIIDES KERTOMUS.
Toholampi.
(Kansantarinan mukaan.)
Kun kapteeni Videstrand lopetti, huomauttivat jotkut seurasta, että hänen kertomuksensa oli liian lyhyt.
— Ei — vastusti rouva Rönnevall — se oli liiankin pitkä heikoille hermoille. Kuinka niin taitava merimies saattaa latoa laivaan sellaisen lastin kuin yht'aikaa mustat kapteenit, kiehuvat pikikattilat, haudat ja luukammiot? Huh … tuokaa kuppi väkevää teetä! Pidettäköön kansantarinat arvossaan, mutta aina niistä hajahtaa tervan katku. Hyvä kapteeni, minkä tähden ette ennemmin ota keveämpää lastia omasta ajastamme? Tarjotkaa meille kappale sivistyshistoriaa, niin tunnemme paremmin olevamme kotonamme.
— Vaikka sinä saisitkin syytä lähteä etsimään saaliasi, hymyili konsuli.
— Jos minulla olisi tohtori Raben hyvät puolustusvarustukset — vastasi kapteeni Videstrand — niin torjuisin ensin arvostelut myönnytyksellä ja sitten tekisin ne hyökkäyksellä aseettomiksi. Minä myöntäisin, että kansantarinat ovat hieman karkeanlaisia, mutta sitten lisäisin, että siinä karkeudessa on hyvä ydin. Sanokaa sitä tervaksi, jos tahdotte, mutta olkaa varmoja, ettei se niin helposti haihdu tuuleen kuin nykyajan rupatukset. Olkaa hyvä, lukekaa nuo tuhannet romaanit, jotka kuvailevat kunnianhimoa, ja sanokaa, oletteko niistä yhdestäkään löytäneet musertavampaa maallisen ylhäisyyden pilkkaa. Kansantarinat kuvailevat aina rehellisesti, levein, karkein vedoin, mutta ne kestävätkin kuluttaa. Antakaa anteeksi, minä purjehdin oudoilla vesillä heikkojen hermojen keskellä; toiste minä asetunkin ankkuriin.
— Ei, ei suinkaan, hyvä kapteeni, luovikaa vain tuuleen, minä lasken myötäiseen. Te jäätte vain meille velkaa iloisemman purjehduksen, jonka saatte maksaa ensi kerralla. Kuka sai viidennen arvan?
Huomattiin, että vastaaja oli dosentti Sumu.
— No, te ajanmukainen nuori ystäväni — sanoi tohtori Rabe — mitä on teillä kerrottavaa?
— Kansantarina, vastasi puhuteltu, katsahtaen otteluun vaativasti rouva Rönnevalliin, joka hyväntahtoisesti hymyillen selitti, että kun hän kerran on onnellisesti pelastunut kiehuvasta pikikattilasta, niin hän kyllä on karaistunut kestämään mitä kidutuksia hyvänsä.
— Ei, olkaa huoletta, minä panen käsilaukkuni vetoon puolta appelsiinia vastaan, että saamme kuulla rakkausjutun; minulla on onnea pelissä, puuttui puheeseen Josefina Hemming.
— Ja huono onni naimiskaupoissa, kuiskasi konsuli Rönnevall naapurilleen tohtorille.
— Luullakseni — alkoi nuori dosentti — useimmat teistä ovat tutustuneet Pohjois-Hämeeseen, ja minä olen vain pahoillani siitä, että lautamies Santala, joka parhaiten tuntee sen osan maatamme, ei taida ruotsia eikä siis voi oikoa mahdollisia erehdyksiäni. Minun kokemukseni ei ulotu pitkälle syrjään valtamaantiestä, mutta sen luulen tuntevani jotenkin tarkkaan, ja elleivät suuret mäet liiaksi haittaa, niin huomaa, että vaivat tulevat palkituiksi paremmin, kuin saattaa toivoakaan.
Jos matkustaa pohjoiseen päin ja voi Huutijärven kestikievarin luona kiusauksen voittaen olla kääntymättä viehättävälle Tampereen tielle, joka on kuuluisa ihanista harjuistaan, ja lähtee sen sijaan oikealle, niin joutuu seutuun, joka kyllä on kaunis, mutta on useinkin näyttänyt minusta kuin musteeseen kastetulta. Vertaus saattaa tuntua liian rohkealta, kun on puhe pellavan kotiseuduista, Oriveden ympäristöstä; sanotaan kenties, että vihreät mäet, sinertävät järvet ja syksyiset, kellahtavat ruisvainiot panevat vastalauseen moista syytöstä vastaan. Mahdollisesti olen huonosti käsittänyt luonnontunnelman; mutta se, että luonto näyttää siellä sovittaneen liian paljon hiiliväriä maalauksiinsa, on seurauksena tiheistä, suurista havumetsistä, joiden tummuus on hyvin lähellä mustaa ja levittää raskasmielisyyden varjon monelle kirkkaalle järvenpinnalle, jotka vain ikävöivät päivänpaistetta, näyttääkseen meille kaikki taivaan värivälkkeet. Sen seudun ihmisissäkin on jotakin synkkää ja surumielistä niinkuin koko luonnossa. Sieltä saa kauan etsiä nuoria kasvoja; yksin kehtolapsellakin on ryppyjä otsassa. Eikä se kuitenkaan ole köyhää seutua, jonka pohatat ajavat kirkkoon koreissa kääseissä, messinkivälkkeisin silavaljain, mukanaan vaimot ja tyttäret räikeänvärisine silkkihuiveineen. On vain jotakin vanhanaikaista sekä luonnossa että kansanluonteessa. Pohjoishämäläinen on kuunnellut hiljaisia järviään ja suuria metsiään niin kauan, että vuosisadat ovat hänen huomaamattaan kulkeneet ohi ja hän on ainoastaan sattunut sieppaamaan pieniä pyrstöhöyheniä ajan lentävästä kotkasta.
Kun matkustetaan kappale matkaa pohjoiseen päin Oriveden kirkolta, saavutaan laajalle hiekkakankaalle, missä kasvaa harvakseltaan mitä kauneimpia mastopuita laivojen tarpeiksi, joita ei koskaan rakenneta. Etelästä pohjoiseen päin on tuo mahtava erämaa, Hämeenkangas, tuskin missään neljättä penikulmaa leveä, mutta idästä länteen se on kaksitoista, jopa neljätoistakin penikulmaa pitkä. Näsijärven aallot ovat uurtaneet syviä vakoja tähän valtavaan hiekkaläjään, mutta järven länsipuolella se leviää taaskin Hämeenkyrön ja Ikaalisten pitäjissä laajoiksi saloiksi, jotka jäävät mieleen syvän hiekan, tasaisten vuorten, salaperäisten lähteiden ja kammottavien rosvojuttujen muistona.
Kun suurista, kaupunkimaisista Oriveden kylistä saavutaan tähän yksinäiseen, asumattomaan seutuun, niin ymmärretään kyllä, miksi sen vaikutus on enemmän synkkä kuin iloinen. Kangas on levittänyt jylhän varjonsa laajalti yltympäri jo ennenkuin sen olemassaoloa aavistaakaan, ja se varjo on painunut etelään päin, ikäänkuin valo tulisi pohjoisesta. Sillä kankaan pohjoispuolella, Ruovedellä, tapaa jo toista kansaa ja toisenlaista luontoa, koko luonteeltaan valoisampaa, avomielisempää, nuorekkaampaa.
Keskellä saloa on kestikievari, Kallenautio [sittemmin siirretty toisaalle, Vaasan rautatien nyt kulkiessa halki tuon erämaan, jonka esteistä säädyt eivät rautatien suuntaa päättäessään näytä onneksi tienneen mitään], jonka nimi on täydellisessä sopusoinnussa suurenmoisen jylhän ympäristön kanssa. Jaksaakseen siellä pitää yllä majataloa ja hevostenvaihtoa nauttivat kestikievari sekä sen molemmat aputalot verovapautta. Kummallakin puolella on lähes kahden penikulman pituudelta tasaista kangasta ja korkeita mäkiä.
Lähimpänä pohjoispuolella on Paha virsta, joka on saanut nimensä siitä, että kolmen venäjänvirstan matkalla on neljäkymmentä ylämäkeä ja yhtä monta alamäkeä, joista kaksi niin jyrkkää S:n muotoista, että luonto olisi tuskin voinut keksiä houkuttelevampia vaunujen kaatumapaikkoja. Tämän Pahan virstan pohjoispäässä on luonnon asettamana merkkinä noin torpanmökin suuruinen vyörykivimöhkäle. Muinaisajan valtavien jäävirtojen melkein pyöreäksi tahkomana se on tielle päin viettävän vuoren keskirinteessä ja näennäisesti niin irrallaan, että matkustaja mielellään rientää ohi peläten rattaittensa jyrinän ehkä saattavan hänen turmiokseen kiven vierähtämään pois tuhatvuotisesta lepopaikastaan. Turha pelko! Tuon jättiläisten leikkikerän sitoo taikavoima kaltevaan alustaan; nuoret titaanit ovat turhaan koettaneet häiritä sen lepoa, heidän kankensa ovat voimattomina hirviön vieressä. Kivimöhkäleen sanotaan odottavan aikaansa. Kerran — suokoon Jumala sen päivän viipyvän tuhansia vuosia — on maansakavaltaja matkustava ylpeästi siitä ohitse. Silloin vuori on vapiseva, silloin harmaakivimöhkäle on irtautuva ja raskaana kuin omatunto syöksyvä musertamaan kavaltajan.
Mutta palaan jo kankaalle.
Olen matkustanut sitä lokakuun ihan hämärässä, jolloin luonto näyttää hylänneen itsensä, ikäänkuin mennäkseen iäistä kuolemaa kohtaamaan. Myrskytuuli sukii honkien liehuvia hiuksia, ne menettävät jonkin kiharan, ne taistelevat henkensä puolesta, ne notkuvat ja taipuvat, mutta nousevat jälleen pystyyn. Rankkasade kohisee kadoten näkymättömiin kanervikkoon. Luonnonvoimat raivoavat lähestyvää yön pimeyttä vastaan, hurjina, kukistumattomina, valittamatta ja häikäilemättä, armoa antamatta tai vastaanottamatta. Se on jättiläisten raskasta, kaikki musertavaa taistelua, kammottavan kolkkoa, suurenmoisen kaunista.
Minä olen nähnyt kankaan myöskin paukkuvana tammikuun pakkasyönä, jolloin lämpömittari osoitti kahdeksanneljättä astetta jäätymäkohdasta alaspäin. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä käy honkien jäykistyneissä havuissa; tähdet tuikkivat kirkkaina, revontulet räiskyvät liehuen vihreänkeltaisina liekkeinä keskitaivasta kohden. Niiden kalpeassa valossa syntyy puista himmeitä varjoja lumelle. Tuntuu kuin matkustaisi kuoleman valtakunnassa, lukemattomat hautapatsaat ovat todistuksena menneistä miespolvista. Valkoinen pohja ja musta suruharso täynnä välkkyviä tähtiä. Pelkkää pakkasta, horrosta, hiljaisuutta — silloin kuuluu äkkiä läpitunkeva ääni. Erämaan harhaileva susi ulvoo; kenenkähän se on repivä?
Toisen kerran taas matkustin tuota tietä toukokuun aamuna. Kun kaikki luonnossa on herännyt eloon, silloinkin se seisoo yksin mykkänä ja tunnottomana, tuo vanha kuningas. Ei yhtään peltoa, ei yhtään aitaa, ei yhtään laitumella käyvää lehmää; harvassa jokin vihreä mätäs tai kitukasvuinen kukka, kaikkialla kanervaa, pursunvarsia ja harvoja keltarunkoisia honkia, jotka kuvastuvat sinistä taivasta vasten. Yksin laululinnutkin näyttävät jättävän sellaisen erämaan kotkalle ja huuhkajalle, palokärjelle ja tikalle. Jos joskus kuuluu laulurastaan huilunsävel, niin saattaa silloin myöskin varmasti nähdä kaukaa honkien välitse järven välkkyvän.
Olenpa heinäkuun helteisenä päivänäkin nähnyt tämän kankaan. Ilma on painostava ja tyyni, paarmat surisevat, sittiäiset kieriskelevät kuumassa hiekassa. Kangas on janoinen, yksin tien varren kanervikkokin, pölyinen ja puoleksi palanut, näyttää rukoilevan vettä. Mustansininen pilvi kohoaa kuin esirippu honkien takaa. Kohta jyrisee ukkonen, salama nuoleksii pilven reunaa, toinen, terävä kuin neula, on iskenyt etäiseen puuhun. Pilven takaa-ajama tuulenpuuska puhaltaa yli erämaan tuoden tullessaan hienoa savun tuoksua. Kuiva kanervikko on syttynyt tuleen … liekit kiemurtelevat kielekkeinä ja terävinä kärkinä. Kohta on tätä tietä mahdoton kulkea. Minä joudutan matkaani, savupilvet ajavat takaa, omituinen, räiskyvä ääni kasvaa jäljessäni, minä katsahdan sinne päin ja näen koko seudun olevan liekeissä…
Kenties olen liian kauan viipynyt luonnonkuvailussa, mutta se ei ole lyhyen kertomukseni ulkopuolella, päinvastoin se on sen välttämättömänä kehyksenä. Eihän saata käsittää erämaan draamaa tuntematta itse erämaata.
Melkein keskellä kangasta, missä jo kauan sitten kaikki ihmiselämän jäljet ovat kadonneet näkyvistä, näkyy tien vieressä pienoinen paljas paikka, mistä metsää on raivattu ja vastahakoinen kanervikko työnnetty syrjään kituvan, heinänkasvun tieltä. Ei missään muualla tuommoinen mitätön salonsisäinen tilkku herättäisi vähääkään huomiota. Mutta tämä kangas on niin karu, niin talttumaton ihmiskäden alaiseksi alistumaan, että pieninkin viljelyksen jälki kiinnittää ihmettelevän katseen puoleensa. Siinä huomaa selviä autioituneen uudistalon jäännöksiä: umpeen kasvaneita ojia, aidan jätteitä ja tiilensoraa. Niin, olipa siellä vielä muutamia vuosia takaperin asumattomaksi jätetty tupakin. Sekin on jo nykyjään kadonnut, ja matkustaja, voimatta mitenkään iloita ihmisasunnon näkemisestä, hengittää helpommin päästyään tuon paikan ohitse, missä erämaan kesyttämisyritys on tyhjiin rauennut.
Kun ensi kerran kuljin tuon paikan ohitse eräänä syyskuun päivänä, oli siellä vielä muutamia jäännöksiä entisestä uudistalosta. Uteliaisuudesta ja ihmetellen sitä ihmisvihaajaa, jolla kerran oli ollut rohkeutta asettua tänne, laskeusin ajoneuvoista ja menin raunioita tarkastelemaan. Eipä siinä paljon ollut näkemistä: sortunut katto, puoleksi hajonneet seinät, kaatunut takka, kehyksettömät ja lasittomat ikkunareiät ja oviaukko irralleen revityin tai rikkihakatuin pielin. Sisällä oli likaisen ja hävitetyn näköistä. Matkamiehet olivat siellä elämöineet mielin määrin; ehkäpä olivat rosvot ja karkulaisetkin siellä viettäneet öitään tai sudet talvisaikaan tassutelleet tuon surullisen ihmisasunnon läpi.
Kaikki tuo olisi vain hetkeksi kiinnittänyt huomiotani, ellen olisi ihmeekseni seinästä tuvan toisen ikkunan vierestä huomannut kauniisti leikattua nimeä. Nimi oli Ulrika.
Eihän mikään ole tavallisempaa kuin paperittomiin seiniin tehdyt nimipiirrokset. Kaikissa kestikievareissamme näkee sellaisia kymmenittäin, piirrettyjä tai maalilla töherrettyjä joutilaisuuden ja turhamaisuuden tuotteita tai kaipuun synnyttämiä jonkun tahtoessa uskoa edes halvalle seinälle kaihonsa äänettömän salaisuuden. Saattoihan tuo nimi tuhansien muiden lailla olla matkamiesten joutilaan hetken ajankuluke.
Mahdollista. Tuosta tuvasta, koska ei muuta ihmisasuntoa ollut penikulmien matkalla, oli luultavasti monikin matkamies etsinyt suojaa rankkasateessa. Mutta tuo nimi, miten huolellisesti, miten kauniisti, melkeinpä tekisi mieli sanoa rakkaasti se oli taitavalla kädellä leikattu seinään! Muutamissa kynänpiirroissa on usein kokonainen elämäkerta. Ei, nuo kirjaimet eivät olleet syntyneet siihen pelkästä oikusta, niitä ei ollut piirtänyt mikään elämänhaluinen ylioppilas tai vallaton kadetti, joka herkkätunteisuuden puuskassa oli tahtonut uskoa erämaalle jonkun pikkukaupungin tanssiaistenkuningattaren nimen.
Kyytimieheni oli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, hieman kuuro ja harvasanainen, mutta varsin huomattavasti mielissään siitä harvinaisesta ilosta, että sai täyttää lyhyen savinysänsä minun tupakkakukkarostani. Minä kysyin häneltä, kenen oma uudistalo ennen muinoin oli ollut.
Hän ei sitä tiennyt. Hän tiesi vain, että se oli jo kauan ollut autiona, mutta hänen lapsuudessaan oli siinä asunut köyhänköyhää väkeä. Mitäpä moiset metsäläiset muuta saattoivat ollakaan kuin köyhiä? Kangas ei kasvanut mitään, karhu kaatoi heidän lehmänsä, sudet ottivat heidän vuohensa aivan tuvan oven edestä.
Me ajoimme edelleen, mutta ajatukseni pysyivät uudistalossa.
— Eikö siellä koskaan ole asunut herrasmiestä? kysyin minä.
— Kuuluuhan siellä joku asuneen hyvin kauan aikaa takaperin, ennen minun aikaani.
— Mikä herrasmies se oli? Oletteko kuullut mitään hänestä?
— Onhan sitä kuultu. Hän oli sotaupseeri. Häntä sanottiin Luutnantiksi.
— No, miksi hän asui siellä niin kaukana ihmisistä? Oliko hän metsästäjä?
— En tiedä. Toholammin tähden sanotaan hänen siellä asuneen.
— Mikä on Toholampi?
— Kohtahan tästä sinne tullaan.
Muutamien minuuttien kuluttua näkyi vasemmalla puolen tietä sellainen kattilan muotoinen laakso, joista seutu oli varsin rikas, ja sen pohjassa pieni lampi, mutta ei matalavesinen eikä pehmeärantainen, jommoista lammella tavallisesti tarkoitetaan. Luultavasti se oli ennen ollut paljon laajempi, mutta vähitellen kuivunut, niin että ainoastaan laakson syvin kohta enää oli veden vallassa, eikä sen ala ollut suurempi kuin pikkukaupungin tori. Sen vesi oli melkein mustaa, rannat paljaat; lähelle rantaa oli kaatuneen hongan latvapuoli hautautunut syvyyteen, jota vastoin suuret juuret olivat ilmassa vedenpinnan yläpuolella. Muuten ei näkynyt mitään muita ihmisten jättämiä jälkiä kuin joitakin seipäitä, joita kaukana asuvat emännät olivat lyöneet rantaan liuottaakseen hamppuja, heillä kun ei ollut vettä lähempänä. Vaikutelma oli niin yksinäinen, ettei luullut henkäyksenkään koskaan eksyneen ympäröivältä kankaalta tuolle kuolonhiljaiselle lammelle.
— Onko se syvä? kysyin minä osoittaen lampea.
— Mikä sen tietää. Kysykää ahvenilta! Sanotaanhan sitä kyllin syväksi hautaamaan ihmisiä vaunuineen.
Minä käskin kyytimiehen pysähtyä, laskeuduin kärryistä ja menin rantaan. Pitkä, solakka koivuriuku oli rannassa. Minä kiipesin niin pitkälle, kuin pääsin liukasta, mustanharmaata honganrunkoa, joka oli suistunut veteen, otin koivunsalon ja koetin mitata syvyyttä. Salko ei tavannut pohjaa. Siitä liikkeestä, minkä siten sain aikaan vedessä, näytti pinta siellä täällä värehtivän pakenevista kaloista. Luultavasti niitä olikin lammessa paljon, ne kun saivat olla rauhassa ihmisten saaliinhimolta, joten vain joku silloin tällöin joutui harhailevan vesilinnun ahdistettavaksi. Kohta katosivat nuokin vähäiset kareet vedenpinnalta, kaikki oli taaskin hiljaa kuin haudassa.
Syyskuun päivä läheni loppuaan; minä kävin istumaan laakson rinteelle, otin yksinkertaisesta eväsvarastostani pullon olutta ja tarjosin ukolle vahvistusjuomaa uuden tupakkapiipun paineeksi. Hän ei voinut vastustaa tuota valtioviisasta juonta, hänen suljettu sanainen arkkunsa aukeni vähitellen, ja kun itsepintaisesti kyselin Luutnantista, joka ennen muinoin oli asunut uudistalossa, johduimme vihdoin tarinaan, joka kertoi eräästä syvälle kansan muistiin painuneesta tapauksesta ja näytti hankkineen muuten mitättömälle Toholammelle oman merkillisyyden.
Kauan sitten — "sodan aikaan", sanoi kertoja, minun luullakseni isonvihan aikoina 18:nnen vuosisadan alussa — no niin, monta vuotta takaperin sattui pimeänä syysiltana, että kerjäläisperhe oli asettunut kanervikkoon tien viereen tuohon lammen kohdalle. Heitä oli isä, äiti, lapsia ja sokea isoäiti. Kaiken, mitä heillä oli, he kuljettivat mukanaan kärryillä; vihollinen oli ryöstänyt heitä, vouti ottanut takavarikkoon, mitä vihollinen oli jättänyt, ja kaikki olivat sitten joutuneet kurjuuteen maantielle.
Siihen aikaan kulki maan halki ihmishahmoinen verimato; kertojani sanoi häntä "kenraaliksi", mutta luultavammin hän lienee ollut korkeahko veronkantomies siihen aikaan, jolloin vihollinen hallitsi maata seitsemän vuotta. Luullakseni hän oli ollut jonkinlainen komissaari. Hän kiskoi köyhältä kansalta suunnattomia muonavaroja kruunulle, ja enin osa niistä jäi hänen omaan taskuunsa, niin että hän saattoi, kun sai hyvät lahjat, antaa monelle kuitin siitä, mitä tämä todella ei koskaan ollut maksanut. Niiltä sitä vastoin, jotka eivät tahtoneet tai eivät jaksaneet lahjoa hänen ahneuttaan, hän ryösti viime rovonkin ja näytti iloitsevan, että tie hänen tähtensä oli täpö täynnä kerjäläisiä.
Kun komissaari siten piti huolta omasta parhaastaan, tuli hänestä rikas ja varakas, minkä tähden moni ylisteli häntä toimekkaaksi mieheksi, mutta toiset sen sijaan häntä vihasivat pahemmin kuin syntiä. Ja kun hän vielä viidenkymmenen ikäisenä oli poikamies, niin monikin äiti silloisen hädän aikana tavoitti häntä vävyksi hänen rikkautensa tähden. Hän olisi voinut saada maamme ylhäisimpiäkin, mutta häntä miellyttivät kauniit naiset, ja hän valitsi kauneimman. Olipa silloin Hämeessä köyhä neito, sorein, minkä nähdä saattaa; hänellä oli kuningattaren nimi, ja häntä komissaari kosi. Tytön mieli paloi nuoreen sotilaaseen, Luutnanttiin, ja he olivat vaihtaneet sekä lupauksia että sormuksia, niin ettei heidän liitostaan puuttunut muuta kuin papin aamen. Luutnantti oli silloin kaukana Ruotsissa kaiken sotaväen mukana, mikä ei ollut kaatunut sodassa; suku pelkäsi mahtavaa komissaaria, ja suloisen tytön, jolla oli kuningattaren nimi, täytyi murhemielin ruveta hänen vaimokseen.
Kun se oli tapahtunut, tuli sanoma, että rauha oli tehty, vihollinen lähti pois, maan omaa väkeä odotettiin kotiin. Komissaaripa ei tästä sanomasta suurestikaan ilostunut. Hän ei uskaltanut jäädä maahan, koska tutkimus oli saattava ilmi hänen petoksensa, kansa repivä hänet palasiksi ja Luutnantti vaativa häneltä takaisin morsiantaan. Niinpä tuli hänelle kiire sulloutua vaimoineen ja ryöstettyine aarteineen suuriin, raskaisiin vaunuihin, joita neljä hevosta veti. Ja koska irtolaiset, jotka olivat paenneet metsiin, tekivät tiet epävarmoiksi, palkkasi komissaari vartijoikseen neljä rakuunaa, jotka ratsastivat vaunujen jäljessä sapelit kädessä ja viritetyin pistoolein.
Hän tuli pohjoisesta päin ja matkusti suurella kiireellä suorinta tietä Venäjälle. Hänen saapuessaan kankaan alkuun Ruovedelle yllätti hänet pilkkopimeä ilta, niin että metsäisillä paikoilla ei nähnyt kättään silmien edessä. Komissaarilla ei ollut aikaa eikä halua jäädä mihinkään yöksi, hän sytytti vaunujensa eteen palavat lyhdyt ja lähti kankaalle.
Tien vieressä majailevat kerjäläiset olivat tehneet tulen kanervikkoon ja paistoivat nauriita hiiloksessa. Isä sanoi:
— Jos nyt komissaari olisi käsissäni, paistaisin minä hänet kuin nauriin hiljaisella tulella.
Äiti sanoi:
— Jos komissaari olisi tässä, näyttäisin minä hänelle lapsiamme, joilla on nälkä ja vilu. Minä pukisin heidän ylleen hänen turkkinsa ja antaisin heille hänen sydämensä syötäväksi.
Isoäiti sanoi:
— Jos komissaari tulisi viluisena ja nälkäisenä luoksemme, niin lämmittäisimme häntä tulen ääressä ja antaisimme hänelle osan viimeisestä nauriistamme.
Hetkisen kuluttua vanhus sanoi;
— Viekää minut maantielle, tässä tulen luona on liian kuuma. Hänet vietiin sinne, ja hän kävi istumaan keskelle tietä selin pohjoiseen, koska tuuli kylmästi. Hänen vieressään hiekassa leikki kolmivuotias poika pienillä kivillä. Kankaalla palava tuli valaisi maantietä ja kanervikkoa, joka parhaillaan ylt'ympäri oli kukassa.
Heidän siinä istuessaan lähestyivät maantietä myöten täyttä vauhtia suuret vaunut neljän nelistävän hevosen vetäminä, neljä rakuunaa ratsastaen jäljessä. Ajaja näki jotakin liikkuvan tulen valossa vaunujen edessä ja huusi kovasti:
— Pois tieltä!
Mutta sokea kahdeksankymmenen ikäinen vaimovanhus, joka oli vähäkuuloinen ja istui selin vaunuihin päin, ei kuullut huutoa. Poikanen sen kyllä kuuli, mutta ei ymmärtänyt sitä. Hän oli tehnyt keskelle tietä kivistä tallin.
Ajaja huusi uudelleen; hevosten huohotus kuului lapsen pään ja vanhuksen valkohapsien yläpuolelta, mutta eläimet eivät rohjenneet tallata jalkoihinsa ihmisen avuttomia ikäkausia.
Silloin komissaari kärsimättömänä kumartui eteenpäin pehmoisten vaununpatjojen välistä.
— Mikä nyt on? kysyi hän.
— Ihmisiä tiellä! vastasi ajaja.
— Aja roskan yli!
Ajajan ruoska vingahti voimakkaista sivalluksista, hevoset kohosivat pystyyn, myrskynpuuska kulki kangasta pitkin, kerjäläisten tuli leimahti korkealle taivasta kohti. Hevoset pelästyivät tulen loistetta, sotkeutuivat hihnoihin, peräytyivät, ensin tien reunaan, sitten jyrkänteelle ja siitä lampeen… Vaunut kadottivat tasapainonsa ja vierivät takaperin alas kuolonhiljaiseen, mustaan, salaiseen Toholammen syvyyteen.
— Kaikkiko?
— Kaikki. Vaunut olivat raskaat, kuormana oli vääryydellä hankittua tavaraa, paha omatunto ja monet tuhannet kiroukset. Hevoset, vaunut, ajaja, komissaari ryöstettyine aarteineen ja hänen nuori vaimonsa ryöstettyine onnineen, kaikki painuivat niinkuin vuoresta irtautunut kallionlohkare, joka vierii veteen. Ratsumiehet näkivät vaunujen häviävän pimeään, luulivat niiden ajaneen edelleen ja ratsastivat täyttä laukkaa ohi. Kerjäläiset ihmettelivät, mitä huutoa maantieltä kuului, ja menivät katsomaan, mutta löysivät vain rinnettä alas johtavat pyöränuurrot ja hevosten kavioiden jäljet. Maantiellä istuva vaimovanhus ei nähnyt mitään eikä myöskään ymmärtänyt rytinää, joka hänen korvissaan oli kuulunut. Poikanen katseli hevosia, unohti ne, kun ei niitä enää nähnyt, ja jatkoi tallinsa rakentamista.
— Mitä se oli? kysyi kerjäläisisä.
— Ajattaro tuli metsästä ja kulki ohitse, vastasi kahdeksankymmenvuotias.
Kerjäläiset jatkoivat seuraavana aamuna vaellustaan. Ei kukaan tiennyt muuta, kuin että komissaari oli paennut Venäjälle ja hänen neljä rakuunaansa ajoivat turhaan hevosensa kuoliaaksi, saadakseen vaunut kiinni. Mutta pian sen jälkeen Luutnantti palasi Ruotsista. Hänen ensi kysymyksensä koski kaunista morsianta, jolla oli kuningattaren nimi. Hänen sanottiin lähteneen komissaarin mukana pois maasta. Luutnantti otti eron sotapalveluksesta ja lähti etsimään kihlattua morsiantaan. Kuljettuaan puolen maailmaa häntä löytämättä hän palasi eräänä aamuna tälle kankaalle. Kerjäläisisä oli tehnyt uudisasunnon tähän lähelle Toholampea. Luutnantti lepuutti siinä hevostaan, ryhtyi puheisiin isännän kanssa ja kertoi etsivänsä komissaaria. Uudisasukas muisteli tuota iltaa, jolloin Ajattaro kulki heidän kanervikossa palavan tulensa ohi; sen jälkeen he lähtivät oitis molemmat Toholammen rantaan etsimään. Siellä oli vielä syvät pyöränjäljet, hevosenkenkä oli jäänyt rannan mutaan, hopeainen rannerengas oli pudonnut vaunuista veden rajaan, puoleksi maalle. Luutnantti tunsi rannerenkaan, se oli ollut kauniin morsiamen oma, morsiamen, jolla oli kuningattaren nimi. He etsivät etsimistään lammesta, mutta siinä ei ollut pohjaa; sitäkös siinä olisi?
Siitä päivin ei Luutnantti enää ollut etisessä järjessään. Hän oli etsinyt kauan ja etsi etsimistään. Ensimmältä hän kävi vain aika ajoin uudisasunnolla, mutta sitten hän asettui asumaan sinne. Joka aamu hän meni hyvin toivein Toholammelle ajatellen, että sinä päivänä hän löytää kihlattunsa. Joka ilta hän palasi surumielisenä takaisin eikä ollut mitään löytänyt. Talvella hän hakkasi jäähän avannon, kesällä hän istui lammella veneessään. Enimmäkseen hän onki, mutta ei niinkuin muut; hänellä ei ollut syöttiä koukussa eikä hän koskaan saanut ainoatakaan kalaa. Se ei kuitenkaan tehnyt häntä maltittomaksi eikä kyllästyttänyt häntä, hän ainoastaan vaihtoi koukkuja. Ensin hän onki messinkikoukuilla, teetti sitten hopeaisen ja viimein kultaisen. Kultakoukkuineen lammelle lähtiessään hän kuuluu sanoneen:
— Tänään minä saan hänet, nyt hän ei enää voi vastustaa minua.
Kerran mökkiläiset näkivät hänen vetävän ongellaan jotakin raskasta. Hänen kultakoukkunsa oli tarttunut johonkin puuhun, joita on paljonkin veden alla, ja kun hän veti, tuli raskas puu jäljestä. Silloin hän huusi mökkiläisille: nyt minä saan hänet! — ja veti vetämistään, mutta siima katkesi, ja se raskas tuntematon, joka riippui ongessa, painui takaisin syvyyteen. Siiman katketessa ja toivon rauetessa murtui myös Luutnantin sydän. Illalla tavattiin hänet kuolleena veneestä.
Siihen loppui Toholammen tarina. Siinä ei ollut mainittu ainoatakaan nimeä, mutta minä olin saanut selityksen tuvan luhistuneista seinistä löytämälleni Ulrika-nimelle. Kansantarina välittää vähät nimistä; se säilyttää muistissa henkilön tai tapauksen, pitää kiinni sen ominaisista piirteistä ja joko kokonaan sivuuttaa tai kaunistelee oman luonteensa mukaan niihin kuuluvat vähäpätöisemmät seikat. Arvattavasti on tämän tarinan historiallisena ytimenä kansan vitsaus, vihattu kantomies, ja kun häntä ei inhimillinen kosto voinut saavuttaa, oli hänen jouduttava kansan uskon mukaan jumalallisen oikeuden alaiseksi. Hänen rangaistuksensa ja kaikki, mitä siihen liittyy, on ehkä jäänyt kokonaan mielikuvituksen varaan. Vieläpä ankara arvostelu saattaisi olettaa, että kansan usko on juuri paikan yksinäisyyden ja maantiestä alkavan jyrkän rinteen tähden valinnut välttämättömän rangaistuksen näyttämöksi Toholammen. Enpä tiedä; minusta tuntuu, kuin tarina silloin olisi saattanut valita jonkin paljon suuremman ja valtavamman järven, joita Pohjois-Hämeessä ja koko maassamme on yltä kyllin. Miksipä olisi tarina ilman todellista syytä valinnut niin mitättömän vesitilkan?
Hevosen verkkaisesti syödessä niukkaa heinää tien varrelta oli ilta pimennyt ja täysikuu noussut honkien lomitse. Puolihämy ja kuun välke yhtyneinä levittivät lumoavan valaistuksen yksinäiseen seutuun. Honkien latvat olivat puoleksi kullanhohtoiset, puoleksi mustat; tähdet riippuivat niiden huipuissa, kanervikko levisi juurten ympärillä kuin tumma, helmillä kirjailtu matto. Taivas kaareutui äärettömän korkeana tuon suruisen, äänettömän, yksinäisen kankaan yläpuolella, joka odotti yötä ja syksyä. Mutta alhaalla syvyydessä, Toholammen tyynessä kuvastimessa välkkyi jotakin … se oli morsianta etsivä iltatähti, se etsi morsianta, jolla oli kuningattaren nimi…